Suuri mies koti-puvussa.
Viimeinen innostuksella esitetty malja oli juotu niissä
jäähyväis-päivällisissä, joita Ferdinand Harter istunnon jälkeen piti
eroaville virkamiehille sekä hajotetun komitati-kokouksen kunniaksi.
Sen jälkeen jokainen meni kotiinsa sillä vakuutuksella, että hän oli
velvollisuutensa tehnyt. Entisen kuvernörin Harter'in tykö ei kukaan
enää jäänyt; kaikki tiesivät, että hänellä nyt oli paljon tekemistä,
sillä hänen oli kirjoittaminen julkinen ilmoitus virastaluopumisesta,
ja siinä on työtä koko lailla. Paitsi sitä oli hänelle annettava
aikaa koota ajatuksiansa pontevan puheen sepittämiseksi kunnes
tulisoitto-serenadit hänelle kello 10 illalla pidettäisiin.
Vieraat jättivät hyvästi ja menivät; kunnioitettu isänmaan-ystävä
riensi työhuoneesensa lopettamaan päivää uudella työllä.
Työhuone ansaitsee erityistä kuvaamista sekin, sillä se antaa
viittauksen asujansa mielenlaadusta. Seinillä on ylt'ympäri kuvia
meidän maamme surupäivistä. Tuolla mestattu sankari Ladislaus
Hunyady, joka mestattiin 1457 -- kuninkaan valaa vasten -- ja hänen
jalkojensa juurella mielettömäksi käynyt morsiamensa valkoisissa
ruumiin-vaatteissa. -- Tuolla kostoa miettivä isä, Feliks Zach,
ja hänen vieressään muserretulla sydämellä tyttärensä, jota eräs
kuninkaallinen prinssi häpäisi 1318. Eräs toinen taulu kuvasi
ruhtinatarta, joka jätti hyvästi lapsilleen, Helena Zringyitä,
jolta Itävallan elukat ja punatukkaiset jesuitat v. 1699 riistivät
ruhtinattaren ja äidin arvon. Taaskin toinen taulu, kaksi v. 1617
kuolemaan tuomittua ylimystä, kreivit Peter Zrinyi ja Frans Nádasdy,
jotka viimeisen kerran pusersivat toistensa käsiä ennenkun kuolemaan
menivät. -- Siellä murhevaatteissa eräs kuninkaan-tytär, joka mainion
isänsä haudalla etsi turvaa vieraan anastajan väkivaltaa vastaan. Vielä
oli siellä kolmetoista laakerilla seppelöittyä, suruharsoilla peitettyä
kuvaa, isänmaan marttyrit, jotka mestattiin Aradissa 6 p:nä Lokakuuta
1849. -- Täällä kuva verisestä taistelusta synkimmällä historiallisella
pohjalla. -- Sitten taas kuvia mainioista miehistä: unkarilainen
ministeri, tuo suuri kreivi Szecsenyi, joka ampui itsensä v. 1860. --
Unkarilaisen vastustaja-puolueen johtaja, kreivi Ladislaus Teleki, joka
lyhyt aika sitten, 1861, eräänä yönä surmasi itsensä. Tuossa taas jalo
korkea otsa -- myöskin unkarilainen ministeri kreivi Ludvig Batthyany,
joka ammuttiin v. 1849. Hänen vieressänsä Aleksi Petöfi, mailman mainio
unkarilainen runoilija, josta oltiin epätiedossa aina 31 p. Heinäk.
1849 missä hän ammuttiin. -- Ei löydy mitään kansallista taidetta
-- paitsi puolalaista -- joka on peittänyt asuinhuoneitten seiniä
semmoisilla kauhistuksen kuvauksilla kuin unkarilainen taide. Sekin on
kappale nykyajan historiaa. On jo syntynyt täydellinen jumalanpalvelus,
nimittäin kansallisten marttyrien jumaloitseminen.
Minkähänlaisessa mielentilassa se mies lienee, joka elää tämmöisien
kuvien keskellä?
Mutta synkistä ajatuksista eivät ainoastaan puhu kuvat, vaan
myöskin kirjat kirjastossa, salaiset kielletyt teokset surullisilla
ilmoituksilla muinais- ja nykyajoilta, niin myös seinällä olevat
miekat ja taistelukirveet; oudot kivet, jotka pöydällä ovat kirjeitten
painimina, nurkassa seisova keppi puunveistoksilla varressa, jonkun
valtiollisen vangin tekemä vankeudessaan, ja kellonvitjoissa riippuvat,
kultaan lasketut kupari-rahat, joiden ruostuneella pinnalla sana
_libertas_ on luettavana, kaikki puhuvat samaa synkkää kieltä.
Huoneen asuja ei voi luoda silmiänsä mihinkään paikkaan, josta ei suuri
salainen kysymys tuijoittaisi häntä vastaan.
Ferdinand Harter istui kirjoituspöydän ääreen, otti laatikosta salkun,
avasi sen konstikkaan lukon, otti esille puhtaan paperi-arkin ja rupesi
kirjoittamaan suurella tarkkuudella.
Aine, josta hän nyt kirjoitti, vaati varmaankin suurta tarkkuutta.
Kello löi kahdeksan kun hän lopetti kirjoituksensa; nyt hän soitti
palvelijaa.
"Kutsu kohta kirjuri tänne; sano että minun anekirjani on valmis ja on
puhtaaksi kirjoitettava".
Palvelija meni -- hetki sen jälkeen kirjuri astui huoneesen.
Hän on kolmenkymmenen vuoden vaiheella oleva mies. Hän on hieno ja
kohtelias. Huomaa kohta, että hän on tottunut liikkumaan ylhäisissä
piireissä. Hänen kasvojansa voisi melkein sanoa kauniiksi, jos ei
jokaisessa kasvoin eri osassa olisi jotakin outoa ja terävää. Niinpä
olisi esim. suu muodoltaan hyvin kaunis, ellei se olisi kovasti
kiini puserrettu, ikäänkuin kieli ei muuten pysyisi hampaitten
takana, vaan vieläpä huulet, ja nuo kauniit mustat viiksetkin, jotka
puoleksi peittävät suun, olisivat tarpeelliset sitä suojaamaan.
Kaareva nenä puhuu rohkeista toiveista ja lujasta tahdosta; siloinen
otsa, siloisesti ylösharjatut hiukset -- kylmästä aprikoimisesta;
nuo säkenöivät silmät tummien kulmien alla voivat olla kauniit
hymyillessään hekumallisia naissilmiä vastaan; vaan mies on varoillansa
noiden silmien suhteen, sillä niissä hän näkee konstikkaan avaimen,
joka hakee avaimen reikää hänen ajatuksiinsa.
"Te olette ollut hyvä ja kutsunut minut", sanoi hän esimiehellensä.
"Oletteko sulkenut ovet jälkeenne?"
"Molemmat".
"Minä olen kutsunut teidät, kysyäkseni oletteko lopettanut
kertomukseni".
"Se on minulla muassa. Tehkää hyvin ja lukekaa".
"Se on tarpeetonta. Te osaatte mestarillisesti kirjoittaa tuommoista ja
te tunnette mielipiteeni. Olkaa hyvä ja jääkää tänne minun huoneeseni
kirjoittamaan sitä puhtaaksi. Minä olen jo edeltäpäin allekirjoittanut
paperi-arkin".
"Ehkä olisi paras lukea läpi tämän ensin -- kenties olen unohtanut
jotakin".
"Ei ole aikaa. Minulla on vielä paljon järjestettävää. On jo myöhä.
Kello käy yhdeksättä ja kymmenen minutin perästä täytyy minun olla
matkalla".
"Te ai'otte siis lähteä pois?"
"Minä lähden maahoviini. Minun täytyy olla siellä tänä yönä.
Hiljakkoin sain tiedon isännöitsijältä, että verojen kantaja aamulla
ilmoitti ryöstön tapahtuvan. Huomenna hän lähettää kuusitoista miestä
hevosväkeä maatilalleni; jos en maksa ylihuomiseksi, lähettää hän
kolmekymmentäkaksi miestä; sitten kuusikymmentäneljä. Tahdon odottaa
siksi, että hän lähettää koko joukon ja sentähden on läsnäoloni siellä
tarpeellinen, jotta ei mitään onnettomuutta tapahtuisi. Väkeni on
tulisenluontoista. Sentähden pyydän teitä toimittamaan tavalliset
toimet täällä. Tuossa on sinettini, kertomuksen te lähetätte
hovikanslerille. Neljän päivän perästä olen taas täällä".
"Ja jos valtiokomisarius sill'aikaa saapuisi tänne?"
"Niin te jätätte hänelle asiakirjat. Täällä ovat avaimet. Tunnettehan
arkiston avaimen".
"Entäs nämä toiset?"
"Ne kuuluvat kirjoituspöytääni ja kaappiini. Säilyttäkää ne luonanne.
Ei tiedä mitä voi tapahtua tässä mullistusten maailmassa. Joku noista
monista ihmisistä, jotka tähän aikaan käskyjä antavat sinne ja tänne,
voisivat antaa tutkia minun asumustani. Siinä tapauksessa voi olla
hyvä, että avaimet ovat teidän hallussanne. Kirjoituspöydässä ovat
minun yksityiset paperini ja asiakirjat; olkaa hyvä ja katsokaa niiden
läpi; jos näette sellaisia, joidenka ei sovi joutua vieraiden käsiin,
niin saatte hävittää ne. Näissä kätköissä on rahoja, jotka minulle
on annettu kaikenlaisia tarkoituksia varten, Honvéd-yhdistykselle,
hautapatsasta, tiedeakatemiaa ja Jumala tiesi mitä tarkoituksia varten.
Minä en tunne summan suuruutta. Olkaa hyvä, lukekaa se ja jättäkää
sopivassa tilaisuudessa minulle luettelo siitä. Tuossa ovat myös omat
rahani, ne otatte pois ja panette erilleen. En tiedä paljonko siinä
voi olla. Joka päivä te ilmoitatte minulle kureerin kautta mitä täällä
tapahtuu. Antakaa nyt käsky kohta valjastaa".
"Te ette ai'o odottaa tulisoihtu-serenadia?"
"Mitä serenadia? En tiedä mistään semmoisesta. Ei kukaan ole puhunut
minulle siitä".
Kirjuri hämmästyi niinkuin olisi jotain, mikä olisi pitänyt jäädä
sanomatta, luikahtanut hänen huuliltaan, ja hän rankaisi tottelematonta
kieltänsä sulkemalla huulet vielä lujemmin ja puremalla viiksiänsä.
Ja kuitenkin tuo vallaton kieli niin mielellään olisi kertonut, että
kaikki puhuivat siitä ja valmistelivat itseänsä siihen; tulisoitot
olivat jo aikoja sitten reilassa ja koko kaupunki liikkeellä, nekin,
jotka eivät saaneet mitään tietoa tästä, tiesivät vanhastaan, että
tämmöinen päivä tällä tavalla oli lopetettava. Vaan nuo armottomat
huulet eivät kokonaisen tunnin kuluessa avanneet vankihuoneen porttia,
päästääksensä vangitut ajatukset irti. -- Kirjuri otti avaimet.
"Ainoastaan salkun avaimen minä pidän", sanoi Harter, ottaen
avain-renkaasta pienen avaimen, millä hän lukitsi kirjoitussalkun.
"Tämän salkun jätän tänne, sillä minulla se kenties on huonommassa
turvassa. Kaikissa tapauksissa siinä ei ole mitään, josta minun
tarvitsisi olla levotonna; se sisältää ainoastaan päiväkirjan omista
asioistani ja elämäni vaiheista. Vieraalla avaimella ei sitä käy
avaaminen; mutta jos joku viran puolesta tahtoo tietää sen sisällystä
eikä malta odottaa kunnes palajan, niin sanokaa, että hänen siinä
tapauksessa tulee leikata rikki nahkakannet päästäksensä tarkoitustensa
perille".
"Kyllä minä kätken sen luonani, ett'ei kukaan sitä löydä".
"Se on hyvä, rakas Emil. Minä luotan täydellisesti teihin. Mutta
joutukaa nyt ja käskekää vaununi esille".
Kirjuri otti avaimet ynnä salkun. Viiden minutin perästä hän palasi ja
ilmoitti, että kaikki oli valmis lähtöä varten.
Pusertaen hänen kättänsä, pyysi Harter häntä jäämään työhuoneesen
puhtaaksi kirjoittamaan kertomusta.
Kun Harter lähti, ei hän sallinut palvelijan mennä istumaan ajurin
viereen, vaan jätti hänet kotia.
Kirjuri katseli ikkunasta poislähteviä vaunuja. Hänen vakoileva
silmänsä seurasi niitä kunnes katosivat hämärään sekä vaunut että katu.
Miksi tämä kiireinen lähtö ennen tuota hyvästi ansaittua
kunnian-osoitusta?
Muutamia minuttia myöhemmin kuului vastaus pimeältä kadulta.
Suurelta torilta tuli varovasti kaksitoista-miehinen ratsu-patrulli
paljastetuilla miekoilla; viiden minutin perästä se taas palasi ent.
kuvernörin ikkunoiden ohitse.
Aha!
Asiat selvenivät kirjurille. Hän vetäysi takaisin ikkunasta ja,
seisahtuen taulujen eteen, hymyili hän äänetönnä.
En tiedä voiko kukaan pitää ihmisistä, jotka noin äänettöminä nauravat
-- salataksensa naurunsa.
Kuvat tuolla ylhäällä näkevät sen ja suuttuvat kenties häneen, vaan ne
eivät puhu mitään.
Tämä hauska ajanvietto keskeytettiin; joku astui huoneesen.
Se oli nuori Elemér. Seuraus maljojen juomisesta päivällisillä oli
ollut se, että hänen täytyi panna maata eikä hän nyt oikein tietänyt
oliko aamu vaiko ilta.
"Kuka hiljakkoin läksi pois täältä vaunuissa, herra Andjaldy?" -- --
kysyi hän unisena.
"Te'"
"Minäkö?"
"Aivan niin! Te olette lähtenyt pois".
"Todellakin! Minä join niin vahvasti, että melkein voitaisiin minua
luuletella, ett'en ole täällä. Ja isäni, missä on hän?"
"Täällä huoneessaan".
"Missä?"
"Hän istuu tuolla kirjoituspöydän ääressä. Ettekö näe että hän
kirjoittaa kertomustansa?"
"Minä en ole leikkisellä tuulella tänään, herra Andjaldy".
"Minä en ole koskaan leikkisellä tuulella, ja sanon teille sentähden
totisesti, että hänen armonsa on kotona; mutta että te olette lähtenyt
maalle. Tehkää sentähden hyvin ja palatkaa huoneisinne ja älkää menkö
ulos kadulle ennenkun matkavaununne palajavat".
"Onko isäni käskenyt sen?"
"Te tiedätte että hän on määrännyt teille kotiarestin".
"Mutta jos minun tekee mieli vastustaa tätä laitonta kieltoa? Tänään
olisi siihen juuri sopiva päivä".
"Tahdon huomauttaa teille, että siinä tapauksessa kuukausrahanne ovat
vaarassa".
"Hitto vieköön kuukaus-rahat! Jos en saa niitä, niin teen velkoja
siksi. Jos en saa niitä myöhemminkään, niin tulen rentuksi, myyn
takkini, kellon ja kengät; mutta väkivaltaa en kärsi".
"Pysykää nyt kauniisti alallanne; te voitte panna vastalauseita, mutta
teidän on taipuminen asianhaarojen mukaan. Te olette kadottanut paljon
korttipelissä ja siinä tehtyä velkaa sanotaan kunniavelaksi!"
"Aivan oikein; jos en maksa, niin minut heitetään ulos, vaan ei suljeta
sisään".
"Puhukaa hiljaa! Kuulkaa, joku tulee".
"Ken?"
"Sen saatte kohta tietää, mutta olkaa hyvä ja pysykää äänetönnä siksi.
Ettekö kuule sieltä ulkoa Feri Béltekyn ääntä?"
Se oli todellakin ääni, joka pakoitti Elemér'in jäämään huoneesensa.
Tämän päivän onnettomuuden perästä ei hän tahtonut tavata häntä.
Nuori Bélteky kahden toisen nuorukaisen kanssa tulivat lähetyskuntana.
"Hyvää iltaa, ystävä Andjaldy", tervehti hän kirjuria, joka tuli häntä
vastaan vastaanotto-huoneessa. "Onko hänen armonsa kotona".
"On", vastasi kirjuri, "hän on lopettamassa kertomustansa".
"Joku sanoi että on nähty hänen vaunujensa menevän poispäin".
"Elemér on lähtenyt pois niissä. Näettehän että hänen armonsa palvelija
on kotona".
"Niin häneltä ei saa mitään tietää; hän vastaa kaikkiin kysymyksiin,
ett'ei hän mitään tiedä. Me pelkäsimme, ett'ei herra kenralikuvernöri
sallisi tuota loistavaa kunnian-osoitusta tänään tapahtuvan".
"Oh, miksi hän ei sitä sallisi?"
Bélteky oli vähän hämmästynyt, vaan hänen täytyi viimeinkin käydä itse
asiaan.
"No kenties sentähden että komendantti on ilmoittanut pormestarille,
ett'ei hän enää aio kärsiä mitään meluavia mielenosoituksia".
"Tämä on todellakin tärkeä kohta. Minä olen ilmoittava asian hänen
armollensa ja tulen kohta vastauksen kanssa".
Kirjuri palasi työhuoneesen ja sulki varovasti molemmat ovet jälkeensä.
Muutaman minutin perästä hän palasi, jättäen taas toisen oven auki.
"Hänen armonsa lähettää teille tervehdyksen minun kauttani. Hänen
lyhyt vastauksensa on: 'Vakava-luonteiset miehet odottavat pelkäämättä
tapauksia. Missä hyvänänsä etsitte häntä, olette aina löytävä hänet
paikallansa -- tapahtukoon mitä tahansa'".
Lähettiläät katselivat toisiansa ja jättivät noloina hyvästi,
kohteliaisuuksia lausuen.
Herra Andjaldy palasi työhuoneesen.
"Minun täytyy suudella teitä", huusi Elemér häntä vastaan ja
halaili häntä. "Te olette oivallinen ihminen. Pappani pötkii pakoon
tulisoitto-serenadista, peljäten yhteentörmäystä sotaväen kanssa.
Ystävä Bélteky vainustelee tätä ja koettaa pappani kautta saada syytä
jättää kunnian-osoituksen sikseen. Mutta te annatte hänelle takaisin
taulan, joka jo sormiamme polttaa. Nyt ei hänelle muuta neuvoksi jää
kuin sydämen-kouristus ja hänen täytyy kauniisti hieroa sopimusta
väkijoukon kanssa, joka on valmis kaikkeen. Te olette rakastettava
ihminen! Teidän tähtenne tahdon kolme päivää jäädä huoneeseni, enkä
liiku lattialtakaan, ettei kuultaisi minun olevan kotona. Nyt menen
levolle; emme tarvitse toivottaa toisillemme rauhallista yötä, kyllä se
tulee rauhallinen".
"Kiitollisuudesta tahdon antaa isänne maksaa pelivelkanne ja laitan
niin, ett'ei vanha herra saa mitään tietää".
Hymyillen meni Elemér huoneesensa. Kirjuri jäi työhuoneesen.
Hän lukitsi kaikki ovet, saadaksensa olla rauhassa.
Kun hän oli yksin ja varma siitä, ett'ei häntä häirittäisi, otti hän
avaimen taskustaan.
Herra Harter'in vilpitön luottamus häneen ei todellakaan ole kiusausta
vailla.
Hän oli uskonut Andjaldylle kaikkien, salaistenkin kirjeitten
tarkastamisen ja käskenyt hänen polttaa semmoiset, joissa löytyi
valtiolliselta kannalta vaarallisia lauseita; vieläpä oli hän saanut
toimekseen järjestää salaiset rahalahjat, joista antajat tuskin voivat
mitään tilintekoa vaatia. Ei tosiaan kukaan olisi voinut enemmän
luottaa omaan paikkaansa.
Jos petturi kätkeytyy tuon naaman taakse, mikä rajaton voima hänellä on
tarjona surmaamaan mainiota miestä? Ja tämä mies on todellakin hävytön
petturi. Ferdinand Harter peljätköön häntä -- vaan ei kirjeittensä eikä
rahojensa vuoksi.
Tämä mies ei tiedusta mitä osaa Harter näyttelee elämän näyttämöllä,
vaan miltä hän näyttää sydämensä sisimmässä sopukassa.
Harter'in rahakukkarot ja hänen turhuutensa loistavat perhos-siivet, ne
hän jättää rauhaan.
Rahasummat, jotka tämän miehen käsiin jätetään, ne hän antaa
vähentämättä takaisin. Rahat Honvédeja ja hautapatsasta sekä
nimittämättömiä tarkoituksia varten, joista ei vaadita tilintekoa, ne
löytyvät aina samoissa rahoissa, joina ovat annetutkin: täydellinen
rahan-opillinen kokoelma -- paperilippuja. Ei yksikään huku niistä.
Ferdinand Harter ja kaikki muut, jotka uskovat salaisuuksiansa hänelle,
voivat olla huoleti, sillä ei mikään petollinen kieli lörpöttele
siitä, mitä paperille panevat; Andjaldystä kaikki tuo on vaan tyhjää
narrinpeliä, haihtuvia houreita. Hän etsii syvempää vettä.
Avaimista, jotka ovat hänelle uskotut, hän ei valitse arkiston eikä
kassakaapin avainta -- sillä ei ole kiirettä -- vaan hän ottaa
sala-taskustaan salkun avaimen, jota avainta ei uskottu hänelle.
Salkussa oli konstikas lukko; kerran kun Ferdinand Harter oli unohtanut
avaimensa maalle, ei koko kaupungissa kukaan voinut sitä avata; ei
lukkoseppäkään pystynyt siihen. Omistaja voi sentähden olla huoleti
siitä, ett'ei vieras kykene sitä avaamaan.
Mutta Harter ei tunne erästä salaisuutta salkussaan, sitä nimittäin,
että kun Wien'in seppä antoi kirjurille salkun, antoi hän hänelle kaksi
avainta. Toinen sitä tapausta varten että toinen hukkuisi.
Toisen avaimen piti kirjuri itse.
Koska Harter'illa oli tapana säännöllisesti kirjoittaa päivän
merkillisimmät tapaukset sekä omat tunteensa, niin kirjuri mitä
yksinkertaisimmalla tavalla luki isäntänsä sielun salaisuudet ikäänkuin
Dzerzonilaiseen mehiläispesään katsellen voi nähdä mitenkä sen asukkaat
häärivät salaisissa kammioissaan.
Niin pian kun herra Andjaldy oli lukittujen ovien takana, otti hän
esille Harter'in salkun, avasi toisella avaimella sala-lukon ja jatkoi
lukemistaan.
Avatussa salkussa oli Ferdinand Harter'in päiväkirja.
Andjaldy tiesi varsin hyvin sen sisällön. Edellisten lehtien sisältö
oli hänelle aikaa sitten tiedossa ja hän oli siis utelias ainoastaan
viimeisten suhteen.
Tänään olen taas kestänyt kovan päivän.
Luulen että se päättyi onnellisesti.
Moni arvelee, että kohtaus oli sangen helppo.
Voimakas akrobati on tottunut kantamaan kahta miestä olkapäillään,
nämä vuorostaan neljää ja viimeksi-mainitut lisäksi kahta lasta.
Akrobati kävelee hymyten ympäri, tämä ihmispyramidi niskoillaan,
mutta minä olen vakuutettu siitä että hän joka kerta alkaa
näytäntöä tällä ajatuksella: "kenties käy hullusti tämän päivän
näytännössä. Kenties ne, jotka seisovat olkapäilläni, kaatuvat ja
musertavat joko minun taikka itsensä".
Mun kohtaloni on sama. Minä kannoin olkapäilläni koko
ihmispyramidin.
Kuinka minun nyt on helppo olla päästyäni tuosta taakasta!
Arvattavasti en tee tuommoista voiman-ponnistusta niin äkkiä
jälleen; ja ne, jotka ovat luikahtaneet alas mun olkapäiltäni,
kiittäkööt onneansa että taas seisovat vaan vakavalla pinnalla.
Provisorium on olemassa ja jättää meidät rauhaan.
Gordilainen solmu on avattu.
Rohkeinkin kenrali istuu mukavammin nojatuolissaan kuin satulassa
-- arvelen ma.
Ei mikään asema ole niin ikävä kuin se, joka pakoittaa meidät
olemaan jonakin muuna kuin todellakin olemme.
Ollessani taistelussa joka kanunan-laukaus kauhistutti minua,
mutta sanoa pelkääväni oli mahdotonta; minulla ei ollut
rohkeutta ilmoittamaan, että olin rohkeutta vailla. Minä astuin
mestauslavalle ja olin vankihuoneessa; joka minut sinne vei,
oli yhä vaan puuttuva rohkeus sanomaan saattajalle: nyt en mene
askeltakaan edemmäksi. Nyt näin taas saman tien edessäni, jota
ennenkin olin käynyt; minä näin että ihmis-pyramidi olkapäilläni
vei minua yhä likemmäksi kanunia, mestauslavaa, vankihuonetta, ja
taaskin puuttui minulta rohkeutta sanomaan: nyt en mene edemmäksi,
minä tahdon päinvastoin seisahtua ja musertua; naurakoon minulle
ken tahtoo.
Sattumus tuli avukseni. Väkivalta astui tielleni.
Mukavammalla ajalla ei se voinut tulla!
Nyt olen lopettanut sankarina; ei yhtään lehteä puutu
laakeriseppeleestäni.
Tänään kestin mestari-koetuksen.
Seisoin puolijumalana kansan edessä. Aurinkona säteilin kauas
ympärille.
Rohkeana, uskaliaana vastustin itse väkivaltaakin.
Kyrassierien ratsumestari on paitsi sitä hyvä ystäväni, hän
ilmoitti minulle toissa päivänä, että hän vasta iltapäivällä tulisi
tänne ratsujoukkoineen; sitä ennen voisin minä saattaa kaikki
loppuun.
Hän piti sanansa.
Ilman tuota arvoisaa nuorisoa olisi juhlallisuus voinut loppua
varsin rauhallisesti, mutta he olivat pilata kaikki tyyni.
Nähdessäni ratsujoukon tulevan minua vastaan kadulla, olin
unohtamaisillani osani.
Poikani, tuo kelvoton, häpäisi minua kahdenkertaisesti
-- ensiksikin uhkarohkeudellaan ja sitten cynillisella
moukkamaisuudellaan.
Yleisö katselee tarkastavin silmin mainion miehen poikaa, tämän
käytös on yleisön mielestä mittari, joka antaa tietoa hänen isänsä
mielipiteistä, kun isä on kotona neljän seinän välissä.
Jos poika on väliä-pitämätöin -- kohta sanotaan: talonpoika on
vispilöinyt saipuankuohua maitoon.
Ja mikä pahempi on, hän pilkkasi minua hänen läsnä ollessaan.
_Hänelle_, hänen mielestänsä tahdon aina olla loistava ja
majesteetillinen; häntä ajattelen seisoessani raivoisan väkijoukon
edessä ja pidättäessäni intoani; hänen tähtensä koetan päästä
mainioksi, ett'ei hän unohtaisi nimeäni, vaan katumuksetta
ajattelisi minua ja ikävöitsisi päästä takaisin luokseni. Vaan mikä
kummallinen arvoitus tämä vaimo on!
Kaksi vuotta elimme yhdessä ja erosimme syystä, että tulisesti
vihasimme toinen toistamme. -- Me vaihetimme uskontoakin,
päästäksemme toisistamme. -- Ja nyt -- erottuani hänestä -- uneksin
ainoastaan häntä.
Mutta onko tämä todellakin niin ihmeellistä?
Onhan tämä vaimo aivan toinen kuin se, jota minä omistin.
Kahden vuoden kuluessa en nähnyt hänen koskaan hymyilevän.
Oi! kuinka viehättävästi tämä nainen voi hymyillä! Vasta nyt, kun
hän on toisen omana, olen kuullut hänen nauravan.
Kun hän oli mun, ei hän ollut edes kauniskaan.
Ja nyt -- mikä viehättävä, lumoava olento!
En tosiaankaan koskaan nähnyt ennen että hänellä on semmoiset
silmät.
Kun hän vielä oli mun, kauhistutti se ajatus minua, että
minun täytyi olla hänen kanssansa saman katon alla, ja nyt
sydämeni sykkii hekumasta, kuultuani että hän on tullut samaan
kaupunkiin. Jos me satumme johonkin, missä saan häntä katsella
vaikkapa kaukaakin, niin olen minä taas nuoreksi muuttunut hänen
kauttansa, joka ennen teki elämäni ilettäväksi, kun näin hänet
vieressäni. Vähän aikaa sitten ostin kullalla yhden hänen vanhoista
hansikkaistaan, -- minä, joka kammoin koskea hänen kättänsä, kun
tämä käsi ja kaikki vielä oli minun.
Mutta tämä vaimo onkin nyt aivan toinen kuin silloin oli. Tänään on
hän hilpeä ja loistava, pelkkää sydäntä ja tunnetta. Jokainen hänen
sanansa on nyt harmonillinen -- jokainen silmäys viehättävä.
Ja tuommoisen miehen rinnalla! Hän ei ole mies, tuskinpa
ihminenkään -- vaan apina. Jos tuommoinen pyytäisi minulta
palveluspii'oistani jonkun vaimokseen, niin kieltäisin sen häneltä.
Sanotaan hänen olevan rikas; minä en sitä usko. Hän keinottelee
arveluttavissa asioissa.
Hänen kanssansa ei voi puhua muusta kuin numeroista ja
kauppa-asioista.
Jos hän olisi paholainen luonteeltaan, niin voisin kuitenkin
ymmärtää sitä. Semmoinen vaikuttaa naiseen.
Mutta nyt hän on tavallinen jokapäiväinen ihminen, sitä lajia
että Lapinmaalla kolme hänen kaltaistansa yhteensä tekee yhden
kokonaisen miehen ja naiset ostavat heitä kahdella hylkeen-nahalla.
Millä lailla hän siis voi olla etevämpi minua, joka vielä olen
pulska mies. Minä käyn ainoastaan viidettä kymmenettä; omaisuuteni
tekee minun magnatiksi; nimeni on tunnettu koko maassa, sitä
kunnioitetaan ja pidetään arvossa.
Olen laiminlyönyt tätä naista niin kauan kun hän oli minun omani.
Hyvä! Minä tahdon valloittaa hänet uudestaan.
Mutta sitä ennen tuo kelvoton poikani saa lähteä ulos matkoille.
Ja nyt riennän pois. Minua ei saa tavata täällä tänä iltana.
Maamieheni valmistavat suurenmoista kunnian-osoitusta, joka voisi
saattaa minut rettelöihin korkeain asianomaisten kanssa, joka olisi
minulle hyvin epämukaista.
Kirjurini saa järjestää kaikki minun puolestani. Hän on hyvin
luotettava mies.
Mikä onni että kohtalo määrää meidän käytettäväksi hyödyllisiä
käsiä ynnä jalkoja, jotka meidän puolestamme toimivat --
kohtuullisesta palkasta.
Tässä oli loppu.
Mies noilla hyödyllisillä käsillä ja jaloilla hymyili salaa
itsekseen. Sitten lukitsi hän taas salkun ja asetti sen paikalleen;
sen jälkeen hän teroitti kynänsä ja rupesi kirjoittamaan -- ei hänen
ylhäisyydelleen hovikanslerille, vaan -- rouva Maria von Lemmingille.
Tämä oli tuon mainion naisen nimi.