Eräs mies vähäpätöisten joukosta.
Kolme päivää komitati-kokouksen hajoamisen jälkeen oli kaikki taas
hiljaa pienen kaupungin katuloilla, niin hiljaa, että oli erinomaisempi
tapaus sekin, kun eräs pieni kaunis tyttö, päässä kansallis-värisillä
nauhoilla varustettu päähine -- jota nimitetään Pártaksi -- kävi katua
myöten.
Tuo pienokainen on tosiaankin näppärä. Hänen hieno solakka vartalonsa
ilmoittaa, että hän tuskin on neljätoistavuotias; hänen suorat nuoret
kasvonsa ovat lapselliset, punaposkiset; silmänsä taivaansiniset;
hymyilevä pikku suunsa, jonka huulilta veitikka esiin pistää, ja
puhdas kirkas otsansa, ovat viattomuuden puhtaan tahraantumattoman
lehden kaltaiset. Tämän nuoren tytön liikunnot ovat niin norjat ja
kepeät, että hän käy pienen kaupungin pisintä katua tahraamatta
kenkiensä kärkiäkään, ja kuitenkin on helposti ymmärrettävä että
vaaditaan jotensakin suurta taitavuutta käydessä Marraskuulla meidän
katuja myöten, valitsematta ainoastaan puhtaita kiviä jalan sijaksi,
päästäksensä perille tahraantumattomilla sääryksillä. Sen ohessa oli
hän niin kaino ja varovainen, ett'ei nostanut hameitansa enemmän, kuin
että hänen vieressänsä kulkeva nuorukainen tuskin sai nähdä hänen somat
jalkasensa.
Nuori saattaja on Elemér Harter, joka sateenvarjo kädessä astukselee
eteenpäin tuon pienen soman tytön rinnalla ja kadulla miellyttelee
häntä, kuten tapana on pikkukaupungeissa.
Mamma on kumminkin nuoren parin jäljissä.
Äitiä kuvaamme vast'edes tarkemmin; se, joka nyt vetää huomiota
puoleensa hänessä, on lukemattomilla napeilla koristettu vaippa, joita
vanhemmat naiset siihen aikaan niin komeasti kantoivat.
"Olkaa hyvä, älkää pitäkö sateenvarjoa minun yli", sanoi neitonen;
"ensiksikin ei sada enää ja toiseksi, jos sataisikin, niin vesi
tippuisi sateenvarjosta suoraan minun niskaani".
"Lähdettekö maalle?"
"Isäni lähtee sinne, vaan minut hän lähettää kauemmaksi. Minä lähden
Englantiin".
"Osaatteko Englannin kieltä?"
"Minä osaan syödä biffipaistia -- muuta tekemistä minulla ei tule
olemaan".
"Vai niin -- minä osaan Englannin kieltä; ja minä epäilemättä en
koskaan pääse Lontoosen".
"Jos minulla olisi ollut yhtä hyvät tiedot kuin teillä, niin
minäcaikoja siiten olisin ollut _attaché_ jossakin ulkomaan
lähetyskunnassa".
"No sehän te varsin hyvin voisitte olla".
"Varsin hyvin! Kiitoksia kohteliaisuudesta".
"Jos pelkäisitte minun kohteliaisuuksiani, ette tulisi niin likelle
minua".
"Kenpä siihen mitään voi jos hyttynen lentää suorastaan tulen
liekkiin".
"Kaikissa tapauksissa teidän isänne on menetellyt varsin
johdonmukaisesti kun hän, pilattuansa ensi karnavalin meiltä -- te
tiedätte että kaikki ovat pannaan julistetut, jotka tällä surun
vuodella tanssihuviin menevät -- lähettää kavaljerit pois maasta".
"Se on hyvä. Sen olen hänelle sanova".
"Mitäpä minä siitä! En minä ollenkaan pelkää mitä ihmiset tavallisesti
pelkäävät. En minä pelkää ketään, jota ette itse pelkää".
Junker Elemér ei voinut olla nauramatta näille sanoille.
"Mitä minä tuon teille Englannista, kun palajan?"
"Tahdotteko todellakin tuoda minulle jotain? -- Kuulkaa, tuokaa minulle
-- joku kielletty kirja".
"Kielletty kirja?" kertoi Elemér kummastellen.
"Niin joku kirja, jota ei saa täällä myydä, jossa suurille herroille
sanotaan semmoista totuutta, jota eivät mielellään kuule".
"Vai niin!"
"Te ymmärrätte siis -- joku niin vaarallinen kirja, että joudutte
vankeuteen jos tullimiehet sen löytävät".
"Kiitoksia toimesta! -- Kyllä minä sen hankin".
"Ei, ei! Minä lasken vaan leikkiä; eihän semmoinen sovi minulle -- en
minä sitä lukisikaan. -- Mutta jos todellakin tahdotte tuoda ulkomaalta
jotain -- niin tuokaa joku hyvä uutinen".
Siihen keskustelu päättyi!
Hyvä uutinen ulkomaalta!
Nyt se ei enää ole ajanmukaista.
Ei kukaan enää niitä pyydä.
"Uskallanko iltapäivällä käydä teidän luona jäähyväis-käynnillä?" kysyi
Elemér kuu saapuivat talon portille.
"Ei, ei!" kiiruhti tyttö sanomaan ennenkuin äiti voi mitään lausua.
"Tänään emme voi ottaa teitä vastaan. Minun täytyy valmistaa
tanssipukuani illaksi; minä olen itse kamarineitsyeni, enkä ollenkaan
hyväksy että kamarineitsyeni ottaa vieraita vastaan, kun hänen pitää
silittää minun tanssipukuani. Iltahuvissa saatte sanoa minulle mitä
tahdotte. Jääkää hyvästi!"
Sitten riensi hän portista sisään noreasti kuin muori vuohi, joka
liikkuu hyppien, koska se sille on kävelemistä helpompi.
Junkkeri Elemér painoi haikaran sulalla koristetun lakkinsa otsaansa ja
mietiskeli itsekseen kävellessään, pää kallella, samaa tietä kuin oli
tullut:
"Sinä pienokainen et tulekaan iltahuviin, johonka valmistelet itseäsi
-- enkä minä kenties koskaan eläissäni näe sinua jälleen".
* * * * *
"Eräs vieras on sisällä", kuiskasi palvelustyttö kotia tuleville, kun
nämä astuivat kyökkiin, pienissä kaupungeissa tavallinen sisäänkäytävä
on kyökin kautta.
"Kuka?"
"Rouva Danváry".
"Oi voi!" sanoi rouva.
Pikku neitonen ei sanonut sanaakaan, vaan meni nopeasti
kyökki-kamariin.
"Hän on jo tunnin ajan kiusannut armollista herraa siellä sisällä",
jatkoi palvelija. "Hän on varmaankin saanut harmaita hiuksia siitä".
Rouva Danváry, joka salissa odotti rouva Bilágoschin tuloa, sai
omituisella ky'yllään tietää kaikki mitä kaupungissa tapahtui ja mitä
jäi tietämättä, siitä urkki hän tietoa, juoksennellen pitkin kaupunkia.
Hänen ulkonainen ihmisensä vaati muuten suurta tilaa sekä ruumiin että
krinolinin puolesta, ja tyhjää alaa tämän sisäpuolella, jota hän ei
voinut itse täyttää, koetti hän voimiensa mukaan täyttää myski-hajulla.
Myöskin käytti hän unkarilaista päähinettä, oikeata Debreczin'in
muotoa.
"No viimeinkin sinä tulet, armaani!" vikisi tuo arvoisa rouva, kun
rouva Bilágoschi astui ovesta sisään, ja rouvat suutelivat toisiansa,
kuitenkin suurella varovaisuudella, ett'eivät hiusneulat otsakulmissa
puhkaisisi silmiä heidän päästään.
"Minä olen odottanut sinua ainakin kokonaisen tunnin ja kuluttanut
rakkaan miehesi kallis-arvoista aikaa. Minusta tämä tunti kyllä on
ollut lyhyt kuin minuutti -- niin hupainen oli kanssapuhe (huomattava
on ett'ei hän antanut kellekään suunvuoroa), mutta minä tiedän että
joka minuutti on kallis sille, jolla on niin rasittava virka, varsinkin
nyt kun hänen tulee kantaa hartioillaan kaikki prosessit ja toimet ja
yksinänsä olla, niin sanoakseni, koko komitatina. Kokous on päättänyt
että arkistonhoitaja jääköön virkaansa. Nyt kaikki lakeijat luultavasti
ovat teidän käskyn-alaiset -- vai kuinka?"
"Ei minun, vaan valtiokomisariuksen".
"Ah! Valtiokomisariuksenko? -- totellaanko häntä? Tunnustetaanko häntä?
Eikö häntä sysätä nurkkaan, jos hän käskee jotakin? Oi! jos olisin
mies! Totta tosiaan, jos vaan kohtalo olisi laskettu meidän, naisten
käsihin -- silloin hallitus, kautta Jumalan, olisi pahemmassa kuin
pulassa! Mutta miehet ovat niin hirveän lammasmaiset tähän aikaan.
Juuri tänä päivänä on minulla ollut kuuma kiista kotona Gyurini
kanssa, nimittäin siitä, mitä meidän on vastaaminen kutsumukseen
tanssipitoihin täksi illaksi. Tiedätkö, ystäväni, minä olen juuri
tullut tänne kuulemaan mitä te siitä arvelette. Valtiokomisarius panee
tänä iltana toimeen tanssipidot samassa salissa, josta komitati-kokous
hiljakkoin karkoitettiin. Kaikki komitatin ylimykset ja kaupunkilaiset
on hän kutsunut. Minä olen kuullut että moni on lähettänyt kutsumuksen
takaisin. Mieheni sai myöskin semmoisen, s.o. koko perhe on kutsuttu.
Minä olen jo riidellyt Gyurin kanssa siitä asiasta. 'Mitä sinä
ajattelet, Gyuri! minunko pitäisi tanssia siinä paikassa, missä viikko
sitten lauloin hymnin; minäkö kumartaisin komisariuksen rouvalle!'
Mutta Gyuri, joka on flegmatillinen ihminen, veisasi yhä sitä virttä,
että oli vaikea ylenkatsoa niin mahtavan herran käskyä, ja ett'ei hän
sentähden myy sieluansa, henkeänsä, vaikkapa hänen luonansa vähän
jäävettä juokin. Mitä te arvelette asiasta? Pitääkö mennä vai eikö?"
"Minä sanon, rouva orpanani", vastasi Bilágoschi, "että jokainen tekee
mitä hänestä parhaaksi näyttää".
"Älkää sanoko mitään, herra orpanani. Minä tahdon tietää, mitä Justine
arvelee. Semmoisissa asioissa me rouvat olemme viisaimmat".
"Minä neuvon sinua", vastasi rouva Bilágoschi, "menemään
tanssipitoihin".
"No niin -- ethän sinä voi muuta sanoa -- olet oikeassa. Herra
orpanani on vielä komitatihuoneessa, hänen täytyy olla paikallaan.
Teidän ei ole mahdollista vetää sormikoukkua valtiokomisariuksen
kanssa. Sitä paitsi sen, jolla on niin ihana kukoistava tytär,
kuin minun pikku kummityttäreni, täytyy käyttää joka tilaisuutta
saadakseen näyttää häntä maailmalle. Hän on todellakin kehuttava.
En nyt puhu hänen kauneudestaan -- sen hän on saanut Jumalalta --
vaan kaikesta siitä taidosta, jonka hän ahkeruutensa kautta on
saanut. Minä vakuutan että pikku kyyhkyseni on oikea ihmelapsi --
hän soittaa pianolla vaikeimmatkin opera-partiturit lehdestä, -- kun
hän tanssii, kaikki ihmiset häntä katselevat: niin paljon suloutta
voi ainoastaan haltijattarelta odottaa, mutta sievempi ei mikään
haltijatar voi olla. Eikö hän aina voittanut kunniapalkintoa poikienkin
rinnalla, kun kävi voimistelu-harjoituksissa? Voisi luulta hänen
kohta katkeavan, kun häntä katselee -- ja kuitenkin heilutti hän
raskainta nuijaa niin helposti kuin vahvin poika; yhtä taitavasti
sanotaan hänen florettiakin käyttävän! Entäs sitten hänen taitonsa
ulkomaan kielissä! Hän puhuu saksaa, ranskaa, englannin kieltä. On
todellakin hauska, -- tänään tulee eräs englantilainen tanssipitoihin,
hän tietysti ei voi puhua kenenkään muun kuin Ilonkan kanssa. Vaan
tästä kunnia on teidän, te kun olette antaneet tyttärellenne niin
mainion kasvatuksen. Te ette ole säästäneet mitään hänen suhteensa.
Rakas herra orpanani on tehnyt työtä yöt päivät saadaksensa kokoon
rahat kaikkien noiden tuntien maksamiseksi; olkoon se teille kunniaksi
sanottu. Te olette säästäneet, eläneet hiljaisesti, mutta nyt teillä
onkin iloa siitä. Vaan missä pikku kummityttäreni piileskelee? Ah, hän
neuloo varmaankin tanssipukuansa illaksi; koko kaupunki, vaan mitä
sanonkaan, koko komitati tietää, että, kuinka hienona kummityttäreni
suuressa maailmassa ilmestyköön, hän kuitenkin itse neuloo ja silittää
pukunsa. Hän ei tarvitse mitään muotiompelijaa; niin pitääkin olla! Te
olette niin kasvattaneet häntä, että köyhä mies, jos hänen nai, saa
kelpo vaimon, tai ylhäinen mies hienon naisen, jota hän voi näyttää
ylhäisessä maailmassa. Anna sydänkäpyselleni nämä kaksi suudelmaa
minulta. Jumalan haltuun! Minä suutelen sinua tuhat kertaa. Hyvästi,
ystäväni! Hyvää päivää! -- Rakas herra orpanani -- te neuvotte siis
minua vastaanottamaan kutsumuksen tanssipitoihin?"
"Minä en ole mitään neuvonut -- vaimoni on sen tehnyt".
"Nöyrin palvelijanne, nyt minun täytyy mennä; kotona ei kukaan tiedä
mihin olen joutunut. Oi kuinka aika lentää hupaisessa seurassa! Minä
suutelen teitä kaikkia satatuhatta miljonaa kertaa".
Vihdoin viimein hän meni. Jäätyänsä yksin mies ja vaimo vähän aikaa
katselivat toinen toistansa äänettöminä. Sitten syleilivät toisiansa --
itkien.
Miksi?
Sen he tiesivät varsin hyvin. Molemmat näyttivät niin rehellisiltä.
He eivät olleet erittäin kauniit muodoiltaan, vaan sanomattoman
hyvät kasvot heillä oli. Tuo kaunis lapsi on todistus siitä, kuinka
sydämellisesti vanhemmat rakastivat toinen toistansa.
Pyyhittyänsä pois kyynelet, kysyi mies vaimoltaan:
"Tiedätkö miksi tämä nainen oli täällä tänä päivänä?"
"Nähdäksensä meidän valmistuksista, josko sinä olit päättänyt luopua
virastasi".
"Ja jos olin luopunut, hänen miehensä kohta menisi istumaan tyhjälle
sijalle".
"Siitä syystä minä sanoinkin hänelle, että hänen oli noudattaminen
valtiokomisariuksen kutsumusta".
"Mutta kuule nyt, armaani, kuinka asiat päättyivät komisariuksen
luona".
Rouva Bilágoschi meni istumaan sohvaan miehensä viereen.
"Valtiokomisarius otti hyvin ystävällisesti minua vastaan ja ilmoitti
miksi oli minut kutsunut, jonka minä kuitenkin tiesin edeltäpäin
-- sanoi kuinka tarpeellista oli sekä hänelle että yleisölle, että
minä jäin tärkeään virkaani, jossa kahdentoista vuoden kuluessa olin
saavuttanut perinpohjaisen tiedon kaikista yksityisseikoistakin.
Ilmoitin että olin ollut tässä virassa jo kuusitoista vuotta. Vanha
sääntö-valtainen hallitus oli -- jatkoin minä -- kutsunut minut tähän
virkaan ja seuraavat hallitukset olivat pitäneet minua siinä, syystä
että tarvitsivat minua; -- viimeinen lyhyt säännöllinen hallitus
oli kansan toivomuksen mukaan vakuuttanut minulle tämän viran; --
mutta nyt minä luovun siitä, enkä enää jää. Hän kysyi minulta miksi
en voinut pysyä virassa unkarilaisen provisorium'in aikana, koska
itävaltalaisenkin aikana taisin siinä pysyä? Minä vastasin: 'siihen
aikaan minä palvelin sentähden, ett'ei vaadittu kansan suostumusta
oikku-hallitukseen; mutta joka nyt pysyy virassaan, se suostuu
hallitusmuotoon, johon ei kansa suostu; ei ole enää välinpitämätöntä
asemaa. Ennen ainoastaan oma tahtoni määräsi oliko minun jääminen vai
luopuminen virastani -- nyt on kansan tahto, että minä luovun ja minä
tottelen kansaa".
"Silloin rupesi hän rohkaisemaan minua -- minun ei tarvitsisi pelätä
-- jos hurjimmat koettaisivat taivuttaa mieltäni, suojelisi hän minua
-- hän kyllä pitäisi nurisevat alallaan. -- Tämä minua suututti. --
Sanoin hänelle, että minun vakuutukseni oli, että aika oli tuleva,
jolloin hän ei itsekkään istuisi nykyisellä paikallaan, ja että minun
silloin kuitenkin oli peräytyminen. -- Luulin hänen osoittavan minulle
ovea tästä rohkeasta lauseestani. -- Päin vastoin. -- Lausuessani
tuon ajattelemattoman hävyttömyyden, tarttui hän käteeni, sanoen
ett'en saisi olla pahoillani, ja kiittäen minua kiittämistään. Koko
advokati-sääty, sanoi hän, puhui minun puolestani ja pyysi että
hän pitäisi minua virassani, sillä he arvelivat että minä olin
ymmärtäväinen, ahkera ja taitava ihminen, joka ei pakko-veroittaisi
puolueita. Heidän tähtensä, jotka pitivät minusta ja kunnioittivat
minua, tulisi minun pysyä virassani. -- Saadaksensa asian vielä
painavammaksi, lisäsi hän, että virastaan luopunut kenralikuvernörikin,
Ferdinand Harter, oli minun puolestani hänelle puhunut. -- Tämä
ratkaisi asian. -- 'Nyt en millään ehdolla jää tähän virkaan, hyvä
herra!' -- Teinkö oikein?"
Vaimo ei vastannut, vaan syleili miestänsä ja painoi hänen tuliset
kasvonsa poskiansa vastaan.
"Miksi kasvosi ovat niin tuliset?"
"Sentähden, rakas vaimoni -- että meidän nyt täytyy alottaa alusta.
Uskomatta sitä, lausuin kyllä että aika oli tuleva, joka meille
palkitsisi tämän uhrauksen. Vaan minä en ai'o odottaa sitä hetkeä. Kun
menen, niin menen -- enkä palaja koskaan. Olen kyllästynyt suurten
sekä pienten herrain armoon ja etsin nyt tietä, millä en tarvitse
kerjätä keneltäkään armolahjoja, paitsi Jumalalta ja Häneltäkin
ainoastaan sadetta ja päivän paistetta. Minä rupean maanviljelijäksi.
Täällä Theiss-virran rannalla on maatila vuokrattavana. Sen minä saan
vuokrata kalustoineen. Meidän säästö-rahamme riittävät edeltä-maksuun
ja tarpeellisiin alkutoimiin. Sinä tiedät että rahat ovat palkkasäästöä
rehellisestä palveluksesta. On mahdotonta, ett'ei Jumalan siunaus niitä
seuraisi. Mitä sanot siitä, rakas vaimoni? En ole vielä tehnyt mitään
ratkaisevaa päätöstä".
Vaimo pyyhki pois kyyneleensä ja koetti puhua tyynesti.
"Kaikki on hyvä, minkä sinä olet päättänyt. Sinun kanssasi menen
huoletonna vaikka minne".
"Sinusta olin varma. Mutta Ilonka raukka? Maailma on ollut hänelle
avoinna -- ja nyt meidän pitää sulkea se häneltä. Kaikki, jota varten
niin huolellisesti olemme häntä kasvattaneet, on nyt lopussa. Nyt
seuraa yksitoikkoinen elämä aromaalla. Hänelle se on hauta, minne me
menemme".
"Lapsi raukka! Harter'in poika saattoi häntä tanssikoulusta tänään,
koska satoi; he puhuivat puuhista tanssipitoja varten. Jos iloitsen
siitä, että tämä huvitus jää sikseen, niin tapahtuu se siitä syystä,
ett'ei hän niin muodoin enää tapaa tätä nuorukaista. Tyttö parka, hän
puuhaa nyt tanssipukua illaksi! Jos sinä ilmoitat tämän hänelle, niin
hän kentiesi ei tule murehtimaan".
Isä ja äiti menivät kyökin viereiseen kamariin, joka oli lastenkamari.
Paitsi tyttöä oli heillä pieni kuusivuotias poika, joka oli --
kuuromykkä.
Kun rouva Bilágoschi avasi oven, istui Ilonka tuolilla, pikku veli
sylissä.
Tuo onneton mykkä poika katseli Ilonkan silmiin tarkasti ja
kummastellen, tämän opettaessa hänelle sormikieltä.
"Etkö valmista itseäsi tanssiin täksi illaksi?" kysyi äiti.
"En. Minä en ollenkaan tahdo mennä pois tänä iltana. Laczikalla on
taas ollut tuon vanhan tautinsa kohtaus; hän näkee aaveita kaikkialla,
juoksee, itkee ja vapisee jo päivänvalossakin; kuinkahan sitten
käyneekään yöllä pimeässä. Näetkö, hän on tyyni ainoastaan kun minä
otan hänet syliini ja kun merkeillä luen hänelle 'Isä meidän'. Kun
tulemme rukoukseen: 'älä johdata meitä kiusaukseen', niin hän tyyntyy
ja rupee nauramaan; vaan hän ei voi muistaa sitä rukousta ja kun hän
kertoessaan sitä on unohtanut jonkun paikan, joutuu hän epätoivoon".
Sitten aloitti Ilonka merkeillä, jotka ovat kuuromykkien kieltä,
kertomaan lapselle rukousta uudestaan; poika teki pienillä käsillään
merkit hänen jälkeensä. Se kävi kuin leikki ja tuo pojan pelästynyt
katsanto muuttui; kalpeat kasvot vilkistyivät ja punastuen
kiitollisuudesta hiipi hän sisarensa luo, painoi poskensa hänen
poskiansa vastaan ja kiersi kädet hänen kaulaansa.
"Laczika parkani, mitä sinä teet tänä yönä kun herätessä et löydäkään
sisartasi vierestäsi? Kun paha sisaresi menee tanssiin, jättäen sinut
tänne itkemään huomiseksi. Hyi hirveä sisar!"
Näin sanoen syleili hän ja suuteli pienokaista ehtimiseen. Hänen
kyyneleensä tippuivat pojan kultaisille kiharoille.
Laczika oli soma pieni poikanen, soma kuin enkeli, sillä eroituksella
vaan, ett'ei hän osannut puhua, jota enkelit arvattavasti osaavat.
Isä meni lasten luo.
Äiti ei voinut sanoa sanaakaan.
"Rakas pikku tyttäreni? Onko sinulle siis yhdentekevä jos olemme
menemättä tanssipitoihin tänään?"
Se silmäys, joka kohtasi isää tytön silmistä, oli riittävä vastaus!
Nyt isä rohkeni sanoa vielä enemmänkin tyttärelleen:
"Ja mitä siitä sanot, tyttöseni, jos sanon sulle, että me nyt jätämme
tämän kaupungin kokonaan? Me lähdemme johonkin maalle, johonkin kylään
taikka arolle ja rupeemme maantoukiksi".
Kuultuansa nämä sanat, hypähti Ilonka seisalleen, tarttui isän käteen,
jota hän suutelemistaan suuteli, katsoi taas hänen silmiinsä, ikäänkuin
kysyäkseen oliko tämä kaikki pelkkää leikintekoa.
"Lähdetäänkö todellakin maalle? Kaikki? Ja jäämmekö sinne ainiaksi? Oi
rakas isäni, kuinka hauska siellä tulee olemaan!"
Tuo pieni poika rukka olisi hyvin mielellään tahtonut tietää, mistä
hänen sisarensa iloitsi. Ilonka riensi sitä hänelle selittämään, vaan
ei enää tuolla hitaisella sormikielellä, vaan mykkien omituisella
stenografialla, jonka avulla he niin nopeasti keskustelevat toinen
toisensa kanssa. Hän osoitti pojalle että heidän tuli matkustaa kauas
pois vaunuissa, piiskan läjähtäessä; sitten tulisivat paikalle, missä
löytyi lampaita, kanoja ja pitkäsarvisia lehmiä, siellä saisivat
ruokkia pieniä kyyhkysiä ja kaniineja, siellä oli puutarha, johon
istuttaisivat kukkasia, kastelisivat niitä ja poimisivat hedelmiä
puista; siellä oli myös heinäsuovia, joissa saisi piehtaroida mielin
määrin, ja avarat nurmikot, missä vapaasti voisi leikkiä lyödä.
Pieni kuuromykkä ymmärsi kaikki.
Kuinka se oli mahdollista, on salaisuus, jota ainoastaan he ymmärtävät,
jotka ovat tätä tutkineet. Kun sisar jatkoi kertomustaan, tuli poika
yhä iloisemmaksi ja nauroi kuuromykkien kummallisella tavalla. Hän
nauroi ääneensä ja pakoitti sisartaankin nauramaan. -- Isä ja äiti
seisoivat käsityksin tätä katselemassa ajatellen: "Jumala on meille
kuitenkin armollinen".
Bilágoschi istui kohta kirjoittamaan virkaero-pyyntönsä; hän ei vienyt
sitä itse, vaan lähetti sen valtiokomisariukselle.
Nyt ei häntä enää mainittaisi suosittujen joukossa.
Hän kuuluu "vähäpätöisten" joukkoon, -- tämä asia on siis vähäpätöinen.
Hänen katoomistansa ei huomata -- ei seura-elämässä eikä valtiollisessa
elämässä. Hän on pian unohdettu.
Ja kuitenkin on tämä ensimmäinen kolaus perheellisessä dramassa; ken
tietää kuinka se päättyy!
Jos mainiot miehet joutuvat suureen onnettomuuteen, niin he sen kautta
tulevat sitä mainiommiksi; mutta nuo vähäpätöiset -- ken heistä lukua
pitää?
He tulevat ja menevät. Ovatko urhoolliset tai pelkurit, se on
yhdentekevä. Jos joku paperille piirtää heidän elämänsä tarinan
myötä- ja vastoinkäymisessä, kertoo heidän ansionsa ja onnettomuutensa
-- kohta sanotaan: hän on runoilija, häneen ei ole luottamista.
Jo seuraavana päivänä alkoi eronnut arkivario perheineen puuhata
muuttoaan aromaalle. He myivät pianonsa, kalliit huonekalunsa ja
silkkivaatteensa kohta kun ostajia ilmaantui. Jo kolmantena päivänä sen
jälkeen istui tuon lihavan rouvan mies tyhjällä arkivario-sijalIa.
Neljäntenä päivänä arvoisa yleisö jo kävi sangen tuttavasti
prosessi- ja perintö-asioissaan uuden arkivarion luona, ikäänkuin hän
jo kauan olisi virassa ollut. Ennenmainittuna iltana vietettiin myös
kuninkaallisen komisariuksen tanssipidot, kuten päätetty oli. Minä
tiedän varsin hyvin, että siellä tanssittiin aamuun asti. Seuraavana
päivänä kaikki, jotka olivat tanssineet hänen luonansa, riensivät
tuttavilleen selittämään mitkä tärkeät syyt heitä siihen pakoittivat --
vaan yhtä kaikki siellä tanssittiin kun tanssittiinkin.