vaikka ei koskaan _täydellisesti_. Ei mikään inhimillinen kyky ole
koskaan nähnyt asian kokonaisuutta; mutta voimme siitä sitä enemmän
huomata, mitä kauvemmin sitä tarkkaamme. Joka-ainoa on huomaava siitä
erilaisen luonnonlaatunsa mukaan jotakin erilaista, mutta kaikki
erilaisuudet ovat siinä kuitenkin olemassa, jos vaan havainnon tekijän
luonne on rehellinen. Jokainen edistys havaitsemistarkkuudessamme
näyttää meille aina jotakin uutta; mutta se vanha, jonka ennen
havaitsimme, on siinä myöskin jälellä. Ei uusien havaintojen
vastustamana, vaan näiden kautta pehmeämpänä ja runsaampana käy se yhä
kauniimmaksi sopusoinnussaan niiden kanssa sekä tulee pysymään aina
enemmän ikuisen totuuden osana.
44. Täydellinen hurskaus ei todellakaan ole helpommin saavutettavissa
kuin täydellinen totuuskaan; mutta oikeutta rakastava mies eroittuu
väärämielisestä oikeuden halunsa ja toivonsa kautta, kuten todellinen
mies väärämielisestä totuuden etsimisen ja toivon kautta. Ja vaikka
täydellinen oikeus onkin saavuttamaton, voivat kuitenkin saavuttaa niin
paljon oikeutta, kuin tarvitsevat käytännössä, kaikki ne, jotka sitä
tavoittelevat.
45. Kaikki todellinen oikeus kostaa paheen, samoinkuin se hyveenkin
palkitsee. Mutta -- tämän kautta eroittuu se persoonallisesta kostosta
-- se kostaa tapahtuneen, ei kuitenkaan _meille_ tapahtuneen vääryyden.
Se on harkitun vihan ja harkitun kiitollisuuden kansallinen ilmaus. Se
ei tahdo peloittaa, eikä parantaakaan, mutta kostaa. Se on koston
mittaamaton taide, joka antaa kunnian sille, jolle se kuuluu, häpeän
sille, jolle häpeä kuuluu, ja iloa sille, joka sen on ansainnut, ja
tuskaa sille, joka tuskaa on ansainnut. Ei tahdo se kasvattaa; sillä
ihmisiä kasvattavat terveelliset totuttamukset, mutta eivät palkinnot
tai rangaistukset. Eikä se halua ehkäistäkään; sillä se hallitsee
mistään seurauksista huolimatta; vain oikeuden tähden harjoittaa
rehellinen kansa oikeutta ja tuomiota.
46. Vapaus on petollisin kaikista harhakuvista. Järjen heikoinkin säde
saattaa meille varmuudella osoittaa, ettei ainoastaan sen
saavuttaminen, vaan sen olemassaolokin on mahdoton. Semmoista ei ole
maailman kaikkeudessa eikä tule koskaan olemaankaan. Ei sitä ole
tähdillä. Eikä ole sitä maallakaan. Ja meidät ihmiset se sokaisee ja
sen valo on meille vaan raskaaksi rangaistukseksi.
47. Käyttäydymme epäkunnioittavasti Jumalaa kohtaan, jos poistamme
hänet ajatuksistamme emmekä vähäisissäkään aiheissa kysy Hänen
neuvoaan. Hän ei ole rajoitettu auktoriteetti, jota ei saisi pienillä
asioilla vaivata. Ei mikään asia ole niin pieni, ettemme kunnioittaisi
Jumalaa pyytämällä siihen Hänen johdatustaan, taikka taas loukkaisi
Häntä, omin päin sitä ohjaamalla. Ja niin todellinen kuin on jumaluus,
niin todellinen on sen ilmestyskin. Käytämme sitä aina suuremmalla
kunnioituksella, mitä enemmän totumme sitä käyttämään. On
ylimielisyyttä, jos joskus toimimme siitä välittämättä, ja todellisesti
sitä kunnioitamme, jos joka tilaisuudessa siitä vaarin otamme. Minua on
moitittu sen pyhien sanojen tutunomaisesta käyttämisestä. Mieleni on
paha, että olen siten loukannut. Haluni, että nämä sanat tulisivat joka
todistuksen perustaksi, joka teon koetinkiveksi, puolustaa minua. Ei
saata se kyllin usein olla huulillamme eikä kyllin syvällä
muistissamme, eikä kyllin noudatettuna elämässämme. Lumi, savu,
myrskytuuli täyttävät hänen sanansa. Ovatko tekomme ja ajatuksemme
näitä kevyemmät ja rajummat, että sen unohtaisimme?
48. Jumalan lapset omistavat aina hänen korkeutensa pelokkaan ja nöyrän
siihen tarttumisen ja käsittämisen, tuon pyhän pelon loukata häntä,
jota pelkoa me kutsumme jumalanpeloksi, mutta ei se ole mitään
todellista, oikeata pelkoa, vaan heidän turvautumistaan Häneen,
niinkuin kallioonsa, linnaansa, Vapahtajaansa; täydellinen rakkaus
poistaa pelon, niin että on mahdotonta, niinkauvan kun sydämemme Häneen
oikein taipuu, että sydämessämme voisi olla maallista tai
ylenluonnollista pelkoa. Mitä peloittavammalta suuruutensa korkeus
näyttää, sitä vähemmän sen varjossa asuvat sitä pelkäävät. "Ketä minä
pelkäisin?"
49. Puhdas kristillisyys antaa synnit vain sillä tavalla anteeksi, että
se lopettaa ne, mutta valekristillisyys sopimalla ja suostumalla
niihin.
50. On olemassa paljon uskontoja, mutta vain yksi siveys. On
siveellisiä ja epäsiveellisiä uskontoja, mutta vain yksi siveys, joka
aina on ollut ja aina tulee olemaan, luonnonvaisto kaikkien
siveellisten ihmisten sydämissä, muuttumaton kuten sen ruumiillinen
muotokin, jota uskonto ei hallitse eikä vahvista, vaan jolle se
kuitenkin antaa sulaa toivoa ja jonka se ylen onnellisentaa.
51. Vilpittömyytesi perusteena _älköön_ olko uskonto tai politiikka.
Päinvastoin on niin hyvin uskontosi kuin politiikkasikin perustuminen
_siihen_. Vilpittömyytesi olkoon kuin aurinko avaralla taivaalla.
Leijailkoon se kuin päivää ja yötä vallitsevat valot taivaalla. Paljas
kysymys, miksi pitäisi sinun olla rehellinen, on sinulle jo
epäkunniaksi. "Sentähden että olet ihminen", on ainoa vastaus.
Senpätähden sanonkin sinulle, että koko kasvatus alkaa sillä, että
opetat lapsesi vilpittömiksi. Tee heidät ensin ihmisiksi, sitten
uskonnollisiksi ihmisiksi, ja kaikki on sitten oleva hyvin; mutta
konnien uskonnollisuus on aina heissä olevaa pahinta mätää.
52. Olipa sinussa oleva henki mitä olentoa tahansa, niin jos se antaa
kätesi olla silmänkääntäjän kätenä ja sydämesi pettäjän sydämenä, ei
ole se Pyhä Henki. Siitä saat olla varma! Muuten perustuu koko valtion
talous, kuten kaikki korkeampi hyvekin, _etu kädessä rehelliseen
työhön_.
53. Jos emme joka tahdonilmauksessa toimita elämän jumalanpalvelusta,
niin emme toimita niin minkäänlaista. Ainoa jumalallinen teko -- ainoa
vaadittu uhri -- on harjoittaa oikeutta, mutta siihenpä olemmekin
vähimmässä määrin taipuvaiset. Teemme mieluummin kaikkea muuta kuin
sitä! Niin paljon rakkautta kuin vaan tahdot, mutta ei vaan oikeutta!
Mutta väität, että rakkaus on oikeutta suurempi; se on suurempi; se on
oikeuden korkein kohta, temppeli, jonka perustusmuuri on oikeus. Mutta
sinä et voi aikaan saada huippua ilman perustusta; et sinä voi
rakkaudellekaan rakentaa. Oikeudelle on sinun rakentaminen
pääasiallisestikin sentähden, että sinussa aluksi ei ole rakkautta. Se
on hyvän työn viimeinen palkka. Myönnä oikeutta veljellesi (sen voit
tehdä, joko sitten häntä rakastat eli et) ja sinä opit häntä
rakastamaan; mutta jos et halua tehdä hänelle oikeutta siitä syystä,
ettet häntä rakasta, niin alat häntä vihata.
54. (Pyhän Yrjön uskontunnustuksesta).
Uskon ihmisen luonnon jalouteen, sen voimien ylevyyteen, sen
armahtavaisuuden runsauteen sekä sen rakkauden iloon.
Ja tahdon koettaa rakastaa lähimmäistäni yhtä paljon kuin itseäni, ja
vaikka en sitä voisikaan, tahdon kuitenkin toimia, kuin sen tekisin.
55. Kaikissa pyrkimyksissä asettavat ihmiset totuuden etusijaan, syystä
että he sillä käsittävät omia mielipiteitään; siis sillä aikaa, kun
useat maailmassa kärsivät marttyyreinä sen asian tähden, jota he
totuudeksi kutsuvat, olisi vain harvoja, jotka oikeuden ja
armahtavaisuuden tähden olisivat valmiit kärsimään edes vähänkin
ikävyyksiä.
56. Ihmisen hyveen ja hänen asumansa maapallon valaistuksen välillä on
selvä yhtäläisyys -- niiden voima vähenee alueidensa rajoilla samoilla
asteilla ja ovat ne samalla tavalla eroitetut vastakohdistaan, -- ne
kohtaavat toisensa samallaisessa hämäryydessä. Vähän laajempi vyö kuin
viiva, jota myöten maailma kiertää alas yöhön, on tämä omituinen
hyveiden hämärä, on tämä hämärä, riitainen maa, jossa innostus käy
kärsimättömyydeksi, kohtuus ankaruudeksi, oikeus julmuudeksi, usko
epäuskoksi ja kaikki häipyy pimeyteen.
Huolimatta siitä voimme me suuremmassa osassa niitä, vaikka pimeytensä
vähitellen lisääntyykin, huomata niiden päivänlaskun hetken, ja voimme
onneksi poistaa varjon samaa tietä, kuin se on tullutkin. Yhtä
lukuunottamatta on taivaanrannan reuna epäsäännöllinen ja epämääräinen,
tämä yksi on ekvaattori ja kaiken vyö, -- totuus; se on ainoa, joka ei
ole asteista riippuvainen. Se on maan kannatin ja samalla pilvien
pilari. Se on se kultainen, kapea viiva, jota juuri ne voimat ja hyve
taivuttavat, jotka siihen nojaavat; jota viisaus ja varovaisuus
salaavat; jota hyvyys ja kohteliaisuus lauhentavat; jota rohkeus
omalla kilvellään varjostaa; jota mielikuvitus siivillään peittää
ja jota ihmisrakkaus kyyneleillään pimentää. Kuinka vaikea
mahtaa olla säilyttää tätä ylivaltaa, kun sillä on huonojen
periaatteiden vihollisuus hillittävänä, sekä parhaiden periaatteiden
väärinkäyttäminen rajoitettavana, -- jonka kimppuun alituisesti
muutamat hyökkäävät ja toiset taas pettävät ja joka samalla
ankaruudella arvostelee sekä pienintä että julkisinta lakiensa
loukkaamista. On rikoksia, jotka rakkauden mielestä ovat pieniä, ja
erehdyksiä, joita viisaus pitää vähäpätöisinä; mutta totuus ei anna
yhtäkään loukkausta anteeksi eikä kärsi ainoatakaan tahraa.
Tätä emme kylliksi ajattele, emmekä kyllin varo vähäpätöisiä, aina
esiintyviä tilaisuuksia loukata sitä. Olemme liiaksi tottuneet näkemään
vääryyttä sen kaikkein synkimmässä muodossa, jopa kaikkein
huonoimpienkin tarkoitusten valossa. Hirmustumista, joka meidät täyttää
selvää petosta huomatessamme, tunnemme todellisesti vain silloin, kun
olemme tekemisissä julkisen petoksen kanssa. Inhoamme panettelemista,
teeskentelemistä ja petosta, sentähden että ne meitä vahingoittavat, ei
sentähden että ne ovat vääriä. Eroita häväistys ja vahinko petoksesta,
niin se loukkaa meitä vähemmän. Yhdistä ne kiitokseen, niin voimmepa
niistä vielä pitääkin. Eikä kuitenkaan juuri panetteleminen eikä petos
saa maailmassa enimmän onnettomuutta aikaan. Sillä ne aina tukahutetaan
ja on niille ominaista juuri se, että ne voitetaan. Mutta tuo
välkähtelevä, lempeästi lausuttu vale, tuo herttainen petos, tuo
historijoitsijan isänmaallinen vale, tuo politikoitsijan huolta pitävä
vale, puoluemielien innokas vale, ystävän armahtava vale ja tuo
huolimaton itsepetos, ne ne juuri verhoavat ihmisyyden tuohon tummaan
salaisuuteen. Joka sen läpi tunkeutuu, häntä on meidän kiittäminen,
kuten sitä, joka arosta löysi vettä; on onni, että meille on vielä
jäänyt totuuden jano, vaikka olemmekin sen lähteeltä tahallamme
lähteneet.
57. Ei ole tarkoitukseni vähentää loukkaavaa ja kiukkuista syntiä sekä
itsekästä ja harkittua valetta kohtaavaa moitetta; mutta minusta
näyttää se olevan lyhin tie pysäyttää petoksen synkempi laatu, että me
nimittäin olemme perin varuillamme niitä vastaan, jotka ovat
huomaamatta ja rankaisematta elämämme juoksuun sekaantuneet. Älkäämme
ylipäänsä valhetelko! Älkäämme pitäkö yhtä valetta vaarattomana, toista
vähäpätöisenä ja kolmatta harkitsemattomana. Poistakaamme ne kaikki
itseltämme! Vaikka ne olisivatkin pieniä ja satunnaisia, ovat ne
sittenkin helvetin savun rumaa nokea. Ja on parempi, että lakaisemme
sydämemme siitä puhtaaksi, mieltämme suurestikaan vaivaamatta sillä,
mikä niistä on tärkein ja mustin. Toden puhumisen laita on samallainen,
kuin kaunokirjoituksenkin, sitä näet oppii vain harjoituksella; se on
vähemmän tahdon kuin tottumuksen asia, ja epäilen, voiko olla
vähäpätöinen mikään tilaisuus, joka tällaista tottumusta harjoittaa ja
kehittää. Puhuessaan ja toiminnassaan tarkasti totuudessa pysyminen on
melkein yhtä vaikea ehkäpä yhtä suuri ansiokin, kuin puhuisimme
totuutta uhkaava rangaistus silmäimme edessä. On omituista ajatella,
miten paljon enemmän on ihmisiä, jotka vakuutukseni mukaan pysyisivät
totuudessa onnensa ja elämänsä uhalla, verraten yhteen, joka pysyisi
totuudessa vähäisen jokapäiväisen vaivankin tähden.
58. Nuorten ihmisten alkukasvatuksessa pitäisi heidän mieleensä
eritoten teroittaa ja heille alituisen vakavasti osoittaa, että valheen
olemus on petoksessa eikä sanoissa. Vaikenemallakin voi valhetella, ja
kaksimielisyydelläkin, tai panemalla jollekulle tavulle painoa,
katseella, joka antaa jollekin lauseelle erikoisen merkityksen. Ja
kaikki tällaiset valheet ovat paljon pahemmat ja alhaisemmat, kuin
suorastaan sanoin puhuttu valhe. Ei mikään sokaistun omantunnon muoto
ole niin syvälle langennut, kuin se, mikä valheteltuaan lohduttaa
itseään sillä, että petos tapahtui liikkeellä taikka vaitiolemiselia,
sen sijaan että se olisi tapahtunut ilmaistuin sanoin. Lyhyesti sanoen
on Tennysonin syvällisen ja sattuvan lauseen mukaan valhe, joka on
puoleksi totta, niitä pahimpia.
59. Joka totuttautuu etsimään totuutta kaikesta, mitä hän kuulee ja
näkee, hänen sielullensa tämä totuus esiintyy jaloimmassa yhteydessään;
ja joka etsii mitättömyyksiä ja petosta, se unissaankin näkee
mitättömyyksiä ja petosta.
60. Oikealaatuisen ja oikeasuuntaisen sivistyksen ehtona on
kärsivällinen sydän. Tämä viivähtää siinä, mikä on sen käsiteltävänä;
se ei niitä jaloillaan tallaa -- nehän saattaisivat olla helmiä, vaikka
näyttävätkin liskoilta. Se on hyvä maaperä, joka on altis
vastaanottamaan ja uskollisesti säilyttämään; joka ei verso
lemmettömien ajatusten ohdakkeita, tukahduttaakseen heikon siemenen;
joka on nälkäinenkin ja janoovainen ja joka imee kaiken sille lankeevan
kasteen. Avomielinen ja hyvä sydän, joka ennen auringon nousua ei liian
nopeasti vartu, mutta sitä ei sen jälkeen jätä tekemättäkään! Se
epäilee itseänsä ja on altis kaikkia asioita uskomaan ja koettamaan ja
on kuitenkin niin täynnä itseluottamusta, ettei se jätä mitään
tutkimatta, eikä ota koettelematta mitään vastaan. Sen ilo uskollisiksi
ja hyviksi osottautuneista asioista on niin suuri, että sen on mahdoton
joutua harhaan kuosin ja ulkomuodon viekkauden ja petoksen kautta, eikä
sitä voi päätöksessään rajoittaa puoluellisuus ja teeskentely. Sen
tarkkaamiset ja ilot ovat liian läpitunkevat ja eloisat, ettei joku
kaunisteltu asia tai laimea lähde voi sitä kauvan tyydyttää. Mitä se
rakastaa, sen se niin hartaasti omistaa, että se kaiken onton musertaa.
61. Täydellinen maku on se kyky, joka ammentaa mahdollisimman suurta
iloa aineellisista lähteistä, jotka meidän siveellistä luontoamme sen
puhtaudessa ja täydellisyydessä luokseen vetävät.
62. Maku ei ole vaan siveyden osa tai sen näytteillepano; -- se on
siveellisyys kokonaan. Ensimmäinen ja viimmeinen ja tärkein koekysymys
jokaiselle elävälle olennolle on: mistä sinä pidät? Sano minulle, mistä
sinä pidät, ja minä sanon sinulle, mikä sinä olet. Mene ulos kadulle ja
kysy kohtaamaltasi ensimmäiseltä mieheltä ja ensimmäiseltä naiselta
heidän "makuansa"; jos he rehellisesti sinulle vastaavat, niin tunnet
heidän ruumiinsa ja sielunsa. "Sinä hoiperteleva, repaleinen ystäväni,
mistä sinä pidät?" "Piipusta ja katajaviina-neljänneksestä?" Nyt minä
sinut tunnen. "Sinä, nopeajalkainen ja kaunishattuinen, hyvä rouvaseni,
mistä sinä pidät?" "Puhtaaksi laastusta liedestä ja siististä
teepöydästä, missä mieheni on vastapäätäni ja lapseni rinnallani".
Hyvä, tunnen sinutkin. "Ja sinä, kultakutrinen ja lempeäsilmäinen
tyttönen, mistä sinä pidät?" "Kanarialinnustani ja metsän kukista."
"Entäs sinä, matala otsainen poikanen, likaisine käsinesi, mistä sinä
pidät?" "Saada kivillä heittää varpusia ja nappikuoppaleikistä." Hyvä,
tunnemme teidät kaikki. Mitä meidän vielä tarvitsee kysyä? -- "Ei
näin", vastaat ehkä, "pikemmin pitäisi meidän kysyä, mitä nämä ihmiset
ja lapset tekevät muuta, kuin mistä he pitävät. Jos he _tekevät_ sen,
mikä on oikein, niin ei vahingoita heitä, että pitävät siitä, mikä ei
ole oikein; ja jos he tekevät, mikä ei ole oikein, niin ei auta, että
he pitävät oikeasta. Itse tekeminen on tärkein; ei tee mitään, vaikka
mies pitää juomisesta, jos ei hän vain juo; taikka että tuo pikku tyttö
on kanarialinnulleen hyvä, jos hän oppii läksynsä; taikka että tuo
pieni poika heittää mielellään varpusia, jos hän vaan käy pyhäkoulua".
Se on todellakin lyhyeksi ajaksi ja toistaiseksi totta. Sillä jos
ihmiset päättäväisesti tekevät sitä, mikä on oikein, niin he vähitellen
johtuvat siihenkin, että tekevät sen mielellään. Sillä silloin vasta
ovat he oikeassa siveellisessä mielentilassa, jos he sen tekevät
_mielellään_; niin kauvan kun eivät he tee sitä mielellään, ovat he
turmeltuneessa tilassa: ei ole ruumiillisesti terve se mies, joka aina
muistelee pulloa kaapissa, vaikka hän kestääkin janon urhokkaasti,
mutta se on mies, joka miehukkaasti juopi aamulla vettä ja illalla
viiniä, kutakin oikealla ajallansa ja oikeassa määrässä. Tosi
kasvatuksen koko tarkoitus on saattaa ihmisiä siihen, etteivät he
ainoastaan _tee_ oikeita tekoja, vaan _nauttivatkin_ niistä, --
etteivät he vain ole ahkeria, vaan että ahkeruutta rakastavatkin, --
etteivät ole vain oppineita, vaan rakastavatkin tietoa, -- etteivät
vain ole puhtaita, vaan rakastavatkin puhtautta -- etteivät vain ole
hurskaita, vaan isoovatkin ja janoovat vanhurskautta.
63. Suurin asia, minkä ihmissielu tässä maailmassa toimittaa, on se,
että hän jotakin _näkee_ ja _näkemänsä_ yksinkertaisella tavalla
esittää. Sadat ihmiset saattavat puhua verraten yhteen, joka voi
ajatella. Mutta tuhannet kykenevät ajattelemaan, verraten yhteen, joka
kykenee _näkemään_. Nähdä selvästi on runoutta, ennustamista ja
uskontoa -- kaikkia yhdessä.
64. On välttämätöntä että olet kyllin urhoollinen tuimasti katsomaan
jokaista sinua kohtaavaa kysymystä silmästä silmään, ja että taas olet
kyllin nöyrä tunnustamaan, jos se on sinulle liian vaikea. Varo ennen
kaikkea ollaksesi nöyrä ajatuksissasi, sillä voimme olla aivan varmat
siitä, että kaikki ajatuksemme ovat vain pimeyden asteita.
65. Profeetta ei koskaan ajattele itsestään suurta. Koko hänen voimansa
perustuu siihen, että hän poistaa mielestään eikä enää muistele omaa
olemassaoloaan ja tulee totuuden puhtaaksi todistajaksi ja peiliksi, --
tarkkaamisen kirjoittajaksi, joka aina valittaa sitä, ettei hän voi
näkemäänsä täydellisesti heijastaa eikä selvästi selittää, -- mikä ei
suinkaan ole miestä rohkaiseva tunne.
Mutta mies ilman korkeampaa päämäärää on aina valmis järjestämään
asioita, maailmaa korjaamaan, parantamaan, kaunistelemaan ja kaikkea
tätä tehdessään pöyhistelee hän kuin olisi tekonsa kaikin puolin
erinomaista.
66. Luulen, että todellisesti suuren miehen ensimmäinen koetinkivi on
hänen nöyryytensä. Nöyryydellä en tarkoita oman voiman epäilemistä
taikka empimistä lausua ilmi mielipiteensä; vaan _hänen_ tuumansa sekä
toimensa ja maailman tuuman sekä toimen välisten suhteiden oikeata
ymmärtämistä. Kaikki suuret miehet eivät ainoastaan käsitä tehtäväänsä,
vaan tavallisesti tietävätkin sen käsittävänsä; he eivät ole oikeassa
vain tärkeimpiin mielipiteisiinsä nähden, vaan tietävätkin olevansa
siinä oikeassa; he vaan tässä asiassa eivät ajattele itseään kovin
paljon. Arnolfo tietää, että hän kykenee rakentamaan Florensiin hyvän
tuomiokirkon. Albrecht Dürer kirjoittaa levollisesti eräälle hänen
työnsä moittijalle: "sitä on mahdoton paremmin tehdä". Isak Newton
tietää ratkaisseensa muutaman probleemin, jossa joku toinen olisi
epäonnistunut; vaan he eivät odota, että lähimmäisensä sentakia
polvistuisivat heitä jumaloimaan. Heillä on ihmeellinen sisäinen tunne
kykenemättömyydestään ja he tuntevat ettei suuruus ilmene _heissä_ vaan
heidän _kauttaan_, -- etteivät voi tehdä tai olla mitään muuta kuin,
minkä Jumala heidän antaa tehdä ja olla, ja he näkevät jotakin
jumalallista, Jumalan vaikuttamaa jokaisessa kohtaamassaan ihmisessä,
ja ovat rajattomasti epäviisaita sekä uskomattoman armahtavaisia.
67. Joka kerran on haudan partaalla seisonut ja silmäillyt taaksepäin
ainaisesti päättyneesen elämänjuoksuun sekä tuntenut, kuinka
voimattomia ovat siinä palava rakkaus sekä katkera suru antamaan
sykkimättömälle sydämelle hetkiseksikään iloa ja vähimmässäkin määrin
korvaamaan poistuneelle hengelle lemmettömyytensä hetket, hän tuskin
tulevaisuudessa laskee sydämmelleen tuota syyllisyyttä, mikä vain
tomulle voi tulla korvatuksi. Mutta opetuksia, joita ihmiset yksitellen
oppivat, eivät he opi kansoina. Alituisesti ovat ne nähneet jaloimpia
kansastaan menevän hautaan ja tyytyneet hautakiven seppelöimiseen, kun
eivät ole heidän otsaansa seppelöinneet, sekä antamaan tuhalle kunniaa,
jota ovat elävältä kieltäneet. Älköön se heitä loukatko, että heitä
käsketään keskellä elämänsä puuhaavaa melskettä ja hyörinää kuuntelemaan
niitä vähiä ääniä sekä ottamaan vaaria niistä harvoista valoista, joita
viehättämään ja johtamaan Jumala on heitä virittänyt ja sytyttänyt,
etteivät he vasta silloin tuntisi niiden suloutta, kuin ne jo
vaikenevat, vasta silloin niiden loistoa, kuin ne jo sammuvat.
68. Tämänpä minä tiedän -- minkä sinäkin uskollisesti työtä tehden olet
kokeva -- että nimittäin kunnioituksessa on elämän pää ilo ja voima; --
sen kunnioittamisessa, mikä on puhdasta ja valoisaa sinun omassa
nuoruudessasi sekä sen, mikä on todellista ja koettua toisten ihmisten
vanhuudessa; ja kaiken sen mikä on elävien keskuudessa suloista, --
suurta kuolleiden keskuudessa sekä ihmeellistä voimissa, jotka eivät
milloinkaan kuole.
69. Tyhmä on kaikkien mielestä mies, jolla ei ole yhtään herraa, --
joka sydämmessään on sanonut -- ei ole ketään Jumalaa -- ei yhtään
lakia. Viisas tuntee herransa. Alemmalla tai ylemmällä viisauden
kannalla ollen havaitsee hän alempia tai korkeampia herroja; mutta
kuitenkin aina olennon, joka on häntä itseään korkeampi -- lain
korkeamman omaansa; lain, jota täytyy etsiä, oppia, rakastaa ja
seurata. Keksiäkseen sen, täytyy hänen ensin parhaan tietonsa mukaan
alkaa kuuliaisuudella. _Tottele_ ja voit toivoa jonakuna päivänä
löytäväsi sen, mitä on paras totella.
70. Mikäli voit löytää olentoja, jotka ovat sinua suurempia, joiden
puoleen voit katsoa, juuri sikäli tulet jalommaksi, sikäli
onnellisemmaksi. Ollapa että eläisit aina pääenkelin likisyydessä,
silloin olisit onnellisempi kuin ihmisten joukossa; mutta jopa
ihastusta herättävien ritarienkin ja kauniiden naisten seurassa olisit
sitä onnellisempi, mitä jalompia ja loistavampia he olisivat ja mitä
enemmän heidän hyvettään voisit kunnioittaa. Mutta jos sinä sitävastoin
tuomitaan asumaan heikkomielisten, typerien, hupsujen ja pahojen
ihmisten seassa, niin et voisi olla onnellinen aina tuntiessasi omaa
etevämmyyttäsi. Samoin riippuu ilo ja ihmiskunnan edistymiskyky siitä,
että löydetään jotain, jota voidaan kunnioittaa ja kaikki ihmiskunnan
kurjuus alkaa tottumuksella halveksimaan.
71. Lapsen ensimmäinen velvollisuus on olla kuuliainen isäänsä ja
äitiänsä kohtaan, samoin kuin kansalaisen ensimmäinen velvollisuus on
totella valtionsa lakeja. Tämä velvollisuus on niin ankara, että
luullakseni ovat sen ainoat rajat ne, jotka Isak ja Ifigenia ovat
asettaneet. Toiselta puolen on myös isällä ja äidillä määrätty
velvollisuus lasta kohtaan, olemaan yllyttämättä häntä vihaan. En
koskaan ole kuullut saarnatuolista tätä isille ja äideille
selitettävän; kumma kyllä. Ja minusta näyttää, että Jumala odottaa
vanhempien vielä paremmin ymmärtävän velvollisuutensa lapsia kohtaan,
kuin voidaan vaatia lapsilta heidän velvollisuuksiinsa nähden
vanhempiansa kohtaan.