Tappolyönti -- vaan ei viimeinen.
Myöhään illalla Bilágoschi palasi. Että hänen matkansa oli ollut turha,
sen näkivät vaimo ja tytär, jotka riensivät häntä vastaan-ottamaan,
hänen kasvoistansa.
Tuskin olivat häneltä matkavaipan riisuneet, kun hän ilmoitti huonot
uutiset.
"Olen tehnyt turhia ponnistuksia. Kaupungissa ei ole enää rahoja
saatavissa korkeintakaan korkoa vastaan. Kuuluisimmat koronkiskojat
eivät enää ryhdy raha-asioihin ihmisten kanssa, joilla ei ole
omaisuutta enempi kutu meillä, he kun ovat tilaisuudessa lainaamaan
rahojansa sadankertaista korkoa vastaan rikkahimmille tilanomistajille.
Niitäkin ahdistetaan veroista".
Sitten katsahti hän ympärillensä ja kysyi kummastellen: "mutta minne
meidän vieraamme ovat joutuneet?"
Naiset katselivat toisiansa kysyvin silmin, epäillen kummanko heistä
piti ilmoittaa tuo masentava uutinen.
Ilonka ryhtyi nyt tähänkin, jotta, jos isä pahastuisi, hänen vihansa
ei kohtaisi äitiä.
"He ovat jo poissa. Tänään iltapäivällä eivät tahtoneet enää
odottaa, vaan aikoivat väkivallalla tulla äitin huoneesen.
Ratsumestari meitä suojeli ja he käänsivät sitten aseensa
häntä vastaan. Minä en tahtonut että meidän tähtemme toinen
joutuisi onnettomuuteen, vaan annoin heille ne rahat, jotka olivat
vuokramaksoksi säästetyt, ja maksoin kaikkityyni".
Kuultuansa tämän Bilágoschi ei pikastunut eikä moittinut ketään, hän
vaipui vaan eräälle tuolille ja laski kädet polvilleen. Pää vaipui alas
rinnalle ja kolkko äänettömyys syntyi.
Tämä äänettömyys oli kauhistuttavan kamala. Naiset eivät uskaltaneet
liikahtaa paikastaan. Oli oikein huojentavaa kun joku ulkoa avasi oven
ja katkaisi tämän äänettömyyden.
Palvelusväki tuli huoneesen, ajuri, isäntä-renki, renkipoika ja
paimen. Heidän kasvonsa ilmoittivat tavatonta alakuloisuutta. He
astuivat hiljaa sisään, eivätkä koroillansa kopisseet, jättäen tilaa
sille, jonka olivat valinneet puheenjohtajaksi. Paimen astui esille.
"Armollinen herra, mekin tulemme sanomaan ajatuksemme teidän
luvallanne. Minä en voi puhua kauniisti, vaan sanon juuri niinkuin
ajattelen".
Bilágoschi liikutti päätänsä ikäänkuin suostumukseksi.
"Jumala on meitä masentanut maan mustaan multaan", sanoi paimen, "katso
me tulemme tomuksi vielä elävinäkin. Me tunnemme ett'emme ole mitään
ja ett'ei meillä ole mitään. Hyvinä päivinä olimme ylpeitä ja nurisimme
siitä, ettei ollut vielä parempi. Me teimme pilkkaa isännästä, emme
pitäneet huolta hänen omaisuudestaan, emmekä huolineet siitä tuliko
hänelle vahinkoa. Mutta nyt olemme toisia ihmisiä. Meidän opettajina
ovat olleet myöskin maan mahtavat herrat, eikä ainoastaan kaikkivaltias
Jumala. Oi, minä olen syntinen työmiesraukka, murhapoltto vaivasi
sieluani, mutta verrattuna niihin, joita olemme täällä nähneet
kolmen päivän kuluessa, olen mielestäni kuin viaton lapsi. Minun
syntini on keveä kuin höyhen, mutta niiden sentnerin painoinen.
Ottakaa kymmenekset Jumalan lahjoista, sitä raamattu ei kiellä; mutta
raamatussa emme ole koskaan lukeneet että, kun taivas lyö kymmenellä
iskulla ihmis-raukkaa, muut ihmiset saavat antaa hänelle yhdennentoista
iskun. Isäntä, me tiedämme ettei tässä talossa ole rahoja eikä
tule olemaan pitkään aikaan. Mutta älköön sentähden päänne huolista
alas painuko. Onnettomuudessa ihmiset oppivat toinen toistansa
tuntemaan. Me olemme sopineet keskenämme ja tahdomme tämän kautta
ilmoittaa, että me tulevaan kesään saakka tahdomme teitä palkatta
palvella. Emme pyydä äyriäkään ennenkuin tuleva sato on korjattu. Me
tyydymme kuivaan leipään niin kauan kuin sitä on, kun se on lopussa,
yksi meistä menee päivätyöhön hankkimaan toisille elatusta, mutta me
emme jätä toinen toistamme emmekä isäntäämme tämmöisessä hädässä. Jos
isännältä viedään kaikki, niin nämä karkeat kourat ovat vielä jälellä
ja ehkä nekin ovat jonkun arvoset. Älkää joutuko epätoivoon, herra!
Tulee toinen vuosi ja toiset ilmat. Maa on levännyt ja ollut kesantona
tänä vuonna. Tulevana vuonna satelee jyviä niin tiheään kuin rakeita,
niin runsas tulee sato olemaan. Me saamme korvauksen siitä, mitä olemme
kadottaneet ja kärsineet. Ja sentähden, herra, älkää epäilkö!"
Rouva Bilágoschi ei voinut kuulla tätä loppuun kallistumatta itkien
miehensä tuolia vasten. Onnen kyyneleitä ne olivat, sillä ne salasivat
häneltä, mitä hänen tyttärensä täytyi nähdä.
Ilonkan silmät olivat koko tämän ajan olleet hänen isänsä kasvoihin
luodut. Hän näki kuinka isänsä vähitellen vaaleni, kunnes hänen
kasvonsa olivat kamalasti lyijyn-väriset, ja tummat syvät silmäkuopat
tekivät ne vieläkin kauheammiksi. Noista kuopista tuijottivat silmät
tylsinä. Sinertävät huulet olivat erittään niinkuin sillä ihmisellä,
joka näkee unta, ja rypyt otsasta hävisivät. Sitten hänen ruumiinsa
vähitellen vaipui kokoon, ikäänkuin elon voima olisi siitä paennut,
ja pää painui painumistaan. Kun tuo karkeakourainen palvelija viimein
kehoitti häntä toivomaan ja kielsi vaipumasta epätoivoon, kävi hän
yht'äkkiä voimattomaksi ja olisi pudonnut tuolilta, jos ei tytär
olisi ottanut häntä syliinsä.
"Isäni kuolee!" huusi Ilonka, joka kauhistuksella ja hämmästyksellä
oli katsellut tuota kamalaa muutosta hänen kasvoissaan.
Mutta Bilágoschin silmät näkivät vielä ja hänen huulensa liikkuivat,
mutta hänen kätensä vapisivat voimattomina eikä hän voinut puhua
selvästi, vaan änkkäsi ilman merkitystä:
Ta-ta-ta, te-te-te.
Tämä oli kaikki mitä hänen kielensä taisi lausua.
Ja tuo tuijottava katse!
Hän on saanut halvauksen tai käynyt mielipuoleksi?
Kenpä tietää mitä hänen sydämmessänsä tapahtuu?
(Ensimmäisen osan loppu.)