Ihminen uskollinen kuin koira.
"Koira" sanaa käytetään usein herjaussanana ihmisten parissa. Ja
kuitenkin on koira sangen viisas ja uskollinen eläin. Sitä voi
kasvattaa ja sen hyviä ominaisuuksia kehittää; isännän oikut ovat sille
omaa etuansa tärkeämmät, se vartioitsee taloa, ajaa pois pahan-ilkiset,
vainuu otusta ja tuo metsästys-saaliin metsämiehelle, syömättä sitä
-- ja nämä samat ominaisuudet pidetään kaikki suurimmassa arvossa
ihmisissäkin.
Vaan huolimatta tästä on ihminen niin aristokratillinen olento, ett'ei
hän pidä siitä, jos häntä sanotaan koiraksi. Leijonaksi ja kotkaksi
saapi häntä nimittää, vaan hän suuttuu jos nimitetään koiraksi.
Uskollinen koira.
Ei tämäkään häntä miellytä.
Mitähän uskollinen koira ajattelee, vaivaakohan se aivojansa
miettimällä mitenkä hän on ajava saalista herrallensa?
Filosoferaako koira näin itsekseen: tällä otuksella on luitakin, niitä
herrani ei syö -- ne jäävät minun osakseni.
Minä en väitä, että koira näin ajattelee; en tahdo loukata ketään
tämmöisellä väitöksellä, mutta otaksukaamme, että se niin ajattelee.
Herra Andjaldy tietää jo niin paljon, että hänen herrallansa on jalo
otus, oikea paratisi-lintu, jota hän ajelee.
Tämä lintu on paennut häkistään, ja nyt hän katuu hoitaneensa sitä niin
huonosti.
Mutta metsä on iso, siinä täytyy hänen olla väijyksissä ja harvoin on
tilaisuutta ampumiseen.
Ferdinand Harter oli ikävissään siellä maahovissaan, jossakin
Theiss-virran rannalla. Hänen vaimonsa on eronnut hänestä ja mennyt
erään asioitsijan vaimoksi ja jättänyt pienen kaupungin. Hän asuu
nyt Wien'issä, josta ainoastaan juhlallisiin tilaisuuksiin tulee
maaseudulle loistamaan entisten tuttaviensa pariin.
Siis he ainoastaan harvoin enää tapaavat toinen toistansa.
Ei siis muuta neuvoksi, kuin että Ferdinand Harter'in täytyy muuttaa
Wien'iin.
Mutta tähän muuttamiseen ei hänellä ole vähintäkään järjellistä syytä.
Tuommoiselta unkarilaiselta ylimykseltä vaaditaan varmaankin tilintekoa
siitä, mitä hän Wien'issä toimittaa, jos hän sinne muuttaa; valesyitä
ei kukaan helposti usko.
Meillä yleinen mielipide on peloittava hirmuvaltias.
No, tuota hirmuvaltiasta vastaan voi nostattaa kapinaa ja hyvällä
menestyksellä. Mutta eräs toinen seikka Harter'ia rasittaa pahemmin.
Ferdinand Harter on suuri herra hänen tiluksiinsa katsoen, vaan samalla
huono säästäjä. Hän ei tee mitään laskuja eikä itsekään huomaa, että
hänen vekselivelkansa karttuvat ja vuositulonsa vähenevät.
Hänen ainoa perillisensä, Elemér, on myöskin huono säästäjä,
nautinnoista tylsistynyt, kyynillinen junkkeri, mainio velkojen tekijä.
Kun hänen isänsä, päästäksensä hänestä, hiljakkoin lähetti hänet
Italiaan, antoi hän jäähyväis-hetkenä seuraavan hyvän opetuksen hänelle
evääksi:
"Annas nähdä, että käytät itseäs siivosti ulkomailla. Älä tuhlaa rahoja
syömäreille ja juomareille. Älä juokse kuin rakastunut narri tyttöjen
jälkeen, siihen sulla vielä on hyvä aika. Älä toimita minulle
sanomia kevytmielisistä veloista, sillä siinä tapauksessa pidän
kuukaus-rahasi".
Junkkeri Elemér käänsi sanat hiukan ja antoi ne samalla
kädenpuristuksella takaisin isälleen:
"Ja nyt pyytäisin minä myös puolestani, että käytät itseäs
järjellisesti, ollessani ulkomailla. Älä tuhlaa rahoja turhuuksiin ja
juominkeihin vaalimiehiä varten. Älä anna naisten itseäsi viehättää,
siksi olet sinä liian vanha; äläkä hanki itsellesi mitään kevytmielisiä
velkoja, sillä jos sen huomaan, että tuhlaat äitini jättämää
perintöäni, niin minä isken siihen kiinni".
Näillä sanoilla erosivat.
Ja junkkeri Elemér olisi kylläksi kovasydäminen täyttämään mitä näin
leikillä oli luvannut. -- Siis, monesta syystä ei voi tulla puheeksi
muuttaa Wien'iin.
Mutta Budapest on puolen matkan päässä; sehän olisi sopiva paikka.
Vaan millä tavoin otus ja sen pyytäjä tulisivat Pesth'iin, jossa ei
heillä ole vähintäkään tekemistä?
Siinäpä solmu.
Miksi erään herran palvelija vaivaa aivojansa, saadaksensa tämän
solmun avatuksi, sitä ei kukaan voi tarkoin tietää. -- Minulla on ovat
ajatukseni siitä -- ja kenties muidenkin ajatukset joutuvat samalle
uralle ennen tämän kertomuksen loppua.
Palvelija puolestansa teki tarkat valmistukset tuon otuksen ajelemista
varten.
Maa oli taas jonkinlaisessa piiritystilassa. Sitä ei hätyytetty
ruudilla ja kuulilla, vaan ainoastaan kuulilla ilman ruutia.
Nämä kuulat tulivat erittäinkin sanomalehtien osaksi.
Sanomalehdenkirjoittajaa sanotaan kohta "sikamaiseksi", jos hän vaan
uskaltaa kirjoittaa pääkirjoituksen, missä viimeiset valtiolliset
nimitykset tarkastellaan.
Ja tämmöinen pääkirjoitus ilmestyi todellakin kerran, jonka alle
Andjaldy oli piirtänyt täyden nimensä.
Tämmöinen hullu rohkeus ei voinut jäädä rankaisematta.
Ryöstö, vankeus tai kunnianloukkaus uhkasi.
Andjaldyssä oli kuitenkin sen verran myrkynsekoittajan älyä, että hän
otti juuri sen verran _aqua tofanaa_ kuin tarvittiin asianomaisten
ärsyttämiseksi, jotka valitsivat viimeisen edellämainituista keinoista.
Hän pääsi tarkoituksensa perille.
Nopeasti sai hän käskyn viipymättä tulla Pesth'iin "_moderator'in_"
luo.
Mikä ihmeellinen sanansepitys, joka rikastuttaa kieltä sanoilla, joita
voi ymmärtää jos niin tahtoo, tai olla ymmärtämättä jos se on
mukavampi.
Siis: "_ad audiendum verbum_", niinkuin Unkarin vanhassa lakikielessä
sanottiin.
Andjaldy riensi tottelemaan käskyä.
Moderatori oli sangen hienosti sivistynyt herra; hän oli erittäin
kohtelias ihmisille, jotka sanomalehdissä kirjoittivat.
Näiden suhteen oli hän todellinen herkku-suu.
Hän ei niellyt heitä raatoina, vaan keitti ne ensin kauniisti, paistoi
ne, voiteli niitä sinapilla, kaatoi kuumaa lientä niiden päälle, pisti
ne ätikkään, ja vasta silloin kun olivat oikein pehmeät, puuttui hän
niihin veitsellä ja kahvelilla.
"Siis, mun rakas ystäväni", aloitti moderatori tunnetulla hauskalla
tavallaan, "siis eivät nimitykset ole teidän mieleen? Te ette pidä
noista henkilöistä? Olettehan uskollinen alamainen?"
"Olen kyllä", vastasi Andjaldy.
"En epäile sitä. Ylimalkain ei enää löydy muita kuin uskollisia
alamaisia maassa. Koska nimitykset eivät siis ole teidän mieleenne,
niin teillä varmaankin on koko joukko hyviä neuvoja antaa hallitukselle
siitä, ken sopiva olisi?"
Tähän kysymykseen moderatori ei voinut odottaa kuin kahta lajia
vastausta, joko jyrkän ja törkeän taikka hiljaisen ja nöyrän, joko:
"hiisi vieköön ne kaikki! valitkaa ken hyvänänsä, vaali tulee aina
olemaan yhtä kurja"; tai kentiesi: "minä pyydän nöyrimmästi --
siinä asiassa minulla ei ole mitään mielipidettä". -- Sitten sopii
neuvon-antajaa keittää joko makeassa taikka happamessa liemessä, kunnes
hän tulee pehmoiseksi.
Moderatori sentähden aivan ällistyi, kun hänen uhrinsa nousi ja
vastasi:
"Minulla on todellakin vakaat mielipiteet niiden periaatteiden suhteen,
joidenka nojalla nämä nimitykset ovat tehtävät, sekä siitä piiristä,
mistä sopivat henkilöt ovat haettavat. Teidän ylhäisyytenne luvalla
tahdon nämä mielipiteet selvittää".
Se huolettomuus, jota tämä nuori mies osoitti, käyttäessään hyväksensä
hänelle tarjotun istuinsijan tuon kaikkivaltiaan miehen läsnä-ollessa,
näytti että hänessä oli itseensä luottamus ja ettei hän pitänyt
moderatorin kohteliaisuutta pilkkana. Joka uskaltaa käydä istumaan
olympiläisen Jupiterin läsnä-ollessa, on itse vähintäin Apollo. Mutta
kysymys oli semmoinen, jota tarkoitetaan puheenparrella: "joka voipi
tähän vastausta antaa, _erit mihi magnus Apollo_".
"Kuinka arvelee siis teidän viisautenne, että meidän olisi
menetteleminen näiden nimitysten suhteen?" sanoi korkeasukuinen herra,
seisoessaan hajasäärin ikkunan edessä.
"Olen esittävä mielipiteeni; mutta tehkää hyvin ja istukaa, ett'en jää
yksin istumaan".
"Oo, saan nöyrimmästi kiittää", kuului pilkallinen vastaus, "mutta minä
tahtoisin vielä kasvaa".
"Minä puolestani en tahtoisi, että etuhuoneessa kuultaisiin mitä täällä
sanotaan", sanoi Andjaldy ja nousi tuolilta. "Jos teidän ylhäisyytenne
siis ainoastaan aikoo antaa minulle varoituksen tuon tunnetun
kirjoituksen johdosta, niin pyydän minä että tämä pian suorttetaan, ja
että sitten määrätään olenko lähetettävä kotia vaiko muualle. Mutta jos
teidän ylhäisyytenne todellakin tahtoo kuulla ajatukseni, niin pyydän
nöyrimmästi että kuuntelette".
"Minä pyydän! Älkää pikastuko, vaan istukaamme kauniisti toinen
toisemme viereen".
"Minä luulen", sanoi Andjaldy, kohta ryhtyen itse asiaan, "että
nykyiset vallanpitäjät suuresti erehtyvät kun he, järjestäessään
hallitushoitoa, nojauvat juuri niihin, jotka ovat kaikkein vähimmin
kansan mieleen".
"Vaan mitä tulee meidän tehdä, kun kansan-mieleiset eivät tahdo ruveta
meidän apulaisiksi? Hallitushoitoa meillä täytyy olla, ja kun emme saa
sitä kokoon hyvistä aineista, niin täytyy meidän ottaa huonoja".
"Joko hyvät aineet ovat koetetut?"
"Ovat todellakin kaikkialla. Ei ole mahdollista saada yhtään ainoata
koko liitosta. Ei edes köyhä, nälkäinen raukka, jolla on seitsemän
lasta olkivuoteilla, anna itseänsä houkutella".
"Se on suuri erehdys, että on aloitettu alhaalta, nälkäisistä. Ne ovat
sitkeät. Ylhäältä olisi pitänyt aloittaa, loistavista piireistä. Mitä
on voitettu tuommoisella raa'alla, nälän ja köyhyyden hätyyttämällä?
Häneen heitetään ylenkatseen silmäys ja sitten mennään ohitse. Mutta
jos puolueen-johtaja, mainio mies, antaa itsensä houkutella ja saattaa
koko leirin hämmästykseen, semmoinen viekoittelee ja valloittaa
muitakin".
"Aivan oikein! Tuota keinoa olisi toinenkin voinut keksiä. Vaan kysymys
on kuinka onnistua. Te vastaatte kenties sananparrella: 'Jos tarvitset
turkkilaista, niin vangitse semmoinen'. Hyvä, minä käyn teihin. Älkää
peljätkö, en tarkoita teidän personaanne, läkki-sorkkia en tarvitse; ne
pistän kauniisti vankeuteen. Mutta mitä sanoisitte, jos teille uskoisin
esim., että ai'on viekotella erästä mainiota ja kansan-mielistä miestä,
joka ei ole kukaan muu kuin teidän esimiehenne, Ferdinand Harter?"
Andjaldy ei joutunut hämille.
"Olkaa hyvä ja koettakaa!"
"Teidän on helppo sanoa: 'olkaa hyvä ja koettakaa!' sillä te tiedätte
varsin hyvin, ett'en voi hänen kanssansa yhteen sattua, sillä hän ei
tee senlaisia tuhmuuksia, että niiden johdosta voisin käskeä hänet
tänne. Hänellä ei ole mitään haettavaa minulta, jonka johdosta hän
tänne tulisi. Jos ystävällisesti kutsun hänet, on hän vastaava että hän
on sairas tai että jalkansa on niukahtanut. Jos on hyvällä tuulella,
vastaa hän ehkä, että minulla on yhtä pitkä matka hänen luoksensa, kuin
hänellä minun luo. Eikö niin?"
"Mutta mitä sanotte te jos minä väitän, että Ferdinand Harter sekä
pyytämättä että käskemättä, vapaa-ehtoisesti on tuleva tänne?"
"Te muka voisitte sen aikaan saada?"
"Niinpä niin, juuri minä".
"Onko teillä joku noita-pilli?"
"Se on minun asiani".
"Ja koska se tapahtuisi?"
"Kahdeksan päivän kuluessa".
"Vai kahdeksan päivän kuluessa! Malttakaa hieman".
Moderatori meni kirjoituspöydän luo, otti laatikosta kirjeen ja antoi
sen Andjaldylle.
"Tunnetteko tätä käsi-alaa?"
"Varsin hyvin. Se on Ferdinand Harter'in."
"Lukekaa se".
"Sen sisällyksen tunnen jo edeltäpäin. Siinä sanotaan, että hän kiittää
hänelle osoitetusta luottamuksesta, vaan että hänen horjuva terveytensä
ei salli mitään pitempiä matkoja ennen kevättä, ja että hän silloin on
lähtevä johonkin kylpylaitokseen".
"Ja te luulette, että hän kahdeksan päivän kuluttua on aivan
muuttunut?"
"Kahdeksan päivän kuluttua ei hän ainoastaan ole terve, vaan on saapuva
tänne, osoittamaan teille kunnioitustansa".
"Jos te sen mestarityön teette, että Ferdinand Harter kahdeksan päivän
kuluttua koputtaa minun ovelleni, niin lupaan minä, että -- --"
"Minä en vaadi palkintoa".
"Sitä en tarkoittanutkaan; ainoastaan, että siinä tapauksessa en rupea
oikeudenkäyntiin teidän kirjoituksenne johdosta".
"Oh", sanoi Andjaldy hymyten, "en pyydä niinkään paljon kiitollisuutta;
teidän ylhäisyytenne osoittakoon vaan minulle kaikkea isällistä
ankaruutta. Minä tiedän, miksi tämän teen. Kaikessa tapauksessa takaan,
että Ferdinand Harter on täällä kahdeksan päivän kuluttua".
"Hyvä! Nyt voitte mennä. Vaan älkää luulko, että nyt olette asiasta
päässeet. Jos olette laskeneet leikkiä minun kanssani, niin teemme
tilinpäätöksen kahdeksan päivän kuluttua".
"Ainoastaan sitä minä pyydän, että teidän ylhäisyytenne on niin
armollinen, että olette sekauntumatta asiaan, sillä muuten en perille
pääse".
* * * * *
Kahdeksan päivää ei vielä ollut kulunut, kun Ferdinand Harter oli
Pesth'issä.
Kirjuri, joka oli saanut tiedon hänen tulostaan, odotti häntä
hotellissa hänen huoneissansa. Tälle selitti Harter syyt tuloonsa.
Hänen täytyi kohta ryhtyä keskusteluun vallanpitäjien kanssa. Theiss
haaravirtoineen uhkasi tulvata yli reunojensa ja sulut olivat vaarassa.
Tämä on asia, joka koskee yhteistä hyvää, ja puolue-asiat saavat
sentähden vaipua unohduksiin. Kiireinen apu on tarpeellinen, ja tätä
apua voivat ainoastaan vallanpitäjät antaa; olkoot meidän mielipiteet
mitkä hyvänänsä nykyisen hallituksen laittomuudesta; tällaisissa
tapauksissa täytyy meidän lähimmäistemme tähden ryhtyä toimiin heidän
kanssansa. Kirjurin täytyi sentähden kiiruusti lähteä asianomaisten
luo, pyytämään yksityistä vastaan-ottoa Ferdinand Harter'ille.
Andjaldy toimitti tämän, pyytäen että aika määrättäisiin, jolloin hänen
herransa voisi tulla vastaan-otetuksi.
"Hm! Perhanan mies te olettekin", sanoi moderatori, "te olette
todellakin pitäneet sananne. No mikä saattaa tuon jalon miehen tänne?"
"Theiss on viisi päivää sitten ruvennut tulvailemaan yli reunojensa.
Sulut ovat vaarassa".
"Mutta kuinka te siitä tiesitte kahdeksan päivää sitte?"
Hän luuli saavansa Andjaldyn näyttämään korttinsa. Mutta tämä vastasi
aivan tyynesti:
"Minä ennustan jo kaukaa vedentulvaa, niinkuin abbé Richard".
"En rakasta leikkiä. Minun sopisi leikkiä laskea, vaan teidän ei sovi.
Puhukaa suoraan, kuinka taisitte tietää kahdeksan päivää sitten, että
Ferdinand Harter tästä syystä tulisi luokseni?"
"Hyvä; minä tahdon olla suora. Minä en usko, että hän vedentulvan
tähden on tänne tullut. Hän kyllä siitä huutaa toitottaa, kunnes pääsee
tämän kynnyksen yli; mutta tämän kynnyksen sisäpuolella on hän puhuva
muista asioista".
"Mistä?"
"Teidän ylhäisyytenne armollisella luvalla olen siitä aivan
tietämätön".
"Minä tarvitsisin teidän kaltaista henkilöä".
"Nöyrin palvelijanne -- jos teidän ylhäisyytenne suvaitsisi vaan olla
minua käskemättä -- -- --"
"-- -- -- Mikä siis on voinut saattaa Ferdinand Harter'in tänne?"
* * * * *
Vastaanotto-aika lykättiin iltapäivään asti, ja Ferdinand Harter oli
määräajalla moderatorin luona, ei tosin kansallisessa juhlapuvussaan,
vaan mustissa vaatteissa, seurassaan kirjuri, joka jäi etuhuoneesen
puhumaan virkaveljensä kanssa.
Keskustelu kesti täydelleen neljänneksen toista tuntia, mutta
etuhuoneesen ei kuultu paljon siitä, sillä noilla ylimyksillä oli
tapana olla huolimatta siitä josko se, jolle puhuttiin, kuunteli tai
puhui yht'aikaa. Kun molemmat nyt tällä tavoin menettelivät, oli sangen
vaikea oven kautta tajuta mitä he puhuivat.
Kun ovi avattiin, oli kuitenkin huomattava, että tuo mahtava herra
moderatori varsin armollisesti saattoi vieraansa ovelle ja että vieras
oli vähän kuuman näköinen.
"Tervetullut takaisin!" sanoi tuo mahtava herra Ferdinand Harter'ille,
ja sitten, alentaen itsensä, tuttavasti Andjaldylle: "Hyvä, nyt tekin
voitte lähteä kotia".
Tämän Andjaldykin käsitti.
"Mitähän ukot niin kauan siellä sisällä keskustelivat?" kuiskasi
moderatorin kirjuri virkaveljelleen.
"Sitä me emme voi tietää", oli Andjaldyn viisas vastaus.
Saiko moderatorin kirjuri koskaan asiasta selkoa, voimme jättää
sikseen, vaan että se Andjaldylle oli sangen helppoa, tiedämme me,
jotka tunnemme jutun salkun avaimista.
Ferdinand Harter oli tarkka ihminen; hän teki tiliä jokaisesta
päivästä. Hän pani paperille tärkeämmät elämänvaiheensa ja hänen
päiväkirjansa oli kokoelma näistä kertomuksista.
Andjaldyn ei tarvinnut muuta kuin pitää varalla jotakin iltaa, jolloin
hänen herransa huvitteli Kasinossa, avataksensa hänen salaisuuksiensa
portin ja lukeaksensa päiväkirjan viimeisistä lehdistä seuraavaa:
Sen sijaan, että maa-elämän yksinäisyyden pitäisi johdattaa
ajatukseni pois hänestä, täyttää se yhä sieluni hänen kuvallansa.
Minä en voi nähdä pensasta puutarhassani enkä kukkasta
kasvihuoneessani, muistamatta että tuo pensas ja tämä kukkanen
olivat hänen lemmikkinsä. Tuossa paikassa olin nähnyt hänen
istuvan, täällä olin riidellyt hänen kanssansa. Miksi en silloin
vielä tietänyt rakastavani häntä niin sanomattomasti?
Käydessäni huoneissani, tuntuu minusta aina ikäänkuin hänen
pitäisi olla jossakin niistä; ja kun kaikki ympärilläni on
ääneti, kummastelen mihinkä hänen äänensä helinä on haihtunut.
Ja kuitenkin, kuinka katkerasti kerran tätä ääntä vihasin? Minä
suljin oven hänen ja minun huoneitteni välillä! -- Ja nyt, kun 60
peninkulmaa meidät eroittaa, olen alati hänen luonansa. Jos voisin
lyhentää meidän välistä matkaa edes puoleksi! Jos asuisimme edes
samassa kaupungissa ja voisimme joskus toinen toistamme tavata!
* * * * *
Mitä minulle on tänään tapahtunut? Minä sain häneltä kirjeen.
Päällekirjoituksen tunsin hänen käsi-alakseen. Kerran kammoin tätä
käsi-alaa; kun hän poissa ollessani kirjoitti minulle, saivat hänen
kirjeensä päiväkausia maata avaamatta pöydälläni. Nyt vapisin kuin
rakastunut runoilija. Se oli kummallinen kirje; Madonna kääntyy
pyynnöllä puoleheni.
Ja mitä hän pyytää? Jotakin sangen prosallista.
Ja kenenkä hyväksi? Miehensä hyväksi.
Hän pyytää, että minä mahtavuuteni kantta hallitsevien piirissä
vaikuttaisin siihen suuntaan, että Lemming'ille, hänen miehellensä,
uskottaisiin muonan hankkiminen sotaväelle Pesth'issä.
Eikö ole narrimaista tehdä minulle semmoinen esitys? Voinko minä
vastata hänelle muuta kuin: Rouvani, minulla ei ole vähintäkään
vaikutusvoimaa nykyisissä hallitus-piireissä; minä olen epäsuosioon
joutunut henkilö. Sillä se ei ole minun asioitani, kuinka
sotamiehiä ruokitaan, eikä koske minuun, josko herra Lemming
taikka joku muu leipoo kommissi-leipää? Mitä tekemistä minulla on
hallituksen kanssa, tai herra Lemming'in, teidän aviomiehenne, tai
herra Lemming'in rouvan, minusta eroitetun vieraan naisen kanssa?
Tämä olisi luonnollisin vastaus Malvinan kirjeesen.
Mutta minä en vastaa näin, vaan sanon muistavani menneitä
onnellisia päiviä, ja että näiden suloisten muistojen tähden otan
askeleen, jota maailman aarteet eivät olisi saaneet minun ottamaan;
minä lähden itse vaikuttamaan tuon Lemming'in hyväksi.
Päätarkoitus on kuitenkin, että Malvina tulisi Pesth'iin, ja
silloin on hän minua puolta likempänä.
Tämähän on sallittu! Eikö se ole sallimus, joka taas tuo hänet
minun läheisyyteeni?
* * * * *
Tänään tein, mitä hän oli minulta pyytänyt. Otin askeleen, joka
saattaa ihmisen sangen liukkaalle mäelle, missä kompastuminen
helposti tapahtuu, eikä pääse nousemaan ennenkuin on luistanut
mäkeä alas. Minä keksin syyn päästäkseni korkeain asianomaisten
luo, ilmoittamatta toivoani tulla hänen läheisyyteensä: tavaton
vedentulva, pikaisen avun tarpeellisuus.
Sitten puhuttiin muista asioista.
Ikäänkuin sattumalta mainitsin siitä vääryydestä, jota hallituksen
nimessä tehdään, vaikk'ei se ole siihen syypää, nimittäin sotaväen
muonavarain hankkimisessa.
Lukiessansa armeijan kulunkiarvion voisi luulla että sotamiehet
uivat kahvissa ja tokayer-viinissä. Niin kyllä kai he uivat,
nimittäin muonakauppiaat. Minä puolestani sanoin tuntevani kunnon
miehen, joka ei ole muiden kauppiasten kaltainen; ei minulla ollut
mitään syytä erittäin häntä suositella, koska hän oli ottanut
vaimokseen minun eroitetun puolisoni. Minä kartoin maailman edessä
tätä ihmistä täydestä syystä; kuitenkin täytyi minun tunnustaa,
että hän olisi luotettava, ja sulkiessani hänet hallituksen
suosioon Pesth'issä, oli minulla päämääränä ainoastaan valtion etu.
Mutta nytpä jouduin kauniisti kiikkiin.
Jos valtion etu oli minulle niin tärkeä, niin minunkin pitäisi
hyvillä avuillani hyödyttää valtiota, sanottiin. Sillä jos
jokainen olisi rehellinen alhaisimmasta miehestä ylhäisimpään,
niin tähän sarjaan ei voisi jäädä yhtään epärehellistä; mutta jos
joku osa siinä on epärehellinen, niin tämä pakoittaa muitakin
epärehellisyyteen. Minä esittelin Lemming'in, se oli varsin hyvä;
mutta minun pitäisi ruveta hänen tarkastajakseen ja vastaanottaa
se korkea valtiovirka, joka johtaa tätä hallitus-osastoa, siis
keisarillisen neuvoksen virka.
Kaikella vakavuudella annoin kieltävän vastauksen. Tämmöinen
käännös ei soveltuisi entisyyteeni.
En ymmärrä mitä kasvoissani on huomattavaa, joka ilmaisee
ajatukseni.
Näytti siltä kuin minun kieltoni ainoastaan olisi loihtinut esiin
uusia tarjomuksia. Kävikö silmistäni lukeminen, että vapisin
ajatellessani, että kerrassaan pääsisin semmoiseen asemaan, jossa
joka päivä saisin olla hänen läheisyydessänsä, hänen, jota hartahin
toivoni oli saada niin lähestyä, ett'emme ainoastaan asuisi samassa
kaupungissa, vaan että hänen etunsa olisi minun vallassani.
Ja se mies, jonka hän on valinnut, tulisi olemaan nöyrin
palvelijani, käskyjeni toimittaja, jonka tuli kiittää minua
kaikesta, jotta oma etunsa liittäisi hänet minuun.
Tämä ajatus minun hurmasi.
En tiedä mitä muuta sanoin. Varmaankin puolustin itseäni huonosti,
sillä mennessäni soivat sanat 'tervetullut takaisin' minun
jälkeeni.
Suuren isänmaallisen miehen päiväkirja jatkui näin:
Tosiaankin, kaikki on jo hukassa; odottamattomia seikkoja ei
kukaan voi lukuun ottaa.
Tosiasiat kääntyvät meitä vastaan toinen toisensa perästä. Kun ei
isänmaa itse puoltansa pidä, miksi pitää minun kaikki sen puolesta
tekemän?
Yleinen kunnioitus on kuitenkin jotakin suurta.
Nuo toiset pitävät minua nyt johtajanansa. Mitähän sanoisivat jos
erkanisin heistä? Seuraisivatkohan minua?
Entäs jos petyit, jos jättävät minut yksikseni!
En pelkää kenenkään moitteita enemmän kuin Bilágoschin. Tuo
ihminen näyttää olevan syntynyt ilmi kaivamaan ikävän asian, joka
on ollut haudattu, sekä sen uudestaan asettamaan maailman eteen.
Kun minä 21 vuotta sitten jätin Marian, tuon hupakkoraukan, joka
uskoi kaikkia loruja, mitä nuorelle tytölle kuiskataan, arvelin
minä että hän joko kuolisi suruun tai hakisi yksinäisyyttä jossakin
syrjäisessä paikkakunnassa, jossa en enää saisi häntä nähdä eikä
hänestä enää puhuttaisi. Silloin tämä ihminen hänen armahtaa ja
ottaa hylätyn tytön vaimoksensa. Ja sitten olen ollut pakoitettu
tapaamaan Mariaa joka askeleella. Hän oli rouva, jota yleisesti
kunnioitettiin, eikä hän luonut silmäystäkään minuun, ja siitä
ajasta kaikki tiesivät että hän ylenkatsoi minua yhtä paljon kuin
hän miestänsä kunnioitti; minä olen turhaan taistellut tätä tietoa
vastaan.
Luulenpa että Bilágoschi myös on syypää toisen avioni
onnettomuuteen. Malvina sai tietää minun entisestä liitostani,
ja tämä teki hänet kylmäkiskoiseksi minua kohtaan. Bilágoschista
kerrottiin kuinka kaikki häntä kunnioittivat, hänen vaimostansa
alkaen.
Tehdessäni sen ehdoituksen, että komitatin virkamiehet luopuisivat
viroistaan, olisin todellakin suonut, että tuo ihminen olisi jäänyt
paikallensa eikä seurannut esimerkkiäni.
Jos olisin voinut häntä edes päiväksikään alentaa vaimonsa
silmissä! Jos tämä vaimo vaan olisi saanut huomata eroituksen hänen
ja minun välillä! Minä kansan suosion pyhyyden-loisteessa, hän
ylenkatseen ryysyissä ja repaleissa -- tarpeeksi hyvät sille, joka
vilua kärsii.
Ja nytkö minun pitäisi riisua lämpönen vaippa päältäni ja jättää
pyhyyden-loiste tuolle toiselle?
Jos tuo toinen ei löytyisi maailmassa, olisi minun helpompi tehdä
päätös.
Tästä maasta paitsi sitä ei enää voi mitään tehdä.
Vaan kaikissa tapauksissa entisyyteni on minulle esteeksi.
Minun on sääli kaivaa maahan se toiminnan voima, joka rinnassani
on; mutta minä tiedän myös, että velvollisuuteni on olla kuollut.
Minä olisinkin aivan kuollut, jos ei tuo vaimo muistuttaisi minua
että uneksin.
Hänestä uneksin aina!
Nyt olisin tilaisuudessa käydä uneen käsin kiinni ja sanoa:
valveellakin pidän sua kädessäni.
Järjettömät houreet!
Hän oli mun, minä sysäsin hänet luotani enkä tahtonut tietää
hänestä. Ja nyt huomaan, että hän on valloittanut mieleni, niinkuin
nuo loistavat mielikuvitukset kunniasta ja korkeasta arvosta.
Harter tulee olemaan kuin karhu, joka leskeksi jäi. Talvea ja
huonoa tuulta hänelle kyllä piisaa.
Tämä oli viimeinen lehti.
Andjaldy huomasi että myrkky ei vielä ollut tunkeunut luuhun ja ytimeen
asti. "Antakaamme enemmän sitä ainetta!"
Muutamia päiviä sen jälkeen sai Harter Pesth'istä kirjeen tunnetulla
käsi-alalla.
Malvina lausui hänelle kiitoksensa hänen ystävällisestä välityksestään,
joka jo oli vaikuttanut paljon. Hän toivoi joskus voivansa osoittaa
Harter'ille kiitollisuuttansa. Samalla lähetti hän muutamia muotokuvia
itsestänsä ainoastaan sen tähden, että nämä olivat paremmat, kuin
ne, jotka fotografit tuolla maaseuduilla huonoilla koneillaan ennen
tekivät. Vaikka kaikki siteet heidän välillänsä nyt olivat poikki,
toivoi hän että ystävällinen väli kuitenkin tulisi jatketuksi
eronneitten puolisojen välillä.
Oi! nämä valokuvat olivat tosiaankin toisenlaiset kuin ne, joita
talonpoikais-fotografit ennen auringon avulla olivat paperille
polttaneet.
Toisessa valokuvassa Malvina oli amazonina hevosen selässä ja puettuna
pitkään ratsuhameesen, joka selvästi ilmaisi hänen sorean vartalonsa.
Toisessa oli hän kuvattuna valkoisessa kudotussa kotipuvussa, joka
oli tarkasti ruumiin mukainen, istuessaan nojatuolissa ja käännellen
valokuva-albumin lehtiä. Pikku jalka somassa tohvelissaan lepäsi
samettipallilla ja hennon hameenhelman alta näkyi kaunis nilkka.
Albumin lehdillä nähtiin pari sanomattoman pientä muotokuvaa. Ferdinand
Harter otti esille vahvan suurennuslasin, jonka avulla hän tavallisesti
kartalla etsi pienempäin paikkakuntain nimiä. Hän katsoa tarkasteli,
nähdäkseen mitä kuvaa tuo toinen kuva katseli. Kasvojen muotoja ei
voitu eroittaa, mutta hän päätti sentään dolman napeista ja vaipan
kaavasta, että puku oli aivan ummelleen erään puvun näköinen, jossa hän
kerran oli antanut kuvata itsensä.
Tässä hauskassa tarkastuksessa hänen kirjurinsa tuli häntä
häiritsemään.
Herra Andjaldy tuli puhumaan esimiehellensä sangen jokapäiväisestä
asiasta.
"Täällä on pari kirjettä, joiden tekijät muistuttavat vekseleistä,
jotka joutuvat maksettaviksi ja joita heidän ei tee mieli jälleen
uudistaa, koska heillä on toivo saada rahansa suuremmalla voitolla
käytetyksi".
"Vai niin, vai niin! vai minäkö en kelpaa enää? Niin kauan kuin
olin vallanpitäjien joukossa, tulivat itse tarjoomaan minulle
pitennys-aikaa, vaikk'en sitä pyytänyt. Ehkä vielä kerran tulevat
tekemään sellaisia tarjouksia".
Andjaldy kohotti olkapäitänsä.
"Täällä on myös joukko toisia kirjeitä".
Ulkomaille lähteneet siirtolaiset vuodelta 1849 ja pääkirjoitusten
tekijät ulkomaan sanomissa vaativat apurahojansa, joiden lähteet aikoja
sitten ovat kuivuneet Harter'illa.
"Kummallisia! Eikö tästä ikinä loppua tule?"
"Noo, teille se maksaa sanasen vaan, ja tuo on kaikki lopussa".
Hänen ei tarvinnut muuta kuin muuttaa yks'ainoa sana arvonimessään,
niin tämmöiset kirjeet lakkaisivat tulemasta.
"Ja vielä muutakin. Joukko rätinkejä".
"Teidän ylhäisyytenne suvaitsee kenties muistella? Vanhoja
suku-rätinkejä".
Nämä ovat oikeastaan muistoja eronneesta armollisesta rouvasta;
rehelliset silkki- ja muoti-kauppiaat eivät ole säästäneet vaivaa
säilyttäessään tämmöisiä papereita vetääksensä ne esille pitkän ajan
perästä ja lähettääksensä ne eroitetulle miehelle. Tavallinen ihminen
olisi kai, saadessansa tämmöisiä muistoja, päästänyt suustansa "tuhat
tulimmaista" tai kysynyt kaikilta "pommeilta ja kranateilta" eivätkö
tahtoneet iskeä alas velkojiin, jotka työntävät puolison rätingit
ihmisen niskoille sitten kun tämä puoliso jo aikoja on ollut toisen
miehen omana; mutta sen sijaan kysyi Ferdinand Harter ainoastaan:
"Suuriko summa on?"
"Se on parin tuhannen guldenin suuruinen".
"Onko meidän kassassa rahoja?"
"Siinä täytyy aina olla, mutta onko rahaa tähän tarpeesen, sitä en
tiedä?"
"Siinä täytyy olla tähän tarpeeseen. Lunastakaa kaikki rätingit siitä
ajasta, jolloin Malvina oli puolisoni".
Tämähän on mainiota. Nuo kauppiaat olisivat aika pässinpäitä, jos
huomaamatta kenties jättäisivät rätinkejä lähettämättä, koska on niin
helppo saada rahoja tältä herralta ja sitä vastoin niin vaikea saada ne
herra Lemming'iltä.
Ferdinand Harter otti kirjoituspöydän laatikosta esille ne
valtio-arvopaperit, joidenka avulla nämä asiat voitaisiin selvittää ja
sulki mainittuun laatikkoon sen sijaan sangen huolellisesti molemmat
muotokuvat.
* * * * *
Kolme päivää sen jälkeen viralliset sanomat ilmoittivat että Ferdinand
Harter oli nimitetty keisarilliseksi neuvokseksi.