Mannermaa-polypi.
Oclopius Schmerlingianus. Mannermaa-polypi. Medusa officialis. Gorgoe
bureaucraticus. Hidra executor.
Miksi emme sekoittaisi vähän luonnonhistoriaa tähän kertomukseen?
Cuvier, Lamarque, Mense ja muut luonnontutkijat kuvaavat polypia eli
vedessä olevaa kasvi-eläintä seuraavalla tavalla:
Sen haarat ovat pitkät ja jokainen haara on aivan täynnä imu-nystermiä.
Näitä haaroja se käyttää uidessaan ja ryömiessään sekä saalista
saavuttaakseen. Mihin se kerran on kiinni iskenyt -- sanoo Cuvier --
sitä ei se päästä ennen kuin on siitä viimeisen veripisaran imenyt.
S. F. Voigt'in tutkimuksien mukaan on toteen näytetty, että tämä
eläin-kasvi muuttaa väriänsä mustankeltaisesta punaseksi ilman
muutosten mukaan. Jokapäiväisessä puheessa sitä nimitetään
"Läkkikalaksi" (tavallinen Läkkikala).
Aina Herodotuksen päivistä Cuvier'n päiviin asti ei tunnettu muita,
kuin vedessä elävät polypit. Vasta meidän aikakautemme on ollut niin
onnellinen, että on keksinyt niitä, jotka elävät mannermaalla,
erään lajin, joka keksijän kunniaksi, ritari von Schmerling'in (1863
Itävallan ministeri presidentti lauselmalla: "me voimme odottaa"), on
tämän nimellä otettu luonnonhistorian Cephalopodien joukkoon.
* * * * *
Bilágoschi oli juuri maksanut viimeiset sataguldenit karjan ruo'asta.
Hänen oma varastonsa oli lopussa, mutta naapurilta saatiin vielä ostaa
vähän kalliista hinnasta. Tarpeelliset rahat oli hän saanut siten,
että eräs ystävällinen nahkakauppias osti häneltä nahkoja, joka
tänä vuonna oli monen unkarilaisen maamiehen ainoa myöntitavara. Kun
nimittäin nuo hyvät koti-eläimet tulivat siihen päätökseen, ett'ei
enää löytynyt mitään syötävää, niin puolet niistä kilvan antoivat
viimeisen, jolla jotakin arvoa oli -- nahkansa. Nahasta saadut rahat
maamies sitten käytti karjan ruo'an ostamiseen jälelle jääneille
elukoille. Näin toinen toistansa auttoivat. Naapuri, joka oli heinänsä
myynyt, sai antaa katto-oljet karjalleen. Hän oli pakoitettu myömään
seinänsä syystä että viikko sitten kuusitoista miestä ratsuväkeä
oli majoitettuna hänen luonansa veronryöstöä toimittamaan, ja ensi
viikoksi hänelle luvattiin kolmekymmentäkaksi. Nämä kuluttavat
heinätkin ja rahoja ei ole.
Niin pian kuin naapuri oli heinänsä myynyt, ryöstön toimittaja
tietysti seurasi heiniä ja muutti pääkortterinsa sinne, mihin heinät
olivat joutuneet.
Samana päivänä kun Bilágoschi oli pielestänyt kalliit heinänsä,
ratsasti hänen pihaansa kuusitoista kyrassieria erään ratsumestarin
johdossa.
Tällä herralla oli kyllä enemmän väkeä, mutta he olivat kaikki eri
haaroilla yhtäläisissä sotatoimissa.
Ratsumestarin tunnemme samaksi mieheksi, joka niin odottamattomasti oli
myöhästynyt kun komitati-kokous erkani ja silloin jätti tien vapaaksi
hymninlaulajille.
Upseri oli pitkä, harteva mies. Arpi kaunisti hänen päivettyneitä
kasvojansa, hänen hiuksensa olivat hyvin vaaleaväriset, samoin
viikset, kulmakarvat ja ripset. Vaan tämä ei tehnyt hänen äreitä
kasvojansa paljon lempeämmiksi.
"Oletteko talon herra?" sanoi hän astuen alas hevosen selästä
Bilágoschille, joka tuli vastaan.
"Mitä te tahdotte?" kysyi Bilágoschi hämmästyneenä.
"Herraseni, minä olen ratsumestari Föhnwald ja olen majoitettu tänne
kuudentoista miehen kanssa. Piakkoin toinen tulee jälessäni, joka on
sanova teille mistä syystä olen täällä ja kuinka kauan".
"Minä arvaan, maksamattomasta verosta".
"Se ei koske minuun. Siitä saatte sopia keskenänne".
"Herraseni", sanoi Bilágoschi lyhyesti, "te näette, ett'ei täällä tänä
vuonna ole kasvanut mitään, millä voisi veroja maksaa".
"Minä en näe mitään muuta kuin päivä-käskyni".
"Ottakaa siinä tapauksessa huoneeni haltuunne; vaimoni, lapseni ja minä
sillä aikaa muutamme toiseen rakennukseen. Eläimet annan ajaa ulos
tallista. Olkaa hyvä ja pankaa hevosenne sinne. Ruokakamarin
avaimen annan teille, että saatte ottaa tarpeenne siitä -- minä en
kiellä mitään".
"Herraseni!" sanoi upseri raa'alla ylpeällä äänellä, "minä en ai'o
pistää sotomiehiäni teidän huoneisinne, enkä minäkään puolestani
tahdo karkoittaa pois rouvaanne eikä lapsianne. Jos teillä on joku
nurkka minulle, missä voi levätä kirottuna yö-aikana, niin näyttäkää
missä se on, muussa tapauksessa makaan porstuassa. Teidän ei tarvitse
ajaa hevosianne tallista, me voimme puun-oksista laittaa meidän
hevosille väli-aikaisia talleja. Sotamiehet makaavat hevosten luona.
Päivälliseksi pitää jokaisen miehen saaman puoli naulaa leipää ja
neljännes lihaa; minä syön miesten kanssa. Tähän sopimukseen heidän
täytyy tyytyä. Jättäkää minut nyt rauhaan, sillä sen lisäksi, mitä nyt
olen puhunut, en ai'o enää vaihtaa sanoja kanssanne, vaikkapa saisin
maata täällä koko vuoden".
Nämä sanat kummastuttivat Bilágoschia. Niissä ilmauntui samalla
sotilaan äreys, joka asemaansa kiroo, jalo, hyvä sydän, yksinkertaiset
tavat ja suuri ylpeys.
Upseri jakeli sitten käskyjänsä väelle.
Sill'aikaa käski Bilágoschi naispalvelijainsa toimittaa päivällistä,
ja kun kumpasenkin käskyt olivat noudatetut, käski talon herra
kohteliaasti ratsumestarin päivälliselle.
"Tahdotteko olla hyvä ja astua sisään?"
"En!"
Ratsumestari istui lehmus-puiselle pallille, joka seisoi
porstuan edustalla, ja otti esille sikarrin.
"Miksi ei?"
"Minä tahdon polttaa".
"Sitä voitte sisälläkin tehdä".
Vastaukseksi tähän teki hän vaon äreän liikunnon päällänsä.
Bilágoschi meni sisään, mutta tuli hetken perästä ulos taas.
"Vaimoni toivoo saavansa nähdä teitä päivällisellä".
"Kiitoksia! Sanokaa terveisiä armolliselle rouvalle, ett'en tahdo tulla
hänen vieraakseen. Niin pian kuin sotamiesten ruoka on valmis, istun
minä pöytään".
Näin sanoen pani hän pitkäkseen puuvuoteelleen ja asetti sapelinsa
nurkkaan. Mutta tämä kaatui kun kaatuikin. Bilágoschi aikoi
nostaa sitä.
"Älkää vaivatko itseänne; se makaa varsin hyvin missä makaa".
Ratsumestari ei todellakaan liikahtanut paikasta, ennenkuin sotamiesten
päivällinen oli valmis. Emäntä ja nuori neiti eivät voineet
parhaimmallakaan tahdollansa joskus olla menemättä porstuan kautta.
Upseri ei heitä katsellut, ei tervehtinytkään ja käänsi pois päänsä
niin pian kuin kuuli heidän askeleitansa.
Kun höyryävä "Gulyasch-liha" oli valmis, jota väki oli valmistanut
sotamiehille, tuli upseri pöydän luo, joka oli myllynkivestä
tehty; siihen iso vati pantiin, ja nyt hän söi hyvällä ruokahalulla
kunnes oli ravittu. Viimein käski hän palvelijansa ottaa esille
kenttäpullon, otti siitä hyvän kulauksen ja oli nyt lopettanut
atriansa.
Sitten istuutui hän taas portaille leposijalleen, sytytti uuden
sikarrin, laski päänsä käden nojaan ja katsoa töllisteli seutua.
Sotamiehet olivat juuri tyhjentämässä vadin sisällystä pohjaa
myöten suuhunsa, kun vaunuin ratina kuului ulkona ja viiden
hevosen vetämät vaunut ajoivat pihalle. -- Vaunuissa varmaankin
tuo "toinen" istui.
Mannermaan polypi!
Oi, tämä ei suinkaan ollut mikään inhoittava luonnonilmiö, niinkuin se,
joka meressä oleskelee! Läkkikala mannermaalla on hieno herra,
ranskalaisen muodin mukaan puettu, timanttinappeja paidassa ja
kiiltonahkaiset saappaat jalassa. Hänen sikarinsa haisi hienoimmalta
Havannan tupakalta eli Kuba-Flor'ilta. Hän ei myöskään ole mikään
irvikuva. Jos Lavaterin lausetta hänen pää-rakennuksestaan olisi
pyydetty, olisi se arvattavasti kuulunut näin: hän on ansioistaan ylpeä
kansalainen, jonka suorassa katsannossa inhimillinen hyväntahtoisuus
kuvautuu ja joka kantaa sen omantunnon-tunnustuksen huulillaan, että
kaikki, jotka häntä tuntevat, siunaavat häntä. Hänen avosydämiset
siniset silmänsä katselevat tuttavia ja tuntemattomia yhtä
ystävällisesti.
Niin todellakin! Ystävällisyys ja hyvänsävyisyys loistaa läkkikalan
kasvoista!
Mutta Sokrates sanoi kerran eräälle pääkallon-tutkijalle: "sinä olet
oikeassa, minä olisin todellakin nyt semmoinen konna, joksi sinä luulet
minulla olevan taipumusta kasvojeni ja pääkalloni muodosta päättäen,
jos ei kasvatus olisi tehnyt minua konnan vastakohdaksi". -- -- On
olemassa vastakohtainenkin sokratismi. Tässäpä todistus siitä.
Ajurin vieressä istuu hänen saattajansa, rahan-vartija.
No, häntä on luonto ainakin siunannut ulkomuodolla, joka vastaa hänen
arvoansa.
Hän katsoo ristiin silmillään, voidaksensa tarkastaa kahta henkilöä
yht'aikaa, ja voidaksensa tarkastaa kahden henkilön käsiä kenenkään
tietämättä minne hän oikeastaan katsoo. Hänen nenällänsä on sama oiva
ominaisuus kuin tapirin, nimittäin notkeus. Se on verraton nenä,
kaikenlaisilla täydellisyyksillä varustettu, tupakan tuntemisesta
ihmistuntemiseen asti. Hänen avonainen kitansa, kahdella hammasrivillä
varustettu, suuri kuin metsäsian, ilmoittaa jo edeltäkäsin sille
onnettomalle, jolla on hänen kanssansa tekemistä, että hän heti
paikalla aikoo hänet niellä, ja että on paras jättää maailmalle
hyvästi.
Koska nämä herrat eivät tarvinneet mitään erityistä esittelemistä,
sillä heidän kohteliaisuutensa esineenä eivät suinkaan talon isäntä
eikä hänen emäntänsä olleet, niin tahdomme me -- päästäksemme
nimittämästä heitä luonnonopillisilla nimillä: vesi-kyyksi ja
hai-kalaksi -- hakea heidän tavalliset nimensä matrikkelista.
Vesi-kyyn nimi on "Saituri" ja hai-kalan "Konyecz", suomeksi roisto.
Kun mainitut herrat olivat astuneet vaunuista, menivät he suoraa tietä
taloon.
Herra Saituri huomasi sikarria polttavan ratsumestarin portailla ja
tervehti häntä ystävällisesti ja kovalla äänellä:
"No hyvää päivää, hyvää päivää, herra ratsumestari!"
Ratsumestari löi vaan kannukset yhteen ja oli olevinaan kuuro. Juuri
sentähden tahtoi herra Saituri näyttää, että hän oli mies saamaan hänen
puhumaan.
"Oletteko jo täällä? Aina tulette ennen meitä ja me olemme kuitenkin
kiirehtineet niin paljon kuin mahdollista!"
Ratsumestari Föhnwald loi häneen silmäyksen, ja nuo vaaleat kulmakarvat
sanoivat herra Saiturille: "sinäkö uskaltaisit astua sisälle siellä,
missä emme me ole edeltäkäsin!"
"No, miltä täällä talossa näyttää?"
Vastauksen sijasta puhalti ratsumestari savupilven suustansa.
"Onko täällä hienot huonekalut, tarpeetonta komeutta? Vai onko kaikki
jo poiskätketty?"
"En tiedä, en ole ollut huoneissa".
"Kuinka? Siis ette vielä ole syönyt päivällistä?"
"Varsin oivallisen päivällisen. Sotamiesten kanssa".
"Oo!"
Ivallisesti hymyillen katseli komisarius ratsumestaria. Alkaako hän nyt
taas tuolla tavalla!
"Onko naista talossa? Nuoria tyttöjä? Hienoja naisia? Hermottomia
hupakoita?"
"Luulenpa että täällä on rouva ja tytär talossa."
"Hyvä; astukaamme sisään!"
Tehdäkseen sisään-astumisensa vielä siistimmäksi, otti hän sikarrin
esille, puri siitä pään poikki ja kääntyi tuttavasti ratsumestarin
puoleen.
"Saanko pyytää tulta!"
"Minun sikarrini on sammunut".
"Vast'ikään se paloi".
"Se sammui juuri nyt!" vastasi Föhnwald ja heitti pois koko sikarrin.
Konyecz riensi tulta ottamaan, hän oli iloissaan kun taisi esimiestänsä
palvella. Hän viritti tulta ja piti tulitikkua taitavasti käden
suojassa, ett'ei se sammuisi, ja sai sillä lailla tulta sikarriin.
Tirkistellen esimiestään, teki hän liikunnon kädellänsä rintaa kohti;
ehkä aikoi ottaa esille noita kirotuita tupakan-oksia, joita korkea
verotuomari antoi valmistaa sitä pyhää tarkoitusta varten, että herra
Konyecz, missä oli itsepäisiä veronalaisia, _con amore_ suitsuttaisi
rouvan sänkykamaria semmoisilla sikarreilla, pitkänänsä ollessaan
silkkipäällyksessä varastetulla sohvalla.