Eräs suuri mies juhla-puvussa.
Oli komitatin viimeinen yleiskokous; ei ainoastaan viimeinen sinä
vuonna, vaan viimeinen pitkäksi aikaa; kenpä tietää kuinka pitkäksi?
Ehkä kaikkein viimeisin.
Kokous pidettiin nimittäin Marraskuussa 1861, jolloin "yli-ilmoissa"
-- eli Wien'issä -- ai'ottiin musertaa taikka ainakin masentaa Unkarin
komitati-laitosta.
Ihanat, iki-muistettavat päivät!
Puoleksi olimme lain turvissa, puoleksi piiritystilan vallassa.
Tänään vallanpitäjiä, luottamusmiehiä, puhujia, julkisen elämän
välikappaleita; huomenna orjia, maanpakolaisia, mykkiä henkilöitä,
poisheitettyjä luita.
Kaunis maa meidän maamme! Vahinko vaan ett'ei ole toista senkaltaista
maailmassa!
Mutta rientäkäämme yhteis-istuntoon! Tänään saamme olla osallisina
suurista mielenliikutuksista. Virkamiehet ottavat eron _in corpore_;
kenraalikuvernöri, tuo mainio isänmaan-ystävä on vakuuttanut, että
hän, huolimatta kiellosta, on salliva istunnon jatkamista, ja että
ainoastaan pajonetit voivat karkoittaa hänet valiokunnasta. Hän on
odottava väkivaltaa niinkuin muinoin kerran tekivät roomalaiset
senatorit surullisilla istuimillaan forum'illa.
Kun hän kerran on sanansa sanonut, niin hän sen pitää; hän on mies
sitä pitämään. Sanasta miestä! semmoisena on Harter tunnettu, mutta
unkarilainen sydän. Hän on meidän miehiämme. Entinen elämänsä on siitä
takaus.
Missä meidän etevimmät miehemme olivat, siellä oli hänkin aina
läsnä. Hän oli valtiopäivillä Debreczin'issä 1849, sittemmin
Kápolnan taistelussa ja istui 1850 raudoissa Pesth'in Neugebäudessä.
Hän on kolmekertaisesti koeteltu mies ja on nytkin vapaamielisen
komitati-puolueen päämiesten sielu.
Mutta rientäkäämme, ett'ei puhe mene meiltä hukkaan, sillä sanomalehdet
eivät sitä kerro; ne ovat saaneet salaisen viittauksen olla puhumatta
niistä kokouksista, joista sotamiehet eivät ole vielä loppua tehneet,
muuta kuin että valiokunnat olivat pitäneet tavallista neuvottelua ja
sitten menneet kotia. Joutukaamme siis, saadaksemme hyvän istuinsijan.
Niin, tämä on kyllä helposti sanottu. Mutta arvoisa komitati-yleisö,
joka jo eilen saapui tänne ympäristöstä, on kohta päivän koittaessa
ottanut kaikki kuuntelijasijat niin täydellisesti haltuunsa, ett'ei
viekkaus eikä väkivalta meitä sisään auta. Me saamme siis kiittää
onneamme, jos oman suosituksemme kautta pääsemme johonkin nurkkaan
aatelislehterille, josta me, tanssimestarin tapaisella ponnistuksella
nousten varpaille, emme näe muuta kuin noiden verrattomien ihanain
naisten päähineet, jotka istuvat edessämme. Kenties olemme kuitenkin
niin onnelliset, että nuorten vastavalmistuneiden lainoppineiden
kautta, jotka käyvät tervehtimässä noita verrattoman kauniita naisia,
saamme tietää hiukan mitä tapahtuu, mitä päätetään ja puhutaan alhaalla
salissa; sillä itse emme saa tietoa muusta kuin bravo-huudoista,
jotka raikuvat ilmassa, ja kuumuudesta, joka ei ole hollantilaista
höyrysaunaa huonompi.
Tässä huonossa asemassa menevät nuo mainiot puheet, joidenka tähden
oikeastaan olemme tänne tulleet, meiltä hukkaan, verraton vahinko
meille ja maailmalle; mutta sen sijaan saamme kuulla keskustelua, jota
eräs nuori herra selin meitä kohtaan lakkaamatta pitää erään naisen
kanssa, kumartuen tämän tuolin yli sill'aikaa, kun alhaalla salissa
keskustellaan valtion kohtalolle tärkeitä päätöksiä.
Nainen on kaunotar kahdenkymmenen tai viidenkolmatta vuoden vaiheella.
Hänen kasvoissaan on jotakin kreolintapaista; synkkämielisinä ne ovat
kylmät ja kalpeat, mutta ilomielisyys nostaa niihin lämpimän punan.
Huulien hymyssä kuvautuu lapsellinen hyvyys, mutta silmät muistuttavat
tyynen järven loihtupeiliä, minkä pinnan alla piileskelee salaiset
pyörtehet, joissa lumotut surmansa saavat. Nuo salakähmäiset silmät
osoittavat lumousvoimansa ainoastaan kelle tahtovat, ja samat kasvot,
silmät ja huulet sulkeutuvat täydellisesti jos tahtovat sinut sulkea
tuonne ulos kylmyyteen, ja nuo yhteenvedetyt kulmakarvat melkein sua
jäädyttävät.
Jos tämän naisen tulisi valita itselleen kukkasia, jotka hänen
kasvoilleen soveltuvat, niin emme neuvoisi hänelle ruusuja eikä
kamelioita, vaan hyacintejä. Loruelevat ruusut ja kameliat eivät sovi,
mutta hyacinti on ääneti ja puhuu ainoastaan kysyjälle.
Tämän naisen ruumis on täydellisen kaunis, hoikka ja notkea; hänen
paksut, mustat, luonnolliset kiharansa valuvat esiin Erlauer-päähineen
alta, joka on kultaisista pitseistä tehty ja varustettu pitkillä
leveillä punasilla nauhoilla. Sellainen muoti meillä oli siihen aikaan.
Oi! kuinka vastustamattoman viehättäviä naiset silloin olivat!
Nuori mies, joka puhuttelee tätä naista, voipi olla noin kahdenkymmenen
vanha. Hänellä on kauniit epikurolaiset kasvot, joihin juuri
esiin-pistävä parta luo varjoja poskille ja suun ympärille; kulmakarvat
ovat hienot, haaveksivaiset ja lempeän-muotoiset, mutta rohkea silmäys
ja sala-ivainen suu pyytävät väittää niitä valehtelijoiksi. Hoikka,
äkkiä kasvanut vartalo on hervakko, niinkuin usein nuorukaisissa, jotka
partaa odottavat.
Että nuoren naisen ja tuon poikamaisen nuorukaisen väli on erinomaisen
tuttava huomaa kohta ja kuunnellessa heidän keskusteluaan ymmärrämme
helposti syyn siihen.
Tuolla alhaalla salissa puhuu joku juhlallisella äänellä -- ääni on
sangen kaunis, vaan me emme kuule mitään hänen sanoistaan ylhäiseltä
sijaltamme.
Tuo ihana nainen olisi mielellään kuunnellut puhujaa ja antaa sentähden
ehtimiseen viuhkallaan viittauksia nuorukaiselle, joka lörpöttelee
hänen selkänsä takana, olla häntä häiritsemättä, vaan tämä ei siitä
huoli.
"Älkää yhtä mittaa lörpötelkö -- jos saan pyytää; antakaa mun
kuunnella. Vaan ainoastaan tuhmuuksia siellä puhutaankin".
(Tämä oli jotensakin tuttavasti puhuttu.)
"Ken? Hänkö siellä alhaalla?"
Veitikkamaisella harmilla napsahutti nainen hänen osoittamaa
etusormeansa perlemo-viuhkallaan.
"Pah! Jos tahdot sitä lukea, niin minä papalta varastan koko puheen,
niinkuin se on kirjoitettu paperille; silloin saat nekin paikat kaupan
päälle, jotka hän siellä täällä on pois pyyhkinyt".
(Hän sinutteli naista, mutta tämä ei sinutellut häntä.)
"Menkää -- jättäkää minut rauhaan. Kauniimmat paikat menevät minulta
hukkaan".
"Taputa käsiäs, niin hän sinun huvikses pitää puheen -- _da capo_".
Siihen nainen vaan hymyili.
Nuori herra havaitsi tämän hymyn.
"Etkö huomaa, kuinka pappa ylpeillen katselee tänne jokaisen
suurenmoisen lauseen jälestä? Minun kasvoistani hän ei varmaankaan
etsi sen vaikutusta. Kun pappa pitää puheita, niin hän todellakin on
kaunis mies. Kuinka hän innostuu ja ojentelee itseänsä! Täynnä voimaa
ja tulta. Tämä komitati-sali on vaarallinen kilpailutanner meille
nuorille; täällä vanhat aina voittavat meidät".
"Miksi ette tekin astu alas puheita pitämään? Olettehan valiokunnan
jäsen ja kunnia-ylimääräinen-notario".
"Minä en osaa sitä ollenkaan. Hiljakkoin koetin esittää maljan eräässä
tilaisuudessa, mutta takelluin niin hullusti, ett'en itsekään tiedä
kelle viimein huusin eläköön. Tämä ei sovi meikäläisille. Kun toinen
tai toinen vanhoista etevistä koulutovereistani juonittelee, koettaen
purjehtia parlamentti-puheen kurjassa ruuhessa vihriän pöydän yli,
ja minä näen hien nousevan hänen otsaansa, kaikkien hänen kymmenen
sormensa vapisevan, silmänsä tuijottavan -- näen kuinka hän vetää
otsansa ryppyyn, pusertaaksensa siitä ajatuksia, silloin kuumeen
väristykset vapisuttavat minua hänen puolestansa! Minä vapisen petosta,
että hän karille joutuu ja hukkuu meren syvyyteen; jos hän jonkun
onnenpotkauksen avulla perille pääsee, niin iloitsen siitä niinkuin
vältetystä vaarasta".
"Sen kyllä uskon, sillä te olette pelkuri".
"Myönnetty! mutta jos minä olisin sellaisen sulhasen morsian, niin
rakkauden tuskat heti poistuisivat, sillä moista nähdessään voi
ihminen joutua tainnoksiin. Aivan toista on kun vanha komea herra
astuu puhuja-lavalle ja ensin tyynellä arvokkaisuudella katselee
kuulijakuntaa, ikäänkuin etsiäkseen niitä, jotka tulevat osansa saamaan
hänen puheessaan, sekä sitten päästää irti suuret sanansa niin että
sali niistä kaikuu. Jos joku silloin tekee vastaväitöksiä, niin saa
kohta paikalla vastauksen, ja toisen tai toisen mahtisanan jälkeen
luo vanha herra silmäyksen galleriaan päin, vaatien kiitosta niiltä
silmiltä, jotka hymyilevät häntä vastaan sieltä ylhäältä, sitten hän
taas syöksee alas innostuksen mereen, nousee sieltä jälleen, milloin
se häntä miellyttää, ja lopettaa puheen yleisen viettymys-myrskyn
pauhatessa. Semmoinen vanha herra on meille vaarallinen kilpailija.
-- Sillä te ette huomaa silloin hänen paljasta päätänsä ja harmaita
hiuksiansa ja unhotatte hänen vale-tukkansa ja värjätyt viiksensä".
"Älkää toki olko niin paha -- jos saan pyytää", vastasi tuo ihana
nainen suutuksissaan. "Eikö teissä siis ole kipinääkään lapsellista
kunnioitusta?"
"Olenko minä sanonut että minun pappani viiksiänsä värjää? Ei
ainoallakaan sanalla! Tiedäthän sinä paraiten, ett'ei hän sitä tee.
Väri on vaan tänä päivänä erittäin hyvä. Mikä pyhyyden loiste häntä
ympäröi! -- tällä hetkellä -- luulen ma -- ei löydy koko isänmaassa
suurempaa miestä, kuin minun pappani. Sä huomaat, emintimäni, mikä
vahinko se oli kun hylkäsit meidät; sillä jos vielä olisit emintimäni,
niin sinua nyt nimitettäisiin kuvernörin rouvaksi ja olisit mahtavan
miehen puoliso".
"Te olette aika narri".
(Hän oli tuon nuoren miehen emintimä.)
"Tosi kyllä että kuvernörin rouva ei huomenna enään olisi olemassa,
koska pappani luopuu virastaan; mutta suuren miehen arvonimi jääpi
kuitenkin jälelle".
"Kuinka voitte puhua noin sopimattomasti totisista asioista?"
"Mitä totisia asioita? Kaikki luopuvat viroistaan, pappani tekee
ehdoituksen ja muut seuraavat kehoitusta. En ymmärrä mitä suurta siinä
on, että pappani luopuu virastaan. Hän jää herraksi niinkuin ennen ja
hänelle tulee vaan hauskempi olo kuin nyt. Vaan mitä hyötyä siitä on,
että nuo muut köyhät pirut luopuvat, jättäen jokapäiväisen leipänsä ja
tulevaisen toimeentulonsa, sitä en todellakaan voi käsittää".
Eräs vieressä seisova kuuntelija (ehkä sinä itse, hyvä lukija) ei
voinut olla antamatta nuorukaiselle muutamalla sanalla seuraavia
tietoja:
"He tekevät sen, nuori ystäväni, siitä syystä, että maan laki on
heille jokapäiväistä leipää kalliimpi, ja sen tähden, ett'eivät tahdo
kansallis-kunniaa voileipänä syödä".
Tuon solakan nuorukaisen kalpeat kasvot eivät tästä sen punaisemmiksi
käyneet. Kohottaen olkapäitänsä vastasi hän:
"Mitäpä minä tiedän tämän lain sisällisestä merkityksestä? Siihen
aikaan olin vielä lapsi, eikä kukaan myöhemminkään ole selvittänyt
minulle asiata".
Hänen onnekseen raivokkaat mieltymyksen osoitukset katkaisivat heidän
keskustelunsa.
Pääpuhuja oli lopettanut esityksensä.
Kun myrskyntapaiset mieltymyksen osoitukset olivat asettuneet, seurasi
meluava kohtaus. Vara-kuvernöri luki valiokunnan nimessä juhlallisen
vastalauseen, jossa komitati-kokous vastustaa väkivaltaa ja lain
rikkomista. Nyt vallitsi lehterilläkin semmoinen hiljaisuus, että
matalimmallakin äänellä lausuttu sana kuului. Jokainen sana muistutti
ruumiinarkulle heitettyä multaa, jota heittäessä sureva kyllä jättää
vainajansa leppymättömän haudan haltuun, vaan samalla, vastustaen
kuolevaisuutta, vetoo ylösnousemisen toivoon.
Kun kirjoitus oli luettu, hengitti yleisö huokeammin. Kaikki olivat
pelänneet, että täälläkin, niinkuin muualla, väkivalta estäisi
vastalauseen panemisen.
Tämä saatiin kuitenkin lausutuksi ilman sotavoiman ilmaantumisen.
Siihen aikaan kaupungissa ei ollut juuri mitään linnanväkeä.
Nyt luki pää-notario edusmiesten luopumuksen _en masse_. Kaikki
ensimmäisestä viimeiseen mieheen luopuivat viroistaan. Kaikki olivat
allekirjoittaneet perustuskirjan. Kun ei enään ole lakia, niin eipä ole
lain valvojiakaan.
Lehterillä rouvat pyyhkivät kyyneleet silmistänsä.
On kuitenkin vähän surullinen tuommoinen luopumus -- kun yht'aikaa
heitetään pois virka-arvo, vaikutus-ala, tienesti.
Mies sen tekee, mutta vaimon silmästä vierii kuitenkin kyynel, hänen
sanoessaan: "sinä olet tehnyt oikein".
Näinä päivinä 9,000 tämmöistä miestä vaimot heidän kodissaan
vastaan-ottivat kyynelhelmet silmissä.
Tämä oli tappelu, josta ei kukaan paennut, jossa halvin sotamies oli
johtajan arvoinen.
Tuo kalpea nuorukainen lehterillä sanoi tällä hetkellä itkevälle
naapurilleen:
"Minun tulee sääli ainoastaan Bilágoschia, oikeus-osaston arkivariota".
"Kuinka? Luopuuko hänkin?"
"Luopuu kyllä. Ja hän on kuitenkin palvellut kaksikymmentä vuotta.
Jokainen hallitus on häntä kunniassa pitänyt".
"Ja kuitenkin hän luopuu?"
"Sanotaanhan, että se on kunnian asia, isänmaallinen velvollisuus. Hän
ei voi jäädä paikalleen. Hänen on seuraaminen muiden jälkiä. Minun
tulee häntä sääli. Ja tämä luopuminen suututtaa minua sitä enemmän
kuultuani että he nyt aikovat lähteä maalle, vuokraamaan maatilaa
jossakin -- ja minä vasta vähän aikaa sitten tanssikoulussa tutustuin
hänen tyttärensä, pikku Ilonkan, kanssa! Suloisin, kauniin lapsi. Mikä
maamoukka hänestäkin tullee".
"Minä tunnen hänet. Hän on sangen näppärä tyttö. Hän ei voi olla
neljäätoista vuotta vanhempi".
"Yhden tekevä. Minä olen jo häneen rakastunut enkä olisi pahaksi
pannut, vaikka teateri-sensuri Pesth'issä olisi kieltänyt näyttämästä
tätä murhenäytelmää".
"St. St. St. St. St", kuului joka haaralta. "Kuka juttelee tuolla
lehterillä näin juhlallisella hetkellä?"
"Nyt lähden kohta, muuten he vielä päälle päätteeksi heittävät minut
ulos!" kuiskasi nuori herra naiselle, hyvästi jättäen. "Hyvästi,
emintimäni! Hyvästi. Me kohtaamme toisemme juhlakulussa".
"Missä juhlakulussa?"
"No kuuntele vaan. Juuri nyt Frans Bélteky ehdoittaa, että tämä
juhlallinen istunto lopetettaisiin mieltä ylemmällä toimituksella; että
mentäisiin kaikki _en masse_ ulos kirkkomaalle laulaen Vörösmartyn
hymniä, ja siellä, Honvédien haudalle, niiden kunniaksi, jotka
kaatuivat isänmaata puolustaessa, pystytettäisiin se lippu, joka on
liepehtinyt komitati-huoneen altailla. Kas vaan kuinka hän pöyhkeilee
ja antaa sappensa kuohua. Hyvästi, hyvästi. Minä riennän, sillä minun
tulee kantaa lippua; se on toimitus, joka sopii entisen kuvernörin
pojalle. _Apropos!_ Kunnioitukseni sun herra miehellesi. Vaan älä sano
hänelle mitään".
"Hulivili!" -- sanoi nainen hymyten ja rupesi sitten puhumaan toisen
kanssa.
Tuolla alhaalla salissa suostuttiin yksimielisesti nuoren puhujan
esitykseen, ja ikäänkuin sopimuksesta irroittivat naiset kukkaset
kiharoistaan ja rintakukkioistaan ja solmivat niistä seppeleen
lippua varten, joka entisestä kunniapaikastaan oli muutettava vielä
arvokkaampaan.
Neljännestunnin kuluttua oli koko ihmisjoukko kadulla, jossa pyhää
isänmaan virttä alettiin ja kulku kävi kirkkomaata kohti.
Etupäässä kävivät vanhukset, koetetut isänmaan-ystävät harmaapäät.
Sitten seurasi miespuolinen nuoriso. Rouvat ja nuoret tytöt muodostivat
jälkijoukon. Keskellä kävi lipunkantaja. Siksi oli edellä mainittu
nuori mies, innostunut ehdoituksen tekijä ruvennut ennen entisen
kuvernörin poikaa ja kantoi sitä, koristettuna naisten seppeleellä,
korkealla ilmassa. Sentähden täytyi nuoren Elemér'in -- se oli
nuoren Harter'in ristimänimi -- tyytyä laulamaan toista tenoria
hymni-laulajien parissa, ihanat naiset lauloivat soprania.
Elemér väärinkäytti kurjalla tavalla tätä luottamustointa,
sillä keskellä juhtakulkua käyden emintimänsä vieressä lauloi
hän hymni-nuoteilla -- ei Vörösmartyn runon yleviä sanoja, vaan
kaikenlaisia pyhissä-kävijäin veisuja, joista toinen oli toista
hullumpi ja jotka paitsi sitä olisivat olleet sopimattomia
pyhissäkävijällekin. Tämmöisillä kujeilla pakoitti hän ehtimiseen
vieressä käyvää naista nauramaan, jonka tähden Elemér sai pitää
hyvänänsä kaikenlaisia liikanimiä emintimältään, jotka liikanimet eivät
olleet erittäin imartelevia laadultaan. Toria sai hän koko matkan ja
vieläpä emintimä uhkasi lähettää hänet kotiin.
Vaan nyt häirittiin juhlakulkua yht'äkkiä odottamattomalla tavalla,
joka hetkeksi veti kaiken huomion puoleensa.
Kun nimittäin juhlakulku poikkesi kirkkomaalle johtavalle kadulle,
ilmestyi sen päässä ratsujoukko, joka tuli vastaan. -- Ne olivat
kyrassierejä; heidän kypärinsä välähtivät esiin tomupilvestä.
Torvien toitotus hämmensi juhlavirttä.
Feri Bélteky, tuo rohkea nuorukainen, joka oli tehnyt ehdoituksen, sai
sattumalta samassa hetkessä sydämenkouristuksen, joka, niinkuin hänen
tuttavansa tiesivät, usein vaivasi tätä pulskeaa nuorukaista. Poika
parka! Kuinka surullista!
"Toveri! ole hyvä, ota lippu", kuiskasi hän Elemér'ille, ja sen
jälkeen hänen täytyi, käsi rintaan painettuna, mennä istumaan eräälle
työkkärille.
Kiusallinen sydämenkouristus, joka tulee niin sopimattomaan aikaan.
Täyttäen kadun koko leveyden, tuli ratsujoukko juhlakulkua vastaan. --
Juuri samat sotamiehet olivat saaneet käskyn vaadittaessa väkivallalla
hajoittaa saman päivän komitati-kokouksen. He olivat myöhästyneet
tullessaan kahdeksan peninkulman päässä olevasta naapurikaupungista,
mutta kuitenkin tarpeeksi aikaisin häiritsemään juhlan loppua.
Kulku seisahtui; miehet kokoontuivat. Mitä nyt on tekeminen?
Katu täytetään kohta koko leveydeltään, toisella puolella isänmaallinen
juhlasaatto, toisella puolella vastaantuleva ratsujoukko.
Kadun vasemmalta puolelta meni pieni kapea kuja, oikotie kirkkomaalle.
Isänmaallinen joukko kokoontui vanhemman Harter'in ympäri. Hän oli
orakeli. Hänen huuliltaan odottivat kaikki, henkeänsä vetämättä,
ratkaisevaa päätöstä, mitä tehtävä oli näin arveluttavassa tilassa.
Ferdinand Harter, isä, oli kokenut mies, joka ei hämmästynyt
tämmöisessäkään hetkessä. Kohta paikalla hänellä oli valmistelematta
puhe käsillä. -- "Isänmaalliset miehet ja naiset! Tuossa raaka
väkivalta meitä lähestyy tiellä, kun menemme isänmaan kaipausta ja
kiitollisuutta osoittamaan. Jos täällä olisi ainoastaan miehiä,
niin minä sanoisin: me puolustamme asematamme emmekä väisty tieltä
tuli kuka tuli vastaan. Mutta heikompaan sukupuoleen katsoen olisi
kuitenkin tarpeeton julmuus saattaa tätä sukupuolta, jota meidän tulee
suojella ja puolustaa, tarpeettoman raa'an kohtelon alaiseksi. Jumala
on todistajamme, että asiamme on oikea; tällä varmalla vakuutuksella
povessamme voimme punastumatta valita tiemme; väistykäämme siis raa'an
väkivallan edestä pois, luomatta silmäystäkään, ja menkäämme tyynesti
päämääräämme kohti -- tuonne vasemmalle -- toista tietä".
Tämä tiesi selvällä Unkarin kielellä että juhla-saatto siirtyisi
sotamiesten edestä pois sivukadulle.
Harter nuorempi seisoi seppelöitty lippu kädessä.
"Mihinkä, jos saan kysyä?" huusi hän kuultuansa isän viisaat sanat:
"tuonneko, sivupolulle? Ja tämän lipun kanssa?"
Nyt kääntyi hän naisten puoleen ja koroittaen lippua huusi hän
kadrillinjohtajan äänellä ja tavalla: "_Mes dames, en avant!
Promenade_!"
Ennenkuin kukaan ehti häntä estää, riensi hän, seurattuna rouvilta ja
tytöiltä, rynnäkkö-askelin mies- ja nuorukaisjoukkojen ohitse, ja tuo
uhkarohkea vei seurueensa suoraan ratsu-joukkoa vastaan. Jokainen oli
hämmästynyt, mutta seurasi.
Torvien räikkyessä sotamiehet ryntäsivät heitä vastaan aina sivukadulle
asti. Kun molemmat joukot siis tässä yhteen sattuivat, antoi
päällikkö merkin joukolleen joka äkkinäisellä liikkeellä -- poikkesi
sivu-polulle, jättäen valta-tien vapaaksi laulu-joukolle.
Upseeri teki päällepäätteeksi, laskien miekkaansa, kunniaa lipulle,
kun tämä ohitse kannettiin, jonka tähden hän sai osakseen kaikuvat
eläköön-huudot.
Tämä rohkeus koroitti Elemér'in arvon kahdenkertaiseksi sekä miesten
että naisten mielessä. Ja kuitenkin oli luultava että tämä Elemér'in
puolesta ainoastaan oli hullunkurinen oikku.
Vaan täksi päiväksi ei tämä ilman seurausta jäänyt.
Kun Feri Béltekyä, tuota mainiota nuorta puhujaa, esti
sydämenkouristus, niin nuoriso hartaasti pyysi Elemér'iä puhumaan
Honvédien haudalla.
Turhaan hän koetti päästä siitä; hän ei ymmärtänyt puheita pitää,
hänellä ei ollut mitään taipumusta siihen. Häntä ei jätetty rauhaan.
Lippu oli hänen kädessään; hän vietiin ylös korkealle hautakummulle,
pakoitettiin pystyttämään lippu ristin juurelle, nostettiin sitten
olkapäille ja tässä asemassa oli hän pakoitettu lausumaan muutamia
sanoja.
Jumalan nimeen siis! Kuunnelkaamme Elemér'iä, päivän sankarin poikaa.
Siis -- Elemér todellakin sanoi jotakin.
"Te urhoolliset Honvédit vuodelta 1849, joita en ikinä ole tuntenut.
Teillä oli isänmaa eläissänne ja kuoltuannekin teillä on isänmaa. Me
olemme tulleet tänne teille ilmoittamaan, ett'ei ylösnousemisen päivä
vielä ole tullut. Te voitte nukkua rauhassa vielä. Vaan me jätämme
teille kuitenkin tämän lipun, jonka kerran hengellänne maksoitte;
meille on se maksanut 7 guldenia ja 25 kreutzeriä varsineen päivineen,
emmekä nyt enää tiedä mitä on sen kanssa tekeminen!"
Helppo on ymmärtää, että Elemér sai kyytiä vanhoilta ja nuorilta
tästä typerästä puheesta. Samoin naisiltakin ja päälle päätteeksi
emintimältään.
"Te olette paranematon veitikka", torui emintimä, kun Elemér saattoi
häntä kotiapäin. "Onko säädyllistä sellaisessa tilaisuudessa puhua
mokomia tuhmuuksia?"
"Kas niin! Nyt sinä rupeat torumaan minua niinkuin kotonamme ennen",
jatkoi Elemér.
"Niinkö!" sanoi emintimä moittivalla silmäyksellä. "Emintimänne on siis
torunut teitä paljon siihen aikaan kun te vielä olitte hänen poikansa
-- eikö niin?"
"Ei sanoilla, vaan silmäyksillä niinkuin äsken. Sinä voit katsella
ihmistä kuin Anakonda-käärme. Ihmekö sitten että isäparkani on saanut
harmaita hiuksia noista silmäyksistä. -- _Pardon!_ -- enhän ole
sanonut, että minun papallani on harmaat hiukset".
"Mene -- minä olen suuttunut teihin! Teille ei mitään ole pyhää".
Tuo ihana nainen antoi sitten Elemér'in auttaa itseänsä vaunuihin,
mutta ei käskenyt häntä viereensä istumaan, niin julma oli hänen
vihansa.