Joka ihmisen toimintaa hyödyttää suhteensa tuleviin tapahtumiin,
kunniaan, suloon ja kaikkiin tosi seikkoihin. Laajanäköisyys ja
levollinen, luottavainen kärsivällisyys eroittavat enemmän kuin mitkään
muut ominaisuudet ihmisen toisesta ihmisestä ja lähentävät häntä
Luojaansa; ei ole olemassa tointa tai taidetta, jonka ylevyydelle emme
saattaisi tätä asettaa mittapuuksi. Muistakaamme sentähden
rakentaessamme rakentavamme ainaiseksi; ei yksinomaan nykyhetken
iloksi, nykyhetken tarpeeksi. Tehkäämme työ senlaatuinen, että
jälkeläisemme meitä siitä kiittävät, ja asettaessamme kiven kiven
päälle ajatelkaamme, että kerran tulee aika, jolloin näitä kiviä
pidetään pyhinä, sentähden että meidän kätemme ovat niitä koskettaneet,
ja että ihmiset katsellessaan tekojamme ja työtämme sanovat: "Katsokaa,
tämän tekivät meidän hyväksemme isämme!" Sillä rakennukselle suurinta
kunniaa eivät todellakaan tuota sen kivet ja sen kulta, vaan sen ikä,
tuo sen sävyn syvästi tuntoinen täyssointu, vakava valppaus,
salaperäinen osanotto, jopa hyväksyminenkin tai tuomitseminen, jota
meihin jo kauvan ihmiskunnan katoavaisten laineiden huuhtomat muurit
ovat vaikuttaneet. Niiden pysyvä todistus ihmisestä, niiden hiljainen
vastakohta kaikkien kappaleiden katoovaiselle luonteelle, niiden voima,
jolla ne vuosien ja aikojen kuluttua, hallitussukujen haihduttua ja
toisten noustua, ja maanpinnan ja merenrajojen muuttuessa säilyttävät
taiderikkaan, kauniin muotonsa voittamattomaksi ajaksi, yhdistävät
menneitä ja tulevia aikakausia toisiinsa, ja liittäen kansat
myötätuntoisina yhteen melkein heidät yhtäläisentävät: tällä kullalla
kirjailevalla ajalla on meidän etsittävä rakennustaiteen todellista
valoa, väriä ja koristusta. Vasta kun rakennus on saavuttanut tämän
luonteen, kun se on kunnian ja ihmistekojen pyhittämä, kun sen muurit
ovat tulleet kärsimyksen todistajiksi ja sen pilarit kohoovat kuoleman
varjosta, voi sen olemassaolon, joka kestää kauvemmin kuin maailmaa
ympäröivät luonnolliset seikat, omaksi tulla niin paljon sävyä ja eloa,
kuin nämä omistavat.
17. On olemassa vain kaksi tehokasta ihmisen muistamattomuuden
voittajaa, runous ja rakennustaide, ja jälkimmäiseen sisältyy jossain
määrin edellinen, ja onkin se todellisuudessa mahtavampi. On hyvä omata
ei vain sitä, mitä ihmiset ajattelivat ja tunsivat, vaan sitäkin, johon
he käsin koskettivat; josta he saivat voimansa; jota heidän silmänsä
koko heidän elinaikansa katselivat. Homeron aikakausi on hämärän
epätietoinen hänen persoonallisuudestaan. Toisin on Perikleen
aikakauden laita: päivä tulee, jolloin tunnustamme, että olemme enemmän
oppineet Kreikan kuvaveiston rapautuneista jäännöksistä, kuin sen
mieluisilta runoilijoilta ja urheilta historijoitsijoilta. Jos
menneisyyden tiedoistamme on jotakin hyötyä, jos ajatus jälkimaailman
muistelusta meitä ilahuttaa ja jos nykyinen ponnistus voi tehdä
voimakkaaksi, nykyinen kärsimys kärsivälliseksi, niin on kansalliseen
rakennustaiteesen nähden olemassa kaksi velvollisuutta, joiden
merkitystä ei voi kyllin korkeaksi arvostella: ensiksikin nykyajan
rakennustaiteen muodostaminen historialliseksi, ja toiseksi menneiden
aikojen rakennustaiteiden säilyttäminen kaikkein kalleimpana perintönä.
18. Kansan elämä on tavallisesti laavavirran kaltainen, joka ensin
etenee loistavasti ja rajuna, sitten heikkona ja peitettynä, vihdoin
vain hyytyneiden möhkäleiden syöksähtelemisenä. Tätä viimeistä tilaa on
ikävä katsella. Kaikki nämä asteet voi selvästi huomata taiteessa,
erittäinkin rakennustaiteessa; sillä ollen erittäin riippuvainen
todellisen elämän lämmöstä on se myös varsin vastaanottavainen väärän
elämän kylmettävälle myrkylle. En tunne mitään painostavampaa, kuin on
elottoman rakennustaiteen näkeminen, jos sen tunnusmerkkiä kerran on
alkanut käsittää. Lapsuuden heikkous on täynnä lupausta ja viehätystä,
-- epätäydellisen tietämisen taistelu täynnä voimaa ja yhteyttä; mutta
nähdä heikkouden ja jäykkyyden valtaavan kehittynyt mies; nähdä
kirjaimet, joilla muinoin oli ajatuksen tuore leima, litteinä ja
kuluneina ylenmääräisestä käyttämisestä; nähdä muinoin elävän olennon
kuori sen kuihtuneessa muodossa, kun niiden värit ovat vaalistuneet ja
asukkaansa kuollut, -- se on nöyryyttävämpi, onnettomampi näky, kuin
kaiken tiedon häviäminen, ja palaaminen ilmeiseen, avuttomaan
lapsuuteen.
19. Totuuden solvaamiset, jotka häväisevät runous- ja maalaustaidetta,
rajoittuvat suurimmaksi osaksi esineensä _käsittelemiseen_.
Rakennustaiteessa on vielä toinen, vähemmän hieno, halveksittava
totuuden loukkaaminen mahdollinen; suoranainen valhe aineen laatuun tai
työn paljouteen nähden. Tämä on sanan täydessä merkityksessä väärä, ja
ansaitsee samallaisen tuomion, kuin jokainen muukin siveellinen rikos;
se on sekä yksityisille että kansoille yhtä ala-arvoista; missä sitä
vaan on levitetty ja suvaittu, on se aina ollut erityisen taiteiden
alentamisen merkkinä; ettei se ole tullut vielä pahemman, nimittäin
ankaran rehellisyyden yleisen puutteen merkiksi, selittää vain se
omituinen eroitus, joka vuosisatoja sitten on eroittanut taiteet --
omantunnon asioina -- kaikista muista ihmishengen objekteista. Että
tunnollisuus vetäytyy pois tällä tavalla taiteessa käytetyistä
voimista, on sen itsensä taiteita hävittäessä samaan aikaan jossain
määrin tehnyt tehottomaksi todistuksen, jonka se muuten olisi voinut
antaa luonteesta ja omituisuudesta kansojen, joiden keskuudessa sitä on
vaalittu; jos ei, niin olisi enemmän kuin omituista, että yleisestä
vilpittömyydestään ja uskollisuudestaan niin tunnettu kansa, kuin
englantilaiset ovat, sallii rakennustaiteessaan enemmän ulkokuorta,
peittelemistä ja petosta, kuin mikään muu kansa.
Ajattelemattomasti suvaittuina ne vaikuttavat sentään turmiollisesti
taiteesen, missä niitä harjoitetaan. Ellei löytyisi mitään muuta syytä
rakennustaiteellisiin epäonnistumisiimme, niin olisi näissä pienissä
epärehellisyyksissä kyllin selitystä niihin kaikkiin. Niiden
poistaminen on ensimmäinen eikä suinkaan pienin askel suuruuteen;
ensimmäinen, sillä se on niin silmiinpistävä ja on helposti
poistettavissamme. Saatamme olla kykenemättömiä saamaan pakoittamalla
hyvä tai kaunis eli uusi rakennustyyli; mutta _rehellisen_
rakennustaiteen voimme pakolla saavuttaa: köyhyyden niukkuuden voi
antaa anteeksi, ankaraa hyödyllisyyttä voi kunnioittaa; mutta mikä muu
kuin halveksiminen voisi kohdata petoksen alhaisuutta.
20. Kuten hienotunteinen nainen ei kanna vääriä jalokiviä, samoin
halveksii kunnollinen rakennusmestarikin vääriä koristuksia. Niiden
käyttäminen on yhtä julkea, kuin anteeksiantamatonkin vale. Käytät
sitä, mikä itselleen anastaa arvon, jota sillä ei ole, väität sen
maksaneen sitä, jota se ei ole maksanutkaan, olevan sitä, mitä se ei
ole. Se on petosta, törkeyttä, hävyttömyyttä ja syntiä. Alas sellaiset!
Musertakaa ne mäsäksi, antakaa niiden paikan seinällä olla epätasaisena
ja karheana. Et ole niistä mitään maksanut, sinulla ei ole mitään
tekemistäkään niiden kanssa; et tarvitse niitä. Ei kenellekään
maailmassa ole koristukset välttämättömiä. Mutta vilpittömyyttä on
jokaisen tarvis. Kaikki kauniit luonnokset, joita milloinkaan on
keksitty, eivät ole valheen arvoisia. Anna muuriesi olla niin paljaina
ja alastomina kuin höylätty lauta, taikka rakenna ne poltetusta savesta
ja silpusta, jos niin pitää olla; mutta älä rappaa niitä vääryydellä.
21. Yhtä kykenemme aina tekemään -- tulemaan toimeen ilman
konekoristuksia ja valurautatyötä. Kaikki ne metallikuvat, keinokkaat
kivet, kaikki ne puu- ja pronssijäljennökset, joiden keksinnöstä joka
päivä kuulemme riemuittavan, -- kaikki ne lyhyet, halvat ja kevyet
menetystavat saadakseen aikaan sen, jonka kunniana on sen vaikeus, --
ovat yhtä monta uutta estettä muutenkin vaivaloisella tiellämme. Ne
eivät tee ketään meistä onnellisemmaksi tai viisaammaksi. Ne tekevät
käsityksemme vain pintapuolisemmaksi, sydämmemme kylmemmäksi, järkemme
heikommaksi. Meidän on tehtävä työtä elääksemme, ja tehtävä
tarmokkaasti; toista työtä teemme iloksemme ja se on tehtävä täydestä
sydämmestä; ei puolittain ja niukasti, vaan tahtoen; mikä ei ole tämän
ponnistuksen arvoista, se on parempi jättää kokonaan tekemättä. Ehkä
kaikella, mitä meidän on tehtävä, ei ole muuta tarkoitusta, kuin
harjoittaa sydäntämme ja tahtoamme ja olla itsessään tarpeetonta;
ainakin on sen antama vähäinen hyöty tuiki tarpeeton, ellei se ole
kättemme ja voimiemme siihen käyttämisen arvoinen. Ei sovi
kuolemattomuudellemme ottaa vastaan sille arvottomia helpotuksia ja
sietää, että tarpeettomia välikappaleita tunkeutuu sen ja sen
vallitsemien seikkojen väliin. Joka tahtoisi muodostaa henkensä
luomuksia muulla tavoin kuin omalla kädellään, hän antaisi myös, jos
voisi, taivaan enkeleille positiiveja helpottaakseen heidän
soittelemistaan.
22. Käsityön voi aina eroittaa konetyöstä; tosin on ihmisten
mahdollista muuttua koneiksi ja alentaa työnsä konetyön tasalle. Mutta
niinkauvan kuin he tekevät työtä _ihmisinä_, ja tekevät sitä koko
sydämellään, ja tekevät parhaansa, ei tee se mitään, vaikka olisivat
kuinka huonoja työntekijöitä tahansa, sillä siinä käden työssä on
sentään aina jotakin, joka on kaiken kiitoksen yläpuolella: niissä on
selvästi huomattavissa, että muutamat paikat ovat enemmän ilahuttaneet
kuin toiset, että siinä on viivähdetty ja työskennelty erikoista
huolellisemmin; sitten tulee kohtia, joissa ei ole niin välitetty, ja
kiireellisiä kohtia, ja tässä on taltta kovin takonut, tässä taas
kevyesti ja tuossa arkaillen, ja jos ihminen käytti työssään järkeään,
samoin kuin sydäntäänkin, niin on kaikki oleva oikealla kohdallaan, ja
joka osa kohottava toisen arvoa. Kokonaisuuden vaikutus verrattuna
samallaisen koneella tai innottomalla kädellä veistettyyn kuvaukseen on
samallainen, kuin hyvin luettu ja syvästi tunnettu runo verrattuna
vaikutukseen, joka aiheutuu, jos niitä koneellisesti lukea pauhataan.
Useat eivät huomaa eroitusta; niille, jotka runoista pitävät, on se
kaikki kaikessa, -- mieluummin ovat he runoja kuulematta, kuin kuulevat
niitä huonosti lausuttavan; niille, jotka ovat rakennustaiteesen
mieltyneet, on käden elo ja pontevuus kaikki kaikessa. He mieluummin
ovat mistään koristuksesta huolimatta, kuin ottaisivat huonon, s.t.s.
välinpitämättömästi veistetyn. En voi kyllin usein toistaa, ettei
karheasti tai kömpelösti veistetyn tarvitse välttämättömästi olla
huono, vaan sellainen on _välinpitämätön_ työ, jossa kaikkialla
huomaa saman vaivannäön -- sydämettömän ponnistuksen sileän,
pitkäveteisen tyyneyden, -- auran säännöllisyyden tasaisella pellolla.
Välinpitämättömyyttä huomaamme pikemmin täydellisessä, kuin muussa
työssä,-- ihmiset tulevat itseään täydentämällä kylmäkiskoisiksi ja
veltoiksi, ja jos luulee, että täydellisyys on sileyttä ja saavutettava
santapaperin avulla, niin voi yhtä hyvin jättää heti työn koneelle.
_Todellinen_ täydellisyys on yksinkertaisesti tarkoitetun vaikutuksen
täysi esitys, ja _korkea_ täydellisyys on hyvin tarkoitetun, elävän
vaikutuksen esitys ja on useimmin saavutettavissa karhean kuin sileän
käsittelyn kautta.
23. Mielikuvitusrikkaan myötätuntoisuuden voima on suuressa määrässä
väsymykselle altis; niin että, jos annamme sen työskennellä liian monen
esineen kanssa yhtäaikaa tai liian suuremmoisten seikkojen kanssa
peräkkäin pitkän aikaa, ei se kestä ponnistuksissa, vaan uupuu,
samoinkuin jäsenet ruumiillisesta väsymyksestä, ja on silloin
kykenemätön noudattamaan minkäänlaista vaikutusta, ennenkuin on
levännyt. Siinä ilmenee kyllästymisen oikea luonne, jota kyllästymistä
matkoilla liian paljon katseltuamme niin usein tunnemme. Ei niiden
kauniiden nähtyjen esineiden yksitoikkoisuus ja paljous ole tehnyt
näitä arvottomiksi, vaan on sisällinen voimamme liiaksi rasitettu, ja
sen sijaan että antaisi sen levätä, ihmettelee matkustaja tylsyyttänsä
ja kykenemättömyyttänsä ihailemaan, etsii jotain vielä ihailtavampaa ja
kiihoittaa ja kiusaa ja ravistelee tunnettansa sanomalla: Katso sitä ja
katso tätä ja tuota vielä ihailtavampaa! -- kunnes se kokonaan lamautuu
kaikelle enemmälle tuskalle ja ilolle, tylstyneenä useaksi seuraavaksi
päiväksi. Epätoivoinen tuhlaaja kääntyy Campagnan hevoskilpailuihin
eikä kykene nyt mihinkään muuhun. Sen sijaan että tunteemme voima, jos
se kesken yksinkertaisia tapahtumia olisi saanut kallistua ruoholle ja
hiukan aikaa levähtää, olisi taas vähitellen toipunut, jälleen
saavuttanut voimansa ja eloisuutensa ja ollut taas pian työkykyinen. On
siis aina välttämätöntä, kun tämä sisällinen voima uupuu, etsiä sille
vähä vähemmän eikä enemmän ihailtavaa, minkä kanssa se voi seurustella
tuossa heikossa tilassa ollessaan; anna sen sitten olla levossa, niin
se pian virkistyy.
24. Jokaisesta ihmisestä, jolla kaikki viisi aistiansa on vallassaan,
on hiljainen noin kymmenen tai kahdentoista peninkulman matkaaminen
päivässä hupaisinta matkustamista. Kaikki matkustaminen käy ikäväksi
sitä mukaa, mitä nopeammin se tapahtuu. Junalla kulkemista en yleensä
pidä minään muuna kuin matkustamisena. Se on yksinkertaisesti samaa
kuin tulla lähetetyksi toiseen paikkaan; melkeinpä paketin tavoin.
25. Kaikkea suurta tehdessä on siihen koko olento kohdistettava, sekä
ruumis että sielu, olletikin sielu. Muta tämä työ ei ole koko olennon
yksipuolista työtä, myöskin työ kääntyy koko olennon puoleen. Mitä
täydellinen olento puhuu, sitä täytyy myös täydellisen olennon
kuunnella. Ei ole minun tehtäväni kuluttaa koko henkeäni, menettää koko
voimaani ja elämääni työhöni, sinun katsojana tai kuuntelijana minua
vain puolinaisesti hengelläsi tarkatessa; sinun täytyy olla kokonaan
minun, kuten minäkin olen kokonaan sinun; ainoastaan niillä ehdoin
voimme olla samaa mieltä. Kaikki taipumuksesi, suurimman ja parhaan
sinussa täytyy olla hereillä; muuten en saa palkkaani. Maalarin ei ole
pantava inhimillisen luonteensa koko aarretta työhönsä, tyydyttääkseen
vain yhtä osaa katsojasta; ei yksinomaan huvittaakseen hänen aistejaan,
ei vain tyydyttääkseen hänen mielikuvitustaan, ei ainoastaan
houkutellakseen mielenliikutukseen, ei vain johdattaakseen häntä
ajattelemaan, vaan tuon _kaiken_ aikaan saadakseen. Aistien,
mielikuvituksen, tunteen, järjen, koko havaitsevan hengen täytyy
tarkkaavaisuudessa tulla tyydytetyksi tai iloisesti liikutetuksi;
muuten ei ole työtätekevä henki tehtäväänsä hyvin täyttänyt. Sillä
huomaa, hänellä ei ole ainoastaan _oikeus_ päästä kohtaamaan kasvoista
kasvoihin, sydämestä sydämeen; vaan jo hänen _velvollisuutensa_ se
aiheuttaa toisen sielun vastaamaan: sen torven tärähdyksen täytyy olla
niin selvän, että, vaikka kehoitukseen tylsyyden tai laiskuuden takia
ei vastattaisikaan, ei voisi sentään olla epäilystäkään sen
merkityksestä; teoksessa täytyy olla semmoinen voima, että sitä
seuraamatta oleminen olisi oma syymme. Tämän me siltä vaadimme, tätä
rukoilemme. Useimmat ihmiset eivät tiedä, mitä heissä on, ennenkuin
tämä huuto heitä kutsuu: sydämensä heissä nääntyy, uni ja velttous
valtaavat heidät. Eivät ole he mistään niin kiitollisia, kuin tästä
huudosta: "Heräjä sinä, joka makaat!"
26. Parempi, monta vertaa parempi on, ettet koskaan astu
taulukokoelmaan, kuin että menisit sinne vain vetelehtiäksesi ja
myhäilläksesi: parempi, monta vertaa parempi on, ettet koskaan tartu
siveltimeen, jos sivelet sillä vain oman mitättömän taitosi turhasta
mielihyvästä; parempi, monta vertaa parempi on, ettet ollenkaan tarkkaa
kuvia, ja jäät niihin tutustumatta, kuin että tietäisit juuri niin
paljo, että voisit keksiä virheitä suurista teoksista ja leimata
julkeuden hyväksymiseksi ja väärinkäsityksen terävänäköisyydeksi.
27. Mitä kauniimpi taide on, sitä enemmän se varsinaisesti on
semmoisten ihmisten tekoa, jotka _tuntevat_ olevansa _väärässä_, --
jotka pyrkivät täyttämään lakia ja tavottamaan kauneutta, joita he
eivät vielä ole saavuttaneet, ja joista he tuntevat olevansa sitä
kauvempana, mitä enemmän he niitä tavoittelevat. Ja kuitenkin on
taide vielä syvällisemmässä merkityksessä tekoa semmoisten ihmisten,
jotka tietävätkin olevansa oikeassa. Juuri tämä aikomuksistaan
ehdottomasti eksyvä tunne osoittaa tuon aikomuksen täydellisyyttä, ja
epäonnistumisen pysyvä tunto johtuu yhä kirkkaimmin katsein näkemään
totuuden kaikkein pyhimpiä lakeja.
28. Suurimman taiteilijan oikea tunnusmerkki on, -- että hän
vapaehtoisesti luopuu suuruudestaan; että hän tekee _itse itsensä_
huonoksi ja huomaamattomaksi, mutta niin kohottaa ja kuvaa taiteensa
esineen, että sinä mieluummin näkisit itse esineen, kuin taideteoksen.
Et ole siis koskaan kylliksi ihaillut taiteilijan teosta, ennenkun olet
alkanut sitä halveksia. Paras tunnustus, jonka voisi antaa Phidiaksen
Athenelle, olisi halu nähdä mieluummin jumalatar ilmielävänä; ja
kristillisen taiteen ihanimmilta madonnilta puuttuu heille kuuluva
kunnia, jos ei ne herätä katsojassa tuskallista kaihoa saada nähdä
neitsyt ilmielävänä.
29. Tunteminen ei todista mitään oikeata, sisäistä yhdennäköisyyttä.
Kirjojamme tunnemme kansistaan, vaikka oikeat, varsinaiset tuntomerkit
ovat niiden sisällä. Ihmisen voi koiransa tuntea haistamalla, hänen
räätälinsä hänen takistaan, ystävänsä hänen hymystään: kukin näistä
tuntee hänet, mutta tuntemisen tarkkuus riippuu hänen oman henkensä
arvosta. Mikä itse asiassa on ihmiselle tutunomaista, sen tietää yksin
Jumala. Ihmisen muotokuvassa saattavat kasvonpiirteet olla täysin
tarkasti kuvatut, ilman että niissä on hituistakaan ilmettä; se saattaa
olla, käyttääkseni tavallista lausepartta, "kuin ilmetty hän";
jokainen, jopa kissansakin tuntisi hänet. Toisessa muotokuvassa
saattavat piirteet olla ehkä huolimattomasti tai huonosti kuvatut,
mutta siinä on silmänvälke ja huulen omituinen väritys, jota hänessä
huomaa vain korkeimman henkisen kiihoituksen hetkinä. Sen tuntisivat
vain hänen ystävänsä. Toinen ehkä ei kuvaa mitään hänen tavallisesta
ilmeestään, vaan jotakin hänen elämänsä kiihoittuneimmalla hetkellä
ilmennyttä, jolloin kaikki salaiset intohimot ja korkeimmat voimat
yhtaikaa pääsivät valloilleen. Vain ne, jotka ovat hänen sellaisena
nähneet, kykenevät kuvan häneksi tuntemaan. Mutta minkälainen olisi
sitten _ihmisen_ todellinen kuva? Ensimmäinen osoittaa satunnaisuuksia
ruumiista, -- jossa turmelus asustaa; jota mato odottaa. Toinen
antaa lihalle hengen leiman; mutta se esittää henkeä _sellaisten_
mielenliikutusten aikoina, jotka melkein kaikissa ihmisissä ilmenevät
ja jotka eivät ole sen henkilön olemukselle ominaisia, vaan saattavat
olla tottumuksen, kasvatuksen ja sattuman tuloksia; -- teeskennelty
muoto, joka, _olkoonpa_ se otettu tahallisesti tai tietämättä, on
kenties kaikessa verhoamansa luonteen juurtuneelle ja todelliselle
täydellisenä vastakohtana. Kolmannessa on ehkä jälkiä kaikesta
salaisimmasta ja mahtavimmasta, kun kaikki teeskentely ja kaikki
tottumukset, jokainen vähäpätöinen ja ohimenevä liikutus, -- ainaisen
virran jää, ranta ja vaahto -- pirstoutuu, murtuu ja häviää sisällisen
voimansa havahduttua; kun jumalallinen kiihoitin kutsuen ja vaatien on
herättänyt ilmieloon nuo uinuvat voimat ja tunteet, joita hengen oma
tarmo ei voinut esittää, eikä hänen tajuntansa voinut käsittää; jotka
Jumala yksin tuntee ja Jumala yksin voi herättää; -- juuri hänelle
ominaisten, eroittavien tunnusmerkkien syvyyden ja salaisuuden. Samoin
on ulkonaisen luonnon laita; sillä on ruumis ja sielu, kuten
ihmiselläkin; mutta sen sieluna on jumaluus. On mahdollista esittää
ruumis ilman henkevyyttä, ja se näyttää hyvin näköiseltä niistä, joiden
aistit tuntevat vain ruumiin. Käy päinsä esittää henkeä sen
tavallisissa, ala-arvoisissa ilmauksissaan; sitä pitävät hänen
näköisenään ne, jotka eivät ole saaneet kuulla häntä hänen
voimakkuutensa hetkinä. On mahdollista esittää henkeä sen salaisissa ja
ylevissä vaikutelmissa, ja sitä pitävät näköisenä vain ne, joiden
nähtäviin nämä vaikutukset ovat tulleet paljastetuiksi. Kaikki tämä on
totuutta; mutta totuuden arvoa, jota se kykenee esittämään ja
tuntemaan, vastaa taiteilijan mahti ja katsojan vilpittömyys.
30. Luonto säilyttää parhaansa lujasti sinetittynä, kunnes sitä
kunnioituksella katsellaan. Taiteilijalle, joka sitä pitää kunniassa,
voi se antaa aihetta kadun kerjäläisenkin kasvoista. Mutta sitä
toisintavan maalarin työssä saattaa se Portiankin näyttämään epäjalolta
ja Perditan viehätyksettömältä.
31. Taiteilijan tehtävä maailmassa on olla näkevä ja tunteva; olla
sellaisen hienouden ja hellätuntoisuuden välikappale, ettei mikään
varjo, eikä väri, eikä viiva, eikä hetkellinen, ohimenevä ilmaus häntä
ympäröivistä, näkyvistä esineistä, eikä mikään mielenliikutuskaan, jota
nämä kykenevät hänen siihen kohdistuneelle hengelleen antamaan, jää
piirtäytymättä häneen tai tulisi poispyyhityksi hänen muististaan.
Ajatella, arvostella, todistaa ja tietää ei ole hänen tehtävänsä. Hänen
paikkansa ei ole hallituksessa, eikä tuomioistuimella, eikä
oikeussalissa puolustajana, eikä kirjastossa. Kaikki tämä on määrätty
toisten ihmisten tehtäväksi. Hän miettiköön noin sivumennen; hän
tehköön silloin tällöin johtopäätöksiä, kun hänellä ei ole parempaa
tehtävää; tietäköön, -- ettei hän voi katkelmia, joita hän
kyyristymättä saattaa koota, vaivatta saavuttaa; mutta älköön hän tästä
kaikesta lainkaan huolehtiko. Elämäntyönsä olkoon paljaaltaan
kahtalainen: nähdä ja tuntea.
Ehkä väittää lukijani, että tiedon suuri etu on juuri siinä, että se
avaa silmät; että se tekee havaittaviksi seikkoja, joita emme olisi
koskaan nähneet, jos emme olisi ennen niistä tienneet.
Ei niin. Sitä saattavat sanoa ja uskoa vain ne, jotka eivät tiedä,
miten suuren taiteilijan havainto- ja tuntokyky suhteutuu toisiin
ihmisiin. Ei ole yhdessäkään taiteessa minkäänlaista suurta maalaria
tai suurta työntekijää, joka ei yhdessä hetkessä näkisi enemmän, kuin
hän voisi oppia tuhattuntisessa työssä.
32. Suuri taiteilija käsittää luonnon semmoisenaan, ja suuntaa katseen
ja ajatukset sen täydellisimpään osaan; epätodellinen taiteilija
säästää itseltään vaivan poistamalla tieltään sen, mikä hänestä näyttää
loukkaavalta taikka muuttaa hän sen. Tämmöisen menettelyn paha vaikutus
on kahdellainen. Ensiksikin kauneutta, jolta taustansa lisäyksineen on
ryöstetty, ei ole enää nautittava kauneutena, aivan samoin kuin valoa,
jolta on ryöstetty kaikki varjo, ei ole enää nautittava valona.
Valkoinen kangas ei voi kuvata päivänpaisteen vaikutusta; taiteilijan
täytyy sen muutamin paikoin hämmentää voidakseen antaa sen loistaa
toisissa paikoin. Ei kauniin keskeymätön jaksokaan voi tuottaa
kauneuden oikeata vaikutusta; sen täytyy kohota vähemmän arvoisesta
voidakseen oman mahtinsa levittää. Luonto on sen ala-arvoiset ja
jaloimmat ainekset enimmiten sekoittanut, kuten se sekoittaa
päivänpaisteen varjon kanssa antamalla sillä tavalla molemmille heille
kuuluvan hyödyn ja vaikutuksen. Taiteilija, joka suvaitsee jättää
varjon pois, nääntyy luomassaan paahtavassa korvessa. Fra Angelicon
todellisesti korkea ja kaunis taide on aina säilyvä tuoreena ja
voimakkaana munkkiveljiensä jokseenkin jokapäiväisten kasvonpiirteiden
ujostelemattomassa ja vanhastaan tunnetun haperan pyhyyden
kuvaamisessa; mutta nykyaikaiset saksalaiset ja rafaeliittiset koulut
menettävät kunniatansa ja jalouttansa ihailemalla parturimaisesti
kauniita kasvoja eikä niillä todellakaan ole oikeata luottamusta muihin
kuin suoriin neniin ja kiharaisiin hiuksiin. Paolo Veronese asettaa
taiteessaan kääpiön sotamiehen, neekerinaisen kuningattaren
vastakohdaksi; Shakespeare asettaa Calibanin Mirandan ja Autolycuksen
Perditan viereen; mutta tavallinen ihanteellisuus pelastaa kauneutensa
salongin sekä viattomuutensa luostarin yksinäisyyden turviin; se
väittää tekevänsä sen hienosta valinnasta ja puhtaasta tunteesta,
samalla kun sillä todellisuudessa ei ole rohkeutta tehdä hirviölle
vastarintaa eikä kyllin sukkeluutta varustaa veijaria. Vain totuttuamme
kuvaamaan kaikki asiat vilpittömästi, voimme oppia, mikä on kaunista ja
mikä ei. Rumimmissakin esineissä on jonkun verran kauneutta, ja tämä on
aina heille ominainen aines, jota ei voi erottaa niiden rumuudesta, ja
jota on ihailtava sen yhteydessä tai ei ensinkään. Mitä enemmän
taiteilija ottaa luonnon semmoisena, jommoisena hän sen löytää, sitä
odottamattomampaa kauneutta hän keksii ennen ylenkatsotussa; mutta
juljetkoon hän kerrankin vain anastaa itselleen oikeuden paheksia, niin
vähitellen nautintonsa piiri supistuu, kunnes se, minkä hän luuli
jaloksi valinnaksi, vihdoin muuttuu ahtaaksi havaitsemiseksi.
Esittämällä aina _yksiä ja samoja_ tulee hänen taiteensa luonnottomaksi
ja sairaloiseksi, kunnes hän lopullisesti sitäkään, mitä hän tahtoo
säilyttää, ei enää voi uskollisesti kuvata.