Kauhistuksen vuosi.
Toinen kevät on jo käsissä siitä vuodesta, jolloin Bilágoschin perhe
kaupungin elämän vaihtoi maan elämään, siis kevät 1863.
Ken ei ole lukenut Robinson Crusoën historiaa.
Se on kauhea kertomus.
Askel askeleelta kerrotaan siinä ne vaikeudet, joita vastaan
unkarilainen maamies saa taistella haaksirikosta alkaen ja aina
siihen asti, jolloin uhkaa vaara joutua verenhimoisien villi-ihmisten
suupalaksi.
Kutka ne villit ovat, jotka tulevat meren yli nielemään Robinson'ia
karvoineen päivineen, saapi lukija tietää tämän luvun lopussa.
Täällä aromaallakin, niinkuin Robinson'in saarella, on kaikki alusta
aloitettava.
Maan-ala on hedelmällinen, eikä muuta mitään.
Jos on hyvä vuosi, niin saadaan 20:nes jyvä; toisessa tapauksessa
kuollaan nälkään.
Robinsonina meidän vuokratussa saaressa on nuori tyttö, joka tuskin on
päässyt lapsen kengistä. Ensimmäisenä vuokravuonna hän vasta täytti
viisitoista vuotta. Muut tytöt hänen iällään leikkivät vielä nukeilla
taikka korkeintaan käyvät tanssikoulua, mutta Ilonka hoitaa jo kaikki
asiat.
Paitsi hyvää tahtoa ja säästäväisyyttä on isä vailla kaikkia näitä
ominaisuuksia, jotka maamieheltä kysytään; äiti ei ymmärrä maatalon
hoidosta mitään, kaikki on tuon tyttölapsen hoidettavana.
Ja hän osoittikin siihen kelpaavansa.
Hän on jokapaikassa järjestämässä aamusta varhain iltaan myöhään,
voittaen väsymykset, ja päättäen päivänsä sillä tunnolla, että se on
ollut liian lyhyt.
Huomataan että hän on innostunut työhönsä ja tämä innostuttaa muitakin.
Saamattomalla isännällä on saamattomat palvelijat jopa laiskatkin.
Toimelias tekee muutkin toimeliaiksi.
Mutta kaikki pitivätkin hänestä. Ei sata hävytöntä miestä voisi saada
väkeänsä semmoiseen vauhtiin kuin tuo pieni tyttö vilkkaan ja hilpeän
luontonsa kautta.
Kaikki hänen ympärillänsä olivat kuin yksi sielu, eläimetkin rakastivat
häntä. Sillä niilläkin on sydän ja ne ymmärtävät pitää arvossa hyvää
käytöstä heitä kohtaan; joka niitä rakastaa, sille osoittavat nekin
rakkauttaan.
Kanat ja lehmät kuuntelivat hänen ääntänsä ikäänkuin ymmärtäisivät
hänen sanojansa.
Ilonkalla oli pony-hevonen. Tällä hän ratsasti aavain tilusten ympäri.
Tämä pony oli jo liittynyt häneen aivan kuin leikkikumppaniin. Kun
hallitsija tahtoi nousta satulaan, piti hevonen sill'aikaa ratsuraippaa
hampaissaan, seisoi oven edessä kuunnellen minne päin oli mentävä ja
juoksi sitten minne käsketty oli. Keväisin oli se kukkia poimimassa
ratsastajansa kanssa; missä kukkia näkyi, siihen se seisahtui. Ilonkan
poimiessa kukkia söi hevonen ruohoja, mutta niin varovasti ett'ei
pieninkään kukkanen hukkaan mennyt. Kun pikku neiti kuumina kesäpäivinä
kävi peltoja katsomassa, kuljeskeli pony nolona katsellen yhäti
sivulle; jos sitä silloin uhattiin ratsuraipalla, piti se tätä leikkinä
ja nousi pystyyn kävellen yhä hitaammin, vaikka sitte olisi mitä
puhunut, se odotti korkeintaan kunnes oli päästy jonkun heinäkuorman
ohitse heittäytyäkseen pitkällensä, ja pakoittaen ratsastajansa
nousemaan pois satulasta, siten ilmoittaen että neiti tekisi paremmin
jos lepäisi eikä kuleksisi ympäri päivän paisteessa, jossa voisi saada
auringonpistoksen ja hänen valkoinen kaulansa vaan päivettyisi.
Ja jos pieni hallitsija silloin oli järjellinen ja astui alas nurmelle,
ojensi pony kaulansa hänelle pään-aluiseksi. Jos Ilonka kallisti
päätänsä tuon uskollisen eläimen niskalle, niin se valvoi eikä
liikahtanut paikasta tytön nukkuessa, heilutti vaan häntäänsä
poistaakseen kärpäset nukkuvasta. Jos hevosta aavisti että rajuilma oli
tulossa, varoitti se hallitsijaansa kaikuvalla hirnumisella, kun Ilonka
käveli eloväen luona pellolla, jätettyään hevosensa pellon paulalle
syömään. Jos Ilonka ei huolinut ponyn varoituksesta, juoksi se hänen
luo ja otti maahan heitetyt suitset suuhunsa, tullakseen suitsetetuksi;
jos rajuilma oli ihan likellä ja Ilonka vaan oli ehtinyt satulaan, niin
ei tarvittu ratsuraippaa eikä kehoitusta, sillä pony riensi silloin
niin nopeasti kotia päin, ett'ei rajuilmakaan heitä saavuttanut.
Tschilla meni kyökkiinkin ja sai tarkastaa kaikki avaimet, oliko pieni
hallitsijansa jättänyt niihin jotain ponylle riippumaan. Ajuria se
myöskin piti kurissa; jos tämä oli unohtanut antaa sille kauroja, puri
se hänen takinhihaansa eikä hellittänyt ennenkuin mies oli tunnustanut
Ilonkalle, ettei Tschilla todellakaan ollut saanut mitään kauroja
tänään.
Ilonkan palatessa pelloilta odotti häntä kotona pieni kukkas-tarha,
täynnä kukkia, joita hän itse hoiti, niitä hän ei koskaan jättänyt
muiden hoidettavaksi.
Näillä kukkasillakin oli historia.
Aina siitä asti kuin Bilágoschi oli aromaalle muuttanut, tuli joka
kuukausi kirje, milloin pohjois-, milloin etelä-Italiasta, myöhemmin
Kreikanmaalta ja viimein Espanjasta.
Näissä kirjeissä ei ollut ainoatakaan kirjoitettua sanaa, ei lähettäjän
nimeäkään, ainoastaan pieniä paketteja täynnä kukkassiemeniä,
vieraiden etelämaiden kukkien siemeniä, joita ei täällä tunnettu
nimeksikään. Näitä Ilonka istutti ruukkuihin ja kukkas-tarhaan,
kasteli, hoiti ja kasvatti niitä. Niistä nousi outoja, loistavia
kukkia, joiden nimiä ei kukaan tuntenut; eikä kukaan kysynyt keltä
olivat tulleet tai mistä, vaan hän, joka niin uskollisesti niitä hoiti,
hän olisi voinut sanoa: tämä on Florensista, tämä Neapelistä, tämä
Palermosta ja jokaisesta kukkasesta hän olisi voinut kertoa, mitä
istuttaja ajatteli siitä asti kun punertava taimi nousi maasta ja
kunnes salakähmäiset ummut näkyivät lehtien välistä ja ummusta kukkanen
puhkesi, levittäen lehtiänsä.
Hänen vallassaan oli selittää kukkain ajatukset.
Joka näitä siemeniä lähettää vierailta mailta, hän antaa Ilonkalle vaan
arvoituksia.
* * * * *
Ensimmäinen vuosi oli lopussa.
Mitään erinomaisia seurauksia siitä ei ollut. Töin tuskin tultiin
toimeen.
Noloja ihmisiä oli, jotka sanoivat että oli ollut niin huono vuosi,
ett'ei sen huonompaa voinut olla.
Sallimus otti väittääkseen tätä valheeksi.
Oi mikä kurja olento sinä olet, tomun lapsi, kaikessa ylpeydessäsi.
Saattaakseen sinut häpeään taivas ei tarvitse muuta, kuin kieltää
sinulta sadetta kuuden kuukauden aikana.
Me unkarilaiset olemme kokeneet tämmöiset kuusi kuukautta, jotka
saattoivat meidät apua huutamaan langenneiltakin enkeleiltä.
Niin talvi alkoi ja kesä päättyi. Edellinenkin vuosi oli ollut niukka.
Me valitimme silloin kuivuutta ikäänkuin tietämättöminä siitä, mitä
tämä sana merkitsi kaikessa pirullisessa mahtavuudessaan.
Lyhyen talven kuluttua oli syys-sato huono, toukoviljaa ei näkynytkään.
Maaliskuulla tulivat ihmiset vielä kokoon valtiollisia asioita
keskustelemaan, mutta jokainen kokous ja jokaiset tanssipidot
loppuivat aina valituksella: ei vieläkään sadetta! No, ehkä ensi
vuonna sataa.
Huhtikuulla tämä keskustelu-aine jo oli yleinen, mutta meidän
lohdutuksenamme oli silloinkin vielä ensi viikko; viimein jäivät sekä
valtiolliset keskustelut että rakkauden lorut sillensä. Ei kukaan enää
puhunut muusta kuin tuosta kamalan kirkkaasta sinisestä taivaasta ja
sen armottomista säteistä; ja niin kävi yhä edelleen aina tomuseen
toivottomuuteen asti.
Ilonkan etelämaiset kukkaset hohtivat vielä pienessä tarhassaan.
Jokainen tiesi kuinka suuresti hän näitä kukkia rakasti. Eivät
vallattomat lapsetkaan ainoatakaan niistä varastaneet. Kaikki täällä
kuuntelivat hänen käskyjänsä ja tottelivat niitä sekä rakastivat niitä
sydämellisesti.
Ilonka kasteli itse kukkiansa kahdesti päivässä. Eräänä aamuna, kun
hän meni kaivolle kannu käsivarrella, sanoi isäntärenki hänelle:
"Neiti! Te ette saa ottaa enempää vettä kukillenne!"
Ilonka katseli häntä kummastellen.
"Mitä sanotte, Andrasch?"
"Vesi-ämpäri ottaa jo kaivon pohjaan; vettä on tuskin korttelin
korkealla, hevoset tarvitsevat mitä siinä on. Härät ajetaan
Berettyo-joelle juomaan. Jos neiti ottaa veden kukkia varten, niin
hevoset jäävät ilman".
Ilonka käsitti, että renki oli oikeassa ja kääntyi alakuloisena
takaisin kannullaan.
Päivällisellä jätti hän vesilasinsa koskematta; hän pani sen erilleen
kukkiansa varren. Illallisestakin varasti hän veden itseltänsä
kukilleen, eikä juonut pisaraakaan. Oi! kuinka paljon tytöt voivat
kärsiä!
Palvelustyttö huomasi tämän ja siitä hetkestä Ilonkan kukkaset
joka aamu olivat kastetut, kun hän tarhaan tuli. Piika toi veden
Berettyolta, puolen tunnin matkan päästä.
Vähän ajan kuluttua tallirenki ilmoitti, että kaivo oli aivan kuivunut.
Siitä lähin oli jokainen ämpärillinen vettä tuotava Berettyolta.
Viimein Berettyokin oli kuivunut. Se ei juossut. Siellä täällä
pohjassa oli lätäköitä, joista ihmiset ja eläimet keskenään veden
jakoivat. Viimein lätäkötkin kuivuivat. Virran pohja oli kivikadun
kaltainen. Täytyi siihen kaivoja kaivaa.
Ja tämän ajan kuluessa oli ilma päivällä paahtava, yöllä kuiva, ei
koskaan sadetta eikä kastetta. Oi, kauhea oli elää siihen aikaan.
Bilágoschi mittasi nyt joka päivä pihaansa askeleillaan. Hän ei
antanut Ilonkan mennä talosta. Se ei sovi heikolle tytölle.
Hävitys levisi pykälä pykälältä joka päivä. Kauhea maisemataulu, autio
ja toivoton. Ei likellä eikä kaukana ollut yhtään vihriäistä
ruohon kortta.
Tuolla, jossa kerran oli niitty ja pelto, oli nyt vaaleankeltainen
nälänpeite levitettynä, johon ei ollut jäänyt yhtään ainoata jyvää.
Vehnä ei ollut korttelin mittaista, tähkäpäitä se ei tehnyt, eikä
mitään toivoa ollut saada siitä satoa. Nälkäinen karja ajettiin
vehnäpellolle, ja ett'ei mitään juuria maahan jäänyt, siitä auringon
synnyttämät miljardit itikat huolta pitivät; päivällä ne kerinä
peittivät maan ja öisin suurissa laumoissa lensivät kattojen
yli edemmäksi; vinkuvia joukkoja heinäsirkkoja istui puissa ja
pensaissa, -- joista kaikki lehdet olivat poissa, niinkuin talvella,
-- täyttäen yön surinallaan ja ikäänkuin vaatien maamieheltä, mitä
eivät enää maasta saaneet.
Jos kohtaloa vastaan taisteleva ihminen tahtoi uudestaan alkaa turhaa
työtänsä ja laski auran peltoonsa, satoa turhaan odotettuansa siitä, ja
kylvi siihen uudestaan, toivoen parempaa menestystä -- silloin tuli,
ei kukaan tietänyt mistä tai kenen lähettäminä, legiona hamstereja
syömään peltoihin kylvetyt siemenet.
Ei mikään vainoominen auttanut niitä vastaan, niitä oli mahdoton
poistaa. Kun olivat yhden pellon tyhjentäneet, muuttivat ne toiseen
suurina joukkoina, uiden Theiss-virran yli ja tutustuen Unkariin, joka
ei ennen nimeksikään niitä tuntenut.
Ei vieläkään sadetta.
Yhä alakuloisempana Bilágoschi päivä päivältä palasi tiluksien
tarkastamisesta. Illallispöydässä hän ei enää puhunut sanaakaan
perheellensä, vaan istui tuijoittaen etehensä. Ruoat ja juomat jäivät
koskematta ja öisin hän tuntikausia kuljeskeli pihalla, katsellen niitä
raskaita pilviä, jotka joka ilta nousivat taivaan rannalta, herättäen
maamiehessä toivoa runsaasta sateesta. Vaan armottomina kulkivat
pilvet hänen päänsä yli toiselle taivaan rannalle, ja aamulla oli
taivas yhtä kirkas kuin ainakin. Ainoastaan kangastus näytti etäällä
vähän vettä.
Kun Bilágoschi luuli olevansa yksinään yöllä ulkona, lankesi hän
polvilleen äänetönnä koroittaen kätensä taivasta kohti. Hän luuli,
ett'ei kukaan häntä nähnyt. Mutta hänen vaimonsa ja tyttärensä
katselivat häntä sykkivin sydämin makuukamarin ikkunasta.
Vaan sadetta ei tullut.
Tukehduttavan kuumaa kesää kesti, ja kuumuus oli usein tropillinen.
Niin kauas kuin silmä kannatti ei muuta näkynyt kuin erämaa, tuhaksi
poltettu paratiisi. Tästä tuuli vei mustan tomun mukanansa suurina
pylväinä armottomalle taivaalle, jonka alla ei muita lintuja enää
lentänyt kuin korppikotka -- kalman vieras.
Taivas oli muuttumaton. Toivoa ei se enää nostanut ihmisten rintaan.
Tuomio oli langennut. Tämä vuosi oli kuollut vuosi. Jokainen pyyhkiköön
sen pois elämästään, sillä se ei siihen kuulu.
Mutta mitä on sanottava siitä, jota tämän vuoden aikana menetti
henkensä?
Bilágoschin herkkätuntoinen hermoton luonto tuli myrkytetyksi
tästä vuodesta. Turha taistelu kohtaloa vastaan, rau'ennut toivo,
nälkää kärsivät eläimet, valittava palvelusväki, kerjäläisjoukot,
jotka seisoivat ovissa --, tämä kaikki piti hänen mieltänsä alituisessa
jännityksessä. Ja edellä kaikkea: kunnia! Millä talon vuokra oli
maksettava?
Hänen vaimonsa luki kasvoista hänen ajatuksensa.
Oi, vaimolle miehen kasvot ovat avonainen kirja.
"Älä sure armaani", sanoi hän miehelleen. "Huonon vuoden tuhotyöt
hyvä vuosi korvaa. Tärkeimmät rahat -- talon vuokran -- olen minä
säästänyt kokoon. Ennen sinä aina syntymäpäivänäni lahjoitit minulle
kultarahoja; kosiessa annoit minulle niitä morsiuslahjaksikin.
Nämät rahat ovat kaikki säästössä. Minä olen säästänyt ne tämmöisiä
huonoja päiviä varten. Ne kyllä riittävät yhden vuoden vuokra-maksuksi.
Kunniasi ei ole vaarassa. Jumalan avulla kyllä saamme mitä tarvitsemme
muihin tarpeisin."
Muihinko tarpeisin? Jos on kauheata ajatella tätä ajatusta loppuun
asti, niin kuinka kauhea tila on siinä maassa, missä kymmenestä
ihmisestä yhdeksän kerjää eikä kymmenennellä ole mitään antaa!
Ajatellessa tulevaisuutta masentui meidän vuokraajamme mieli
aivan maahan asti. Joka ilta kävivät hänen silmänsä kummallisiksi,
lasin tapaisiksi ja katsantonsa oli niin hajamielinen, että koski
kipeästi sitä katsellessa. Hän unohti joka päivä uudestaan millä arenti
oli maksettava. Ja kuitenkin hänen vaimonsa oli luetellut hänelle
säästetyt tukaatit, ne riittivät juuri ummelleen. Ne jätettiin
Bilágoschin käteen, että hän rauhottuisi.
Se onnistuikin hetkeksi, mutta seuraavana päivänä palasi hänen
levottomuutensa jälleen. Hän unohti taas millä vuokra oli maksettava,
ja kun hänen vaimonsa muistutti tukaateista, oli se hänestä aivan
uutta.
Rouva Bilágoschi sanoi eräänä päivänä murheissaan tyttärelleen:
"Ilonkani, minä pelkään, että isäsi käy heikkomieliseksi".
"Älkäämme heittäytykö epätoivoon, äitini. Vielä Herra taivaassa
hallitsee".
"Se on totta!"
Hän antaa meidän odottaa emmekä tunne hänen teitänsä.
"Kun hätä on suurin, on apu lähellä", sanoo sananlasku.
Mutta ne, jotka hallitsevat maailmassa, arvelevat:
Kun hätä on suurin -- on veron ryöstö lähellä.