Mitä etelän kukkasista tuli.
Ferdinand Harter oli päässyt vaan muutaman kukonaskelen likemmäksi
päämääräänsä. Hän sai nyt silloin tällöin tavata Malvinaa. Virkansa
puolesta täytyi hänen myöskin valvoa niitä toimia, joihin Lemming'in
kontrahti valtion kanssa häntä velvoitti. Semmoisen herran luona ei
säästetä muutamia kuppeja teetä, kenties ei muutakaan.
Malvinan entisellä ja nykyisellä puolisolla oli paljon tekemistä toinen
toisensa kanssa. Toinen käsi pesee toista. (En tahdo sentään sanoa että
tätä nykyä peseminen oli tarpeellinen.)
Ferdinand Harter'illa oli myös yksityisiä asioita, joita varten hän
tarvitsi Lemming'in apua.
Niin oli esim. laita kaikessa, mikä koski nuorta Elemér herraa,
joka alinomaa tarvitsi rahaa, ensin Italiaan, sitten Ranskaan ja
viimein Englantiin. Rahoja hänellä ei tietysti koskaan piisannut.
Kaikkialla hän teki velkoja, suuria kuin valtiovelat. Jokaisessa
kaupungissa oli hän pelastettava velkavankeudesta, teeskenneltyjen
sopimusten kautta ja näissä sopimuksissa tarvittiin aina herra
Lemming'in välitystä.
Kaikki nämä seikat antoivat Ferdinand Harter'ille yhtä monta hauskaa
tee-iltaa, joiden kuluessa hän antoi anteeksi tuhlaaja-pojalleen
Malvinan ihanien silmien tähden. Tuo kaunis rouva ymmärsi niin
liikuttavalta tavalla pyytää anteeksi vallattoman pojan puolesta, jota
hän nyt niinkuin muinoin nimitti omaksi pieneksi pojakseen. Herra
Harter'ista tämä oli niin suloista kuulla.
Eräänä iltana tuli taas sana Lemming'iltä, että hänen jalosukuisuutensa
tekisi niin hyvin ja tulisi herra Lemming'in luo, joka oli sairaana eikä
voinut jättää huoneitansa, mutta jolla olisi tärkeitä ja kiireellisiä
uutisia herra Elemér'istä. Suuri onnettomuus oli tapahtunut.
Herra Harter tunsi kokemuksesta näitä onnettomuuksia. Hiljakkoin
oli hän saanut kaivaa poikansa ylös Lontoon koronkiskojain
lietynnäis-mudasta ja käskenyt hänen viipymättä astua laivaan ja
olla asettamatta jalkansa maahan ennenkuin Triest'issä, missä
Andjaldy häntä odottaisi ja veisi hänet kotiin. Nuori Elemér oli myös
sähkösanomalla ilmoittanut Southamptonista että hän samana päivänä
astuisi "Atlantic" laivaan ja kahden viikon kuluttua olisi kotona.
Jospa tämä vaan olisi totta? Hänen sanaansa ei koskaan ollut
luottamista.
Lemming odotti Harter'ia kamini-huoneessa. Hänen päänsä oli varustettu
useilla lämpöisillä siteillä. Rouva istui hänen vieressään häntä
hoitamassa niinkuin uskollisen puolison sopii.
"Te olette sairaana, kunnioitettu ystävä, olkaa vakuutettu siitä että
surkuttelen --"
"Älkää minua surkutelko", katkaisi herra Lemming puheen vakavuudella,
jota paisuneet kasvot saattoivat vielä ankarammalle näyttämään -- "tässä
sähkösanoma Elemér'iltä".
Nyt Harterkin sai päänkivistyksen.
"Mutta tämähän on ilkeätä. Enkö ole häntä käskenyt olla astumatta
maalle? Mitä tuo kelvoton Toulon'issa toimittaa? Minä en lähetä
hänelle rahoja enää".
"Voi, voi, mun hampaitani!" valitti Lemming; "mutta antakaa minun
puhua loppuun. Teidän poikanne ei ole Toulon'issa eikä teidän tarvitse
enää lähettää hänelle rahoja. Tässä on sähkösanoma: Atlantic on
hukkunut myrskyssä; ei yksikään ihmishenki ole pelastunut".
Ferdinand Harter katseli epäillen vuorottain miestä ja vaimoa,
tiedustaaksensa laskivatko leikkiä hänen kanssansa.
Mitä Lemming'iin tuli, ei nyt parhaimmallakaan tahdolla voitu luulla
hänen olevan leikillisellä tuulella toisen kustannuksella. Hän seisoi
suu auki, niinkuin se ihminen, joka pelkää että kaksi kolme hammasta
kasvaa liian pitkäksi juuri tätä juhlallista tilaisuutta varten.
Ja kun Harter katseli Malvinaa, huomasi hän että se liikutus, joka
hänessä heti oli havaittava, oli yltynyt syväksi murheeksi ja hänen
mustat silmäripsensä musersivat kaksi kyynelhelmeä. Mutta viimein
tuo ihana nainen ei enää voinut kätkeä tunteitansa; hän nosti hienon
batisti-nenäliinan silmille ja rupesi hiljaa nyyhkyttämään.
Nyt Ferdinand Harter ymmärsi että tämä oli totinen toimi ja rupesi
miettimään mikä asema hänen puoleltansa olisi sopiva tällaisessa
tilassa.
Otaksukaamme että plastillisin asema surusta muserretulle isälle
tämmöisessä hetkessä on nojatuoliin alas vaipuminen, kasvojensa
kätkeminen käsihin; sitten seuraa esim. pitempi äänettömyys, jonka
jälkeen se hetki tulee, milloin onneton mies voittaa tunteensa; hän
pidättää muka väkisin kyyneleensä, hän pusertaa kovasti kätensä yhteen,
rypistää kulmiansa ja lausuu katkonaisia lauseita ikäänkuin hänen
surusta puristunut kurkkunsa töin tuskin antaisi ääntä sanoille.
"Tämä on kauhea isku -- -- herrani -- -- minä en tiedä kuinka elää
tämän jälkeen -- -- koko elämäni toivo!"
Ja tämä ajatus pakoittaa hänen puremaan huuleensa. Jatkaminen oli
liian tuskallinen.
Mutta herra Lemming, joka oli huonolla tuulella jäsentaudistaan, heitti
hänelle seuraavan lohdutuksen:
"Nyt, herra valtioneuvos, ei teidän enää tarvitse rahoja lähettää".
Malvinan tunteliaisuus koetti kohta parantaa tätä törkeyttä.
Hän ojensi kätensä Ferdinand Harter'ille.
"Elemér raukka! Hän oli kuitenkin hyvä poika".
Ja kun hän tällä tavalla ojensi hänelle kättä kyynelsilmin, teki
hän Harter'in vielä hullummaksi kuin ennestään olikaan. Hän siunasi
sydämessään merta ja myrskyä, jotka hänelle hankkivat tämän
kädenpuserruksen ja hellän katseen.
Hän koettikin niin paljon kuin mahdollista kääntää tilaisuuden
hyödykseen.
"Te olette aina niin paljon pitäneet hänestä, armollinen rouva", sanoi
hän tarttuen Malvinan käteen, "-- -- ja hän oli ainoa lapseni -- --
perheeni ainoa jälkeinen".
Kuka voisi pahaksua sitä, että murheellinen isän sydän saattoi hänet
molemmin käsin pusertamaan hienoa naisen kättä vasten poveansa, kun hän
lausui nämät sanat? Ei läsnä-oleva aviomieskään voinut sitä paheksua.
Olihan Malvina kerran ollut Elemér'in emintimä.
Ferdinand Harter tahtoi näyttää tuolle asioitsijalle miten ritarillinen
mies osoittaa tunteitansa kun hänen ainoa poikansa on mereen hukkunut.
"Oi, rouvani, te sen kyllä tiedätte, vaikk'ei maailma sitä kenties
usko, kuinka suuresti rakastin onnetonta poikaani. Mutta nyt olen sen
osoittava, niin että koko maailma on sen tietävä. En aio kammoksua
rahan menekkiä. Vaikka tuhansia maksaisi, aion kunnioittaa
hänen muistoaan. Minä pyydän, minä rukoilen teitä -- sillä naisilla
on tällaisissa asioissa niin hieno kekseliäisyys -- toimittakaa tätä
minun puolestani. Mitä pitää minun tehdä viettääkseni surujuhlaa,
joka on Harter'in nimen arvoinen ja joka on osoittava taivaalle ja
maalle suruni suuruuden? Istukaa pöydän ääreen, tässä on lyijyskynä;
kirjoittakaa mitä katsotte tarpeelliseksi surujuhlaa varten Elemér'in
muistoksi".
Kuinka Malvina voi kieltäytyä noudattamasta tätä pyyntöä? Ei
ole tapana kieltää semmoista, ja naisia suuresti huvittaa
kustannus-ehdoituksien tekeminen. Hän otti siis lyijyskynän sekä
kirjoitustaulun ja kirjoitti omakätisesti mitä tarvittaisiin.
"Ensiksi ilmoitus kuoleman tapauksesta Bristolin paperille painettuna
kaikille tuttaville lähetettäväksi kuverteissa eikä ristisiteissä, 300
guldenia. Juhlallinen requiem katafalkilla ja suurella valaistuksella
1,000 guldenia. Hauta Karapescher-kadun varrella olevalla kirkkomaalla
100 guldenia. Komea muistopatsas granitista tai marmorista, pitääkö
olla granitia vai marmoriako?"
"Kallis-arvoisin", määräsi Harter.
"Herra Lemming, kumpiko on
kalliimpi, granitiko vai marmori?" kysyi Malvina.
"Sen tietäköön hiisi!" mörisi Lemming. "Paitsi sitä ei ole sairaan
ja kärsivän ihmisen erittäin hauska kuulla luetteloa siitä, mitä
hautajaismenoja varten tarvitaan".
"Määrätkäämme granitia!" päätti Ferdinand Harter.
Malvina kirjoitti 2,000 guldenia. Sitten tuli muutamia pieniä
lahjoja, suruharsoja, kukkia, vahakynttilöitä, valkoisia ja mustia
hansikkaita, soittoniekkoja, seppeleiden sitojia, haudankaivajia y.m.
kelpo väkeä, joita mainittaissa herra Lemming'in toistakin hammasta
rupesi särkemään -- ja viimein komea öljymaalaus, jota eräs maalari
Wien'issä saapi maalata Elemér'in valokuvan mukaan; vieläkin 1,000
guldenia. Summa summarum 5,000 guldenia.
Ferdinand Harter kiitti Malvinaa hellällä katseella hänen
hyvyydestänsä, mutta herra Lemming mutisi särkevien hampaittensa
välistä: "viisi prosenttia".
"Minulla on vielä yksi tuuma", sanoi Harter surumielisesti. "Tahdon
tehdä lahjoituksen poikani Elemér'in nimessä, korot tästä summasta ovat
annettavat semmoisille nuorille miehille, jotka kovasydämiset isät
jättävät satunnaiseen rahapulaan".
(Semmoinen rahasto on todellakin jo kauan ollut surkeasti
tarpeellinen.)
"Tähän tarpeesen olen määrännyt 5,000 guldenia".
Herra Lemming'in särkevien hampaitten välistä kuului: "kymmenen
prosenttia".
"Armollinen rouva", sanoi Harter ja nousi tuolilta, "olen teille
suuresti kiitollinen teidän jalosta myötätuntoisuudestanne; sallikaa
minun nyt vaan pyytää että te minun puolestani otatte toimet
tehtäväksenne -- minä en nyt sitä voisi. Poikaparkani on kerran
nimittänyt teitä äidikseen, ja hänen eläessään olitte aina hyvä häntä
kohtaan".
Malvina suostui tähänkin.
"Huomenna jätän herra Lemming'ille tätä
kaikkea varten 5,000 guldenia".
"Anteeksi, ainoastaan vaimolleni. Minua eivät hautajaismenot huvita,
ja jos voisin siitä päästä, niin en tahtoisi olla läsnä omissa
hautajaisissanikaan".
"Pitäköön taivas ne vielä kaukana!" sanoi Harter, ja toivoi sitten että
arvoisa herra pian tulisi terveeksi, pusersi rouvan kättä vielä kerran
ja meni.
Kun mies ja vaimo olivat yksinään ahdisti Malvina häntä kysymyksillä
mitä hän tarkoitti noilla sanoilla: "viisi prosenttia" ja "kymmenen
prosenttia".
"Tarkoitin", änkytti jäsentautinen puoliso, "että Elemér'in äidin
myötäjäiset tekevät 100,000 guldenia, jotka testamentin mukaan
joutuvat isän omaksi siinä tapauksessa että Elemér kuolee; tästä
minä laskin prosentin".
Seuraavana aamuna olivat nuo 5,000 guldenia todellakin Malvinan
käsissä. Tuo ihana nainen toimitti sopimuksen mukaan kaikki.
Surusanomat Bristolin paperilla lensivät ympäri maan; palvelijat
puettiin mustiin kiireestä kantapäähän; hurskaat isätkin tekivät
kaikki, mitä katsottiin tarpeelliseksi vainajan sielun rauhaa varten;
ruumiin kokoinen kuva oli valmis ja makasi Wienissä odottaen vaan
lähettämistä; granitipatsas oli myöskin valmistumaisillaan, ainoastaan
kirjoitus puuttui siitä; tätä varten Andjaldy ja oli tehnyt kolme
ehdoitusta, mutta Harter oli ne hylännyt, koska siinä ei ollut
selvästi lausuttu, mitä ihailevan jälkimaailman pitäisi löytämän erään
Harter'in muistopatsaasta. Harter päätti itse tehdä kirjoituksen
hautapatsasta varten. Hän sytytti lampun, sillä jo rupesi hämärtämään.
Tavatonta mielen lujuutta vaaditaan ihmiseltä, jonka itse pitää tehdä
kirjoitus lapsensa hautapatsasta varten, ja Ferdinand Harter'illa
oli tämmöinen mielen lujuus. Hän näytti kirjurillensa kuinka se olisi
kirjoitettava.
Elemér von Harter'in
Muistoksi
Pystytti
Surevan Isän Murhe
Tämän Muistopatsaan.
Hänen Luunsa Valtameri Peittää.
Näin pitkälle hän oli ehtinyt, kun kuuli askeleita takanansa. Eihän se
voinut olla kukaan muu kuin hänen kirjurinsa, jolle hän juuri tahtoi
näyttää oman ehdoituksensa. Ei kukaan muu olisi uskaltanut tulla sisään
itseänsä ilmoittamatta. Sentähden Harter ei edes kääntänyt päätänsä,
vaan jatkoi epitaphium'in kirjoittamista.
Yht'äkkiä joku taputtaa hiljaa hänen olkapäätänsä ja tuttu ääni
huutaa:
"Palvelijanne, isäni! Minä en todellakaan ole uponnut mereen".
Harter pudotti lyijykynänsä paperille, josko hämmästyksestä tai ilosta,
olkoon sanomatta.
Mutta junkkeri Elemér veti puolehensa tuolin ja istui aivan niinkuin
vaan olisi palannut ketun-ajosta tai joltakin samantapaiselta
retkeltä ja aikoi kertoa siitä. Tähän supistui molemmin puolin
jälleennäkemisen ilo.
"Niin, tuommoinen tyhmä pikinuttu on onkinut minut merestä ja uudestaan
antanut minut isänmaalle ja elämälle".
Ferdinand Harter oli todellakin suutuksissaan, ei sentähden ett'ei
hänen poikansa maannut meren pohjassa, sillä kuka Herran nimessä
voisi uskoa isällä olevan semmoinen tiikerin-sydän, vaan sentähden
että hän suotta oli menettänyt 5,000 guldenia, osoittaakseen tälle
hulivilille viimeistä kunnioitusta -- ja sitten tämä elki elävänä astuu
huoneesen ilmoittamaan ett'ei hänellä voi olla kunnia olla kuollut!
Turhemmalla tavalla ei voisi viskata rahoja ulos ikkunasta. Ja nyt
tulee isä päälliseksi pilkan alaiseksi! Harmillisinta on kuitenkin
että junkkeri Elemér on sanova: "Isäni, nuo kustannukset saat
kirjoittaa omaan tiliisi, minä en ole käskenyt sinua suremaan minua
niin kalliisti".
Ei ole helppo tietää mitä on sanottava tämmöisessä tilaisuudessa. Mutta
pian ollaan tunteellisia taas ja annetaan kättä kotiin palaavalle.
"Minä sanon sinua tervetulleeksi kotia, poikani! Minua ilahuttaa nähdä
sinua hengissä. Luulimme sinun hukkuneen".
"Niinpä olisinkin, jos eivät olisi saaneet minusta kiinni. Mutta sinä
tiedät kuinka on huonon rahan laita. Se ei niinkään pian huku".
"Toivon että se palajaa hyvänä rahana".
"Se riippuu arvo-aineesta, isäni, ja varsinkin teidän luonanne on
se sangen vaihettelevaa. Olen kuullut että sinäkin olet antanut
vaihettaa itsesi uudeksi pankinseteliksi vanhasta hyvästä hopeasta".
"Ei mitään lörpötyksiä".
"Silti olet menetellyt hyvin viisaasti, isäni. Kun agio on suuri, niin
pitää kauppoja tehdä. Täällä sinulla on paljoa kauniimpi huoneisto
kuin sinulla oli komitatirakennuksessa. Minä jo silloin kehoitin sinua
luopumaan noista lapsellisuuksista. Isänmaanrakkaus ei tuota muuta
kuin tulisoihtu-serenadeja. Minun lapsen-sydäntäni miellyttää että
olet neuvoani noudattanut".
Ferdinand Harter'illa oli pistoksia kaikissa jäsenissään; kuullessaan
tätä kiitosta olisi hän tahtonut aivastaa kiukusta.
"Ja minusta olisi sangen hyvä jos noudattaisit minun isällistä
neuvoani!" huusi hän kovalla äänellä, ankarasti punastuen.
"Hei kuinka sinä pikastut! Enkö ole noudattanut neuvoasi ja lähtenyt
suoraa tietä kotia? Tie oli tosin vähän mutkainen, sillä tuo kirottu
höyrylaiva, joka onki minut aalloista, vei minut ensin Kersel'iin
ennenkuin kotimatkalle, mutta olenhan nyt täällä, niinkuin olet
käskenyt, eikä minulla vielä ole ollut tilaisuutta saavuttaa
suosiotasi".
"No, siihen kyllä tulee olemaan tilaisuutta. En voi sanoa muuta kuin
että olen sangen tyytymätön käytökseesi tähän asti".
"Sen annan sinulle anteeksi".
"Tämä ei ole leikin asia. Minä lähetin sinut ulkomaille, jotta sinusta
tulisi mies, ja sinä olet oppinut ainoastaan mitä oli huonoa".
"Niin, sinä olet oikeassa! Kuinka paljon hyvää enkö olisi oppinut
täällä kotona -- sinun esimerkistäsi!"
"Siinä puhut oikein tahtomattasikin. Minun esimerkistäni olisit
oppinut, että todellisella isänmaan-ystävällä aina on velvollisuuksia
ja että jos ala ja ajat muuttuvat, tämä ei päästä häntä
velvollisuudesta muuttuneella ajalla ja alalla tehdä tehtävänsä
isänmaan hyväksi -- --"
"Vuotuisesta palkasta ja arvosta, joka vastaa isänmaallisuutemme
suuruutta".
"Kuule mitä sanon, äläkä puhu mikä ei asiaan kuulu. Isänmaa ei kärsi
korottomia pääomia".
"Eikä laiskoja kapaturskia".
"Mitä puhetapaa -- --"
"No no, isäni, jatka sinä vaan!"
"Isänmaa ei kärsi niitä, jotka syövät leipäänsä laiskuudessa niinkuin
sinä teet. Jokainen laiskuri on kadotettu pääoma isänmaalle".
"Mieleeni muistuu Lemouton'in ranskalainen kieli-oppi, jossa
ensimmäiseksi lu'in että sinä olet oikeassa. Sinun mielestäsi pitäisi
minun siis nyt jo ryhtyä työhön. Mutta eikö meillä ole uuden-aikuinen
virasto, jonka toimena on se, että _korkeasti-vapaasukuinen_ esimies,
koko päivän laiskoteltuansa, illalla kirjoittaa nimensä sen alle, mitä
alhaisempi virkamies ahkerasti on päivän kuluessa hänelle kokoon
kirjoittanut?"
"Se ei enää kelpaa, itsensä täytyy työskennellä ja lukea".
"Mutta tuota kokoelmaa miljoneja pykäleitä, jota sanotaan la'iksi,
sitä minä en voi sulattaa. Asian-ajajaa minusta ei tule, sillä minä en
rakasta oikeuden-käyntiä. Tuomariksi en sovi, sillä minä pitäisin aina
velan-alaisen puolta ja tuomitsisin velkojat. Hovikansliassa minua ei
voitaisi käyttää, sillä minä juttelisin kaikki salaisuudet kahviloissa.
Lähettiläskuntaan en tohtisi ruveta, sillä silloin joutuisin
taas ulkomaille, missä on huonoja esimerkkejä nähtävinä. Lainopillisiin
ja valtiollisiin toimiin minulla ei ole taipumusta. Kirjurina ei minua
kärsittäisi, sinä tunnet käsi-alani; joka sillä tavalla kirjoittaa,
hän kelpaa ehkä hänen ylhäisyydeksensä, vaan ei muuksi".
"Valitse sitten toinen elämän ura".
"On tosiaan valitsemisen varaa. Insinöri-toimista ymmärrän juuri niin
paljon ja sen verran kuin opettajani kallooni tulppasi, nimittäin
Pythagoraan lauseen. Lääkärinä minua voitaisiin käyttää ainoastaan
siinä maassa, missä väkiluku on niin suureksi karttunut, että viisas
hallitus on päättänyt jälleen saattaa tasapainoon sadon ja sen
kuluttajat. Pappi voisi minusta tulla, katolilainen kun olen, niin
olisin perheeni viimeinen uskonheitturi. Suoraan sanoen, minun tekisi
enimmin mieli ruveta kauppiaaksi. Suuria herroja kauppiaat ovat
ulkomailla, hattu päästä pois vaan niiden edessä! Kauppias siellä on
paljoa mahtavampi eläin kuin kuvernöri täällä. Ja mitä elämää
viettävät! Jokainen tekee työtä itsekseen. -- Ei siellä ole
presidenttejä eikä kuvernörejä, joidenka suosiosta kauppias riippuu, ei
vaalin-johtajia eikä vaalikokouksia, joidenka ääniä hänen täytyy
hankkia, hän ei suosittele ketään eikä kiitä ketään, maksaa vaan,
siinä kaikki. Hänestä on yhdentekevä onko maassa tasavalta vaiko
provisoriumi, vallitsevatko punaset vaiko valkoiset, hän on
aina virassaan eikä hänen tarvitse heittää pois leipäänsä
isänmaanrakkaudesta eikä ottaa sitä muilta -- isänmaanrakkaudesta.
Kauppiaaksi tahtoisin ruveta jos ei tuo kirottu seikka olisi, että
rahat aina polttavat taskussani. Paitsi sitä kunniarikas perhe Harter
ei koskaan sallisi, että heidän ainoa laillinen perillisensä seisoisi
kauppapöydän takana ja mittaisi silkki- ja moaree-kangasta entisille
tanssijattarilleen tai selittäisi vanhoille tovereille paljonko
naula maksaa tuota tai tätä juustolajia. Kaikkein Harterein ruumiit
kääntyisivät haudoissaan semmoisesta julki-häpeästä".
"Silloin sanon sulle jotain", lausui Ferdinand Harter, nousi ja kävi
poikansa luo --; "rupee sotilaaksi ja kuukauden kuluttua olet upseri".
Elemér purskahti nauruun. "_Ars brevis, vita longa_! On kai kenraleja,
jotka kuukaudessa ovat oppineet sen konstin, josta ovat eläneet 80
vuotta. Minä en puhu mielipiteistäni. Tahdon vaan huomauttaa että
kuollut pääoma on parempi kuin velka. Mutta nuori herra armeijassa
vaatii suuria korkoja, s.o. hän menettää hyvästi isä-ukon rahoja".
"Mutta miksi sitten aiot ruveta?" huusi tuo suuri mies pojalleen.
Elemér kallisti päätänsä toiselle puolelle ja pisti kädet syviin
tyhjiin taskuihinsa, sanoen:
"Miksikö? En miksikään".
"Etkö miksikään!"
"Onkohan maailmassa parempaa virkaa kuin tyhjäntoimittajan? Ja eikö
meitä ole monta? Eikö tämä ole onnellisin ihmisluokka?"
"Olkoon. Mutta herra Tyhjäntoimittaja arvattavasti ei elä tyhjästä".
"Elänhän minä",
"Ja mistä?"
"Mitä se minuun koskee, se on sinun asiasi".
"Vai minunko?"
"Tietysti. Olisihan tuo tarpeettoman mutkallista jos kohtalo,
antaessaan minulle mainion miehen isäksi, vielä päälliseksi olisi
antanut minulle hyvät luonnonlahjat? Minä olen varsin tyytyväinen
molemminpuoliseen tehtäväämme. Sinä toimitat viisauden työt, minä
hulluuden".
"Sinun työsi ovat pahemmat kuin hulluuden, ne osoittavat huonoa
luonnetta. Vai luuletko että petetyt velkojat, vietellyt tytöt ja
rouvat ovat kunniaksi ihmiselle, joka sanoo itsestänsä että hän on
herra 'Tyhjäntoimittaja'? Semmoinen ei toimita ainoastaan mitä on
tyhjää ja turhaa, vaan mitä on huonoa".
Junkkeri Elemér katseli aivan kylmäkiskoisesti julmistunutta isäänsä
ja istua keikutti tuolilla polvi käsissään.
"No, no, isä kulta, älä tuomitse niin ankarasti. Sinäkin voit vielä
tulla yhtä nuoreksi kuin minä olen".
"Siinä olet taas puhunut totta vasten tahtoasi. Niin nuoruutta vailla
kuin sinä en minä koskaan tule olemaan. Sinä olet jo ukko minun
rinnallani, pilkkaa kun teet kaikesta mitä on muille pyhää,
etkä huoli työstä, joka jalostuttaa miehen sydäntä. Kun minut viedään
kirkkomaalle, on minulla oleva jommoinenkin saattojoukko ja sinä et
eläissäsikään löydä ketään, joka muistaisi sinua kauemmin kuin sinua
näkee".
"Ehkä et sinäkään sitä tee?"
"Minä puhun sinulle suoraan. Kun sain sanoman sinun kuolemastasi,
suretti minua ajatus: 'kas tuossa loppu hyödyttömästä elämästä'. Ja kun
pelastuneena astuit silmieni eteen, ei jälleennäkemisen ilo kestänyt
sekuntiakaan, ennenkuin sen poisti ajatus: 'kas tuossa hyödytön elämä
uudestaan pitkitettynä!"
"Toinen, uusilla painovirheillä enennetty painos".
Ferdinand Harter lakkasi jo toivomasta että voisi puhua mielensä
mukaan tämän nuorukaisen kanssa. Hänen kanssansa ei päästä mihinkään.
"Sinä olet täydellinen narri, rakas poikani. Ja kentiesi se on
onneksesi".
"Niin, onhan saksalainen näytelmäkappale, jonka nimi on: 'Tyhmän
hyvin käy'."
"Vai sekö on _sinun_ sananpartesi. Miehenä ei sinulla ole suuri arvo,
vaan kenties sinua voitaisiin aviomiehenä lukuun ottaa. Mene naimiseen,
niin ehkä sillä voit tehdä onnen kaupan".
"Ehkä olet unessa nähnyt sen numeron, jolla minä voisin voittaa
pelin?"
"Jotain sinnepäin. Muistatko Danváryn perheen?"
"Tuonko kolipää-herran ja hänen lihavan rouvansa ja verettömän
tyttärensä?"
"Herra on kuollut, mutta rouva on perinyt puolen miljonaa sedältänsä,
joka oli rikas kauppias. Hän asuu täällä Pesth'issä ja elää loistavasti.
Minä olen usein häntä tavannut ja hän huomauttaa aina kuinka suotava
yhdistys lastemme välillä olisi. Sinä tunnet tytön. Sinä voit sen
valloittaa".
"Isä, sinä olet todellakin uneksinut ternosta minulle. Jotta en olisi
kiittämätöin, annan sinulle qvinternin sijaan. Mene itse naimiseen
äidin kanssa".
Elemér nousi tuolilta ja isä sekä poika koettivat saavuttaa semmoista
asemaa huoneessa, että seisoivat selin toinen toista vastaan. Hetken
aikaa ei kumpikaan katsonut hyväksi sanoin ilmoittaa ajatuksiansa.
Viimein Elemér katkaisi äänettömyyden.
"Tiedätkö, isä, mitä sinun pitäisi tehdä? Anna minulle vihdoin
viimeinkin matkapassi".
"Kyllä, kun vaan tietäisin mitenkä".
"Heitä minut ulos ovesta ja perintöni perässä".
Kuullessaan nämä sanat, kuvautui Ferdinand Harter'in kasvoissa hänen
todellinen luonteensa, hänen kylmä, ylpeä, tunnoton itsekkäisyytensä.
"Rakas herra poikani", sanoi hän ylpeästi, "kuuden kuukauden perästä
olette te laillisessa iässä. Siihen asti olette minun holhottini.
Sitten voitte haastattaa minut oikeuteen ja oikeuden-käynnin päätyttyä
sopii meidän tehdä tili siitä, mitä olemme toinen toisellemme velkaa.
Mutta siihen asti saatte hankkia itsellenne jonkun, joka teitä
mieluummin näkee kuin minä".
"Kuitataan kiitollisuudella isällinen siunaus, isäni", sanoi
Elemér katkeralla hymyllä. "Ja nyt minä pyydän, että teet minut
perinnöttömäksi kaikesta mitä on sinun omaasi, sillä niitä kasvoja,
joita tänään olet minulle näyttänyt, en tahdo periä kaiken maailman
kunnian edestä".
Hän otti hattunsa ja meni. Hänen astuessaan rappusia alas, tuli
Andjaldy alas ylikerrasta, jossa hänen huoneensa oli. He kohtasivat
toinen toistansa porstuassa.
"Hyvää iltaa, Andjaldy".
"Ah -- hyvää iltaa!"
"Te ette tunnustele, että vielä olen hengissä".
"Minä katson sitä luonnolliseksi. Oletteko jo puhutellut isäänne?"
"Olen senkin tehnyt. Ukko arveli että minun pitäisi palata valaskalan
kitaan, joka minut rannalle purskaisi".
"Mitä nyt aiotte tehdä?"
"Jatkaa elämätä".
"Mutta mitenkä?"
"Kuinka minä sen tiedän? Italialainen sanoo ett'ei kukaan vielä ole
kuollutta aasia nähnyt".
Herra Andjaldya huvitti tämä sananparsi; hän hymyili.
"Oletteko kuulleet mitään talonvuokraajasta Nadasch-arolla?" kysyi
Elemér.
"Ainoastaan että he ovat suurimmassa hädässä".
"Vai niin, hyvää yötä".
Nuori herra meni portaita alas ja Andjaldy Ferdinand Harter'in luo.
Tuo suuri mies käveli kiihoissaan edes takaisin huoneessa. Herra
Andjaldy ei katsonut tarpeelliseksi huomata tätä kiihtynyttä
mielentilaa.
"Pyydän saada jättää tämän jälkirätingin. Kaksi sataa guldenia".
"Mitä se on?" kysyi Harter äreästi.
"Muotokuva on tullut".
"Mikä muotokuva?"
"Se, jonka olette Wienistä tilanneet, öljymaalaus, Elemér'in kuva".
"Olkaa hyvä ja menkää helvettiin sen kanssa!" huusi Harter
raivoissaan ja heitti kynän laattialle.
Andjaldy näytti kummastuneelta ikäänkuin ei hän ymmärtäisi tätä
pikaisuutta. Harter malttoi mielensä. Hän katseli tarkasti kirjurin
silmiin. Hän sai katsella niin paljon kuin mielensä teki. Esirippu oli
laskettu.
"Kohtasitteko portailla ketään, joka äsken meni luotani?"
"Tulen huoneestani".
"Ette siis ole nähneet ketään?"
Andjaldy osasi vastata kysymyksiin välttäen.
"Näin postimiehen, joka jätti tämän paperin. Asia on suoritettu ja on
maksettava".
Harter tarkasteli vielä minutin aikaa kirjurin kasvoja, kunnes oli
varma siitä, ett'ei tämä tahtonut laskea leikkiä hänen kanssansa;
sitten otti hän toisen kynän kirjoituspöydältä ja kirjoittaa rapisteli
nimensä posti-seteliin.
"Kas siinä, maksakaa pois. Kuvan viette rouva Lemming'ille ja sanotte
että se on lahja hänelle".
Andjaldy otti postilipun ja meni tiehensä. Hän ei ollenkaan kysynyt
esimieheltänsä miksi tämä suvaitsi olla niin raivoissaan ja kiukkuinen.
Postista hän toi suuren lautalaatikkoon suljetun kuvan ja vei sen
Lemming'in herrasväelle.
Herra Lemming'in kasvojen puolikasta ei enää särkenyt, mutta hänen
täytyi kuitenkin istua sisällä.
Herra ja rouva olivat yhdessä kun herra Andjaldy ilmoitti tulonsa.
"Mitä hyviä uutisia te tuotte?" kysyi Malvina, osoittaen hänelle sijaa.
"Herra Harter tahtoisi tehdä teille mieliksi. Hän lahjoittaa teille
poikansa kuvan".
"Oi, se on jalosti tehty. Joko maalaus on täällä?"
"Olen antanut tuoda sen tänne. Laatikko puretaan juuri".
Malvina soitti kamaripalvelijaa ja käski hänen tuoda kuva sisään. Hän
määräsi mille pöydälle se oli asetettava, jotta joutuisi hyvään valoon;
kun se oli asetettu, otti hän lorgnettinsa, koska, niinkuin tiedetään,
maalauskuvaa ei voida käsittää paljaalla silmällä.
Herra Lemmingkin oli taiteenharrastaja ja kiirehti selittämään oman
käsityksensä kuvasta:
"Sangen kaunis, hieno työ; toinen käsi olisi voinut olla paremmin
piirustettu! Tuo vaalea pohja tekee kasvojen värin melkein tummaksi,
Rahl'in koulun on tapana tehdä kasvot tummiksi; se on valokuvan syy,
että nenä on leveämpi ja silmät pienemmät kuin olivat, vaan tämä ei
estä näkemästä yhtäläisyyksiä. Vai kuinka, herra Andjaldy?"
Herra Andjaldyllä ei ollut mitään mielipiteitä tässä asiassa.
"Minä en ymmärrä arvostella maalauskuvia".
Sitä paremmin Andjaldy ymmärsi eläviä kasvoja. Hänen huomionsa oli
kiintynyt Malvinan kasvoihin ja tämän raittiista huulista hän huomasi,
ett'ei lorgnetti ainoastaan auta paremmin näkemään, vaan myöskin
kätkemään kaksi petollista kyyneltä, jotka nousevat silmiin nähdessään
kuvan hänestä, joka kaikkine vikoineen kuitenkin oli hyvä poika, ja
joka nuoruuden kukoistuksessa sai niin surkean surman.
Tämän tarkastelun ja äänettömän katselemisen kestäessä astui huoneesen
Wienistä tuotettu kamaripalvelija, joka ei vielä tuntenut ketään
kaupungissa. Ilman mutkitta huusi hän kohta:
"Jesus, Maria! tuo herra on täällä!"
"Mikä herra?" kysyi Lemming.
"Joka on maalattu tuossa".
"Missä on herra?"
"Ulkona etuhuoneesso. Minä pyysin hänen korttiansa, mutta hän sanoi,
että se oli meren vahingoittama; kysyin sitten hänen nimeänsä ja tähän
hän vastasi, että minä vaan menisin sisään pyytämään, että hän pääsisi
'emintimänsä' puheille".
Malvina huudahti ja piti tuolin selästä kiinni, jott'ei kaatuisi.
Hetken kuluttua ovi lensi selälleen ja kuolleeksi luultu poika astui
sisään.
Täällä ei häntä vastaanotettu niinkuin isän katon alla.
Malvina juoksi ilohuudolla häntä vastaan ja sulki hänet rajusti iloiten
sylihinsä. Hän suuteli nuorukaisen päätä, kasvoja, silmiä; itki ja
nauroi vuorottain, kallistaen päätänsä hänen olkapäätänsä vasten! Ne
eivät olleet sanoja, inhimillisiä ääniä, joita Malvina puhui hänelle;
se oli riemulaulua linnun, joka poikasensa löytää.
Herra Lemming, puoliso, ja herra Andjaldy, kirjuri, katselivat toinen
toistansa kummastellen. Molemmat näyttivät etsivän syytä, jonka
nojalla sopii näin vastaanottaa haaksirikkoa kärsinyttä poikaa.
Elemér salli itseänsä suudella ja syleillä, ja kun se oli päättynyt,
purskahti hän nauruun.
"Niin, täällä olen nyt taas, emintimäni!"
"Yhdeksänkymmentä prosenttia", mutisi Lemming itsekseen, silittäen
leukaansa. Hänen huulillansa oli melkein kysymys: "kuinka uskalsitte
olla kuolematta?"
"Paha, ilkeä poika!" huusi Malvina, pyyhkien pois kyyneleet
batisti-nenäliinallaan. "Tuolla tavalta saattaa meidät epätoivoon!
Näettekö tämän mustan puvun? Te olette pukeneet minut tähän pukuun. Ja
kuinka itkinkään teidän requiem'issä".
"Minunko requiem'issä?"
"Niin juuri teidän; se oli suurenmoinen. Me maksoimme siitä kymmenen
tuhatta guldenia".
"Tuhat tulimmaista! Eikö niitä voi saada takaisin pappi-roistoilta?"
"Aina sama narri kuin ennenkin. Te olette pässinpää".
"Me täällä juuri katselimme teidän muotokuvaanne, jonka teidän hyvä
isänne on maalauttanut Wienissä. No älkää nyt naurako yhtä mittaa.
Teidän isänne on sen minulle lahjoittanut. Herra Andjaldy on juuri sen
tuonut".
Elemér huomasi nyt vasta Andjaldyn.
"Ah me tapaamme toisemme jo toisen kerran, kunnon ystävä!"
"Te olette siis jo nähneet herra Elemér'in?" kysyi Lemming, katsoen
terävästi Andjaldyyn.
"Me kohtasimme toinen toistamme --"
"Ettekä sanoneet meille mitään?"
"Ei kukaan ole minulta kysellyt".
"No se on omituista! Tämä Andjaldy on peijakkaan hidas ihminen.
Kuuletteko armaani!"
Malvina ei kiinnittänyt huomiotansa siihen.
Herra Andjaldy tarttui hattuunsa ja jätti hyvästi.
"Minun täytyy mennä; hyvää yötä!"
Mitään käden suutelemista ei tällä kertaa tapahtunut.
Herra Lemming katseli kelloansa ja huomasi että sen oli aika panna
maata, joka äsken oli parantunut sairaudesta.
Hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, ettei saanut olla kuulemassa
kaikkia niitä merkillisiä seikkoja, jotka pelasivat herra Elemér'in
niin merkillisellä tavalla. Vaan huomenna hän kuulustelee niitä
rouvaltansa. Nyt oli tohtoria totteleminen. Lääkärin määräys on pyhä
käsky. Hän pyysi sentähden saadakseen toivottaa itsellensä hyvää yötä.
Vaan oikeastaan hän ajatteli itsekseen: "on paljoa viisaampi, että tämä
nuori mies on yksinään rouvan kanssa, joka on hänelle äidin sijassa,
kuin että olemme kaikki kolme yhdessä. Tämä nuori mies tarvitsee nyt
epäilemättä rahoja; matkapassin on hän saanut isältänsä ja jos Lemming
jää, niin hänen kukkaronsa kaula varmaankin pitenee. Puhukoon siis
rouvan kanssa, minä olen nukkuvinani".
"Te olette siis jo olleet isänne luona?" kysyi Malvina, kun olivat
kahden kesken.
"Kävin siellä; hän ajoi kuin ajoikin minut jo ulos".
"Voi teitä huliviliä, nyt olette varmaankin taas käyttäynyt
sopimattomasti ja uudestaan ärsyttänyt isäänne".
"Entäs sitten?"
"Mitä olette tehnyt?"
"Olen ollut niin hävytön, ett'en uponnutkaan mereen".
"Mitä nyt taas lörpötätte?"
"Tietysti sulaa panettelemista. Se on parantumaton tauti minussa; minä
myönnän sen. Isäni on itse hyvyys ja rakkaus, sen sinä paraiten tiedät,
emintimäni. Mutta minä ai'on olla yhtä kovasydäminen ja kiittämätön
häntä kohtaan, kuin sinä olit. Minäkin ha'en eroa hänestä".
"Mutta, hyväinen aika, malttakaa toki mieltänne!"
"Enkö minä rukoillut sinua, kun ai'oit erota meistä? Ja enkö tänään
myönnä että kuitenkin teit oikein? Jos olisit häntä vihannut, niin
sovinto kenties olisi voinut tapahtua, mutta sinä ylenkatsoit
häntä, ja se teki asian auttamattomaksi. Minä olen käyvä oikeudessa
äidinperinnöstäni. Mutta puhukaamme hauskemmista asioista".
"Hyvä, Elemér, sangen hyvä; mutta ensimmäinen kysymys on: kunnes
oikeuden-käynti on päättynyt -- ja sitä voi kestää kauan kyllä, sillä
isänne on mahtava herra -- mistä aiotte elää?"
"Hahahaa' Voinhan ostaa itselleni ruukun ja tulla teidän luo joka
päivä, päivällisen jälkeen, saamaan vähän tähteitä".
"Älkää puhuko niin, muuten tukistan teitä. Suuri veitikka kun olette,
tiedätte varsin hyvin, että niin kauan kuin minulla on leipäpalanen,
ei teiltä tule puuttumaan puolta siitä. Mutta asua minun luonani ette
voi, sillä te olette jo pitkä poika ja maailma voisi ruveta puhumaan
asiasta; sitä paitsi on Lemming'in ja Harter'in väli semmoinen, jotta
ei olisi viisasta menetellä aivan suorasti häntä kohtaan. Me emme
anna teidän nälkää kärsiä, mutta tähän asti olette ollut kavaljeri ja
tottunut kuluttamaan ainakin sata guldenia kuukaudessa. Että näytätte
renttumaiselta ei käy laatuun. Siis on jotakin keksittävä".
"No, minä arvaan että pian jotakin keksitte".
"Vai minäkö?" huusi Malvina, sydämellisesti nauraen. "Kas kuinka tuo
veitikka minun tuntee. Minun pitää hänelle jotakin keksiä.
Ajatelkaamme. Mistä kivestä hänelle voitaisiin öljyruukkua tehdä?"
Malvina pani toisen kätensä ruusunvärisen sormenpään huulillensa ja
mietti. "No, yksi keino minulla on!" sanoi hän ja hänen etsivä silmänsä
kiintyi muotokuvaan. "Tuo muotokuva".
"Tämä muotokuvako?"
"Niin, teidän muotokuvanne".
"Pitääkö minun ottaa se selkääni ja mennä tarjoamaan sitä kaupaksi?"
"Kuva on minun, ymmärrättehän! Minä olen sen tilannut. Se tuli
maksamaan kolme sataa guldenia. Ne täytyy sekä Lemming'in että
Harter'in maksaa. Minä otan sen hinnan molemmilta, ja siitä tulee
sentään jotakin teille. Kuva jää tänne. Aivan luonnollista on siis
että Lemmingkin maksaa maalauksesta, joka hänen salonkiansa kaunistaa.
200 guldenia annan teille kohta, enempää ei ole piirongissani. Jos ei
Lemming olisi pannut maata, saisi hän maksaa kolmannen sadan. Nämä
kaksi sataa riittäkööt siis huomiseksi, s.o. kaksi kuukautta".
Elemér suuteli Malvinan kättä.
"Olenhan sanonut, että sinä olet rakastettavin emintimä maailmassa".
"Kas niin, ei mitään imartelemista, miettikäämme mitä muuta voidaan
tehdä. Kuolemanne kautta olette saattaneet meidät hyvin turhiin
kustannuksiin. Tiedättekö että me teidän muistoksenne olemme
teettäneet suuren graniti-patsaan, joka maksoi 2,400 guldenia?"
"Kauheata! Kuolleethan tuhlaavat rahoja aivan hulluuteen asti".
"Osoitus jälkeenjääneitten surun suuruudesta. Mutta päähäni
pistää jotakin. Lemming'illä on monta tuttavaa raha-maailmassa.
Ehkä voitaisiin myydä hauta ja patsas jollekin, joka tarvitsee sitä
paremmin".
"Hahahaa!" nauroi Elemér. "Tämä kosto _non plus ultra_ kekseliäisyyttä
tuhlaajapojalta. Kelvoton nousee kuolleista ainoastaan myymään
hautansa ja hautakivensä ja elääksensä vielä vähän aikaa
isänmaassansa niin kauan kuin hautakivestä saadut rahat riittävät. Tätä
temppua ei kukaan ole tehnyt ennen minua".
Malvina itse nauroi sydämen pohjasta tuhlaajapojan kevytmieliselle
puheelle.
"Vähäksi aikaa olette pelastunut; sanokaa nyt kauniisti emintimällenne
hyvää yötä ja menkää kotia. Missä teidän kapineenne ovat?"
"Kapineeniko? Atlantic'in majassa kuusi syltä meren pinnan alla".
"Ette siis saaneet mitään pelastetuksi?"
"Ei edes kaulaliinaakaan".
Elemér'illä ei todellakaan ollut mitään kaulaliinaa. Hänen
paidankauluksensa oli napitsematta leveillään molemmille puolin.
"Ette siis voi mennä siistiin ravintolaan illallista syömään.
Odottakaa":
Malvinalla oli kaulassa ohut musta kaulavaate, hienoilla pitseillä
reunustettu. Sen hän riisui kaulastansa ja pani Elemér'in kaulaan.
"Herra maankuleksija, te olette niinkuin puusta pudonnut hirtehinen;
nyt näytätte ainakin ihmiseltä. Suudelkaa kättäni ja menkää tiehenne.
Minä odotan teitä huomenna päivälliseksi ja silloin saamme jatkaa
keskusteluamme teidän asioistanne".
"Tuosta suuresta taakasta, joka on pudonnut sydämeltäni".
Elemér suuteli hellästi Malvinan kättä ja meni.
Ovessa Malvina huusi hänen jälkeensä:
"Tulkaa takaisin, niin saatte vielä jotakin".
Hän tuli ja sai suutelon poskelleen. Malvina juoksi sitten sisään
makuuhuoneesensa.
Mutta junkkeri Elemér juoksi täyttä laukkaa rappusia alas ja suoraan
ulos kadulle niin pian kuin nuori ihminen voipi, jolla ei pitkään
aikaan ole ollut äyriäkään ja jonka taskussa 200 guldenia nyt polttaa.
Asunnon hankkimista hän kaikkein vähimmin ajatteli. Hän seisatti
ensimmäisen ajurin, minkä vaan löysi, ja käski tämän ajaa niinkuin
hengen kaupalla. Lupaus juomarahasta lisäsi vieläkin vauhtia.
Elemér tuli asemahuoneelle oikeaan aikaan.
Hän lunasti kohta pääsylipun ja hän hyppäsi junaan kun kolmas kerta
soitettiin. Minnekä nyt? Hänellä oli vaan yksi ajatus.
Olikohan kukkia kasvanut niistä siemenistä, jotka hän oli etelästä
lähettänyt?
"Kuinka vuokraajain käy Nadasch-arolla?" oli hänen ainoa kysymyksensä
ollut Andjaldylle, joka oli toimittanut hänen kirjeensä perille.
"He elävät suuressa kurjuudessa".
Tämä sana karkoitti kaikki muut ajatukset hänen mielestään.
Matkarahoja oli hänellä juuri sen verran että sai ajurin ja
rautatiematkan maksetuksi. Noita kahta sataa ei saatu koskea. Hän
tyydyttää sentähden ruokahaluansa ainoastaan pienellä vehnäleivällä.
Kentiesi heillä ei ole sitäkään.
Rautatie-vaunuissa uni hänet valloitti; hän heräsi vasta jokseenkin
myöhään aamulla konduktörin huutaessa hänen korvaansa sen aseman
nimen, jossa hänen oli pois astuminen. Se oli eräässä pikkukaupungissa
Unkarin aromaalla.
Elemér katsoi kohta ympärilleen, hakien kyytimiestä.
Asemahuoneella seisoi ainoastaan yhdet rattaat, joidenka omistajan
kanssa hän pian sopi. Ajuri pyysi vähän ja lupasi vielä vähemmän. Hän
lupasi ajaa lähimpään kylään, armollinen herra saisi sitten pitää
huolta siitä, kuinka sieltä pääsisi.
Vaunuissa oli ainoastaan lauta istuimeksi.
"Kuules, toveri, eikö sopisi panna vähän olkia vaunuihin?" kysyi
Elemér.
"Olkiako?" kertoi ajomies, "niitä me söisimme, jos vaan olisi".
Elemér ei tätä vastausta ymmärtänyt. Hän tuli kaukomailta, minne huuto
isänmaan hädästä ei ollut kuulunut.
Selittääksensä asiaa näytti ajuri hevosen pääkopsan. Siinä oli
hienoksi hakatuita poppeli-vesoja.
"Tässä on kauroja".
Eväspussistaan otti mies kiilan-muotoisen kummallisen esineen,
saman-värisen kuin maa.
"Tämä on leipää".
"Mistä se on leivottu?"
"Hienonnetuista ja liisillä sekoitetuista mais-oljista".
Elemér rupesi nyt katsomaan ympärillensä. Vasta nyt hän huomasi mikä
erämaa hänen eteensä levisi.
Se seutu, jonka kautta hän eilen matkusti, oli vielä paratisin kuvana.
Tonavan toisella puolella oli vielä vihannuutta ja peltoja, riihissä
puitiin, vaan täällä oli kaikki autiota, paljasta ja tyhjää.
Hevoset olivat kurjia ja jaksoivat tuskin liikkua. Edistyminen oli niin
muodoin sangen surkeata, vaikka ajomies ahkerasti piiskaa heilutti.
Toinen kummallinen seikka esti kulkua. Karjalaumoja ajettiin tomuista
tietä myöten ajajia vastaan niin paljon että Elemér'in kiusaksi täytyi
seisahtua; sillä eläimet eivät väistyneet pois tieltä, ei silloinkaan
kun väliaika tunkesi ruumiisen.
"Onko täällä markkinat?" kysyi Elemér.
"Ei suinkaan, armollinen herra, ajavat vaan karjoja talveksi Tonavan
toiselle puolelle. Täällä ei enää ole oljenkorttakaan, jota voisivat
syödä".
Elemér käsitti nyt tuon surkean ammonnan, jolla nuo tuhannet laihat
elukat ilmaa täyttivät.
Jaksaisivatko todellakin kulkea Tonavan toiselle puolelle?
Ihmiset, kohdatessaan toinen toistansa tiellä, eivät enää tervehtineet.
Se oli voitettu joukko, joka teki pyhiinvaellusta.
Siellä täällä oli kaatunut elukka tiellä. Se jäi sinne.
"Eikö voisi käyttää lihaa?" kysyi Elemér.
"Miksikä liha kelpaa kun ei ole suoloja?"
"Eikö ole suoloja?" sanoi hämmästynyt Elemér.
"Ei ole".
Tie oli jotensakin pitkä. Väsyneet hevoiskaakit kulkivat suurella
vaivalla.
Jo kaukaa näkyi sen kylän kirkon torni, johonka oli lähdettävä. Vaan
oli ikäänkuin se itse olisi ollut mutkalla, eikä tahtonut lähemmäksi
tulla. Oli jotensakin myöhäistä, kun saapuivat tien varrella olevaan
ravintolaan, jonka edustalle ajuri pysähtyi, antaakseen hevostensa
levätä.
Nyt eivät enää olleet kaukana periltä. Elemér maksoi ajurin eikä
malttanut odottaa hevosten tointumista, vaan jatkoi matkaa kylään
päin jalkasin. Sinne tultuansa hän kysyi kylänvoutia. Tälle hän
ilmoitti olevansa matkalla Nadasch-arolle ja tahtoi hevosta rehellistä
rahapalkkiota vastaan.
Kylänvouti oli huonolla tuulella. "Vaikka tukatin maksaisitte, ette
täältä voi saada hevosia".
"Miksi ei?"
"Siksi ett'ei niitä ole".
"Minne ne ovat lähteneet?"
"Me olemme tänään tappaneet ne kaikki".
"Miksi sen teitte?"
"Päästäksemme näkemästä niiden tuskia. Kolmekymmentä viikkoa olemme
turhaan odottaneet saavamme nähdä ruohon kortta maassa".
Elemér alensi vaatimuksiansa yhä enemmin.
"Onko täällä mitään ravintolaa, jossa voisi saada pikarillisen vettä
ja leipäpalasen?"
"Jos meillä olisi vettä ja leipää, niin olisimmekin suuria herroja.
Täällä ei asu mitään ylimyksiä".
"Sitä, jolla on leipää, pidetään siis ylimyksenä?"
Elemér'iä ravistutti vilu, vaikka aurinko paahtoi palavasti.
"Oletteko kuulleet mitään talonvuokraajista Nadasch-arolla, kuinka
heidän käy?"
"Nyt ei kukaan tiedä uutisia naapureistaan, ei kukaan käy kylässä. Ehkä
te aiotte lähteä sinne?"
"Ai'on. Onko pitkä matka?"
"Ainakin kolmen tunnin matka. Menkää vaan oikealle, itään päin; ette
voi eksyä tieltä; korkea savutorvi osoittaa kaukaa missä Nadasch-aron
polttimo on. Luulen sen seisovan, niinkuin kaikki muutkin polttimot,
kun ei ole mitään poltettavaa".
"No, voitteko antaa minulle edes keppiä matkatoveriksi?"
"Siinä voin teitä palvella; kerjäläissauvoja täällä vielä löytyy".
Elemér rupesi kulkemaan autiota seutua myöten, joka kaikkialla oli
kamalan näköinen.
Oli vallan hämärä kun hän saapui taloon. Portti näytti jo olevan
suljettu. Hän huusi pihalle päin, että tultaisiin avaamaan; kun ei
kukaan tullut, avasi hän itse portin ja meni pihalle.
Ei mikään koiranhaukunta häntä vastaan-ottanut, ja se häntä
kummastutti. Mutta vielä kummempi hänestä oli että kyökin ovi oli
suljettu. Eivät suinkaan vielä olleet levolle menneet?
Tarkemmin ympärillensä katseltuaan, havaitsi hän ett'ei mitään jälkiä
näkynyt portaitten hienossa tomussa. Täällä ei siis asunut ketään.
Hän katsoi ikkunoista sisään; ei missään kynttilän valoa näkynyt. Hän
meni työväen asunnoille; nämäkin olivat suljetut. Hän kävi tallissa ja
läävässä; kaikki tyhjinä.
Koko talo, koko talo tyhjänä; ei oljen-korttakaan näkynyt.
Ladolla oli olkikatto; tämä oli puoleksi revitty. Silppukone ja
oljen tähteet osoittivat mihin tarpeesen katto oli tullut käytetyksi.
Hän meni alas puutarhaan. Puissa ei ollut lehtiä eikä hedelmiä.
Viisikymmen-vuotiset hedelmäpuut oli kuivuus halaissut latvasta
juureen asti ja tarhamaa oli täynnä halkeemia ja loukkoja, niin kuin
hyytynyt laava-virta.
Hän tuli pieneen, paju-oksilla aidattuun tarhaan; siellä löysi hän
etsimänsä.
Siellä olivat nuo etelän kukkaset, joiden siemenet olivat tulleet
kaukomailta. Hän tunsi ne. Siinä ne ovat.
Kuihtuneet olivat, tomuksi poltetut, kuolon seppeleeksi muuttuneet.
Mutta niitä oli kuitenkin ollut; ovat kasvaneet ja kukoistaneet hellän
käden hoitamina.
Missä hän on, joka niitä on hoitanut? Mihin koko perhe on joutunut?
Ei kukaan voi hänelle tietoa antaa. Ei ole elävää olentoa, joka voisi
kaikunakaan vastata hänen kysyvään ääneensä; ei kuulu linnun liverrystä
eikä mehiläisten surinaa. Kukat yksistänsä puhuivat.
Pienen puutarhan keskikohdalla on hiekkakumpu, joka ennen oli ollut
turvepenkkinä, mutta nyt oli ihan paljas. Siihen nuorukainen istuutuu
ja rupeaa puhumaan kukkasille, noille kuihtuneille kukkasille. Kaikki
on äänetöntä, autiota hänen ympärillänsä.
Tämä nuorukainen, joka nauroi kun hän karkoitettiin isän kodista ja
teki pilkkaa omasta hautauksestansa, rupesi nyt pää kuihtuneelle
turvepenkereelle kallistuneena, kenenkään näkemättä ja kuulematta,
katkerasti itkemään.
Tällä vuotehella kului yö. Siinä hän uneksi valveilla yön pitkät
hiljaiset tunnit, yksinänsä tässä suuressa avarassa haudassa, jonka
pohjana oli koko maa ja seininä neljä ilmansuuntaa. Aamu tuli,
hän valvoi vielä. Silloin taittoi hän yhden noista kuihtuneista
kukkasista, jotka olivat hänelle niin tutut ja jotka olivat niin
eroavia Unkarin kukista. Sen hän pani lompakkoonsa ja meni samaa tietä
mitä tullut oli.
Tuo nuori herra sai mennä jalkasin rautatielle asti, vaikk'ei ollut
tottunut semmoisiin marsseihin. Hän ei voinut saada vaunuja mistään
hinnasta, vaan sai kulkea jalkapatikkaa niinkuin muutkin köyhät raukat.
Matkalla maistoi hän maisin-oljista tehtyä leipää; muuta ei ollut
saatavissa, eikä hän ollut syönyt mitään 36 tunnin kuluessa. Tästä
leivästä oppi hän paljon muutakin, jota ei ollut ennen tietänyt.
Rautatien asemalle tuli hän keski-yöllä, jotta juuri ennätti astua
junaan. Siinä olisi hän levännyt, jos olisi saanut aromaan autiokuvaa
mielestänsä poistetuksi. Yön pimeydessäkin näki hän yhä vaan tuota
mustaa aromaisemaa, joka olisi ollut paratisi, ellei taivaan kirous
olisi sitä polttanut.
Hän ajatteli: tuon maiseman kaltainen minun sieluni on.
* * * * *
Kaksi päivää Elemér oli meno- ja tulo-matkalla. Myöhään iltapäivällä
hän taas oli Pesth'issä.
Hän riensi heti Lemming'ille; jo eilen päivällisellä hänen olisi
pitänyt olla siellä. Hän pudisti tomun vaatteistansa, ett'ei
huomattaisi mitään tuosta kummallisesta jalkapatikasta. Hänen jalkansa
olivatkin niin väsyneet, että tuskin jaksoivat toinen toistansa
seurata.
Kamaripalvelija, joka oli ilmoittava hänen tulonsa, sanoi
hänelle edeltäkäsin: että herrasväki juuri oli menossa sirkukseen.
Pyydettyänsä saada puhua muutaman sanan, pääsi hän kuitenkin sisään.
Malvina oli täydessä teateripuvussa ja herra Lemming veti juuri
glacé-hansikkaat käsiinsä.
Levottomalla mielellä vastaan-otti hän tuon nuoren herran.
"Kylläpä te tulitte kauniisti!"
"Minä satuin hiukan viipymään".
"Hiukan, sanotte. Jos olisimme eilen odottaneet teitä päivälliselle,
niin ruoka olisi tullut jotensakin kylmäksi. Missä olette te
oleskelleet?"
"Saat kysyä, minä en kuitenkaan sitä tunnusta".
"Olette kaiketi olleet juomatoverien seurassa paikoissa, joita ei sovi
mainita siistille ihmisille. Näen silmistänne, ett'ette ole nukkuneet
ollenkaan. Näytätte siltä kuin olisitte korttia lyöneet ja olleet
juomatiellä kaksi päivää ja kaksi yötä; tuosta yöllisestä ilosta nyt
tuskin jaloillanne pysytte, näyttää siltä kuin olisitte tanssineet
kaksi yötä".
"Toru vahvasti, rakas emintimäni, minä ansaitsen kaikki moitteesi.
Kaikki mitä huonoa sinä voit ajatella ei ole niin huonoa kuin se, mitä
minä olen tehnyt. Olen kelvoton, kunnoton raukka, tiedäthän sen".
"Se on paha kyllä teille. Minä ponnistan voimiani teidän hyväksenne ja
te ette huoli minusta edes sen verran, että annatte minun tietää missä
oleskelette. Panen vetoa siitä, että jo olette tuhlanneet rahanne
kaikki".
"Oi kuinka verrattoman hyvin te minua tunnette".
"Menkää nyt, minä suutun teihin. En huoli teistä enää tänään. Hankkikaa
itsellenne asunto ja nukkukaa tarpeeksi. Minä olen todellakin
suutuksissani".
Herra Lemming katsoi nyt sopivaksi säestää julmistunutta puolisoansa ja
kääntyi hänkin Elemér'iä vastaan.
"Jaha, mon cher, tämä ei kelpaa ajan pitkään. Te ette ymmärrä sitä
tilaa, johon olette itsenne saattaneet. Te väärinkäytätte heikkouttamme
sentähden että liiaksi teitä hyväilemme. Te vietätte huonoa elämää, mon
cher, muiden kustannuksella alinomaa eläen, olette kevytmielinen muiden
kustannuksella ja pilkkaatte sitten omaa häpeäänne -- niin ei siveä
ihminen tee".
Elemér punastui ankarasti, vaan hän ei sanallakaan vastustanut,
pusersi vaan huulensa yhteen ja loi silmänsä maahan. Torukoot!
Vaan Lemmingin lausuessa tuon loppulauseen ja kun hän oikein oli
vauhtiin pääsemäisillään saarnassansa, tuuppasi Malvina häntä hiljaa
kylkeen, mennen hänen ja Elemér'in väliin, ja katkaisi hänen puheensa.
"Hyvä Lemming, ei kukaan ole käskenyt sinua sekauntumaan tähän asiaan.
Elemér on kyllä kevytmielinen, mutta mitään huonoa ei hän ole tehnyt;
sitä ei kukaan sanoko minun kuullen. Jos hän on tuhlannut, niin on
hän omia rahojansa tuhlannut, ja mitä hänen edestänsä on maksettu,
se on otettu hänen omaisuudestansa. Ja nyt hän kadottaa senkin, mitä
ymmärtäväisemmät hänen omaisuudestansa heittävät ulos ikkunasta. Älä
ollenkaan häntä moiti. Minä voin sitä tehdä, sillä minä tarkoitan
hänen parastansa. Mutta te muut saatte olla sekauntumatta tähän. Tämä
asia on aivan meidän kesken".
Malvina napitsi kauniin valkoisen hansikkaansa ja kääntyi Elemér'in
puoleen.
"Te herra tuhlaaja-poika, minä annan teille tiedoksi että olemme
myyneet hautapaikkanne l,000:stä guldenista. 10:ksi kuukaudeksi
olette siis turvattu; mukautukaa siihen. Sill'aikaa ehkä jotakin
keksitään. Oletteko tyytyväinen minuun?"
Elemér nyykäytti päätään.
"Hän ei kiitäkään!" mörisi Lemming itsekseen, tarjoten Malvinalle
käsivartta.
Elemér hiipi hitaasti ja hiljaa heidän jäljissään.
Ennenkuin Malvina astui vaunuihin, jotka olivat portilla, katsoi hän
vielä kerran taakseen ja, antaen tuolle kevytmielisellä nuorukaiselle
kättä, sanoi hän:
"Kas niin, nyt en ole suuttunut enään".