Pajazzo.
Mutta ennenkuin hra Saituri sai oikein valjastetuksi ja kaikki silat
reilaan, tuli eräs pieni tapaus vielä lisäksi päivän huvituksiin.
Tiellä syntyi yht'äkkiä aika melske. Työväen juoksentelevat lapset,
jotka eivät ensinkään huoli siitä mitä talossa tapahtuu, rupesivat
huutamaan kuin mielipuolet:
"Heisaa, tuossa tulee Pajazzo! Eläköön Pajazzo!"
Ja nyt tuli pihalle koko joukkokunta. Sen etupäässä oli rattaat.
Rattailla oli ryysykasa ja ryysyissä istui pieni nälkään menehtynyt
lapsi, josta ei selville saatu oliko se tyttö vai poika. Rattaiden
vieressä kulki vähän isompi lapsi, tamburini kädessä. Molemmat olivat
puetut likaisiin trikooteihin ja koristetut hohtavilla punaisilla
tilkuilla, ja pörröiset tukat olivat sidotut vanhoilla korunauhoilla.
Rattaiden edessä on herra Pajazzo itse, sillä hän niitä vetää. Hän
on kolmenkymmenen vuoden vaiheilla oleva mies, kuljeksiva komediantti,
arokapakkojen huvittelija, sen raukan narri, joka käy hänen jälessänsä
ja huutaa: "hopsan Pajazzo!" Päässä hänellä on kulkusilla varustettu
huippulakki; hänen pukunsa on muuten kokoonpantu tilkuista, joista
huomaa että ovat tottuneet tulemaan sateesta pestyiksi ja tuulesta
kuivatuiksi. Sekä Pajazzon että hänen lapsensa kasvot ovat
paksulta maalatut liidulla ja huonolla punasella värillä. Hänen
kulmakarvansa ovat mustatut limröökillä puolenkuun muotoisiksi.
Tuolla takana hyppi pieni tatarilainen hevonen, joka on sidottu
rattaisin. Ei se kuitenkaan vedä niitä, sen tekee hänen herransa. Tuo
pikku hevonen on itse taiteilija, ja enemmän sääli olisi hevosta kuin
sen omistajaa. Sillä jos herra omistaja vahingoittuu, niin hevonen
kyllä toimeentulee ilman häntä, mutta jos hevonen vahingoittuu, niin
tämä olisi ääretön vahinko sen herralle.
Tämä joukkokunta tuli, kuten sanottiin, ryöstetyn talon pihalle,
huvittaakseen talonväkeä hullunkurisilla tempuillaan.
Sopimattomampaan aikaan ei olisi voinut tulla.
"Menkää pois täältä Herran nimessä, ihmisparat. Täällä ei sovi pelata
komediaa!" Näillä sanoilla lähetti Böschke ne pois ennenkuin ehtivät
aloittaakaan.
Böschke ajatteli itsekseen että herra komisarius tänään oli erittäin
hyvällä tuulella ja että nuo köyhät raukat ehkä hänen kunniakseen
voisivat panna jotain toimeen. _Siltä_ herralta ehkä saisivat pari
kreuzeriä, jotka kaiketi tulisivat hyvin otolliseen aikaan.
Joku kenties saattaa katsoa sitä kummalliseksi oikuksi että annetaan
pelata komediaa talossa, josta viimeinenkin ropo on viety. Mutta herra
Saituri oli mies saamaan semmoisen oikun.
Vaan pysykäämme totuudessa. Läkkikala ei ole pahansuopa. Hän
tarttuu saaliisen ja imee veren siitä kaikin voimin, vaan tätä hän
ei tee peritystä vihasta toiseen tai toiseen uhriin, vaan ainoastaan
sentähden että hän on senluontoiseksi luotu. Hän vainoo kylpevää
impeä yhtä paljon kuin merihämähäkkiä. Krapu tai ihminen, hänestä
se on yhdentekevä. Hänellä on vatsalaukku, joka on täytettävä;
siinä kaikki muuttuu läkiksi, olkoonpa lämmintä verta tai verettömiä
itikoita.
Herra Saituri kallistui yli verandan aidan ja katseli sikarri
hampaissa Pajazzon konstitemppuja.
Tämä teki kaikkia niitä ihmeellisiä konsteja, joilla tämmöiset
matkustavat taiteilijat ihastuttavat rahvasta ja houkuttelevat
itselleen heidän rahojansa. Hän levitti likaista mattoa, jossa hän sekä
elävät nukkensa seisoivat päälaella ja väänsivät selkäpiinsä vääräksi
käsillä kävelemisellä. Hän kannatti jalan anturoilla lapsensa, jotka
seisoivat päälaella tallukset taivasta kohti. Hän söi rohtimia, oksensi
tulta ja veti pitkiä nauhoja nenästään ja suustansa ja väänsi
kasvojansa kaikin tavoin niin paljon kuin vilkkaat kasvonsa jaksoivat.
Sen ohessa puhua määkkyi hän kaiken maailman kielillä ja nauraa hohotti
omille sukkeluuksilleen. Herra Saituri katseli näytelmää suurella
uteliaisuudella.
Viimeiseksi talutti pajazzo esille tuon pienen hevosen ja näytti
kunnioitetulle yleisölle sen taiteilija-ominaisuudet. Pieni hevonen
osasi kantaa suussansa kapinetta niinkuin jahtikoira; polkemalla
etujaloillaan antoi se vastauksia luvunlasku-kysymyksiin, joita
herransa sille teki; käskystä se polvistui ja tanssi galoppia sekä
valssia rummun tahdin mukaan, Hevonen osoitti olevansa sangen oppinut.
Kun pajazzo oli tehnyt kaikki konstinsa ja herrojen hymyilevistä
naamoista luuli näkevänsä, että hän oli korkeita asianomaisia
huvittanut, otti hän päästänsä kulkusilla koristetun lakkinsa ja
kävi ympäri saadakseen palkinnon taidostansa.
"Bravo, pajazzo, bravo!" huusi herra Saituri, taputtaen käsiänsä. "Sinä
olet aika mestari ja olisit oiva jäsen Renz'in sirkissä. Mutta nyt
tulee kai kysymys maksusta. Kuinka suuri on sinun pääsymaksusi?"
"Se on aivan ihmisten aseman mukaan. Talonpojat antavat kreuzerin
ja herrat antavat herruutensa mukaan yhden sechserin tai yhden
guldenin".
"Oh, etpä olekkaan vaativa. Tavalliset ihmiset maksavat
niin paljon kuin voivat, herrat mitä tahtovat. Kaikkiansa saat
luultavasti noin yhden guldenin päivässä?"
Narri mitään vaaraa aavistamatta luuli että tuo leikkisä mies oli
talon isäntä, joka tiedusteli kuinka paljon hänen pitäisi ottaa
omasta taskustansa, palkitakseen taiteilijaa.
"Hyvä herra, saanhan välistä kaksikin päivässä ylhäisiltä
herroilta".
"Otaksukaamme ainoastaan yhden guldenin", sanoi herra Saituri, "ja
otaksukaamme että on 65 päivää vuodessa, jolloin ei mitään ansaitse,
niin sinulle jääpi vuotuista tuloa 300 guldenia. Niin paljon sinä
ansaitset, pajazzo, eikö niin?"
Tuo köyhä raukka kiiruhti myöntämään.
"Ja kuinka suuren veron sinä tästä maksat, pajazzo?"
Komediantti luuli tavanneensa oikein hupaisen herran.
"Sangen paljon, herrani", vastasi hän leikillisesti. "Joka vuosi kuluu
minulta yksi bulbani-takki, ryysyt viepi ryysy-kauppias ja siitä hän
voi tehdä vaikka 100 guldenin pankki-setelin".
Herra Saituri nauroi tälle vastaukselle.
"Hyvin vastattu, pajazzo, mutta tällä hetkellä olet kuitenkin
rästiluettelossa. 300 guldenin vuositulosta tulee sinun maksaa III:nnen
tabellin mukaan vuosittain 21 guldenin vero. Se on velvollisuutesi".
Hän kääntyi herra Konyecz'in puoleen.
"Kirjoita nyt tälle herralle kuitti 21 guldenin verosta III:nnen
tabellin mukaan".
Herra Konyecz ryhtyi todenteolla toimeen. Mutta komediantti väänsi
surkeasti apinankasvojansa ynnä nokisia kulmiansa.
"Semmoisella rahalla ei Hans Katzenbuckel koskaan ole tullut
maksetuksi".
Herra Saituri lausui Konyecz'ille: "Veron-alaisen nimi on Hans
Katzenbuckel".
Pajazzo rupesi nyt tarkastamaan katselijoita ja hänen talonpoikainen
järkensä ilmoitti hänelle, että hän oli joutunut hyvin huonoon
paikkaan. Täällä on ryöstö tapahtumaisillaan ja nämä vieraat ovat
sen toimeenpanijat. Ei ole leikkiä tämä.
Liikuttamatta toista suupieltänsä sanoi pajazzo muutamia sanoja
lapsilleen. Nämä yht'äkkiä kiertämään mattoa kokoon ja täyttä laukkaa
juoksemaan hevosineen päivineen porttia kohti. Mutta herra Saituri ajoi
ne santarmilla takaisin.
"Kas niin, Hans Katzenbuckel, sinä tahdot pötkiä tiehesi keskellä
keskustelua; se oli huono leikki sinun puoleltasi. Tahdoit jättää
minun tänne seisomaan kuitti kourassa, vaikka olen niin kauan sinua
etsinyt sen kanssa. Täällä se on. Ota se pois ja maksa 21 guldenia".
Pajazzo luuli nyt todellakin, että hänestä laskettiin leikkiä. Ei hän
koskaan suurilla markkinoillakaan ollut nähnyt 21 guldenia yht'aikaa.
Yhtä monta groschenia oli usein hänen suurin aarteensa.
"Jos te maksatte 22 guldenia näytelmästä, niin voimme kuitata", sanoi
pajazzo leikillisesti.
"Herra taiteilija", sanoi herra Saituri, "minulla ei ole aikaa
laskea leikkiä. Tämä on totta eikä leikkiä. Maksamaton veronne tältä
vuodelta tekee 21 guldenia, ja teidän velvollisuutenne on maksaa se".
"Mutta minulla ei ole ropoakaan".
"Siinä tapauksessa teidän pitää pantiksi antaa irtain omaisuutenne
taikka joku muu ulos-ottoon sopiva esine".
Pajazzo nauroi:
"Ho, hoo, vai ulos-ottoon sopiva esine! Tahdotteko valita toisen
lapsista takavarikkoon otettavaksi?"
"Ei ole kysymys lapsista. Onhan sinulla muutakin. Hevonen tuossa!"
Pajazzo ällistyi. Että hevonenkin oli lukuun otettava, sitä hän ei
odottanut.
"Mutta, hyvä herra, tuo hevonen ei ole samanlainen kuin muut hevoset.
Se on minulle yhtä tarpeellinen kuin kirves salvomiehelle, naskali
suutarille ja sakset räätälille. Sitä ei voi minulta ryöstää velasta.
Hevonen on minulle niin tuiki tarpeellinen kuin käsi tai jalka".
"Lörpötyksiä!" sanoi läkkikala käskevällä äänellä. "Sinä ja kakarat
kyllä voitte komediaa pelata ilman hevosta, voitte rumpua lyödä, purra
poikki kengän saumaa ja tanssittaa nenällänne oljen korsia. Joko sinä
paikalla kauniisti maksat mitä olet velkaa valtiolle, taikka minä otan
hevosesi".
Hans Katzenbuckel ei tahtonut uskoa noita uskottavia tietoja, joita
herra Saiturin kieli lausui. Epätoivoissaan kääntyi hän sentähden
santarmin puoleen, joka piti hänen hevostansa suitsista ja puhutteli
häntä tschechiläisellä murteella, tiedustaakseen oliko tämä leikkiä
vaiko kamala totuus.
Rehellinen santarmi tietysti ei voinut muuta vastata kuin että asia
ei ollut naurettava, ja että se, joka oli joutunut herra Saiturin
kynsiin, ei minkään almanakassa olevan pyhimyksen avulla irti pääse.
-- Tämän selityksen johdosta pajazzo viimein hyrskähti itkuun; hän
heitti pois lakkinsa kulkusineen päivineen, juoksi ylös verandalle,
polvistui herra Saiturin eteen ja alkoi rukoilla ja vaikeroida.
"Herra! jalo herra, olkaa armollinen! Minulla ei ole rahoja eikä keinoa
ansaita niitä edes sen verran, että saisin lapsilleni leipää. On
monta viikkoa siitä kuin viimein keittoruokaa söimme. Olkaa meille
armollinen. Lapset, tulkaa tekin rukoilemaan hänen armoansa, hänen
ylhäisyyttänsä, hänen eksellensiänsä!"
Herra Konyecz oli pakahtua nauruun, katsellessansa tätä näytelmää. Hän
olikin naurettava. Valkoiseksi ja punaiseksi maalattu pajazzo, joka
ulvoi ääneensä, ja kaksi pientä pajazzoa, jotka takertuivat ankaran
herran käsihin ja jalkoihin sill'aikaa kuin sama ankara herra jaloin ja
käsin ponnisti päästäksensä irti näistä syleilyksistä, joka oli sangen
vaikea, sillä pienillä pajazzoilla oli väkevät käsivarret. Toinen
huutaa herjaussanoja, toiset rukoilevat ja valittavat. Herra Konyecz'in
olisi todellakin pitänyt suorittaa pääsymaksu, sillä hänellä oli
erittäin hauska, ja hän maksoikin miekan lappeella, kun herransa
käskystä ajoi pois nuo hävyttömät roistot.
"Hävytön komediantti-joukko", huutaa puhalsi herra Saituri
raivoissaan, "kylläpä minä teille veron anteeksiannan! Nämä
maankiertäjät ansaitsevat rahoja joka paikassa, vaan eivät maksa veroa.
Toinen köyhä raukka saa syödä kynsiänsä, voidaksensa täyttää
velvollisuutensa valtiota kohtaan. Nämä vaan kiertävät maata syöden ja
juoden, mutta kun vero-seteli tulee, niin silloin -- joukko pakoon.
Kyllä minulla on ennenkin ollut tekemistä tuommoisten petturien kanssa.
Ett'eivät minua unohda, sen tiedän. Kahdentoista pitkän vuoden kuluessa
eivät he olleet veroa maksaneet. Luuletteko, että semmoiset, jotka
eivät veroa maksa, saavat kuljeskella ympäri maata? Minusta on sangen
hupaista pyytää tuommoisia lintuja, sillä niissä on oiva kepponen
pettää valtiota. Maksa pois vaan mitä olet velkaa tahi saat olla
hevosta vailla!"
Pajazzo oli jo heittänyt sikseen armon rukoilemisen läkkikalalta. Hän
riisui nöyrästi huippulakkinsa ja rupesi kerjäämään.
Olihan talossa niin monta, jotka taisivat auttaa.
Ensimäinen, jonka puoleen hän kääntyi, oli ratsumestari.
"Hyvä ystävä", sanoi Föhnwald, "ei täällä maksa vaivaa kerjätä.
Taaton viimeinen ropo on jo mennyt tuon herran taskuihin; täällä eivät
siis voi sinulle mitään antaa. Mitä minuun tulee, en olisi antanut
sinun ryömiä maassa näin kauan, jos minulla olisi rahoja ollut:
mutta minun viimeinen groschen on jo lopussa, eikä sotilailla ole
ainoatakaan eksynyttä äyriä. Jos tapaat niitä, jotka ovat vielä
pahemmassa pulassa kuin sinä, niin kysy niiltä, miksi sotilaat, jotka
olivat heidän taloonsa majoitetut, ovat ilman rahoja. Älä voitele
itseäsi maalilla ja kyynelillä, vaan sano hyvästi hevosellesi ja ryhdy
kupperi-keikkoihin. Niin saavat kaikki muutkin tehdä".
Herra Saiturin oli kunnian-asia pysyä päätöksessään. Hänen vaununsa
ajoivat esille, hän antoi santarmille käskyn sitoa pajazzon hevosen
vaunuhevosten rinnalle.
Ylhäisille herroille oli naurettava näky, kun, kuultuansa käskyn,
pajazzo halaili hevostansa, suuteli sen kuonoa ja hyväili sitä
tuhannella tavalla.
"Rakas hevoseni, hyvä, armas ystäväni, ainoa leipätoverini, --
jonka kanssa olen jakanut jok'ainoan palasen, jota olet auttanut minua
ansaitsemaan. Vaimoparkani on sinua kasvattanut ja sinä kannat hänen
nimeänsä. Nyt menet sinä pois, niinkuin hän, sinä kuolet niinkuin hän.
Oi rakas, rakas hevoseni, kuka nyt on ansaitseva lapsilleni leipää?"
Hetkeksi juolahti hänen mieleensä ampua santarmin hänen omalla
kivärillään, hypähtää hevosen selkään ja lähteä täyttä laukkaa ulos
avaraan maailmaan, mutta sen ajatuksen heitti hän pian; "mihinkä
sinä ihmis-parka pääsisit kurjalla hevoskaakillasi niin monesta
ratsumiehestä pakoon!"
Ja sitten hevonen todellakin sidottiin herra Saiturin vaunuhevosten
rinnalle. Tämä herra oli nyt lopettanut tehtävänsä täällä ja kiirehti
ehtiäkseen vielä samana päivänä toiseen paikkaan. Hänen täytyi
tehtävänsä toimittaa, yksityistä huvitusta varten hän ei saanut kauan
jäädä samaan paikkaan.
Pajazzo äänetönnä koroitti ristiin pannut kätensä herra Saiturille
vielä kerran, armeliaisuutta anoen, kun armollinen herra astui
vaunuihin.
"Laittakaa tuo ihminen pois!" käski läkkikala alamaisiansa.
Herra Konyecz hyppäsi ajurin istuimelle ja molemmat santarmit
talonpojan rattaille. Herra Saituri sanoi kohteliaasti jäähyväiset
ratsumestarille, lausuen: "iloiseen näkemään saakka, herra
ratsumestari!" Föhnwald mutisi jotakin hampaittensa välissä, jota voipi
selittää sanoiksi: "en pidä väliä siitä!" Ja molemmat vaunut pyörivät
pois.
Pajazzo juoksi heidän jälessään ja katseli sieltä kauan eteneviä
vaunuja. Hänellä oli vielä kipinä toivoa siitä, että tämä lopultakin
olisi leikkiä, että tuo korkea herra ainoastaan oli tehnyt kuria
hänelle ja aikoi päästää hevosen irti kun oli ajanut kappaleen matkaa.
Mutta nähtyään, että he todellakin lähtivät pois ja ett'ei hevonen
palannut, astui hän horjuen takaisin pihalle.
Ratsumestari ja hänen väkensä olivat hevosten selässä.
"Herrani!" kysyi pajazzo, "onko se totta että hevoseni on poisviety?"
"Se on toden totta".
"Mitä aikovat tehdä sen kanssa?"
"Myydä sen torilla".
Miehen silmät kävivät verisiksi kun hän sanoi:
"Mitä se nyt hyödyttää että minä ja lapseni elämme? Minä tapan ne ensin
ja sitten itseni".
Näin sanoen veti hän taskustaan linkkuveitsen, viritti sen ja syöksi
epätoivoissaan ja raivoissaan lastensa päälle.
Lapsiparat juoksivat hädissään pakoon ja hakivat suojaa hevosten
alla, minne isä heitä takaa ajoi veitsi kädessä; sotamiehet koettivat
pidättää häntä, vaan hän kiertyi irti heidän käsistään ja juoksi lasten
jälkeen, jotka viimein pääsivät kyökkiin, minkä ovi oli auki, ja
pajazzo seisoi yht'äkkiä neiti Ilonkan edessä.
"Seis!" huusi hän käskien. "Mitä te tahdotte?"
"Tappaa ja tulla tapetuksi; tappaa sekä itseni että lapseni. Siitä ei
kukaan minua estäne".
"Rauhoittukaa!" sanoi nuori tyttö ja otti veitsen hänen kädestänsä,
niinkuin hänellä olisi ollut tekemistä vallattoman lapsen kanssa. "Mitä
ai'otte tehdä veitsellä?"
Pajazzo rupesi itkemään eikä saanut sanaakaan sanotuksi.
"Tule minun kanssani!" sanoi Ilonka. "Minä annan teille toisen
hevosen sen sijaan, joka teiltä ryöstettiin. Ei teidän vielä tarvitse
epätoivoon joutua".
Hän otti pajazzon kädestä kiinni ja vei hänet mukaansa talliin.
"Tschillah, tänne!" huusi tyttö tallin ovesta.
Tätä huutoa totellen tuli hänen pieni ponynsa esille. Se oli viehättävä
pieni isabella-kiplo, harja ja häntä lumen valkoinen. Ovella kumarsi
hevonen hallitsijalleen ja sysäsi kaulansa hänen olkapäätänsä vasten.
"Katsokaa, tämä on yhtä viisas ja kaunis ratsu kuin teidän oli.
Ette usko kuinka paljon minä tästä pidän. Se noudattaa käskyjäni
ja oppii vaikka mitä. Ottakaa se korvaukseksi siitä, minkä olette
kadottaneet, älkääkä vahingoittako lapsianne ja älkää joutuko
epätoivoon. Menkää Jumalan nimessä!"
Ilonka jätti hevosen suitset pajazzon käteen. Tämä laskeutui polvilleen
hänen eteensä.
"Neiti! Minä en tiedä mitä sanoa. Kuuleeko taivas minuakin? Onko
köyhän saatanankin siunauksilla jotain arvoa? Te pelastitte minut
helvetistä. Olin menossa suorinta tietä sinne. Olin epätoivossa, olin
kuollut; te olette minut henkiin herättänyt, olette tehnyt minut
ihmiseksi. Olen köyhä saatana, Katzenbuckel on nimeni; mutta en ole
sitäkään isältäni perinyt, vaan olen saanut sen pilkkanimeksi. Olen
narri ja pajazzo, matonen, jota jalkojen alla poljetaan. Kuinka minä
koskaan elämässäni voisin teille palkita tämän hyvän työn? Mutta jos
taivaassa on Jumala, niin tämä kurja pajazzo kuitenkin on kerran teitä
palkitseva! Neiti, sallikaa minun suudella kauniita käsiänne!"
Ilonka ei kieltänyt häntä suutelemasta käsiänsä ja kastamasta niitä
kyyneleillä, ja sill'aikaa kuin Pajazzo riensi syleilemään lapsiansa,
pani Ilonka kätensä uskollisen pienen hevosen kaulaan ja suuteli sitä
salaa otsalle. Ehk'ei kukaan sitä nähnyt.
"Marsch!" kuului ratsumestarin komento-huuto, ja nuo kuusitoista
kyrassieria ratsastivat pois.
Ilonka meni takaisin huoneisin. Komediantti-joukko lähti eteenpäin.
Pihalla oli äänetöntä. Aurinko oli laskemaisillaan ja pian seutu
peittyi hämärään.