Daami ja nainen.
Kuukautta myöhemmin olemme taas yhdessä Pesth'issä.
Seura-elämässä tunnetaan jo Lemming'iä.
Malvina on se nainen, josta enimmin puhutaan, loistava kaunotar. Kaikki
ihailevat häntä.
Hänen kasvoistansa näkyy jo kaukaa tuo omituinen loiste, josta
onnellinen puoliso tunnetaan.
Kun tämä nainen vielä seisoi miehen rinnalla, joka itse oli komea ja
loistava, tuskin häntä huomattiinkaan, yhtä vähän kuin kuuta huomataan,
kun se kääntää varjopuolensa maahan päin.
Vaan ken on tuo uusi aurinko, tuo Lemming? Tarkastakaamme häntä
likemmin.
Mitä hänen toimiinsa tulee, on hän keinottelija ja rahamies, joka jo
ruumiinsa ko'on kautta aloitti asioitsija-toimensa niin onnellisesti,
että oli kolmea tuumaa lyhyempi lyhyintä rekryytti-mittaa ja sen kautta
säästi 1,500 guldenia, jonka summan hänen pitemmät yhtä-ikäiset
toverinsa saivat maksaa vapauttamisestaan sotapalveluksesta. Hänen
kasvonsa muistuttavat vanhamaista poikaa. Muuten on hän ulkomuodoltaan
varsin komea ja uusimman muodin mukainen.
Mutta ehkä meidän pitäisi tietää mikä ominaisuus se on, joka on tehnyt
Malvinan hänen onnelliseksi puolisokseen. Minua vähän peloittaa tämän
salaisuuden ilmaiseminen ja katson ensin ympärilleni, löytyykö
läheisyydessäni joku viaton sielu, jonka ei pitäisi saada tietää
semmoisia asioita.
Tuo herra Lemming'in salainen ansio, jonka avulla hän lumoaa ja
onnistuttaa vaimoansa on -- ett'ei hän ole kotona koko päivänä. Aina
hän on matkoilla, aina hän juoksee asioissa; joka kerta, kun hän näkee
Malvinan, joko jättää hän hyvästi taikka tervehtii.
Tuolla tavoin Kolumbuksenkin onnistui asettaa muna seisomaan; vahinko
vaan, ett'ei se silloin enää ollut mikään muna.
Mitä iloa herra Lemming'illä siis on tuosta ihanasta vaimostaan?
Mikäkö ilo? Se ilo, että hän on liikkuva ilmoitus hra Lemming'in
firmasta. Ihana nainen, josta koko maailma puhuu, ja hänestä puhuessaan
tietysti mainitsee miehenkin nimen samalla -- voiko ajatella parempaa
pöyhkäystä? Kaiken maailman sanomalehtien kirjoittajat eivät voisi
hyödyttää asioitsijaa niin paljon kuin kaunis vaimo sen voi.
Käykää, armollinen rouva, kaikissa tanssipidoissa, näytelmissä,
soittajaisissa ja kilpa-ajoissa, pitäkää tukkanne milloin
tornintapaisesti ylöspantuna, milloin kierrettynä näkinkengän
muotoiseksi, milloin pörrötettynä kuin Medusan pää, milloin
kiilanmuotoiseksi kammattuna ja milloin hajallaan kuni Vellamon
neitosen, pitäkää sitä tänään punaiseksi värjättynä, huomenna
puuderoittuna kultapuuderilla; pukekaa itsenne riikinkukoksi,
riikinkukon diadeemi päässä ja pitkä häntä; näyttäkää plastillisen
kauniit käsivartenne, viehättävät olkapäänne, sametin-hieno rintanne;
antakaa timantti-koristeiden kimeltää taivaan kaaren kaikissa väreissä
käsivarsillanne; ilmestykää tänään yö-perhosena, huomenna idän
kuningattarena; miellyttäkää yleisöä; valloittakaa, lumotkaa,
viehättäkää! Kaikki tämä hyödyttää asioitamme. Sillä kaikki, jotka
ihastuneena matelevat jalkojenne juuressa, kaikki, jotka kilpailevat
kanssanne, kaikki, jotka teitä kadehtivat ja panettelevat, niinkuin
myöskin ne, jotka ovat teihin suuttuneet, rypistävät nenänsä teidän
tähden ja teitä moittivat, kaikki nämä toitottavat maailmalle, että
kauppahuone Lemming on suurenmoinen, erinomainen ja verraton. Tämä
tuottaa varmat prosentit.
Kauniin vaimon omistaminen on aina edullista. Löytyy semmoista, josta
miehet saavat maksaa suuret rahat, vaan jota naiset saavat erittäin
halvalla hinnalla. Jotta ei kenenkään päähän juolahtaisi siivottomia
ajatuksia, tahdon heti ilmoittaa mitä se on.
Tämä asia esim., jonka vuoksi kauppahuone Lemming katsoo edulliseksi
muuttaa Wien'istä Pesth'iin, tämä erittäin tuottava yritys olisi
maksanut herra Lemming'ille kuka tiesi kuinka paljon. Ihmisiä on, jotka
ovat kokeneet tämmöistä.
Vaan rouva Lemming osti 50 kreuzerin valokuvan. Tällä valokuvalla hän
osti mainion miehen, ja tällä mainiolla miehellä hän osti yllämainitun
kauppa-asian. -- On maailmassa paljon tuommoista pientä rahaa.
Kaksi kuukautta sen jälkeen kuin Ferdinand Harter päätti tehdä tuon
askeleen, joka saattoi hänet aivan uusiin oloihin, kävi herra Andjaldy
eräänä päivänä k:lo 12 rouva Lemming'in luona.
Tällä rouvalla oli komea huoneisto kauniimman kadun varrella
Leopoldstadt'issa, ja hänen salongeissaan kävi koko ylhäinen maailma.
Andjaldy tapasi etuhuoneessa kamaripalvelijan ja jätti tälle
visiti-korttinsa; kamaripalvelija meni häntä ilmoittamaan, palasi,
avasi ovet ja käski hänen tekemään hyvin ja astumaan sisään, niinkuin
on tapa vastaan-ottaa ylhäistä väkeä.
Rouva Lemming oli puettu paksuun kultakirja-vaatteesen,
puoli-sormikkaat käsissä. Hän istui silkki-damastilla päällystetyssä
sohvassa ja osoitti viehättävällä liikunnolla herra Andjaldylle sijaa
nojatuolissa.
Herra Andjaldy ei näyttänyt olevan noita ylhäisiä, joita hymyten
vastaan-otetaan. Nainen puhutteli häntä äänellä, joka osoitti
armollista alentavaisuutta, Olihan hän vaan kirjuri.
Vähän syrjempänä istui eräs nuori nainen silkkipuvussa, arvattavasti
seuran-pitäjä. -- Huone oli koristettu öljy-maalauksilla.
Messinki-häkissä istui papukaija; flyygeli-piano oli myös, vaikk'ei
rouva Lemming pianoa soittanut. Ehkä hän nyt opetteli.
"On pitkä aika siitä kun viimein kohtasin teitä, herra Andjaldy", sanoi
rouva Lemming kylmällä, huolimattomalla äänellä.
"Niin, sangen pitkä. Minua ilahduttaa, että rouva vielä muistaa nimeni.
Nyt täytyy minun esimieheni puolesta vaivata teitä muutama minuutti".
"Vai niin, esimiehenne lähetti teidät? Ja missä toimessa, sanokaa! Minä
olen hänelle kiitollisuuden velassa -- en ole sitä unhoittanut -- hänen
hyväntahtoisesta vaivastansa".
"Siitä minä en tiedä mitään", sanoi Andjaldy viattoman näköisenä. "On
sangen jokapäiväinen asia, joka saattaa minut tänne".
"Olen utelias saamaan siitä tietoa".
Andjaldy katseli epäillen toista naista.
Rouva Lemming ymmärsi häntä.
"Tämän naisen tähden voitte vapaasti puhua, hän ymmärtää ainoastaan
Ranskan kieltä. Minä harjoittelen nyt Ranskan kieltä; minun oloissani
ei voi olla sitä taitamatta".
"Mutta minun asiaani seuraa osoitus, jota umpi-ranskalainenkin
ymmärtää. Se on siis -- tässä".
Herra Andjaldy otti esille myttyyn kokoonkäärityitä paperilippuja ja
jätti ne kohteliaasti rouvalle.
"Mitä se on?" kysyi rouva Lemming, katselematta papereita.
"Olen tilaisuudessa ilmoittamaan teille, armollinen rouva, jos ette
tahdo vaivata itseänne tutkimalla niitä. Ne ovat rätinkejä siitä
ajasta, jolloin teidän armonne vielä kantoi herra Harter'in nimeä.
Vaikka tämä liitto jo puolitoista vuotta sitten purkautui, ei herra
Harter kuitenkaan tahtonut olla näitä rätinkejä maksamatta. Hän lähetti
ne sentähden, että samat rätingit kenties tuodaan teillekin".
Rouva Lemming ei vastannut sanaakaan tähän, vaan nousi ylpeästi
sohvastaan ja soitti. Kamaripalvelija astui sisään.
"Sano armolliselle herralle, että minä pyydän saadakseni sanoa hänelle
sanasen nyt kohta".
Sitten istuutui hän taas paikalleen ja rupesi haastamaan ranskaa
seuranpitäjän kanssa.
Herra Andjaldyn oli sill'aikaa tilaisuus katsella öljymaalauksia ja
miettiä mitä ne olivat maksaneet.
Herra Lemming tuli kohta sisään käskyn johdosta.
Hänen oli jo kunnia tuntea herra Andjaldyä; esittelemistä ei tarvittu.
Rouva Lemming osoitti papereita, jotka olivat pienellä
muinais-aikuisella kultajalkaisella pöydällä, ja ilmoitti mitä ne
sisälsivät.
"Siinä on muutamia minun vanhoja rätinkejäni, jotka erehdyksestä on
lähetetty herra Harter'ille ja jotka hän, noudattaen liiallista
kohteliaisuutta, on maksanut".
Herra Lemming tarkasti paperit asioitsijan silmäyksellä, ensin
paljaalla silmällä ja sitten kultaisen lorgnettinsa kautta. Tätä
tarkastelua hän pitkitti kauan kyllä, voidaksensa sill'aikaa tutkia
herra Andjaldyn kasvoja. Mutta ne olivat suljetun kirjan kaltaiset, ei
päästy selville sen nimestä eikä sisällyksestä.
"Kunnioitettu herra kirjuri", sanoi herra Lemming viimein
hävyttömällä honoäänellä. "Te ymmärrätte arvattavasti, ett'ei Rudolf
Lemming voi sallia kenenkään muun maksaa hänen puolisonsa rätinkejä.
Rudolf Lemming tietää mitä hänen on tekeminen, kuin gentleman ainakin".
Herra Lemming teki niin paljon melua omasta rakkaasta itsestänsä, että
hän aina puhui itsestään kolmannessa personassa.
"Rudolf Lemming on maksava nämä 2,000 guldenia Ferdinand Harter'ille
yhden kuukauden korolla, koska maksut tehtiin jo kuukausi sitten".
Rouva Lemming viittasi puolisolleen ja kuiskasi jotakin hänen
korvaansa.
"Anna minun hoitaa tuota asiaa, armaani! Rudolf Lemming ei suinkaan
tahdo loukata Ferdinand Harter'ia, joka on ritarillinen mies
kireestä kantapäähän, jota tämäkin teko osoittaa. Lemming on
osoittava, että hän gentleman'ina, rahamiehenä ja puolisona
osaa menetellä samalla tarkkuudella. Tämä summa on maksettava
pankki-osoitteilla, joidenka korot joutuivat maksettaviksi kuukausi
sitten ja sentähden lunastetaan jokaisen pankkiirin luona".
Kirjuri näytti varsin hämmästyneeltä herra Lemming'in esityksen
johdosta.
Tuommoinen oikea asioitsija on kuitenkin paljoa etevämpi kuin
tavallisella järjellä varustettu ihminen. Hän voi osoittaa, että kauppa
on ainoa tiede maailmassa, jota hän ymmärtää ja tunnustaa.
Kaikki muu on vaan houretta, tämä on todellista. Ja tämä todellisuus
olikin nyt kahden 1,000 guldenin pankki-setelin muodossa tullut herra
Andjaldyn käteen, ennenkuin hän oli ehtinyt tehdä mitään vastaväitöstä.
Herra Ferdinand Harter oli saanut korvauksen jalomielisellä tavalla.
Annettuansa tuon komean vastauksen, tarttui herra Lemming,
voittoriemusta kirkastuneena, puolisonsa käteen, nosti sen huulillensa
ja suuteli kunnioituksella rannetta hansikkaan ja pitsihihan välillä,
jossa näkyi vähän ihon valkoista samettia.
Herra Andjaldy teki samaten, hänkin suuteli armollisen rouvan kättä,
vaan ainoastaan hansikan päälle. Tämä oli hänelle tarpeeksi hyvä.
Kokous oli siis päättynyt. Herra kirjuri sai mennä kotiin. Maksun hän
oli saanut.
Vaan tähän asia ei päättynyt.
"Armollinen herra, meille on annettu rahamme takaisin", sanoi herra
Andjaldy, astuessaan Ferdinand Harter'in työhuoneesen. Hän kertoi asian
laidan.
Korkeasukuinen herra suuttui tästä julmasti.
"Ihmisen parahimmat aikeet käsitetään kaikin tavoin väärin. Mitä on
minun nyt tekeminen noilla rahoilla? Minun tekisi mieli heittää ne ulos
ikkunasta".
"Minä voisin esittää hyvän keinon", kiiruhti kirjuri sanoman. "Ja
minkä?"
"Täällä Pesth'issä on useita hienoja nais-yhdistyksiä hyviä tarkoituksia
varten, jos jättäisimme nämä rahat, jotka kaikissa tapauksissa
olisivat hukkaan menneet, jollekin semmoiselle nais-yhdistykselle ja
nimittäisimme ne rouva Lemming'in rahastoksi, niin peli vielä kerran
olisi voitettu. Se, joka olisi meille kiitollisuuden velassa, olisi
yhtä kaikki rouva Lemming, eikä hän voisi kieltää tämmöistä
kunnian-osoitusta".
"Se oli hyvä tuuma", vastasi Harter. "Jätän sen toimen teille".
"Mutta meidän täytyy edeltäpäin ilmoittaa asia heille, ett'emme
epäkohteliaisuuden tähden saa kieltoa".
"Hyvä, mene siis takaisin Lemming'ille ja kysy heiltä, onko lahjoitus
heidän nimessään heille mieluinen".
Andjaldy meni siis taas iltapäivällä herrasväki Lemming'in luo.
Kamari-palvelija vastaan-otti taas hänen korttinsa, kysyen:
"Tahdotteko tavata armollista rouvaa?"
"En, armollista herraa".
Hän saatettiin siis armollisen herran puheille.
"Mitenkä voin minä palvella teitä?"
"Minä tulen herra Harter'in luota, samassa asiassa kuin viimeinkin".
"Tehkää hyvin ja kääntykää vaimoni puoleen".
"Anteeksi, vaan sitä en tahdo tehdä. Armollinen rouva on antanut
minulle pari tuntia sitten selvän viittauksen siitä, että olin eksynyt
oikealta ovelta; enkä enää ai'o olla niin rohkea, että astun hänen
salonkinsa kynnykselle".
"Ohoo, ystäväiseni, ei hän teitä tarkoittanut, vaan erästä toista".
"Se on ymmärrettävä, sillä minä olen tietysti herra 'ei kukaan'.
Ainoastaan toisen lähettämänä kuljen sinne ja tänne. Tahdon puhua
lyhyeltä. Tämä toinen tahtoo, jos te ja rouva Lemming sen sallitte,
saada jättää takaisin-lähetetyt rahat jollekin täällä olevalle
nais-yhdistykselle hyvää tarkoitusta varten, rouva Lemming'in
perustaman rahaston nimellä".
"Vai niin, siis meidän kuitenkin on kääntyminen vaimoni puoleen".
"Se on teidän vallassanne. Minä olen ainoastaan kääntynyt teidän
puoleenne".
"Tuhat tulimmaista! te olette itsepäinen, saatuanne jotakin
päähänne. Te arvelette siis, että minun itse pitää kysyä
vaimoltani?"
"Koska ei kukaan muu ole siihen oikeutettu, niin --"
"Hyvä! Tehkää hyvin ja kuluttakaa hetken aika kirjastossani".
Herra Lemming vei Andjaldyn kirjastoon, joka parhaasta päästä sisälsi
kuvilla varustettuja koruteoksia, joissa vaskipiirroksissa ja
kirjansitojan työllä oli kalliimpi arvo kuin nerokkaalla sisällyksellä,
ja siellä antoi hän Andjaldyn viettää aikansa, kunnes hän oli ratkaissut
asian rouvansa kanssa.
Tosiaankin oiva kirjasto.
Andjaldy ei edes katsellutkaan noita komeita kirjoja.
Isäntä, joka neljännestunnin kuluttua palasi, näki hänet samassa
asemassa kuin mennessänsäkin, samaan tuoliin nojautuneena, hattu
kainalossa.
"No mitä arvelette, mitä vastausta luulette minun saaneeni?"
Andjaldy nostahutti olkapäitänsä kääntäen kasvot sivulle päin.
"Se on minulle aivan yhdentekevä; eihän asia minua koske".
"Te saatte kuulla vastauksen häneltä itseltään".
Lemming avasi oven ja Malvina astui sisään.
Tuo ihana nainen oli jo ratsupukuun puettuna. Hänellä oli pitkä
ruumiinmukainen silkkihame, kapea pitsikaulus, punanen kaularosetti,
päässä kurjensulalla koristettu hattu ja kädessä kepeä ratsuraippa.
Toisessa kädessä piti hän ratsuraippaa ja kannatti toisella pitkät
liepeet, jotta alushameen hienot ommellukset pääsivät näkyviin.
Rinnassa oli hänellä vihkonen orvokkia ja hiukset valuivat kiharoina
alas hartioille.
Hän oli tavattoman kaunis. Mutta vielä kauniimpaa oli se häneltä, että
hän niin ystävällisesti puhutteli herra Andjaldya.
"Hyvä Andjaldy, tehkää hyvin ja viekää terveiset herra Harter'ille,
että ilolla myönnyn hänen jaloon esitykseensä".
Hän sanoi vaan nämä sanat kirjurille ja riensi taas pois.
"Hyvästi, hyvästi".
Ja hän ojensi Andjaldylle toisen kätensä suudeltavaksi toista kertaa.
Tällä kertaa oli se hansikkaa vailla. Sen oli hän tahallansa pois
jättänyt.
Nämä lempeyden osoitukset maksaa vaivaa mieleen panna.
Herra Andjaldy näytti tuskin niitä huomaavan. Tarjottua kättä suuteli
hän noin ilmassa, koskematta siihen huulillaan, ja kun pois rientävä
amatsoni kynnyksellä pudotti ratsuraippansa, niin herra Andjaldy
varsin tyvenesti katseli kuinka hänen puolisonsa kiirehti sitä
nostamaan. Saatettuansa vaimonsa ulkohuoneesta, tuli hän takaisin
ja vei herra Andjaldyn ikkunalle katsomaan kuinka Malvina ratsasti
portista ulos.
Herra Lemming'in kasvot loistivat ylpeydestä, kun hänen ihana
puolisonsa ratsasti katua alas. Hän olisi mielellään tahtonut lukea
Andjaldyn kasvoista mitä hän tällä hetkellä tunsi.
Ei mitään!
"Tuo täplikäs hevonen on kaiketi mesohegjillistä rotua?" kysyi hän
herra Lemming'iltä.
"En ole vielä mokomaa kuullut!" mutisi herra Lemming hampaissaan,
pudistaen päätään kummastellen. "Ihminen näkee kauniin naisen hevosen
selässä, eikä huomaa muuta kuin että hevonen, jolla hän ratsastaa, on
täplikäs kimo! Kummallista!"
"Mutta mitäpä hyödyttäisi, että tämmöinen jalkapatukkaa marssiva
henkilö katselisi ihanaa naista?" sanoi Andjaldy. "Saanko pyytää teitä
sanomaan minulle, kuinka tämä lahjoituskirja on kirjoitettava!"
Herra Lemming arveli, että Andjaldy oli kun olikin oikeassa. Mikä
älykäs, ymmärtäväinen, vaatimaton nuori mies!
Rouva Lemming'in lahjoituskirja nais-yhdistykselle kirjoitettiin.
Tästälähin herra Lemming voi olla varma siitä, että naispuolinenkin
yleisö, eikä ainoastaan miespuolinen, hartaasti ylistäisi hänen
kävelevää ja ratsastavaa kylttiänsä, puhumatta lukemattomista
imartelevista sanomalehti-kirjoituksista, jotka asiaan kuuluvat.
Hänen korkeasukuisuutensa Ferdinand Harter puolestaan juurtui vielä
enemmin siihen luuloon, että herra Andjaldy oli tuommoinen verraton
ja uskollinen palvelija, joka teki kaikki, arvataksensa esimiehensä
salaisimmatkin ajatukset ja täyttääksensä hänen tahtonsa ennenkuin se
on lausuttukaan.
* * * * *
Kevään alkupuolella Andjaldy ilmoitti esimiehellensä, että hän oli
sairas ja että hänen lääkärinsä oli neuvonut häntä lähtemään Osen'in
vuoristoon uusia voimia kokoomaan raittiista ilmasta siellä.
Andjaldy lähti siis hakemaan asuntoa itselleen vuoristossa. Mutta
ei noissa lehdiköissä, joissa rikkaat porvari-rouvat lakaisevat
teitä liepeillään, eikä Kenralin-vuorella, jossa joka ilta positivin
soitannolla tanssitaan 11 kapakassa; ei myöskään "Jumalan-vuorella",
jossa edistynyt viljelys on istuttanut joka rotkoon perunoita ja
papuja; ei "Martin-vuorella", jossa saapi käyttää sateenvarjoansa
aurinkoa vastaan, jos varjoa tahtoo; ei "Kauniin paimentytön"
luona, missä sunnuntai-metsästäjät tikkoja ampuvat ja vanhat akat
astuvat kulkijan tielle tarjoomaan sieniä kaupaksi; ei, tuolla
"Sudenluolassa" on pieni talo, sen hän valitsi.
Ainoastaan harva tuntee tätä sudenluolaa ja vielä harvempi on nähnyt
tuon pienen talon, ja kuitenkin on tämä talo hyvin sovelias erakolle
-- tai rakastavalle pariskunnalle.
Laakso on pitkä, syvä ja ahdas kahden vuoririnteen välillä, jonka
tuuheat tammi- ja pyökkipuut muodostavat katon tien yli. Jos luopi
silmänsä alas tämän varjoisan laakson läpi, niin pilkoittaa tuolla
alhaalla esille sininen Tonava, jota Raczkeveer-saari jakaa kahteen
haaraan, ja vielä etempänä yhtyy taivaanrannan sumuihin unkarilaisen
alankomaan ääretön aro, jota poppeli-puilla reunustetut maantiet
jakavat ristin rastin. Tasangolla virran toisella puolella on vilkas
liike ja elämä, täällä vuorien välillä vallitsee erämaan rauha. Tielle,
joka laaksoon vie, on kasvanut ruohoja ja kukkaset peittävät viime
vuoden heinävaunujen jäljet. Tien molemmilla puolilla lyövät sinikellot
tahtia heinäsirkkojen soitannolle; pyöreät champignonit tarjoovat
hauskaa lepopaikkaa lentäville hyönteisille, ja kukkivissa pensastoissa
kaikuvat rastaitten ja satakielien kilpalaulut.
Päivän yleisö ei kävele täällä, siinä tapauksessa ei täällä enää
olisi sinikelloja, linnunpesiä eikä sieniä. Ne olisivat aikoja
sitten pois noukitut ja hävitetyt.
Kaukana laakson perukassa, tien varrella on kuitenkin pieni talo.
Kenenkä päähän on juolahtanut rakentaa taloa sinne? Jonkun yksinäisen
jörön varmaankin.
Tämä talo on varsin pieni; siinä on yksi huone ja kyökki. Takapuolella
taloa on ulkohuone, jota sopii käyttää talliksikin. Etupuolella on
katto rakennettu niin esiinpistäväksi, että se suojaa ikkunata
kuin sairasta silmää. Kerran oli täällä aituuksia, mutta se ei voinut
kestää iankaikkisesti. Sen sijalle on aikaa myöten kasvanut
metsäruusuja, joiden pensaat ovat miehen korkuiset ja nyt peitetyt
äsken puhjenneilla ruusuilla, valkoisilla, lihavärisillä, punaisilla,
kokonainen kukkasmetsä, joka tuoksuu kuin lumottu yrttitarha.
Joukko kukoistavia selja-pensaita antaa aavistuksen siitä, että täällä
muinoin on ollut kasvitarha. Pihalla kasvaa kyynärän korkuista ruohoa,
josta keltaisia voikukkia hohtaa.
Tämä asunto miellytti Andjaldya ja hän rupesi sen asukkaaksi.
Ihmiselle, joka rauhassa tahtoo seurustella kirjojen kanssa, taikka
rakastavalle pariskunnalle on tämä erittäin hauska olopaikka. Andjaldy
ei nähnyt suurta vaivaa asunnon järjestämisessä, vaikka se tietysti oli
ilman huonekaluja. Lehmuksista sänkyä, pöytää, kirjoitusneuvoja --
näitä ei kukaan varasta, vaikkapa ikkunat ja ovet ovat selällään.
Palvelijaa hän ei tarvitse, hän harjaa itse vaatteitansa ja siivoo
huonettaan. Hän aterioitsee pienessä ravintolassa, joka on puolen
tunnin matkan päässä, ja vettä hän tuo pienessä matkapullossa. Hänellä
on kaksi lasia, toisesta hän juo ja toisessa seisoo kukkasia.
Kuka luulisi hänen huolivan kukkasista? Oppineet käyttävät niitä
ainoastaan botanillisia tutkimuksia varten, jos luovat silmänsä niihin,
mutta hän asettaa ne raittiisen veteen, joka ei juuri ole miesten
tapana, ja ikkunaa, joka on tielle päin, hän koristaa viheriöillä
köynnöksillä.
Byrokrateillakin on romantillisia puuskia!
Eräänä kauniina iltapäivänä Kesäkuulla tulee eräs kaunis
nainen ratsastaen tuota viheriäistä polkua myöten, joka vie
Suden-luolalle. Tuuli on vienyt hunnun kasvojen eteen, mutta tuo
ruumiinmukainen puku ilmoittaa, että vartalo on solakka ja jäsenet
plastilliset, että hän on nuori ja kaunis. Hän ratsastaa yksinänsä,
ilman saattajaa, ja kun tie käy yhä huonommaksi ja siellä täällä on
suuria kivi-lohkareita, astuu nainen alas satulasta, kiipee rotkotien
reunalle ja kävelee kauniissa pehmoisessa ruohikossa, taluttaen
hevostansa suitsista.
Hän poimii kevätkukkia tieltä. Löydettyänsä ne, pistää hän ne rintaansa
sekä jatkaa laulaen tietänsä. Kenties hän ei muuta etsikään täältä?
Ehdittyänsä tuolle pienelle asunnolle laaksossa, seisauttaa hän hevosen
ja sitoo sen kiinni nuoreen pyökkipuuhun.
Hän rientää itse taloa kohti.
Talon ainoa asukas tulee ruohoisella pihalla häntä vastaan.
Ruusupensaat tarttuvat kiinni naisen silkkihameesen, ikäänkuin
sanoakseen: "jää tänne, älä mene edemmäksi!" Vaan hän ei huoli okaista,
vaikka repisivätkin hänen hamettansa, hän ottaa joutuisasti hunnun
pois kasvojensa edestä, ett'ei se poistaisi suudelman lemua.
"Siis sinä todellakin viimeinkin olet täällä!" huusi tuo nuori mies.
Kuinka paljon hurjuutta, kuinka paljon autuutta ja tuskaa nämä muutamat
sanat ilmaisivat!
"Viimeinkin!" ja hän suuteli suutelemistaan tuon valkosen käden
sormenpäitä ja sitten jokaista sormenpäätä erikseen ja sitten koko
ruumista hameenhelmaan asti, kunnes makasi polvillaan naisen edessä,
syleillen hänen jalkojansa, innoissaan huo'aten: "viimeinkin!"
"Oletko odottanut minua?"
"Oi, kauan olen sinua odottanut!"
"Joko nyt uskot, että olen täällä?"
"Minusta on kuin näkisin unta".
Nainen naurahti. "Ha ha ha, mikä ihana uni! Metsiä, pensastoja,
kukkia, yksinäisyyttä, kaikki uni on esiin tuonut, sinä minun
rinnallani, minä sinun; eikä kukaan meidän unennäöstämme tiedä".
"Ainoastaan metsä ja pensastot, mutta nuo todistajat ovat niin
hiljaiset".
"Kaikki hengittää rakkautta: puut ja kukkaset tuoksuvat rakkautta,
perhoset ja mehiläiset surisevat rakkautta, kaikki lintuset laulavat
rakkautta ja tuuloset hengittävät rakkautta".
"Kuinka kaunis sinä olet, jumaloittu! kuinka ihana! Älä katsele minua,
sinä tapat minut!"
"Jos se olisi vallassani, niin minä tappaisin sinut joka päivä ja
herättäisin sinut kuolemasta jälleen, että olisit kuollut milloin en
sinua näe".
"Oi, minä vannon että olen kuollut kun et näe minua. Minä olen kuin
hengetön kuvapatsas. Sinä viet sieluni mukaasi. Oi anna se takaisin
minulle, anna se minulle takaisin!"
Ja nainen tiesi kuinka hänen oli antaminen tuo ryöstetty sielu
takaisin.
Käsillään kannattaen taaksepäin kallistettua päätänsä, nojaten
rakastetun käsivarteen, katseli hän autuaana sinitaivasta.
"Oi kuinka ihana maailma olisi jos ei siinä olisi muuta kuin puita,
kukkasia -- ja me kaksi!"
"Oi, me kaksi!"
"Nyt tuo kirottava maailma on meidän välillämme".
"Mutta me kostamme maailmalle".
"Ihanin kosto! Sen nimi on: rakkaus".
Nuori mies kuiskaa suloisia sanoja naisen korvaan, hän hymyilee,
jokainen säije hänessä kuulee näitä sanoja, jokainen säije tuntee
niiden suloutta; sormensa nyppivät rikki vuohensulan: "hän lempii,
hän ei lemmi". Kun kukkanen on oikeassa, täytyy nuorukaisen vahvistaa
sen lausunto suudelmalla, kun se on väärässä, täytyy hänen kahdella
suudelmalla sitä vakuuttaa valheeksi.
Mitä hän kuiskailee?
"Minä olen suuttunut sinuun, kun näen sinua muualla ja sinä aina olet
kaukana minusta, paitsi kun olemme yksinämme. Muut puhuvat kanssasi
ja uskaltavat lausua sinulle sanoja, jotka houkuttelevat hymyn
huulillesi; he seuraavat sinua tarjoten sinulle käsivartta, enkä minä
voi huutaa noille: 'Pois tieltä siellä! Hän on minun, eikä kenenkään
muun!'"
"Siinä kyllä, että sinä tiedät sen todeksi!" vastasi nainen, katsellen
nuorta miestä suurin, säteilevin, lumoavin silmin.
"Niin, mutta kuinka pitkälle on se totta?"
Nainen hymyili ja vastasi:
"Oi mikä hupsu se, joka on saanut vastauksen edeltäpäin ja kuitenkin
kysyy".
"Tiedän olevani tuommoinen suuri narri. Vaan sinun ei sovi sitä
ihmetellä; ehkä joskus tullessasi tänne näet minun riippuvan tuossa
kauniissa puussa -- -- sillä ajatellessani sinua ja kohdatessani sinua
ulkona maailmassa riehuu sydämessäni koko legiona paholaisia".
Nainen rankaisi ja palkitsi tämän ilmoituksen hänen tunteistansa
veitikkamaisella hymyllä.
"Miksi et anna sydäntäsi minulle? Jos antaisit sen minulle, niin minä
vartioisin sitä paremmin".
"Se syttyisi tuleen, jos olisi sun luonasi".
"Ja etkö näe, että minä jo olen ilmitulessa?" huudahti nainen ja
lakkasi nauramasta; hänen kasvonsa olivat noiden hohtavien ruusujen
kaltaiset, jotka kätkevät itsensä auringon säteiltäkin. -- "Sielu
ja ruumis ovat ilmitulessa sun tähtesi. Ikäänkuin perhonen syöksee
tietämättänsä tuleen, niin minäkin liekkihin syöksen".
Näin sanoen hän taittoi kaksi metsäruusua, pisti toisen rakastettunsa
liiviin ja toisen kiharoihinsa ja kallisti sitten päätään hänen
rintaansa vasten. Eroitetut ruusut tahtoivat tietysti yhtyä jälleen.
"Kuinka kaunis äsken puhjennut ruusu on sun kiharoissasi!" sanoi hän
hellästi. "Se antaa kasvoillesi aivan tyttömäisen luonteen".
"Miellyttääkö se sinua enemmän?"
"Ainoastaan sellaisena voin sinua katsella ilman että sieluni vimmaan
joutuu. Jos tietäisit mitä kärsin nähdessäni sinua rouvan päähineessä,
niin sinä et koskaan panisi sellaista päähäsi. Se on helvetillinen
ajatus, että rouvilla pitää olla erilainen päähine, josta jokainen
voipi lukea: 'tässä on paratiisi, josta sinä olet karkoitettu!' Oi,
älä koskaan pane myssyä päähäsi kun luulet tapaavasi minua. Eikö ole
siinä kylliksi, että olet niin kaunis ja lumoavainen? Pitääkö sinun
myöskin olla julma?"
"Hyvä, sinun ei tarvitse enää nähdä minua semmoisena! Hu, mikä tämä
on?"
Nainen päästi kauhistuksen huudon ja hypähti nurmikosta kuin
säikähtynyt metsävuohi.
"Mikä on?"
"Käärme!"
Hän oli niin pelästynyt, että vapisi koko ruumiissaan. Tuskissaan hän
heittäysi nuoren miehen kaulaan verettömin kasvoin.
"Käärme luikerteli päälleni ruohistosta, tunsin sen kädelläni ... apua
Tihamér! -- minä pyörryn!"
"Leona, rauhoitu! Täällä ei ole mitään käärmettä. Mitä sinä pelkäät?"
Kuulemme nyt ensi kerran rakastavaisten nimet: Tihamér, Leona. Vaan
kenpä tietää, ovatko nämä nimet todelliset vaiko ainoastaan valenimet,
varovaisuudesta otetut?
"Tiedäthän kuinka pelkään käärmeitä, katso kuinka käteni vapisee. Kuule
kuinka sydämeni sykkii!"
Olihan nyt aivan luonnollista, että joku otti vapisevan käden omaan
käteensä ja rauhoitti sykkivää sydäntä, pusertaen sitä toista sykkivää
sydäntä vasten.
"Vaan katso kuinka lapsellinen olet! Oma ratsuraippasi sinua peloitti",
sanoi Tihamér, nostaen tuon peloittavan esineen ruohikosta.
Leona (nimittäkäämme mekin häntä näin tuttavasti) purskahti nyt
nauruun ja ilo luonnon ihanuudesta palasi hänen sydämeensä.
Mutta nurmikolle hän ei uskaltanut enää istahtaa.
"Katsokaamme mitenkä sinä asut täällä erakko-majassasi!" sanoi hän,
luoden uteliaan silmäyksen rakastettunsa suojaan.
Siinä oli todellakin paljon katsomista. Vuode tuoreista ruohoista;
pöytä kukilla peitetty; tuoreita mansikoita viheriäisellä lehdellä,
pieni maljallinen piimää ja karheata leipää.
"Ah, sinä olet valmistanut minulle atrian!" sanoi ylhäinen nainen
iloisesti ja istui pöydän ääreen kutsumusta odottamatta, taittoi
puolet leipäpalasesta, pisti sen piimään, jota hän söi puulusikalla,
ikäänkuin se olisi ollut parahin atria hänen elämässään.
Tihamér oli istunut vuoteelle ja nautti täysin määrin tätä näkyä.
Kuinka ihanata katsella naista, joka näin mielellään syö rakastettunsa
karheata leipää!
"Ja nämä mainiot mansikat! Sinä olet kai itse poiminut ne metsästä?"
Odottamatta vastausta rupesi hän jakamaan marjat Tihamér'in kanssa,
vaan ei: "Toinen sinulle, toinen minulle"; jokaisen marjan hän jakoi
kahteen osaan, koskematta niihin sormillaan, s.o. samalla tavalla kuin
kyyhkynen ruokkii poikiansa!
Sitten istui hän Tihamér'in viereen, pani kätensä hänen kaulaansa ja
lauloi hänelle erään kansanlaulun, joka ei juuri viehättänyt äänen
kauneuden, vaan sitä enemmän suloisen lemmen sopertamisen kautta.
"Oi, miksi ei tätä kestä ijankaikkisesti?" huokasi Tihamér.
"Kestäähän se, jos kestää, yhtä kauan kuin me elämme".
"Niin, minun puolestani kyllä; vaan sinä olet nainen, sinä olet
muuttuvainen".
"Kuka sen sanoo?"
"Kaksi silmääni; sinä et ole niin kaunis, olematta petollinen".
"Ken minut petolliseksi tekisi? Hän kenties, jota näen joka päivä, vaan
jota en koskaan rakasta?"
"Oh ei, ei hän".
"Vai hänkö, joka minua jumaloitsee, vaan jota minä en koskaan näe?"
"Ei hänkään, vaan joku, jota itse kerran olet rakastava".
"Ken hän on?"
"En tiedä, mutta minä tunnen sen. Minä tunnen, että joko sinä tapat
minut taikka minä sinut".
Nainen nauroi sydämen pohjasta näille sanoille.
"Sinäkö tappaisit minut! Ha, ha, ha! Murhaaja! Apua! ha, ha, ha! Ja
kuinka sinä tapat minut? Aiotko leikata kurkkuni poikki ja asettaa sen
muistoksi kirjoituspöydällesi? Vai ai'otko pistää tikarin sydämeeni,
tähän rintaan ja katsella kuinka punanen veri siitä ruiskuu? Sano
minulle, millä keinoin sinä ai'ot minua surmata?"
"Älä naura, äläkä laske leikkiä! Sinä tiedät, että aina kannan myrkkyä
luonani ja että olen hyvin jyrkkä ihminen".
"Myrkkyäkö? Oikeatako myrkkyä, joka kuolettaa? Oi, näytä se minulle.
En koskaan ole myrkkyä nähnyt. Miksi pidät semmoista luonasi?"
"Se on hyödyllistä ihmisille, jotka mielellään ovat äänettömät ja,
jos niin tarvitaan, ijäksi vaikenevat".
"Oi, anna minun nähdä!"
Tihamér otti povestansa pikkusen kulta-kotelon, joka oli nauhaan
kiinnitetty, ja otti tästä kotelosta ohuen kokoonkäännetyn paperin.
"Ja tämäkö on todellista myrkkyä?" kysyi nainen ihmetellen; hän katsoa
tuijotti suurin silmin, sulkien muhkeat huulensa niinkuin se, joka
ensikerran näkee sen salakähmäisen loitsukeinon, jonka nimi on --
kuolema.
"Kuolettavaa myrkkyä".
"Ja sinä surmaisit minut tällä, jos se aika koittaa, jolloin minua
vihaat?"
"Aivan varmaan".
"No tapa minut siis niin kauan kuin minua lemmit!" sanoi hän ja tempasi
salaman nopeudella paperin nuoren miehen kädestä ja pisti sen suuhunsa.
Tihamér ei ehtinyt estää sitä, vaan kun se oli tapahtunut huusi hän
kauhistuneena:
"Jumalan tähden, Leona, mitä teet? Se on kuolettavaa myrkkyä, anna se
pian takaisin! Jos se tulee tuoreeksi ja tarttuu suun lakeen, niin sinä
olet kuoleman oma!"
Hän heittäysi polvilleen Leonan eteen, tarttui hänen käsiinsä ja
repäisi epätoivossaan hiuksiansa, vääntäen itseänsä kuin mato.
Mutta Leona katseli häneen ylpeästi hymyten ja näyttäen kuinka
valkoiset hammasrivinsä olivat yhteen pinnistetyt paperi-kotelon
eteen, ja nauttien nuorukaisen tuskista ja epätoivosta, ja
tyydytettyänsä tätä paholais-haluansa, otti hän viimein myrkyn
suustansa ja antoi sen Tihamér'ille.
"Kas tässä, ota se takaisin! Ja älä uhkaa enää minua surmata sillä,
sitä sinä kadut".
Tihamér riensi noutamaan lasillisen vettä tuolle kevytmieliselle, että
hän saisi suutansa puhdistaa.
"Suutaniko? pelkäätkö että se on myrkyllinen? No, jos huulillani on
myrkkyä, niin kuole sinäkin siitä!"
Ja hän opetti rakastettuansa kuolemaan.
"Hiljaa nyt! Nyt olet kuollut! Älä puhu sanaakaan enää, murhaaja; sinä
olet minut surmannut, sinua siitä syytetään. Katsos nyt kuinka pidän
huolta siitä, ett'ei sinua rangaista".
Kevytmielisellä uhkamielisyydellä tarttui nainen kynään ja kirjoitti
paperiliuskalle seuraavat sanat:
"Olen väsynyt elämään; -- maailma minua ilettää. Jumala olkoon
sielulleni armollinen!"
"Kun kerran minut surmaat, niin pistä tuo paperipalanen poveeni, tänne
liivien alle. Ymmärrätkö?"
Mitä nuorukainen taisi tehdä muuta kuin heittäytyä kasvoilleen,
kiitollisena tästä äärettömän rakkauden osoituksesta, tästä
rajattomasta lemmestä, joka voitti hänenkin rajut tunteensa, samaten
kuin henget "Tuhat ja yksi yö" nimisessä sadussa toinen toisensa
voittivat.
"Oi, mun aarteeni! Mun elämäni! Minäkö sinut tappaisin, minäkö, joka en
kykene poistamaan jälkeäkään, jonka sinä olet maahan jättänyt. Kaikki
mitä sinä pitelet täällä minun luonani, olkoon vaikka kynä, paperi
tai mitä hyvänänsä, on elävä kauemmin kuin minä itse. Olenko koskaan
pyytänyt, että muistoksi antaisit minulle kiharan hiuksistasi? En ole
koskaan sitä tehnyt, sillä melkein murhan kaltaista olisi minusta yhden
ainoankin hiuskarvan ryöstäminen tuosta komeasta kihara-rikkaudesta,
jonka varjoon usein piilotin kasvoni kun eivät silmäni enää kestäneet
paratiisin loistetta. Ja kuitenkin käyn milt'ei mielettömäksi,
ajatellessani, että toinen käsi samoin kuin minun saa kätkyä noihin
sähköisiin silkki-hiuksiin. Nuo hiukset ovat minusta ikäänkuin tuhansia
kieliä lumotusta kanteleesta, josta taivaallisia säveleitä soi; ja
kuitenkin pidät tukkaasi kiharoissa, etkö arvaa mitä tuskia sytytät sen
rinnassa, joka sinua rakastaa, kun hänen täytyy ajatella, että yhtä
monta hiuskarvaa kuin sinulla on päässä, yhtä monta ihmistä sinua
lähestyy, muukalaisia, rakastuneita, narreja, inhoittavia ihmisiä? Oi
älä pidä hiuksiasi kiharoissa!"
"Oi mikä suuri hupsu sinä olet!" kuiskasi nainen ja hypähtäen
Tihamér'in vierestä, riensi hän ikkunalle ja katseli ulos tuon
vihriäisen verhon läpi. "Kah! hevoseni on valloillaan ja voi juosta
tiehensä; kuinka minä sitten pääsisin kotia ratsupuvussa. Tahdotko
tehdä hyvin ja ottaa hevoseni kiinni?"
"Tuon sen kohta pihalle".
"Älä sitä tee. Hevosen kengistä jää syviä jälkiä; ne eivät saa
pihalle johdattaa. Kun lähden, niin menen kävelemällä pihan yli".
"Oi kuinka viisas sinä olet!"
"Kavala kuin käärme, eikö niin?"
Andjaldy meni ulos ottamaan kiinni lemmittynsä hevosta. Kun palatessaan
aikoi ilmoittaa, ett'ei hevonen ollutkaan valloillaan, jäi hän
hämmästyksissään seisomaan kynnykselle, sillä tuo kaunis rouva oli
leikannut kiharansa poikki. Nuo sähköiset silkkikiharat, joita hänen
sormensa hetki sitten olivat silitelleet, olivat nyt katkaistuina
pöydällä. Nainen oli hänen poissa ollessaan luopunut tuosta
viehättävästä koristuksestaan ja pani juuri sakset pois.
Hymyten viittasi hän Andjaldylle.
"Kas tuossa se nyt on. Älä nyt enää kadehdi hiuksiani. Ne ovat nyt
sinun eikä kenenkään muun."
"Leona, mitä olet tehnyt?"
"Mitäkö olen tehnyt? Olen kostanut sen, että olet sanonut minua
'viisaaksi'; nyt voit nähdä kuinka hurmautunut minä olen. Ja kun
tavataan, saat joko minua jumaloida taikka paeta, sillä minä olen
mieletön ajatellessani sinua."
Tihamér ei huolinut pötkiä pakoon. Hänen silmänsä sietivät katsella
naista, joka on lemmen raivoissa.
"No", jatkoi hän, "ymmärrätkö nyt että sinulla on lumous-voima,
jommoista sadun haltiatar suo ainoastaan lemmikillensä? Jokainen
toivotus, joka pääsee huuliesi yli, käy toteen. Sentähden ole
varoillasi kun minulle puhut, sillä sinä ei voi puhua mitään niin
suurta ja kauheata, jota minä en olisi valmis tekemään. Sinä sen käsket
-- se tapahtuu".
"En pyydä muuta kuin että palajat".
"Sen tekisin vaikka kieltäisitkin. Pidä vaari tuosta _avonaisesta
akkunasta_".
Päivä oli laskemaisillaan. Erohetki oli tullut. Vaikka nopeastikin
ratsastaa, on tie pitkä kotia, sillä polku vie alas Dersch'iin ja
sentähden täytyy tehdä pitkä mutka. Mutta eroaminen on niin vaikea!
"Jää tänne, älä saata minua. Joku voi meidät nähdä. Mene ruusupensaan
taakse ja katso minun jälkeeni niin kauan kuin voit minua nähdä.
Hyvästi!"
Nainen riensi ulos, löysi hevosensa, asetti suitset reilaan ja nousi
satulaan, ratsasti pienen talon ohitse, tervehtien ratsuraipallaan
ruusupensasta kohti.
Hän katseli takaisin ainakin kymmenen kertaa kunnes tuli erään tien
mutkaan laaksossa, missä kaikki hävisi kallion ja pienen talon
pensaitten taakse.
Täällä käänsi hän hevosen, koski sitä kepeästi ratsuraipallansa
ja riensi täyttä laukkaa takaisin talolle. Hän ratsasti suoraan
ruusupensaasen. Vähätpä siitä jos joku keksisi hevosen jäljet.
Hänen lemmittynsä seisoi vielä paikallaan.
"Minä palajan ainoastaan katsomaan vieläkö seisot siinä ja vieläkö
katselet jälkeeni".
Niin, hän seisoi tietysti siinä ja katseli hänen jälkeensä.
Sitten molemmat ojensivat toisillensa kättä ruusupensaan läpi. Okaat
pistivät heitä ankarasti. He eivät huolineet siitä.
Sitten vasta amatsoni todenteolla pyrki kotia päin. Ilta jo hämärsi.
Nuori mies katseli hänen jälkeensä siksi kun sumu peitti metsän ja
laakson.
Nyt vasta hän palasi asuntoonsa.
Kun hän siellä näki nuo leikatut hiukset pöydällä -- mikä ihmeellinen
saalis -- tuli hän järkeensä jälleen ja hämmästyi.
"Hohaa, tämä on kiusallinen seikka, joku varmaankin huomaa vajavuuden.
Tämä vaimo on auttamattomasti ilmaissut itsensä. Mitähän tästä tulee?"
Tämä ajatus ei antanut Andjaldylle mitään rauhaa. Hän lähti kohta
matkalle kaupunkiin.
Joka häntä kohtasi, hän tuskin aavisti että tämä oli rintatautinen,
joka juoksi näin mäkeä ylös toista alas. Hän meni suoraa tietä
teateriin, siellä hänen oli tapana kaukaa katsella lemmittyänsä; hän
katseli parketilta -- rouva Lemming loosistaan.
Kun hän tuli parketille, oli Lemming'in loosi vielä tyhjä. Tämä ei
häntä kummastuttanut.
Mutta kolmannen näytöksen aikana loosin ovi avattiin ja tuo odotettu
astui sisään erään tuttavansa kanssa.
Andjaldy aivan ällistyi. Rouva Lemming'in valkoisille hartioille,
hänen, jonka tähden Andjaldy oli semmoisessa tuskassa, valuivat tummat
kiharat alas yhtä kauniisti kuin kaksi tuntia sitte.
Andjaldy painoi kätensä rintaa vasten. Oikeat hiukset olivat varmaankin
samassa paikassa, mihin hän oli ne kätkenyt. Ja kuitenkin ei hän voinut
huomata mitään muutosta tuon ihanan rouvan päässä. Se oli yhtäläinen
tänään kuin eilen.
-- -- -- Se nainen ei ilmaise itseänsä koskaan. Näytelmän jälkeen
Andjaldy jäi teaterin porstupaan ottamaan osaa siihen miesten
huvitukseen, jota sanotaan "naistarkasteluksi".
Ollessaan tässä toimessa ei hän huomannut, että hän, selkä loosiin päin
käännettynä, niinkuin moni muu, seisoi herra Lemming'in tiellä, joka
tuli portaita alas, taluttaen vaimoansa, ja oli pakoitettu pyytämään
herroilta sijaa.
"Ohoo, ette näe meitä ollenkaan, herra Andjaldy!" sanoi tuo suuri
rahamies puoleksi moittivalla äänellä, puoleksi tuttavasti.
"Anteeksi, hyvä herra! -- Hyvää iltaa, armollinen rouva!" sanoi
Andjaldy katsomatta heihin ja jättäen herrasväelle tietä.