Konyecz ymmärsi viittauksen ja pisti sikarrikotelon takaisin
rinta-taskuunsa. Sen jälkeen menivät he kyökkiin ja sitten saliin.
Bilágoschi otti heitä vastaan.
Hän, kuten tiedämme, ei ollut äkäinen, vaan hyvin hyvänluontoinen
ihminen. Hän kysyi armollisilta herroilta mikä syynä oli siihen, että
he kunnioittivat häntä käynnillänsä.
"Näyttää siltä kuin olisitte unhoittaneet, että olette
rästiluettelossa kolmesta maksamattomasta vuosineljänneksestä".
"Sitä en ole unhoittanut, herraseni! Tähän asti olen aina
säännöllisesti maksanut. Tiedän mitä olen velvollinen valtiolle ja
kuinka paljon on maksamatta. Niin pian kuin voin olen heti maksava,
mutta nyt minulla ei ole millä maksaa. Olittehan tänne tullessanne
tilaisuudessa näkemään ett'ei näillä seuduilla tule mitään satoa tänä
vuonna".
"Siitä saatte sopia Herra Jumalan kanssa! Valtiokone ei saa seisattua
huonon vuoden tähden. Teidän asianne on keksiä keino millä maksaa.
Teidän olisi pitänyt säästää mitä viime vuodelta jäi".
"Anteeksi, mutta minä olen uusi vuokraaja. Aloitin viime vuonna ja
sekin oli huono".
"Se on ikävä seikka, mutta me emme voi mitään poikkeuksia tehdä.
Kaikista velvollisuuksista ovat velvollisuudet valtiota kohtaan
ensimmäiset. Jos herrat pitäisivät vähemmän pitoja eivätkä panisi
niin paljon nyöri-koristuksia dolmoihinsa eivätkä tuhlaisi rahoja
kirjoihin, eikä sanomalehtiin, ei hevosiin eikä vintti-koiriin,
niin eivät herrat koskaan olisi rahoista ahdingossa! Valtio vaatii
mitä valtiolle tulee, ja me olemme täällä valtion puolesta sitä
vaatimassa. Teidän velkanne tekee yhteensä 500 guldenia".
"Herraseni, tässä ovat avaimet minun kätköihini. Tutkikaa joka paikkaa
talossani, ja jos jossakin löydätte rahoja taikka niiden arvoista --
niin ottakaa se".
Kuullessaan nämä sanat purskahti läkkikala nauruun.
"Oho, ystäväni! tuota virttä tunnemme: tässä ovat avaimet, saatte,
hyvä herra, itse hakea rahat. Kiitoksia siitä armosta. Me emme aio
leikkiä 'sana ja haukka' leikkiä rahojenne kanssa. Kyllä te saatte
etsiä ne meille itse!"
"Puhun teille täyttä totta, herrani, minulla ei ole äyriäkään".
"Tuon osaan minä ulkoa. Olkaa varmat siitä, ett'en voi mitään uutta
oppia siihen suuntaan. Tämmöiset herrat ovat muuallakin minulle
sanoneet: Minulla ei ole äyriäkään. Tosi kyllä, sillä rahat olivat
he jättäneet rouvilleen ja tyttärilleen; siihen suuntaan se käy.
He arvelevat, että vaikkapa heidän personaansa tarkastellaankin, ei
heidän luonansa kumminkaan rahoja löydy. Mutta minä vakuutan ettei
semmoinen leikinteko auta minun suhteeni. Minä tiedän keinot, millä
voidaan saattaa salatut aarteet ilmi. Ja jos minun kärsivällisyyteni
loppuu ennenkuin herrojen uppiniskaisuus, niin en aio ujostella, vaan
annan tarkastaa naiset paljaasen ruumiisen asti. Sen sanon teille
edeltäpäin. Sillä tavalla on ennenkin paljon rahoja tullut ilmi".
Bilágoschi painoi kädet päätänsä vasten ja änkytti epätoivoissaan:
"minä tulen hulluksi, minun täytyy tulla hulluksi".
"Kas! kas! mitä tämä on?" sanoi herra Konyecz, ottaen kolme
tupakan-lehteä sohvan päällyksen alta. "Onhan täällä tupakkaa
kätkettynä".
Hämmästyneenä arveli Bilágoschi: "Ne on vaimoni varmaankin sinne
pannut, poistaakseen koita".
Molemmat herrat purskahtivat nauruun.
"Pane tämä pöytäkirjaan", sanoi herra Saituri ylevästi
rahan-vartijalle. Tämä istui heti ja pani sen seikan paperille.
"Mutta, hyvät herrat", sanoi Bilágoschi hämmennyksissään,
"voittehan uskoa kun vakuutan, ett'en tiedä mitään noista
tupakan-lehdistä. En ole polttanut tupakkaa koko elinaikanani".
Herra Saituri nauroi vielä kovemmin.
"Herra Konyecz, kirjoittakaa: 163. Herrani, te olette tietääkseni
163:s, joka omistaa tupakkaa ja vakuuttaa ett'ei hän polta".
"Mutta minä vakuutan teille kunniani kautta, että -- -- --"
"No, no, no, hyvä herra, parin guldenin tähden ei maksa vaivaa panna
kunniaansa alttiiksi. Teidän pitäisi hävetä! Näettekös, semmoiset ne
ovat".
"Minä tulen hulluksi, minä en voi muuta kuin tulla hulluksi", änkytti
Bilágoschi ja koetti jäähdyttää kuumaa otsaansa ikkunan ruutua vasten.
"No, kyllä me saatamme teidät paremmille ajatuksille, herrani. Jolle
minä kerran olen antanut läksyn, se ei tahdo sitä kerrotuksi uudelleen.
Teidän luvallanne annan nyt käskyjäni kyökissä päivällisestä. Ehkä te
jo olette syöneet. No, se ei haittaa, joku jäsen perheestänne kyllä
tehnee meille seuraa pöydässä. Ei kohteliaisuudesta, ei suinkaan,
vaan ainoastaan sentähden, ett'ei meidän tee mieli tulla myrkytetyksi
joltakin pahanilkiseltä ihmiseltä. Pyydän tuhannesti anteeksi,
herrani, vaan toisin ei käy laatuun -- te syötte meidän kanssamme tai
rouva puolisonne, tai neiti tyttärenne. Siitä ei tule mikään _casus
belli_. Jos joku pakoitetaan syömään kaksi päivällistä yhdessä
päivässä, niin ei se ole ikävämpää kuin että sen voi kärsiä. Hahaha!"
Herra Konyecz auttoi esimiestänsä nauramisessa.
"Ja nyt katsokaamme mitä sotamiehemme toimittavat".
Molemmat herrat menivät pihalle. Kaikki kuusitoista miestä seisoivat
kaivon ympärillä. Siinä isäntärenki kertoi heille niin että hiukset
pystyyn nousivat, ett'ei tästä talosta kahden viikon kuluessa oltu
yhtään vedenpisaraa saatu, vaan että oli ollut pakko tuoda vettä
Berettyolta puolen tunnin matkan päästä. Siellä oli kaivettu kolme
kaivoa virran juovaan, ja yhdestä saataisiin kentiesi vielä vettä
aamusin.
"No, kuinka laitanne on, pojat?" sanoi herra Saituri, astuessaan
joukkoon. "Oletteko jo syöneet päivällistä ja saaneet viiniä? Heiniä
ja kauroja hevosille? Pehmoset sänkyvaatteet itsellenne? Ne teidän
pitää saada, herrasväen huoneet ovat nyt teitä varten. Aamiaiseksi
kahvia sokurin ja korppujen kanssa; useita ruokalajia päivälliseksi,
kolme illaksi. Joka päivä neljä maljallista viintä ja niin monta
ryyppyä kuin tahdotte. Salon herra on velvollinen antamaan teille sen.
Jos ei hän anna, niin pitää teidän kuitenkin uhalla sitä vaatia. Teidän
ei ole tyytyminen mihinkään, vaikka teille kuinka paljon annettaisiin.
Nyt te olette herroja talossa. Tehkää vaan vuoteenne illoin
maalattuihin huoneisin. Maatkaa sohvissa. Satulat ja ohjakset voitte
ripustaa tauluille; jos taulun naula ei kannata, niin lyökää omat
naulanne seinään. Jos taulu on tiellä, niin lyökää naula sen läpi.
Älkää olko millännekään. Eläkää niinkuin vihollisen maassa. Heisa!
veitikat! nyt olette joutuneet hyvään paikkaan. Talossa on kaunis tyttö
ja rouvakin paikkansa pitää. Arvaanpa mitä leikkiä te tulette pitämään
täällä päiväkaudet, te vekkulit! Kuinka vaimoväki teitä pelkää! Ja
kuinka vapisevat teidän edessänne! Ottakaa nyt eteenne! Nyt teille
velliä jakaa. Muistakaa, minä kerron sen, älkää tyytykö mihinkään".
Tämän puheen aikana oli ratsumestari Föhnwald kiinnittänyt
sapelin vyöhönsä ja kun komisarius oli lopettanut lorunsa, lisäsi hän
rappusilta aivan lyhyesti:
"Mutta minä sanon että joka tekee muuta kuin mitä minä olen
käskenyt, joka rohkenee olla hävytön talon asukkaita vastaan, hänen
selkäänsä annan minä luetella 50 lyöntiä, kunnes on tyytyväinen".
Tällä lupaavalla vakuutuksella jätti Föhnwald porstuvan ja meni saliin.
Hän arvasi että kohta oli tuleva ottelu, jossa miehistö ja palvelusväki
olivat liikana.
Etuhuoneessa tapasi hän Bilágoschin, joka ikkunan läpi oli kuullut
keskustelun pihalla. Hän tuli kyynelsilmin Föhnwaldia vastaan,
kiittäen häntä hänen loppulauseestansa.
"Ei, jättäkää minut rauhaan", huusi upseri ja otti suuttuneena kätensä
toisen kädestä. "Minä vihaan teitäkin. Miksi ette maksa? Miksi saatatte
meitä tähän pirulliseen asemaan? Miksi ette hanki noita joutavia
rahoja?"
"Kuulkaa minua, herra ratsumestari. Tahdon puhua suoraan teille.
Nahat, joilla voisin veron maksaa, löytyvät talossani, vaan minä en
voi antaa niitä pois. Minulla on kaksinkertainen syy sanoa ett'eivät
ne ole minun, sillä ne ovat vaimoni morsiuslahja ja kokoon säästetyt
rahoista, joita hän on saanut nimipäivinänsä. Ja toiseksi nämä rahat
vastaavat juuri sitä summaa, mitä olen velkaa talon omistajalle.
Minulle ne ovat vieraita rahoja, joita ei saa koskea. Te tunnette
sananlaskun: ruokarahat -- hätärahat -- kunniarahat. -- Ensimmäiset eli
ruokarahat on aikoja sitten syöty. Samaten hätärahat. Ja kunniarahat
ovat vaimollani. Ainoastaan väkivalta voi ne häneltä ottaa. Sen tahdon
teille sanoa, herrani".
Näin sanoen meni hän kamariin vaimonsa luo. Hän seisahtui ovessa ja
sanoi: "tämä on vaimoni huone".
Ratsumestari Föhnwald ei ehtinyt miettiä mitä hänelle oli
lausuttu, sillä hänen takanansa tuli ylpeänä komisarius ja hänen
kilvenkantajansa.
"Mutta, herra ratsumestari, mitä te uskallatte?" sanot komisarius
äreällä hallitsijan-äänellä upserille.
"Minä olen tehnyt mitä jo aikoja olisi ollut tehtävä", sanoi Föhnwald.
"Minä pidän mieskuria voimassa".
"Päin vastoin olette itse antaneet esimerkin laimeudesta työnne
toimittamisessa. Käskyssänne sanotaan, että te ja teidän
miehenne ovat minun käskyni alaiset. Se on käsky, minkä saitte
esimieheltänne".
"Ja minä noudatan sitä myöskin. Minä menen sinne, mihinkä minut
lähetetään, siihen olen tottunut. Custozza'ssa minut vietiin
kartessi-tuleen; minä menin sinne. Olin sen vannonut lipulleni.
Nyt olen lähetetty likalätäkköön, jossa saan käydä li'assa leukaan
asti joka päivä. Siihen valani ei minua sido. Minä olen tullut tänne
sotamiehenä, vaan en polisimiehenä. Minä johdan sotamiehiä, vaan en
rosvoja".
Herra Saituri vastasi tähän ystävällisimmällä hymyllä. Joka ei
ymmärtänyt hänen sanojansa, hän olisi voinut luulla hänen laskevan
leikkiä kaptenin kanssa.
"Tuosta kaikesta, hyvä herra, saatte sopia sotaministerin kanssa.
Jos tämä paikka ei ole teille mieleen, niin saatte jättää sen; mutta
tämä on nyt juuri tämän päivän tehtävä. Nytkin me seisomme vihollisen
edessä, vihollisen auttaminen on nytkin kavaltamista".
"Minä en auta ketään. Mitä huolin minä näistä ihmisistä? Jos he ovat
valtiolle velkaa eivätkä tahdo maksaa, niin te mätätte vaunuihin
kaikki mitä voidaan irti saada ja viette sen pois. Mitä se minuun
koskee? Jos vedätte saappaat isännän jaloista, en tuhlaa minä sanaakaan
siihen. Mutta kun joku minun läsnä ollessani loukkaa naissiveyttä,
niin loukkaa hän minuakin, enkä ai'o sitä sallia. Jos joku minun
sotamiehistäni uskaltaa jotakin siihen suuntaan tehdä, niin hän saa
selkäänsä; jos joku muu sitä uskaltaa, niin kaatuu hän minun ylitseni".
"Ahaa, krinolini siis!"
"Ei mitään krinolinia! En tiedä ovatko naiset tässä talossa kauniita
tahi nuoria. En ole niitä katsellutkaan. Tiedän vaan että ovat naisia.
Ja vaikkapa olisivat hottentottejakin, jos minun läsnäollessani
niitä loukattaisiin, niin se, joka tämän uskaltaisi tehdä, saisi
tietää että minä olen mies".
"Mutta herra ratsumestari", sanoi komisarius suloisella äänellä,
"teidän sopimaton ritarillisuutenne pilaa koko järjestelmäni. Ja tämä
järjestelmä on suoranaisessa yhteydessä valtion politikin kanssa.
Tässä ei ainoastaan ole kysymys niin tai noin monesta groschenista.
Tässä on kysymys laillisen järjestyksen palauttamisesta".
"Sekä teidän prosentti-rahoistanne!"
Tämä armoton viittaus nosti veren polypin kasvoihin. Hän hymyili
nytkin, mutta vihan puna oli hänen kasvoissaan, ja mitä hän nyt
sanoi, sen hän sanoi nousten varpailleen. Herra Konyecz astui hänen
rinnallensa, säistäen tuimalla katsannollaan esimiestänsä, vakaana
oman moittimattomuutensa tunnossa.
"Herra ratsumestari! Teidän seuranne ei ole minulle annettu sitä
varten, että teidän pitäisi tarkastaa minun käskyjäni, vaan sitä
varten, että teidän pitää niitä noudattaa. Tässä toimessa olen minä
määrääjä ja te olette määräyksen toimeenpanija. Jos minä en tee
tehtävääni loppuun asti leppymättömällä ankaruudella, niin minä sillä
saan nuhteita korkealta esivallalta".
Föhnwald käänsi puoleksi selkänsä heille, sanoen varsin tyynesti:
"Uskokaa pois, herra komisarius, jos te saatte hallitukselta nuhteita,
niin saatte pistää ne mihin tahdotte, mutta jos minä sattumalta
sivallan korvanne pois, niin en tiedä antaako korkea hallitus teille
uuden".
Tämä vastaus tyydytti noita herroja siihen määrään että molemmat
yht'äkkiä peräytyivät. Herra Saituri ei jatkanut taistelua ennenkuin
oli mennyt suuren tammisen ruokapöydän taakse. Vasta kun tämä mainio
kapine oli heidän välillänsä puhutteli hän jälleen ratsumestaria:
"Te suvaitsette ruveta ritarilliseksi ja esiintyä jalomielisenä. Se
on teidän vallassanne. Käskekää te sotamiehiänne suutelemaan neidin
kättä, minä en heitä tarvitse. Älkää huoliko asiasta; kyllä minä herra
Konyecz'in avulla voin pitää asianomaisia lämpiminä, jotta minun
järjestelmäni voiton saa".
Kun herra Konyecz kuuli nimensä mainittavan katsoi hän välttämättömän
tarpeelliseksi valaista näitä yleisiä mieli-perusteita tarkasti
ilmoittamalla ohjelmansa.
Vaikka herra Konyecz rahan-vartijana ainoastaan oli vältvääpelin
arvoinen, oli hän kuitenkin täydellisesti vakuutettu siitä, että hän
nykyisen viisaan järjestelmän kautta oli ratsumestarin päällikkö.
"Hohoo! herra Konyecz kyllä ymmärtää kävellä suurissa saappaissa
naisten huoneissa ja polttaa pahanhajuista tupakkaa heille makeaksi
tuoksuksi, huvitella armollista neitiä puheella, joka on vähän niin ja
näin, olla olevinaan juovuksissa ja kauhistuttaa naispalvelijoita, sekä
öisin käydä kiroilemassa ja meluamassa lukittujen ovien ulkopuolella.
Herra Konyecz on kokenut veitikka senlaisissa toimissa. Herra Konyecz
tietää mistä kärpäset tulevat. Ja lopullisesti jos tämä kaikki ei auta,
niin hän myöskin tietää missä rahat löytyvät naisten luona kun sanotaan
ett'ei niitä ole".
Tämän kaiken lausui herra Konyecz ylpeydestä loistavalla katsannolla,
ja puhuen itsestään kolmannessa persoonassa. Puheen kestäessä heilutti
Föhnwald ratsuraippaansa ilmassa. Kun puheenvirta lakkasi juoksemasta,
pani hän ratsuraipan naisten huoneen kynnyksen eteen.
"Ja minä sanon teille että joka uskaltaa astua minun ratsuraippani yli,
sen pääkallon minä murskaksi muserran".
Sitten istui hän tyynesti sen pöydän ääreen, jota äsken huoneesen
tullut palvelustyttö rupesi kattamaan herra Saituria ja herra
Konyecz'ia varten. Hän voi kattaa ainoastaan toisen puolen pöydästä,
sillä herra Föhnwald ei näyttänyt aikovan jättää toista puolta
vapaaksi.
Pii'an tulo katkaisi riidan, ja lyhyt rauha syntyi. Mutta niin kuin
tämmöisten kyökkipiikain yleensä, niinpä Böschkenkin mieli hehkui
näkemään herrat toinen toisensa tukassa. Melusta päättäen, joka
kyökkiin saakka oli tunkeunut, hän ymmärsi ett'eivät he juuri olleet
leikkiä laskeneet keskenänsä; Böschkellä oli sentähden olevinaan
hirveän paljon tekemistä siellä sisällä, hän pyyhki astioita, pani
esille veitsiä ja kahveleja, josta herra Saituri, joka mielellään olisi
jatkanut riitaa, siitä tuli aivan hermottomaksi.
Hän kuiskasi sill'aikaa kuitenkin jotakin herra Konyecz'in korvaan, ja
tämä oli kyllin epäkohtelias vastaamaan ääneensä kuiskutukseen:
"Kuinka, pitääkö minun nyt kohta lähteä matkaan ennenkuin olen saanut
mitään lämmintä ruumiiseni?"
Tämä oli juuri sopiva tilaisuus herra Saiturille saada huutaa
Böschkelle, joka askarteli joka paikassa:
"Kuules piika, koska ai'ot antaa meille ruokaa?"
Nyt "Aspis" heräsi Böschkessä.
"Mikä piika? Vaikka olenkin piika, niin en ainakaan ole teidän.
Luuleeko herra että päivällinen vispataan kokoon yhtä pian
kuin rotokolla? Tämä ei ole mikään ravintola eikä täällä ole
ruokaluetteloita. Täällä on odottaminen kunnes ruoka valmistuu; kun se
on valmis kannan sen pöydälle, ja kun se on syöty, sanon minä: olkoon
se terveydeksenne".
Ennenkuin herra Saituri ehti antaa nuhteita nenäkkäälle tytölle, sanoi
ratsumestari:
"Sisar! Näillä herroilla on hirveä nälkä, toisen pitää
tehdä erinomaisen tärkeä matka. Jos vielä on jotakin jälellä
Gulyasch-lihasta, jota söimme päivälliseksi, niin tuo sitä pöydälle; he
eivät parempaa toivo".
"Kyllä sitä vielä on jälellä, kohta tuon sitä pöydälle".
Ymmärsikö Böschke leikinteon vai ei, on epätietoista, mutta varma on
että hän kohta tarjosi herroille lopun lihasta, jota oli illaksi
säästänyt.
Herra Saituri pärisi vihasta ja käveli edes takaisin laattialla, kädet
selässä, pyyhki hien otsaltaan eikä katsellutkaan tuota kummallista
Gulyasch-lihaa. Herra Konyecz ei pitänyt samaa mieltä, hän ajatteli
itsekseen: Saituri on ystäväni, niinpä ministerikin, mutta vatsani on
kuitenkin paras ystäväni. Käskyä odottamatta istui hän pöytään, ja
herra Saiturin täytyi, estääkseen ystävän syömästä kaikki, noudattaa
hänen esimerkkiänsä ja ryhtyä hänkin tuohon ainoaan ruokalajiin. Tämä
oli kyllä hyvä itsessään, vaan sekä etu- että jälkiruokaa puuttui, joka
oli paha vika.
Pöydässä oli vielä jotakin, jonka vieraat mielellään olisivat suuhunsa
syöneet, jos vaan olisivat tietäneet mistä päästä oli aloittaminen,
nimittäin ratsumestari. Tämä oli atrian kestäessä istunut pöydän
toisessa päässä selkä vieraita kohti.
Herra Saituri tuskin malttoi
mieltänsä siksi kun viimeinen lihapala oli vatsassa. -- "Ota nyt esille
kirjoitustarpeet".
Herra Konyecz otti matkalaukusta tarpeelliset kalut.
"Kirjoita niinkuin minä lausun:"
"Herra översti! Ratsumestari Föhnwald, jonka olette määränneet minun
käytettäväkseni -- -- --"
"Ei!" sanoi Föhnwald. "Teidän pitää kirjoittaa minun lausumiseni
mukaan:"
"'Ratsumestari Föhnwald ei tahdo noudattaa määräyksiäni. Minä
pyydän että hän siitä vedetään edesvastaukseen!' Piste. Ei sanaakaan
sen enempää".
Herra Konyecz ällistyi aivan. Nyt lausuttiin kahdelta haaralta! se ei
käy laatuun.
Julius Caesar lausui yht'aikaa kuudelle hengelle, mutta että kaksi
ihmistä lausuu _yhdelle_, sitä ei Caesarkaan kokenut. Herra Konyecz
pani sentähden kynän poikkipäin suuhunsa ja katseli milloin toista,
milloin toista, mitä tästä tulisi.
"Tahdotteko kirjoittaa mitä olen sanonut?" huusi ratsumestari Föhnwald
hänelle, lyöden nyrkkinsä pöytään niin että läkkipullo lensi alas siitä
ja herra Konyecz peloissaan ylös tuolilta.
"Kirjoita mitä ratsumestari on sanonut", myönsi herra Saituri. "Loput
voitte sanoa suullisesti". Tämän jälkeen raapaisi hän nimensä tuon
lyhyisen kirjeen alle, pani sen kuverttiin ja varusti sen sinetillä.
Herra Konyecz pani siihen tuon tunnetun päällekirjoituksen ja pisti
kirjeen punaseen nahkalaukkuunsa.
Herra Saituri antoi hänelle taskustaan kourallisen matkarahoja. Valtio
maksaa kestit.
"Ja nyt, herrani, ehkä asetatte joukkonne taloon kunnes sanansaattaja
palajaa".
"Sen teen!"
"No kenties te nyt pääsette tästä ikävästä toimesta, mutta te ette
koskaan tule _majuriksi_, sen voin teille vakuuttaa, herra
_ratsumestari_!"
"Ei tällä tappelu-tantereella!"
Ratsumestari astui nyt alas pöydältä ja käski palvelijansa leikata
hänelle ratsuraippaa jostakin pajun-oksasta, sillä hänen piiskansa
toimitti nyt toista virkaa. Sitten ratsasti hän ulos arolle ja palasi
vasta myöhään illalla.
Kun astui maahan kohtasi hän hetkeksi Bilágoschin. Tämä lausui
hänelle ainoastaan tuon ainoan sanan: "kauheata!"
Bilágoschi oli matkapuvussa.
"Herra kapteni", sanoi hän Föhnwald'ille, "teidän jalon käytöksenne
johdosta olen tehnyt päätöksen, johon ei mikään olisi voinut minua
saattaa. Minä lähden pikimältä kaupunkiin, tunnen nimeksi erään
koronkiskojan siellä, joka lainaa rahoja 100 prosenttia vastaan.
Hänelle annan minä pantiksi ruumiini ja sieluni ynnä tulevan vuoden
sadon. Lainaan rahoja millä ehdoilla hyvänsä, vaikka joudunkin
rappiolle joksikuksi ajaksi; mutta maksaa minun pitää. Kunnes palajan
jätän vaimoni ja lapseni teidän suojaanne".
"Hyvä! kunniasanani: ei kukaan ole uskaltava heitä vahingoittaa".
Bilágoschi lähti myöhään yöllä,
Föhnwald piti sanansa. Kahden päivän kuluessa oli tuleva rauha.
Sotamiesten läsnäolo tuskin huomattiinkaan, heidän käytöksensä
palvelusväkeä kohtaan oli siivo ja he olivat avullisna veden
kantamisessa kaukaisesta kaivosta. Sotilaat säästivät muonatavavoita,
niinhyvin ihmisten kuin elukoidenkin.
Föhnwald ei kohdannut naisia ainoatakaan kertaa, hän vältti heitä.
Herra Saiturikin pysyi siivosti vierashuoneessa eikä häirinnyt ketään
hävyttömyyksillään.
Kolmantena päivänä odotti jokainen tuskallisena Bilágoschin
palaamista. Tänään hän varmaankin palajaa kaupungista.
Föhnwald ratsasti itse kaksi kertaa päivässä tilusten rajalle
katsomaan eikö herra Bilágoschia vielä kuulunut.
Viimeinkin eräänä iltapäivänä kuului vaunujen ratina pihalta.
Naiset riensivät ikkunoiden luo, Föhnwald portaille.
Mikä katkera erehdys!
Bilágoschi ei tullutkaan, vaan rahan-vartija. Hänen kanssansa istui
vaunuissa kaksi santarmia pajonetit taivasta kohti.
Herra Konyecz oli ylpeästi pistänyt suuren kirjeen rintataskuunsa,
ja nousten vaunuista sanoi hän esimiehen käskevällä äänellä
santarmeille, että hekin saivat astua alas ja portailla odottaa uusia
käskyjä.
Nyt meni hän juhlallisesti, jalkojansa laahaten, eteenpäin. Föhnwald
seurasi häntä.
Herra Saiturikin riensi piilopaikastaan. Molemmat heimolais-sielut
loistivat niin suloisesti toinen toistansa vastaan.
Herra Konyecz veti esilie tuon suuren kirjeen rintataskustansa ja
ojensi sen voittosaaliina herra Saiturille.
Föhnwald nojautui käsivarret ristissä pöydän syrjään ja odotti hyvää
uutista.
Herra Saituri avasi kirjeen, katseli sitä ja astui sitten ylpeästi
herra Föhnwald'in eteen seisomaan.
"Herra ratsumestari, minä olen valtuutettu lukemaan teille tämän
kirjeen."
"Minä kuuntelen".
"Herra översti kirjoittaa minulle:
"Jalosukuinen herra ylikomisarius. Minä valtuutan teitä selittämään
ratsumestari Föhnwald'ille, että hänen kaikissa on noudattaminen teidän
määräyksiänne. Jos hän ei ole siihen suostuvainen, tulee hänen heti
järjestää yksityiset asiansa parhaimman käsityksensä mukaan" j.n.e.
"Olen ymmärtänyt", sanoi Föhnwald. "Kuinka määräyksenne siis kuuluvat?"
"Että te, herra ratsumestari, olette estämättä ryöstöä tässä talossa."
"Sitä olen jo noudattanut. Yksi sananen minulta talon herralle on
aikaansaanut enemmän kuin väkivalta. Hän on lähtenyt kaupunkiin
lainaamaan rahoja. Hän on pian saapuva kotia maksamaan".
"Sillä hän vaan peijasi teitä! Lähti pakoon ett'ei talossa olisi
miestä, johonka voitaisiin puuttua. Luuli tietysti että säälisimme
naisia. Mutta siinäpä hän pettyy kun pettyykin. Kyllä me ymmärrämme
mitenkä naistenkin kanssa menetellään. Kaksi päivää olemme täällä
maanneet toimettomina, ja kolmantena on meillä oikeus ryhtyä toimeen.
Me aloitamme naisista".
"Minä olen luvannut, että naiset saavat olla häiritsemättä kunnes hän
palajaa".
"Tämä tietää siis: ett'ette noudata käskyäni".
"Aivan niin".
"Siinä tapauksessa kysyn teiltä oletteko ymmärtäneet toisen osan
esimiehenne kirjeestä?"
"Sen olen ymmärtänyt", sanoi Föhnwald, ja riisuttuansa miekan
vyöltänsä, heitti hän sen pöydälle. "Minua voidaan pakoittaa olemaan
tästälähin vetämättä miekkaani, vaan minua ei voida pakoittaa syömään
sanaani".
"Hyvä, herra Föhnwald, siitä hetkestä kun te riisutte miekan
vyöltänne, ette minusta enää ole olemassa".
Näin sanoen kääntyi hän herra Konyecz'in puoleen ja osoitti ovea
naisten huoneesen.
"Tuo ovi on avattava!"
Tämä ovi oli sama, jonka edessä Föhnwald'in ratsuraippa makasi.
Herra Konyecz riensi ovelle, mutta Föhnwald ehti sinne ennen, otti ylös
ratsuraippansa ja sanoi:
"Olkoon ett'ei ratsumestari enää ole olemassa; mutta 'herra Föhnwald'
on kuitenkin olemassa, ja vaikka tuo miekka olisi la'annut olemasta
minun, niin tässä vielä on ratsuraippani, ja mitä ratsumestari
Föhnwald lupasi kolme päivää sitten, sen on herra Föhnwald pitävä; hän
on musertava sen pääkallon, joka pyrkii astumaan tämän kynnyksen yli".
"Ah! Tämähän on suoraa kapinaa! Santarmit tänne!" ärjäsi herra Saituri
vimmoissaan. Hänen huudostaan syöksivät santarmit sisään pajonetit
tanassa, ja herra Konyecz veti sapelinsa hänkin ja juoksi pöydän luo,
jolla Föhnwald'in miekka makasi, peläten että Föhnwald tarttuisi
aseesen tehdäkseen vastarintaa. Vaan Föhnwald seisoi kylmäkiskoisena ja
tyynenä oven edessä käsivarret ristissä ja ratsuraippa kainalossa.
"Herra Föhnwald!" huusi nyt herra Saituri hänelle, "menkää kohta
pois oven edestä!"
"Koettakaapas vaan liikuttaa minua paikasta!"
"Herra Föhnwald! Minä annan ampua teidät!"
"Tehkää niin!"
Samassa ovi aukesi ja Ilonka juoksi ulos. Hän meni suoraan
komisariuksen luo.
"Herrani, väkivaltaa ei tarvita. Me maksamme".
Avonaisen oven kautta nähtiin kuinka rouva Bilágoschi, pää pöytään
kallistuneena, itki. Hänellä ei ollut voimaa tehdä sitä, mihin hänen
tyttärensä nyt ryhtyi.
"No, se on toinen asia", vastasi herra Saituri. "Olkaa niin hyvä ja
puhukaa, neitini!"
Herra Saituri katseli epäillen milloin omaa apujoukkoansa, milloin hra
Föhnwald'ia ja milloin miekkaa pöydällä. -- Tässä on miettimistä.
-- Ajatteles jos herra Föhnwald yht'äkkiä tarttuu aseesen ja hakkaa
mäsäksi kaiken sivililihan?
Ilonka arvasi syyn epäilykseen. Hän otti miekan pöydältä ennenkuin
kukaan ehti estää tuota rohkeutta, ja kantoi sen Föhnwald'ille.
"Herrani, tehkää hyvin ja pankaa miekka vyöllenne. Meidän
onnettomuutemme kukkuraksi ette te saa panna omaanne. Me tyydytämme
komisariuksen, eikä teidän tarvitse kärsiä meidän tähtemme. Minä
rukoilen teitä!"
Nyt Föhnwald ei voinut olla katsomatta Ilonkaan, ja kun tuo nuori
tyttö hehkuvin poskin ja kirkkaalla tyynellä katsannolla katsahti
häneen, tunsi Föhnwald sydämessään että oli tehnyt oikein
puolustaessaan ja suojellessaan ventovierasta henkilöä.
"Kiitän teitä, neitini, hyvästä neuvostanne, mutta jos minä otankin
miekkani takaisin tänään, niin minut huomenna pannaan toiseen taloon,
jossa taas saan riisua sen vyöltäni; sillä minä olen _saanut tarpeeksi_
tästä palveluksesta".
"Herra ratsumestari", sanoi herra Saituri, "tehkää nyt mitä pikku
neiti niin kauniisti pyytää. Överstin kirjeessä on vielä lisäys, jossa
hän minulle ilmoittaa että, kun tämä ryöstö on lopetettu, niin te ja
teidän ratsujoukkonne siirretään seutuun, joka on ryöstöistä vapaa, ja
että minä saan uutta raitista väkeä käytettäväkseni".
Föhnwald hengitti helpommin kuullessansa nämät sanat.
"Siinä tapauksessa otan miekkani takaisin. Minä kiitän teitä, neitini".
"Me olemme teille hyvin kiitolliset".
Ilonka kumarsi kohteliaasti upserille ja kääntyi taas komisariuksen
puoleen. Herra Saituri viittasi santarmeille poistumaan; sitten antoi
hän herra Konyecz'in vetää asiakirjat esille ja levitti ne pöydälle.
"Onko neitillä tarpeelliset rahat käsillä?"
"On", vastasi Ilonka ja veti taskustaan kudotun kukkaron, jonka
silkki-lankojen välistä kiilsi äidin säästämät tukatit -- muistoja niin
monesta onnellisesta päivästä.
"Ehkä jätämme tilinteon siksi kun isänne tulee kotia!"
"Ei hetkenkään viivytystä, herra!"
"Neiti on oikeassa. Hänkin tahtoo mielellään päästä meistä. Se
on luonnollista. Mutta tässä laskussa tarvitaan kuitenkin vähän
asian-tuntemusta".
"Ei haittaa. Minä olen varoillani".
"No, minulle on yhdentekevä".
Sitten alkoi hän Ilonkalle selittää laskun perusteet -- maa- ja
henki-verosta, kuinka suuri sotaveron-lisäys siihen tulee rauhan
aikana, kuinka korkealle palkka yleisistä töistä nousee, kuinka isännän
tulee maksaa veroa palvelijainkin puolesta ja kuinka hän sitten
puolestaan saa ottaa sen summan heidän palkoistaan, kuinka pitkästä
ajasta korkoa on maksettava, kuinka suuret ryöstökustannukset ovat,
jotka tulevat tämän kaiken lisäksi, ja kuinka suuri summa sitten on
kokonaisuudessaan. Ilonka ymmärsi tämän kaiken hyvin helposti ja hänen
laskunsa olivat herra Saiturin laskujen mukaiset.
Nyt kaasi hän kukkaron sisällyksen pöydälle ja luki tukatit. Sitten
laski hän eroituksen metalli- ja paperirahan välillä. Vaihto-palkkiosta
oli vähäinen kiista herra Saiturin kanssa ja se määrättiin viimeisten
pörssi-sanomien mukaan.
Herra Saituri antoi suoritetusta maksusta tarpeellisen kuitin.
Ratsumestari Föhnwald seisoi ikkunanpieleen nojautuneena ja kummasteli
sitä suloutta ja vakavuutta, jolla tämä lapsi toimitti ikävän
tehtävänsä.
Kun tämä oli suoritettu, s.o. kun kuitti oli Ilonkan kädessä ja
tukatit herra Saiturin kukkarossa, astui herra Konyecz esille. Hän oli
nojautunut esimiehensä tuolin selkäpuuhun ja tarkastanut laskuja,
ett'ei erehdyksiä tapahtuisi. Nyt hän astui lähemmäksi ja veti esille
jotakin, joka tähän asti oli ollut piiloitettuna hänen selkänsä takana.
Hymyillen ja kulmiansa kohottaen, ikäänkuin olisi vakuutettu siitä,
että hänen leikintekonsa oli hyvin onnistunut, vaikk'ei hän tahtonut
ensimmäiseksi nauraa, hän lähestyi.
"Ja sitten pieni sakko, pieni neitini!" sanoi hän ojentaen Ilonkalle
jonkinmoisen setelin.
"Mitä tämä on?"
"Olkaa niin hyvä ja katsokaa".
Ja hän tuli nyt asian perille. Nuo tupakkalehdet, joita hänen äitinsä
oli pistänyt sohvan päällyksen alle, varjellakseen kangasta koilta,
olivat nostaneet isällisen valtion vihaa. Rangaistus oli viisi
gulden'ia ja muutamia kreutzeriä.
Tämäkin oli maksettava.
Ilonka käsitti varsin hyvästi, että olisi ollut turha sanoa, ett'ei
löytynyt talossa enempää rahoja. Vastaus olisi ollut: "No me odotamme
kunnes tulee".
Herra Konyecz seisoi ilkkuen tytön edessä nauttien hänen
hämmästystänsä.
Ilonka pisti käden taskuunsa ja otti siitä veitsen.
"Hohoo", ajatteli herra Konyecz, "tämä ei tiedä hyvää".
Vaan veitsellä rupesi Ilonka rikkomaan erästä rannerengasta, jota
hän käytti ja johon oli pantu 12 unkarilaista hopearahaa ynnä yksi
unkarilaisella päällekirjoituksella varustettu tukati. Tämän kaltaiset
rannerenkaat olivat siihen aikaan hyvin tavalliset. Tukatin Ilonka
irroitti veitsen avulla ja viskasi sen herra Konyecz'ille. Nyt sekin
oli maksettu.
"Totta kai nyt olemme kuitit?"
"Olemme kyllä tätä nykyä!" vastasi herra Saituri ja kumarsi syvään.
Nyt hän aikoi ruveta rakastettavaksi. "Katsokaa ihana, armollinen
neiti, miksi ette kohta alussa suorittaneet tätä velkaa? Tiesinhän
minä että loppu tulisi tämmöinen. Eikö olisi ollut parempi välttää
ikävyyksiä? Miksi pakoittaa valtiota ryhtymään tämmöisiin toimiin
alamaisia kohtaan?"
"Herra komisarius!" aloitti ratsumestari, "olkaa lyhytpuheinen
hyväntahtoisissa opetuksissanne, sillä nyt minä käsken satuloimaan".
Ja hänen oli lopettaminen, sillä Ilonka antoi hänen seisoa siinä ja
juoksi ulos kyökkiin ilmoittamaan Böschkelle, ett'ei mitään
valmistuksia vieraita varten tarvitsisi tehdä enään.
"No, näettekö, herra ratsumestari, että minä aina olen oikeassa", sanoi
herra Saituri. "Ihminen älköön olko herkkätuntoinen. Me puolestamme
olemme kaikki koneita, jotka eivät saa tuntea eikä ajatella. Tuota
saamme tehdä ainoastaan kun valtiokoneen hallitsijat sitä suvaitsevat
ja siihen suuntaan kuin he määräävät".
Föhnwald ei kuullut puoltakaan tästä puheesta, hän riensi ulos
hevosensa luo ja käski sotamiehet ratsuille.
Herra Konyecz'ille tuli kiiru, ja komisariukselle samaten, käskeä
valjastamaan. Hullua olisi ollut jäädä sotamiesten lähdettyä.
Tyytyväisenä ja hymyilevänä seisoi herra Saituri portailla,
niinkuin rakas talon-ystävä ainakin, jota ei mielellään pois päästetä,
mutta joka kuitenkin lähtee matkalle unohtamattomilla muistoilla
menneistä ihanista päivistä.