Aspis.
Aspis, mikähän se lienee? Sitä en voi itsekään sanoa yhdellä sanalla.
Joku kansan mielikuvituksen haltija-olennoista. Joka malttaa lukea tätä
lukua loppuun saakka, hän tulee ymmärtämään mitä Aspis merkitsee.
* * * * *
Bilágoschin perhe oli jättänyt hyvästi kaupungille ja lähtenyt
aromaalle viljelemään maata.
Viljellä maata? No se on hyvin yksinkertainen asia. Se ei ole niin
vaikea kuin Raamatun selittäminen. Jokainen sitä ymmärtää. Koko konsti
on antaa heinien kasvaa ja niittää ne heinänteko-aikana.
Vaan ne, jotka ryhtyvät tähän yksinkertaiseen keinoon, eivät tarvitse
kokonaista vuottakaan, käsittääkseen että maanviljelyksen taito on
vaikein maailmassa ja samalla epävakaisin; -- taito, joka on uudestaan
hankittava joka vuosi, ja josta joka vuosi täytyy suorittaa uusi opin
tutkinto.
Bilágoschi oli sen verran viisaampi muita ihmislapsia, että hän
edeltäpäin tunnusti asian vaikeuden. Aloittaaksensa tarpeellisilla
tiedoilla, hankki hän asiantuntevain parhaimmat käsikirjat tällä
alalla. Hän osti "maanviljelys-opin" ja tilasi maanviljelys-sanomia,
hän oppi ulkoa maanviljelys-kemiaa, kuinka monta prosenttia aluminia
(munavalko-ainetta) löytyy humuksessa (ruoka-mullassa); kuinka monta
leiviskää heiniä vastaa yhtä sentneriä perunoita. -- Hän rupesi
tutkimaan eläinlääketiedettä; hän luki kirjoituksia vuoro-viljelyksestä
ja tuotti moista hirssiä, joka antaisi 160:nnen jyvän, kuusirivistä,
punaisia malvasiemeniä ja pumpuli-pensaan siemeniäkin, joka silloin,
amerikalaisen sodan tähden, lupasi hyvää tuloa. Vaan tämä kaikki oli
turha vaiva.
Maanviljelystä ei käy kirjoista oppiminen.
Sitä oppii jokaisesta seikasta ja joka päivä turmiollisesta raesateesta
alkaen maata kääntäviin myyriin asti, ja sentähden saa maksaa joka
päivä oppirahoja.
Ensimmäinen tieto, jonka maamies saavuttaa perinpohjin, on --
palvelusväestään.
Jospa ihminen voisi tulla toimeen ilman palvelevia käsiä!
Kansan-valta on jumalallinen aatos, mutta keino sen toteuttamiseen on
kamalan inhimillinen.
En puhu ollenkaan siitä tilasta, missä Bilágoschi sai vastaan-ottaa
talon entiseltä vuokraajalta.
Enhän kertoisi mitään uuttu, sanoessani että edellinen vuokraaja
ei edes jättänyt ainoatakaan naulaa seinään Bilágosch'ille, eikä
ainoatakaan kunnossa olevaa huonetta koko talossa; ei mitään eheätä
uunia, kelvollista oven-säppiä eikä lukkoa, jota olisi voinut
käyttää; ei yhtään valkoiseksi maalattua seinää -- ei nimeksikään.
Puutarhaan ei jätetty kukan jälkeäkään -- ei yhtään kaalinpäätä sinne
unohdettu eikä mitään Juhannus-pensasta sinne jäänyt. Mitä karjaan ja
maanviljelyskaluihin tulee, niin sopii mainita, että tilanomistaja oli
ottanut ne takavarikkoon maksamattomasta vuokrasta, ja silloin jokainen
helposti käsittänee missä tilassa olivat.
Palatkaamme sentähden palvelusväkeen.
Talo oli sellaisella kohdalla, ett'ei mitään markkinapaikkaa eikä mitään
koulun tapaista löytynyt peninkulmien piirissä. Talon asukkaat olivat,
ikäänkuin Robinson saarellaan, tänne aaltojen ajamat, meren ja myrskyn
halveksimat.
He olivat senlaatuista väkeä, jotka pysyivät täällä sen tähden, ett'ei
heitä muualla suvaittu millään ehdolla.
_Lammas-paimen_ oli vuosi sitten päässyt vankihuoneesta. Sinne hän oli
joutunut syystä että oli polttanut entisen herransa lammas-navetan,
kun herra liian tarkasti laski niiden lammasten nahat, jotka paimenen
kertomuksen mukaan olivat madoista kuolleet.
_Isäntä-renki_ ei olisi niin huono ihminen, jos ei hänen olisi tapana
ryypätä; kun hän kerran oli saanut pisaran liiaksi, ei kukaan voinut
hänen kanssansa toimeen tulla. Hän aloittaa silloin riitaa vaikka oman
isänsä kanssa, ja joka ei anna hänelle niin selkään, ett'ei hän voi
sormeakaan liikuttaa, hän voi olla varma siitä, että itse saa kelpo
löylytyksen. Tämäkin on sentähden useita kertoja tutustunut komitatin
vankihuoneesen.
_Talli-rengillä_ on se kaunis ominaisuus, ett'ei hän koskaan avaa
suutansa kiroomatta. Ilman kirouksia ei hän koskaan voi puhettansa
aloittaa -- se on _exordium_. Silloin on hänelle yhdentekevä kenelle
hän puhuu, talon koiralleko vaiko herralle. Onpa hänellä omituisuutena
sekin, ett'ei piippu koskaan tule hänen suustansa; piippu suussa
hän nukkuu, kuorsailee ja herää. Kaksi kertaa on hän siitä syystä
päästänyt tulen irti talliin; vaan hänen onneksensa on se aina tullut
sammutetuksi hyvään aikaan.
Sitten _renki-poika_. Hän olisi sangen siivo, jos ei olisi hyvin laiska
ja samalla suuri syömäri. Ennenkun on mättänyt itsensä täyteen, ei
hän millään muotoa voi työtä tehdä, ja niin pian kun on syönyt ei hän
jaksa tehdä työtä. Jos ei joku käy hänen jälessänsä alinomaa, niin
istuu hän kädet ristissä, ja jos ei isännän silmä häntä seuraa, on hän
pian huomaava että renkipoika nukkuu heinäparvella. Tuo veitikka on
varmaankin syntynyt ylimyksenä, vaikka sanoo olevansa talonpoikaista
sukua. Yöllä on hän sitä vilppaampi, mutta ei höyhenien kynimisessä,
vaan kyökkipojan viran toimittamisessa kyökkipiian luona. Aina hän
vetelehtii kyökissä, jossa hänellä ei ole mitään tekemistä.
Ennenmainittu _kyökki-piika_ on punaposkinen ja muhkea tyttö, jonka
tukka on niskassa letitetty jonkinmoiseksi tupsuksi, ja hänen
tulipunaiset käsivartensa ovat sekä kesällä että talvella paljaat
olkapäihin asti. Hän olisi erinomaisen kelpo palvelija, ahkera ja
toimelias, jos vaan voisi hänelle uskoa lusikallisenkaan voita,
ilman että hän varastaisi puolet siitä. Hän varastaa aivan silmien
edestä, varastaa lypsäessään, varastaa kirnutessaan sekä pestessään,
ja ainoastaan sentähden, että renki-pojalla on niin riivatun hyvä
ruokahalu ja on niin pulska poika.
Tämä kentiesi ei olisi niin vaarallista. Sillä mitä _yksi_ ihminen
syö, se ei tee maamiestä kerjäläiseksi; vaan hän on paitsi sitä sangen
liukaskielinen. Kun kielensä kerran on liikkeelle päässyt, on hän aivan
kuin pikku-kana -- huutaa kahta hullummin, mitä enemmin sitä ajetaan.
Hänessä saapi ihmetellä luonnon täydellisyyttä; hän voi tuntikausia
vaivaamatta ajatuksiansa puhua ramsuttaa pitkiä lause-jaksoja
ja höystää niitä harvinaisilla puheenparsilla. Ja nämä hänen
puheensa eivät ole edeltäpäin mietityt eivätkä ulkoa opitut, ne
tulvailevat itsestänsä, kuin myrsky-sateen luomat virrat, jotka
vievät mukaansa kiviä, mutaa ja lokaa. Vaikka kaksi kolme henkeä
yht'aikaa kääntyisi häntä vastaan -- hän kiistelee kaikkien kanssa. --
Ajurin, isäntä-rengin ja paimenen vaimot jäävät kaikki takapajulle;
entisen talonvuokraajan rouva, tuo sävyisä juutalainen, tuli vallan
äänettömäksi noiden jokapäiväisten kiistojen kautta.
Päälle päätteeksi oli talli-rengillä, paimenella ja isäntä-rengillä
koko joukko pienempiä ja isompia lapsi-vekkuleja, jotka kaikki
olisivat varsin hauskat, jos eivät, toinen kuin toinenkin, olisi yhtä
valehtelevaisia, ahneita, omena-varkaita, mainioita ikkunan-särkijöitä,
työtä pelkääviä, maamiehelle yhtä turmiollisia laiskureja, kuin
vanhemmatkin.
Kohta kun kohtasivat toisiansa kyökissä, riensi Böschke -- tämä oli
tuon arvoisan kyökki-piian nimi -- suomeksi "Liisa" -- esittämään
itsensä. Bilágoschin perhe oli tietysti saanut tuoda mukanansa
kaikki mitä elatukseen tarpeellista oli; sillä entinen vuokraaja
ei jättänyt polttopuitakaan jälkeensä niin paljon, että olisivat
saaneet valkeata pesään. Rouva Bilágoschi oli hyvin tarkka emäntä,
joka jo kaupungissakin oli tottunut pitämään lukua jokaisesta
voilusikallisesta, sillä muuten ei olisi mitään säästöä jäänyt heidän
pienistä tuloistaan. Hän rupesi nytkin jakelemaan kappaleittain kaikkia
kyökki-piialle, joka oli talossa ennen häntä, ilmoittaen samalla että
hän, joko itse taikka tyttärensä kautta, antaisi aineet ruokakamarista,
mistä miespuolisetkin palvelijat saivat ruokansa. Jokainen oli saava
tarpeeksi, ja mitä kukin sai, sen oli riittäminen määrä-ajaksi.
"Varsin hyvä!" vastasi Böschke, "olen kerran kuullut tuon saman
entiseltäkin rouvalta. Ikäänkuin olisi niin helppo juosta armollisen
rouvan luo jokaisen jauholusikallisen, voikappaleen ja ätikkäpisaran
tähden! Minä tiedän ett'ei viikkoakaan kulu, ennenkun te olette
siihen enemmän kyllästyneet, kuin minä. En varasta mitään ihmisiltä;
en eläissäni ole ottanut nuppineulaakaan. Vaikka tässä kyökissä
seisoisi yhtä monta säkkiä kultaa kuin perunoita, niin en kuitenkaan
sinnepäinkään katselisi. Minun kanssani on helppo sopia. Mutta sen
minä sanon -- että huonosti minua ei saa kohdella; minä vaan sanon
sen -- että minua ei ole ärsyttäminen, sillä jos niin tehdään, niin
minusta tulee Aspis, oikea Aspis! Tietääkö armollinen rouva ja pikku
neiti mitä Aspis on? Sanalla sanoen -- minä olen hiljainen kuin lammas;
minun kanssani voi lintuja pyytää, kun olen hyvällä tuulella. Mutta jos
varpailleni astutaan, niin silloin minä olen Aspis!"
Unkarin kansa latinalaisella Aspis sanalla ei ainoastaan tarkoita
kyykäärmettä, joka on sanan alkuperäinen merkitys, vaan myöskin
kuvaannollisesti kodin lohikäärmettä.
Rouva Bilágoschi ei vastannut mitään. Hän oli tehnyt perinpohjaiset
tutkimukset tällä alalla. Hän näki, että Böschke oli ahkera ja
toimelias palvelija; hänen kielevyydestään oli hän jo nähnyt
esimerkin ja häntä aavisti, että Böschke varasteli. Sentähden hän ei
tästä huolinut sen enempää, antoi vaan ulos niinkuin tähänkin asti
säännöllisesti ja määrä-ajalla. Böschkellä ei ollutkaan tilaisuutta
kymmenen kertaa päivässä kiusata armollista rouvaa hänen työssänsä
suolapalasen, voin, tai maidon tähden, joka olisi loppunut. Hän sai
kaikki, ennenkuin oli sitä pyytänytkään.
Rouva ei koskaan ruvennut keskusteluun hänen kanssansa. Häneltä ei
koskaan kysytty mitään -- ei edes oliko ulkona kaunis vaiko huono ilma;
hänelle sanottiin vaan mitä hänen oli tekeminen, ja sen pituinen se.
Vaikka hän kuinka olisi tahtonut, ei hän voinut aloittaa riitaa
kenenkään kanssa.
Tämä suututti Böschkeä sanomattomasti. Entisen rouvan kanssa aloitti
hän riitaa kohta aamulla, ja illalla erkanivat siten että milloin
toinen, milloin toinen heistä pisti päänsä ovesta sisään, sanoaksensa
viimeisen sanan. Nyt ei tullut kysymykseen ensimmäinen eikä viimeinen
sana. Rouva, herra, neiti -- kaikki ymmärsivät asiansa niin hyvin,
ett'ei heidän puoleltansa saatu kuulla sanaakaan.
"Kautta sieluni! jos ei tuo pikku kuuro-mykkä olisi täällä, ei
olisi yhtään ihmistä, jonka kanssa voisi puhua", sanoi Böschke, kun
vaiti-olo kävi hänelle liian raskaaksi. -- Hän piti paljon pienestä
kuuro-mykästä. Puolet päivää tämä istui kyökin ovessa leikkien
puuhevosensa ja lintujensa kanssa. -- Böschke pakisi hänelle koko tämän
ajan -- luuletellen itseänsä, että poika kuunteli koko ajan suurella
tarkkuudella.
Bilágoschilla ja Ilonkalla ei ollut paljon tekemistä tähän aikaan.
Tahallansa äiti ei jättänyt tytärtänsä kyökkiin; hän oli sisässä
kehräämässä naisten kanssa tai ompelemassa tai paikkaamassa kuluneita
vaatteita. Piano oli myyty. Herra taas luki maanviljelyskirjojansa.
Syksyn loppupuolella olivat he vastaanottaneet talonvuoron, ulkotyö oli
päätetty; ainoa tehtävä oli pitää huolta siitä, ett'ei karjan rehua
tuhlattu, että lampaita ja juhtia tunnollisesti hoidettiin. Siemenien
istuttaminen kukkasruukkuihin oli myöskin aikaista vielä. Koko pitkä
talvi oli vielä edessä.
Joka iltapäivänä Ilonka kokoeli talon taidottomia lapsia ympärilleen ja
vaivasi itseänsä opettamalla niille lukemista ja kirjoittamista.
Tietty on, että pienet veitikat tekivät kirjoituspaperista
paperi-leijoja ja lyijykynillään piirsivät pitkänenäisiä ukkoja talon
seinät täyteen. Jos Ilonka tuli ankaraksi heitä kohtaan, nauroivat
hänelle vasten naamaa, juoksivat eri haaroille häntä pilkaten; he eivät
oppineet mitään, mutta suuttuivat Ilonkaan, kun hän ei antanut heille
omenia.
Mitä miespuolisiin palvelijoihin tulee, niin se seikka, että nyt
taas oli talon isäntä paikalla, ei heitä ensinkään häirinnyt.
Hänellä ei ollut tapana tehdä niin kuin edellisen vuokraajan, joka
kyynärpuulla kävi mittaamassa paljonko heinäpielekset vähenivät, ja
kiipesi töllin ylisille lukemaan lampaantaljat, ja joka aamu kirosi
väkeä, joka oli häneltä yön kuluessa varastanut, vaikka tämä ei
estänyt heitä varastamasta uudestaan seuraavana yönä. Nykyiseltäkin
talonvuokraajalta varastavat he jok'ainoana yönä; vaan hän jättää heidät
rauhaan, eikä kuluta omaa terveyttänsä eikä heidän korviansa.
Isäntä-renki varastaa tallirengin vaimolle, tallirenki paimenen
vaimolle, paimen itsellensä, kyökkipiika niin paljon kuin hän voi
renkipojalle ja renkipoika -- on siivo ihminen, jok'ei varasta muuta
kuin päivät taivaalliselta Isältä.
Näin säännöllisissä oloissa kuluu aika hauskasti ja jyvä-aitta tulee
yhä tyhjemmäksi, kunnes uusi vuosi tulee ja tämän kanssa uusia nesteitä
maahan ja kunniallinen maanviljelys alkaa taas.
Vaan jos tavallisesti varastamista katsotaan varsin luonnolliseksi
ja järjestyksen mukaiseksi, on kuitenkin poikkeustapauksia, jolloin
ihminen ei millään lailla voi sitä hyväksyä, jos nimittäin joku
rohkenee varastaa häneltä itseltään, mitä hän varsin hyvin olisi
voinut joltakin toiselta varastaa. Silloin ihmiset ovat hyvin ankarat
siveys-opissaan. Jos Böschke varastaa savutetun kinkun savutorvesta
renkipojalle Marczille, mitäpä paimen, tallirenki ja isäntärenki siitä!
Mutta jos Böschke varastaa mainitun kinkun papurokasta, joka on näille
kolmelle keitetty, niin tätäpä ei mikään kristillinen ihminen voi
kärsiä äänetönnä. Tämmöinen papurokkakinkku-juttu antoi myöskin aihetta
rettelöön, joka eräänä kauniina torstaipäivänä adventissa häiritsi
uusien maalaisten rauhaa; sangen prosallinen aine romanissa, mutta
kenpä siihen mitään voi, että tuommoiset tapaukset ovat niin tavalliset
maalais-raukkain elämässä.
Kun päivällisruoka oli pantu pöydälle, tulivat rengit kaikki kolme
ulos porstuaan rokkavadit kourissa; vatien sisällys oli koskematta ja
puulusikat siihen pistetyt.
"Kutsu armollinen rouva tänne!"
Rouva Bilágoschi tuli porstuaan.
"Mistä on kysymys?"
"Tässä on ruoka", sanoi tallirenki ja asetti vadin kivipöydälle.
tupakkapiippu hänellä nytkin oli hampaissa.
Samalla tavalla teki isäntärenki röyhkeänä, hattu päässä. Paimen ei
ollut huonompi. Hän antoi samalla selityksen tästä kohtauksesta,
osoittamalla luut, jotka vaatimattomina olivat keskellä rokka-astiaa.
"Vai niin, tällä sialla on ollut luita vaan, eikö mitään lihaa?"
"Olemmeko me koiria, koska meille tarjotaan luita? Hä?" kysyi
isäntärenki.
Tallirenki ei sanonut mitään -- hän ainoastaan kiroili.
Mainitut jäännökset siasta, joka oli uhrannut henkensä yhteisen hyvän
tähden, olivat todellakin sangen likellä sitä tilaa, jossa on tapana
jättää tuommoiset selkäranka-eläimet museoihin.
Mutta rouva ei ollut syypää siihen; hän oli antanut luut tavallisella
lihapäällyksellä kyökkipiialle, eikä käskenyt tätä valmistaa niitä
oppineita professoreja varten.
Tuo kaupunkirouva-parka, joka ei missään ollut kuullut tämmöisten
ihmisten puhetta, hämmästyi pahasti niiden raakuudesta. Hän seisoi
kolmen raa'an miespalvelijan edessä. Neljäskin, lihava renkipoika
Marczi, oli hiipinyt porstuaan ja otti tehokkaasti osaa tähän julmaan
vaatimus-prosessiin, vaikka varkaus epäilemättä oli tehty hänen
hyväksensä. Hän ei kuitenkaan uskaltanut muuta kuin kurkistella
pylvään takaa, ojentaen rokkavatinsa esille. Rouva Bilágoschi oli
sangen hämillänsä näiden pahojen raivokkaiden uhrien edessä, jotka
silminnähtävästi olivat vääryyttä kärsineet. Tällaisissa tapauksissa
on herra talossa hyvä olemassa; tuo hiljainen Bilágoschi ei pysty
siihen. Hän pelkää väkeänsä enemmän kuin he pelkäävät häntä, ja kun
kuulee pihalla melua, vetäyy hän sisimpiin huoneisin, päästäksensä sitä
kuulemasta.
Sen verran uskalsi sentään tuo hämmästynyt rouva Bilágoschi sanoa, että
hän oli antanut ruokaa varten tarpeeksi paljon sianlihaa, niinkuin
kyökkipiika paraiten tiesi todistaa.
Tämäpä vaan puuttui, ja nyt pääsi raju-ilma valloilleen.
Böschke väijyi vaan sitä, uskaltaisiko rouva epäillä hänen
rehellisyyttänsä. Niin pian kun kuuli että hänestä puhuttiin, juoksi
hän piisin vierestä, astui kynnykselle ja syöksi kaikin voimin tulta ja
leimua. Hänestä tuntui oikein hyvältä, kun kerran taas sai pauhata ja
näyttää rouvalle mikä Aspis oli.
"Häh!" aloitti hän kädet puuskassa. "Minäkö olen haaskannut jotakin?
Kentiesi varastanut? Vai niin, minäkö olen syönyt vaan sianlihaa, vai
niin? Eikö rouva itse anna ulos kaikkia? Ettekö itse leikkaa kaikkia
kappaleiksi? Älköön kukaan uskaltako puhua semmoista minusta, taikka
minä annan hänelle niin että tuntuu luuhun ja ytimeen asti. Minä annan
hänelle niin että -- --"
Vaan miten hän antaisi, se jäi tällä kertaa sanomatta, sillä samassa
oli joku takaa tarttunut häneen kiinni, joku, jonka sormet pihtien
tavalla pinnistivät hänen käsivarsiaan, ja Böschke heitettiin
porstuan poikki kyökin ovelle; ja vaikkapa hän vauhdissaan kääntyikin
kerran, tuo voimakas kyyti kuitenkin heitti hänet selälleen, eikä hän
pysähtynyt ennenkun meni loiskis räystään alla olevaan vesisaaviin ja
sadevesi kuohui hänen päänsä päällä.
Tämä joku ei ollut kukaan muu kuin Ilonka.
Niin pian kuin huomasi millä raa'alla melulla äitiä kohdeltiin, juoksi
hän kohta ulos ja tuli juuri sopivaan aikaan tekemään pikaisen lopun
Böschken mahtipuheista.
Ilonka oli muuttunut ihan tuntemattomaksi.
Hänen silmänsä pyörivät, kasvot hehkuivat, kulmat olivat rypistyneet
ja hiukset liehuivat epäjärjestyksessä pään ympärillä, suusta näkyi
yhteenpurrut hampaat ja molempain käsien sormet olivat koukistuneet
ikäänkuin villikissan kynnet, kun se rynnäkköä valmistaa.
Hän oli julman ihana. Nuo kolme miestä hämmästyivät niin tästä
ilmiöstä, että kaikki rohkeus katosi.
"No missä on hattusi, kun puhut äidilleni?" huusi nuori neiti
isäntärengille, joka seisoi lähinnä häntä. Tämä ei kuitenkaan ehtinyt
selittää missä hänen hattunsa oli, sillä se lensi samassa hänen
päästänsä ja sai lepopaikkansa pumpun hirrellä.
"Ja mitä sinä piipulla teet?" kysyi hän käskijän äänellä tallirengiltä;
eikä aikaakaan niin piippu ei ollut mikään piippu enään; hän oli
temmaissut sen tallirengin suusta ja heittänyt sen lattialle tuhanneksi
palaseksi.
Paimen ei odottanut vuoroansa, vaan pötki tiehensä tavallista
kiiruummin, ja pylvään takana löi hän otsansa niin kovasti siellä
väijyvän renkipojan Marczin otsaan, että olivat vaihtamaisillaan neniä.
Mutta neiti Ilonka lähetti seuraavan saarnan rappusilta voitetun
sotajoukon jälkeen:
"Jos vielä saan kuulla että joku uskaltaa olla hävytön äitiäni kohtaan,
niin otan minä kepin ja lyön sen poikki hänen selässänsä, se lurjus
kyllä on sen muistava! Ruokansa ottakoon jokainen mukaansa tänä päivänä
ja keittäköön sen huomenna itse; joka ei tähän tyydy, sille alkaa uusi
vuosi! Hän saa mennä matkaansa".
Vaan tätä kaikkea eivät ehtineetkään kuulla. Böschke oli täll'aikaa
päässyt vesisaavista ja näki, niinkuin ennenmuinoin sultani Nureddin
kylpy-ammeesta noustuaan, aivan uuden maailman silmiensä edessä.
Puhuminenkin unohtui häneltä.
Tämä ei ollutkaan sama maailma, jota Böschke oli viimein nähnyt. Tämä
neitonen ei ollutkaan se, jota hän sunnuntaisin oli opettanut sukkia
kutomaan, ja kieli, jota he puhuvat tuolla, ei varmaankaan ole Unkarin
kieltä.
"Ja sinä saat kohta mennä tiehesi!" huusi Ilonka hänelle. "Sillä niin
pian kuin uskallat tulla äitini kasvojen eteen, revin minä silmät
päästäsi ja kielen kurkustasi ja panen sinut pieniksi palasiksi
niinkuin tämän tikun". Tikku oli piipunvarsi, jota hän vielä piti
kädessään.
Böschke aikoi sanoa jotakin, mutta ei ehtinytkään.
"Pois täältä kohta, eikä sanaakaan enää! _Nyt minä_ olen Aspis, ja
tästä hetkestä ai'on aina olla Aspis ja minä olen sinulle näyttävä mitä
Aspis on!"
Mutta Böschke näki sen jo. Hän huomasi myös ett'ei hänen ollut hyvä
jäädä, kun toiset jo olivat paenneet taistelutantereelta. Neiti
katsahti luutaan, joka oli nurkassa. Sen tähden hiipi Böschke hiljaa
ulos pihalle ja katseli salaa taaksensa, oliko neiti luudan kanssa
hänen jälessään.
Renkipoika Marczin ritarillisuus ei ollut niin suuri, että hän tässä
ankarassa ottelussa olisi rientänyt kultansa avuksi. Hän oli hiipinyt
ylös heinäpielekselle ja siellä hän makasi vatsallaan, katsomassa
kuinka leikki päättyisi.
Ilonka veti rakkaan äitinsä mukanaan pois porstuasta.
Rouva Bilágoschi itki. Hän syleili lastansa. Nämä kyyneleet olivat ehkä
puoleksi ilon kyyneleitä siitä, että nyt viimein oli saatu "herra"
taloon.
"Niin, mutta ei kyökkipiikaa".
Tämän muistutuksen teki Bilágoschi, joka kamarin ovesta oli tyynesti
katsellut näytelmää; hän jatkoi:
"Kyökkipiikaa ei teidän olisi pitänyt noin äkkiä ajaa pois".
"Ole huoleti, isä! Minä hoidan itse kyökkitoimet, enkä enää tarvitse
mitään piikaa. Eihän minulla ole muuta tekemistä; menkää te vaan sisään
ja istukaa pöytään, tänne ette saa jäädä millään ehdolla".
Näin sanoen tuuppasi hän isän ja äidin toiseen huoneesen, pani eteensä
esiliinan, aloitti työnsä ja sai ruo'an niin pian valmiiksi, kuin ei
hän olisi eläissänsä muuta tehnyt kuin laittanut ruokaa.
"Tarvitsemmehan me niin vähän", sanoi hän rauhoittaen isälleen,
tuodessansa ruo'an sisään -- "sentähden on aivan turha pitää
kyökkipiikaa". Kun häneltä iltapäivällä kysyttiin kenenkä oli astioita
peseminen, ilmoitti hän että ne jo olivat pestyt.
Siis on nyt sekä "herra" talossa, että hyvä palvelija.
Bilágoschi oli vielä alakuloinen, vaan ainoastaan sentähden, että
palvelijat voisivat kostaa; olihan paimen jo ennenkin erään isännän
luona murhapolttoa yrittänyt.
"Kyllä me näytämme heille, ett'ei ole meidän kanssa leikkimistä", oli
Ilonkan rauhoittava vastaus.
"Me" ei ollut kukaan muu kuin hän itse.
Ja hän pitikin sanansa.
Illan hämärtäessä heitti hän Gyöngyös-vaippansa olkapäille, otti
kaksipiippuisen pistolin ja meni tarkastamaan kartanoa ja ulkohuoneita.
Hän antoi koirille leipää, sulki portin, katsahti talliin ja läävään,
nähdäkseen oliko hevosilla, härillä ja lampailla rehua sekä näkyikö
mitään palavaa heinissä. Hän kävi katsomassa palvelijain asunnoissa,
oliko valkea sammutettu takassa ja olivatko kaikki kotona. Kello kolme
aamulla uudisti hän tarkastelunsa ja hiipi niin hiljaa ulos, ett'ei isä
ja äiti herännyt. Jos koirat haukkuivat kovasti yöllä, meni hän ulos
pihalle. Jos haukkuivat vierasta, kysyi Ilonka tältä mitä hän haki.
Usein siellä oli "köyhä kulkija", miksi muutamat nimittävät itseänsä,
jotka ilmestyvät rosvoina, kun niin sopii. Ei hän näitäkään pelännyt,
vaan antoi heidän levätä porstuassa, ja'ellen heille viiniä, sianlihaa
ja leipää; ei kukaan hänelle vahinkoa tehnyt, sillä he huomasivat
ett'ei hän ketäkään pelännyt.
Kerran kovimmassa talvipakkasessa, kun koirain ulvominen kutsui hänet
pihalle, näki hän siellä teräväkorvaisen vieraan koiran, jota toiset
koirat peläten pakenivat oven taakse.
"Mars, kohta tiehesi", huusi hän tuolle pedolle, heittäen lumipalloja
sen jälkeen. Vasta aamulla Ilonka sai tietää paimenelta, että
tämä vieras oli ollut susi. Hän kielsi väen puhumasta hänen
vanhemmilleen tästä tapauksesta, ett'eivät kieltäisi hänen yöllisiä
tarkastus-retkiänsä. Varmaan susikin tiesi, että hän oli Aspis ja pötki
sen vuoksi pakoon.
Tämä tieto oli erittäin terveellinen kaikille. Palvelijat olivat
ikäänkuin muuttuneet toisiksi ihmisiksi tuosta voittorikkaasta päivästä
alkaen. Laiska muisti työnsä, juomari piti vaarin siitä, mitä hän
otti suuhunsa, ja kiroilija siitä, mitä suustansa laski; sekin ihme
tapahtui, ett'ei tallirenki Pishta enää polttanut piippua heinissä
siitä asti kun Ilonka oli luvannut ampua piipun hänen suustansa, jos
hän vielä näkisi hänen tupakoivan heinäpieleksen läheisyydessä.
Ja Ilonka tekee kun tekeekin mitä hän kerran lupaa, sillä hän on
todellakin Aspis!
Lienee tarpeeton sanoa, että Böschke oli ensimmäinen ryömimään ristin
juurelle. Aamulla, joka seurasi taistelupäivää, tuli hän takaperin
sisään, sanoen:
"Tässä on selkäni, neiti Ilonka! Laittakaa siihen niin monta
siniviivaa, kuin aikoneet olette, vaan älkää ajako minua pois. Kyllä
minä voisin saada paremmankin paikan, mutta minä pidän nyt teistä niin
paljon, ett'en pane sen suurempaa arvoa kehenkään. En tiedä miksi,
mutta juuri nyt minä rakastan teitä niin paljon. Antakaa minun tulla
takaisin, niin ei teidän enää tarvitse kuulla ainoatakaan pahaa sanaa
suustani -- ette te eikä armollinen rouvakaan; jos minun tekee mieli
riidellä, niin valitsen kernaammin Marczin riita-toveriksi. Enkä minä
enää varasta, en niinkään paljon kuin pikkusormen kynnelle mahtuisi.
Olen kyllä sen tehnyt, sen tunnustan, minä varastin Marczille, vaan
tästälähin en tahdo varastaa papuakaan enää sille konnalle. Älkää nyt
enää olko suutuksissa, pikku neitoseni. Antakaa minulle kättä, tuota
kaunista kättä".
Ilonka heltyi. Hän ojensi kätensä Böschkelle ja pusersi hänen karheaa
käpäläänsä.
"Ei, siitä ei tule mitään! Minun kättäni ei suudella; olenhan vielä
tyttö".
Mutta Böschke oli itsepäinen ja Ilonka sentähden vielä
järkähtämättömämpi päätöksessään; hän nosti kädet ilmaan, eikä Böschken
onnistunut saada niitä alas, millään tavalla.
"Oi kuinka teillä on väkevät kädet, neiti! Sentähden ei ollutkaan
leikintekoa saada selkäänsä teiltä, niinkuin minä eilen. Katsokaa
tänne, tässä on vielä kymmenen sormen jälet käsivarsissani".
Ja todellakin näkyivät vielä sormien jäljet komeina sinisinä pilkkuina.
"No hyvä, Böschke, minä otan sinut takaisin", sanoi Ilonka. "Vaan
muista tarkoin että nyt minä olen Aspis. Sinä et ole Aspis, vaan minä,
ja sellaisena ai'on pysyä. Sen pituinen se".
Böschke suostui kauppaan, lisäten että nyt kyllä tulisi olemaan
järjestys talossa.
Muut palvelijat jäivät myös uudeksi vuodeksi. Isäntärenki selitti, että
komento nyt oli aivan järjellinen; jokainen tiesi nyt paikkansa, sillä
välttämätöntä on että joku sanoo ihmiselle, mitä hänen pitää _puhua_ ja
mitä hänen pitää _tehdä_.
Tämä joku oli Ilonka.