vastasi: Mene sinne ja opeta Jumalan sanaa. Tryfæma nyt lähetti
Teklalle paljon vaatteita ja kultaa, niin että hän siitä saattoi
Paavalille jättää köyhien palvelukseksi. Mutta Tekla lähti Ikoniaan
ja meni Onesiforoksen taloon ja istuutui lattialle, missä Paavali
oli istunut ja Jumalan sanaa opettanut, ja hän itki ja sanoi: Minun
Jumalani ja tämän huoneen Jumala, huoneen, missä minulle valo
vaikeni, Jeesus Kristus, Jumalan poika, minun auttajani vankeudessa,
minun auttajani prokonsulin edessä, auttajani liekeissä, auttajani
petojen keskellä, sinä itse olet Jumala, ja sinulle olkoon kunnia
iankaikkisesti, amen.
Ja hän tapasi Tamyriksen kuolleena, mutta hänen oma äitinsä oli vielä
elossa, ja hän sanoi: Teoklia, äitini, voitko uskoa, että Herra
taivaassa elää? Ikävöitkö, olkoonpa sitten rahaa tai tavaraa, Herra on
sitä sinulle minun kauttani antava, katso, olen vierelläsi.
Ja kun hän oli sellaisen todistuksen antanut, lähti hän Seleukiaan
ja valaisi monta Jumalan sanalla; senjälkeen vaipui hän lempeään
kuolonuneen.
* * * * *
Kertomus uhkuu enemmän hartautta kuin nerokkuutta. Apokryfiset
evankeliumit, verrattuina kanonisiin, Matteuksen, Markuksen, Luukkaan
ja Johanneksen evankeliumiin, vaativat vieläkin enemmän sokeaa
uskoa. Mutta ensimmäisten kristittyjen maailmankatsomukseen nähden
apokryfeilla on aivan erinomaisen suuri merkitys. Kuinka feminiininen
kristinoppi jo alusta aikain on ollut, selviää tästäkin kertomuksesta.
Sanankuulijoitten joukossa naisilla on halki vuosisatojen ollut ehdoton
enemmistö. Naiset ja muutamat vanhat miehet täyttävät tänäkin päivänä
kirkkomme.
Samaa aihetta, perheen hajaantumista naisten lemmenlakon takia,
kehittävät lukemattomat muutkin apokryfiset kertomukset. Kristinopissa
maallinen rakkaus on määräävänä tekijänä. Ensin syntiinlankeemuksen
historiassa, sitten Kristuksen syntymässä ja lopuksi alkukristittyjen
hysteerisessä neitseellisyyden ihannoimisessa. Koko uskon ydin kierii
neitseellisyyden ja sen kadottamisen ympärillä. Pidättyvien pyhien
miesten pakkokäsitteitä ja pakkonäkyjä!
Mutta eivätkö nämä lakkoilevat naiset olleet nykyajan
naismansipatsionin edustajia? Kuta sivistyneemmiksi yhteiskunnat
käyvät, sitä suurempi vapaus ja oikeus naisille suodaan. Oltuaan
miesten leluja muuttuvat he itsemäärääviksi olennoiksi. Ibsenin Nora
ja Tekla ovat sittenkin sisaruksia, huolimatta niin erilaisista
pyrkimyksistään.
Lukianos.
Lukianos oli sukkelimpia tyylitaitureita Kreikan kirjallisuudessa.
Syntyisin hän oli Syyrian Samotrakesta, mutta omasi täydellisen
kreikankielen taidon ja oli elävöitynyt täydelleen helleeniläiseen
henkeen. Oli kiertänyt koko silloisen sivistyneen maailman reetorina
ja nautti sellaisena suurta mainetta. Ateenassa Lukianos eleli useita
vuosia pitäen luennolta kaupungin sivistyneimmälle hienostolle.
Hän ivaili henkevissä dialogeissaan uskonnollisia hullutuksia ja
filosofisia turhanpäiväisiä riitoja. Loppuikänsä hän oleili Egyptissä
korkeana hallinnollisena virkamiehenä. Kuoli noin 180 j. K.
Lukianos on kaiken taikauskon säälimätön pilkkaaja. Hän se oli, joka
ivallaan karkoitti jumalat Olymposta. Juuri sentähden hän nautti
suurta suosiota ensimmäisten kristittyjen silmissä. Hän nimittäin
tasoitti tietä heidän käännytystoiminnalleen. Tosin tarkkanäköisimmät
ja oppineimmat kristityt huomasivat, että Lukianoksen uskonpuhdistus
pyrki myöskin lakaisemaan pois perustuksen heidänkin opiltaan, niin
että oli aikoja, jolloin Lukianoksen kirjoja kartettiin kristinopille
sangen vaarallisina. — Filosofiset oppisuunnat taistelivat Lukianoksen
aikana ankarasti keskenään yleisön suosiosta. Tämä kilvoittelu ja
taistelun useinkin turhamaiset pääpukarit joutuivat myöskin Lukianoksen
pistävimmän ivan esineiksi. Sanotaan tavallisesti, ettei Lukianoksella
itsellään ollut mitään varmaa kantaa ajan polttavissa kysymyksissä,
että hän vain ivasi ivan vuoksi. Mutta se, joka lukee tarkkaavasti
esim. tässä kirjassa julkaistun kertomuksen "Manalanmatka", ei voi olla
tekemättä sitä huomiota, että Lukianos voimakkaasti asettuu puoltamaan
sitä maailmankatsomusta, joka ilmenee köyhän suutarin puheista. Hän
ilkkui kyynikoitten hassua esiintymistä, mutta heidän opilleen hän
sittenkin antoi arvoa. Apostoli Luukas ja Kyniskos, eräässä Lukianoksen
dialogissa, lausuvat melkein sanasta sanaan samalla tavalla seuraavan
ajatuksen: "autuaat olette te, jotka täällä itkette; sillä te tulette
nauramaan". Niinikään hän ankarasti paheksui sotia ja valtakuntien
kesken syntyneitä vihoja. Hauskimpia hänen kertomuksiaan on sarja
"Todenperäisiä juttuja", joissa hän hymyilee lempeästi aikakautensa
ihmekertomuksille. Lukianos ajattelee kuin uudenaikaisin ihminen, hän
on sivistynyt mies aivan meidänaikaiseen malliin. Hän kirjoittikin
Ateenan hienoimmalle yleisölle, joka hänen sanojensa mukaan oli
kuuluisa yhtä paljon korkean sivistyksensä kuin köyhyytensä takia.
Manalanmatka eli Tyranni.
Kertomuksessa esiintyvät jumalat.
_Karon_. Lautturi, joka kuljetti kuolleiden sielut manalaan.
_Kloto_. Kohtalon jumalatar, joka hoiti ihmisten elämän lankoja. Kun
hän kenen langan katkaisi, se ihminen kuoli. Hänen päätöksiään eivät
jumalatkaan voineet järkyttää.
_Hermes_. Jumalien sanansaattaja, joka toimeenpani varsinkin Zeun
tekemiä päätöksiä maailmassa.
_Radamantys_. Kuolleitten tuomari.
_Kerberos_. Manalan ilkeä rakki.
_Karon_: Riittää jo, Kloto. Minun purteni on jo aikoja sitten kunnossa
ja ylimenoa varten valmis; vesi on jo pumputtu aluksesta, masto
on pystyssä, purjeet viritetyt ja ruoteli on kiinni vitaksissaan.
Minun puolestani ei ole esteitä nostaa ankkuri ja lähteä matkalle.
Ainoastaan Hermes, jonka jo aikoja sitten olisi pitänyt olla täällä,
pidättää vielä meitä; matkustajista on puute, ja sensijaan että me tänä
päivänä jo olisimme voineet kulkea kolme kertaa, sujuu juhla-aatto
ohi, ansaitsematta pennin pyörääkään. Ja nyt luulottelee Pluto, minä
tunnen hänet hyvin, että se johtuu minun kuhnimisestani, vaikka
toisessa on syy. Aivan varmaan on tuo suloinen sielunkuljettaja juonut
liiaksi viiniä ja unohtanut saapua meidän luoksemme; tai huvittelee
hän jossakin urheilupaikalla kilpaillen nuorten poikien kanssa tai
kitarata soittamalla tai leikkii puhujata ja näyttelee typeriä
ruumiinasentojaan. Ehkäpä tuo jalo herra myös sivumennen on saanut
jotakin mauskuteltavakseen; tämä myöskin kuuluu hänen konsteihinsa.
Hermes ottaa itselleen suuria vapauksia meihin nähden, vaikkapa hän
puoliksi on meidän palveluksessamme.
_Kloto_: Mistä sinä voit tietää, Karon, vaikkapa hänellä olisi muita
viivytyksiä, ja Zeus mahdollisesti on häntä käyttänyt tavallista
kauemmin taivaallisissa hommissaan. Sillä onhan Zeus myöskin hänen
herransa.
_Karon_: Niin kauas ei hänen oikeutensa ulotu, että hän yhteistä
palvelijaa saa käyttää yli tarpeellisen ajan! Emmehän mekään häntä
pidätä, kun hänen täytyy lähteä. Taivaassa taas kaikki on yhtä hymyä,
ja ambrosia ja nektari valuu virtanaan. Onhan luonnollista, että siellä
mieluimmin viipyy. Meiltä hän aina kiitää kuin vankilasta.
_Kloto_: Elähän kiivastu, Karon; tuoltahan hän jo tulee, niinkuin
näet, ja tuo meille suuren joukon väkeä tai ajaa ruoskallaan yhteen
katraaseen sullottuna niinkuin vuohilaumaa edessään — mutta mikäs
tämä on? Yksi heistä on sidottu, toinen naureskelee ja kolmannella
on eväskontti selässään ja sukankudin kädessään. Ja näetkös, miten
Hermeksestä hiki valuu koko ruumiista, kuinka pölyyntyneet hänen
jalkansa ovat ja miten hän puhkuu ja tuskin saa hengitetyksi? — Mitähän
se merkinnee, Hermes? Miksi niin kiihkeänä? Sinähän olet poissa
tolaltasi?
_Hermes_: Minähän olen tuon matkamiehen perässä saanut laukata niin
kauan, että jo pelkäsin etten enää näkisi teidän laivaanne koko päivänä.
_Kloto_: Kuka se on ja mikä häneen tuli, kun hän juoksi karkuun?
_Hermes_: Koska hän mieluimmin olisi elänyt, sehän on selvä. Mikä
liekään kuningas tai ruhtinas, mikäli minä hänen ulvonnastaan ja
voihkimisistaan olen voinut päättää.
_Kloto_: Niinkö, tuo hölmö ihminen on siis tahtonut karata, ikäänkuin
hän voisi jatkaa elämätä, kun kerran minun kehräämä lankani on
rapsahtanut poikki!
_Hermes_: Hän tahtoisi juosta pois, sanot sinä? Minä vakuutan sinulle,
jollei tuo potra poika sukankudin kädessä olisi minua auttanut häntä
ottamaan kiinni ja häntä sitomaan, olisi hän nyt kaiken maailman
teillä. Sillä siitä hetkestä, jolloin Atropos hänet luovutti minun
käsiini, ponnisteli hän koko matkan vastaan tai tarrasi jaloillaan
vasten maata, niin että minä tuskin sain hänet paikaltaan liikkumaan.
Joskus hän heittihe polvilleen eteeni ja pyysi minua rukoillen ja
luvaten suuria lunnaita, että antaisin hänen lyhyeksi ajaksikin
livistää pois. Tietysti en laskenut häntä menemään, hän kun pyysi
minulta mahdottomia. Mutta kun me jo melkein joen suuhun olimme
saapuneet, hankki tuo kirottu mies, en tiedä miten, tilaisuuden
livahtaa tiehensä. Laskiessamme kuolleitten luvun huomasimme, että
yksi puuttui, ja Aiakos tahtoi minua syyttää, että olin yhden hengen
pimittänyt. "Sinun näppäryytesi näpistelyssä ei aina osu oikeaan
aikaan", sanoi hän; "taivaassa saat tehdä kepposia, niin paljo kuin
sinua haluttaa, mutta kuoleman valtakunnan asioissa on kaikki tarkasti
hoidettava, eikä täällä saa laiminlyöntiä tapahtua. Niinkuin näet, on
listassa tuhatneljä kappaletta, ja sinä tuot tänne vain tuhatkolme.
Tahtonetko sinä väittää, että Atropos olisi laskenut väärin?"
Kun minä näin, että mies oli hävinnyt, ajoin minä häntä takaa sitä
tietä myöten, joka vie elävien maihin. Tämä mainio mies tässä seurasi
minua vapaasta tahdosta; me juoksimme, niinkuin kilpajuoksu olisi ollut
kysymyksessä, ja otimme kiinni karkurin. Ei paljoa puuttunut, ettei hän
livahtanut käsistämme.
_Karon_: Mitäpä me tässä kauemmin viivymme, ikäänkuin aikaa ei olisi
kulunut kylliksi?
_Kloto_: Olet oikeassa; heidän täytyy astua laivaan! Minä asetun tapani
mukaan lista kädessä kipparin viereen ja tutkin jokaista laivaan
tulijaa, kuka hän on, mistä hän on kotoisin ja mihinkä tautiin hän on
kuollut; sinä Hermes aseta ne riviin ja järjestykseen. Mutta sitä ennen
nakkaa vastasyntyneet tänne; eiväthän ne mitään älyä minulle vastata.
_Hermes_: Katso tänne, lauttamies! Heitä on kolmesataa luvultaan.
_Karon_: Oi voi! Huono saalis!
_Hermes_: Eiköhän heitetä samaan joukkoon myöskin ne, joita ei kukaan
itke ja sure, Kloto.
_Kloto_: Tarkoitatko sinä vanhoja? Olkoon menneeksi — kaikki, jotka
ovat yli kuudenkymmenen vuoden, tulkoot tänne! — Mitä tämä on? He
eivät ole kuulevinaan minua. Olisivatkohan ne kaikki vanhuuttaan
käyneet huonokuuloisiksi? Sinun täytyy ne tänne kantaa, kun he niin
heikkokinttuisia ovat.
_Hermes_: Heitä on täällä lopulleen neljäsataa, kaikki heikkoja ja
kypsyneitä ja oikeaan aikaan poimittuja!
_Karon_: Jumalan nimessä! Nehän ovat kaikki kurttuisia kuin kuivat
rusinat.
_Kloto_: Tuo nyt haavoihin kuolleet esille — sanoppas minulle
ennenkaikkea syyt, miksi he ovat täällä. — Eilen on Mediassa kaatunut
kahdeksankymmentäneljä eräässä tappelussa, ja niiden joukossa Gobares,
Oksyarteen poika.
_Hermes_: Tässä ne ovat.
_Kloto_: Seitsemän on tehnyt itsemurhan onnettoman rakkauden takia, ja
filosofi Teagenes erään megaralaisen ilotytön takia.
_Hermes_: Tässä!
_Kloto_: Ja yksi joka vaimonsa ja hänen honkkinsa käden kautta
murhattiin?
_Hermes_: Tuossa, sinun vieressäsi.
_Kloto_: Tuo nyt myös kuolemaantuomitut, kuoliaaksi piiskatut,
ristiinnaulitut. Ja missä ovat ne kuusitoista, jotka maantierosvot
murhasivat?
_Hermes_: Tässä ne ovat haavoineen. — Kokoanko minä myös sinulle
naishenkilöt?
_Kloto_: Tietysti ja merionnettomuudessa hukkuneet — ja myös ne, jotka
kuumeeseen ovat kuolleet, sekä heidän lääkärinsä Agatokles. — Mutta
missä on filosofi Kyniskos, jonka tietysti täytyi kuolla, koska hän oli
ahminut raakana kokonaisen mustekalan.
_Kyniskos_: Tässä olen jo kauan seisonut, rakas Kloto. Mitä minä
olen rikkonut, että sinä minut niin hirvittävän pitkäksi ajaksi olet
jättänyt tuonne ylös. Minä olin niin kyllästynyt, että usein koettelin
katkaista elämäni langan; mutta en tiedä, miten lie ollutkaan, se ei
tahtonut katketa millään ilveellä.
_Kloto_: Minä annoin sinun elää, jotta saisit olla inhimillisen
typeryyden tarkastaja ja lääkitsijä. Nyt astu veneeseen ja ole
tervetullut!
_Kyniskos_: Hitto vieköön, ei ennenkuin me olemme tämän sidotun tuoneet
laivaan. Minua peloittaa, että hän sinut rukouksillaan hellyttää.
_Kloto_: Kuka hän sitten on?
_Hermes_: Tyranni Megapentes, Lakydeksen poika.
_Megapentes_: Elä vielä, kaikkivaltias Kloto! Anna minun vähäksi aikaa
palata maailmaan! Minä tulen itsestäni ja kutsumatta takaisin.
_Kloto_: Ja minkä takia sinun pitäisi päästä takaisin maailmaan?
_Megapentes_: Minä tahtoisin niin kernaasti rakentaa palatsini
valmiiksi, sillä se jäi keskeneräiseksi.
_Kloto_: Elä lorua! Astu sisään!
_Megapentes_: Minä en pyydä pitkiä aikoja, oi Moira; anna minun edes
yhdeksi ainoaksi päiväksi jäädä, jotta voisin puolisolleni antaa
käskyjä ja sanoa hänelle, mihin suuren aarteen olen kätkenyt.
_Kloto_: Sana seisoo; rukouksesi ovat turhat.
_Megapentes_: Ja sellainen kultakasa joutuu hukkaan! Kloto: Elä ole
huolissasi; serkkusi Megakles löytää sen. Megapentes: Mikä häpeä!
Minunko katkerin vihamieheni, jonka minä pelkästä huolimattomuudesta
jätin lähettämättä maailmasta ennen itseäni!
_Kloto_: Juuri se; ja hän tulee enemmän kuin neljäkymmentä vuotta
elämään sinun jälkeesi ja anastamaan sinun jalkavaimosi, sinun komeat
vaatteesi ja kaikki sinun rikkautesi.
_Megapentes_: Onhan väärin, Kloto, että sinä jaat omaisuuteni
katkerimmalle viholliselleni!
_Kloto_: Mitenkä? Etkös juuri ole samaa itse tehnyt, mainio mies? Etkö
sinä ole tällaista kaikkea anastanut edeltäjältäsi Kydimakokselta,
sitten kun ensin olit tappanut hänet itsensä ja hänen lapsensa hänen
kuolevien silmiensä edessä?
_Megapentes_: Mutta nythän ne olivat minun!
_Kloto_: Sinun omistamisoikeutesi aika on nyt juossut umpeen.
_Megapentes_: Kuuleppas minua, Kloto, minulla on sinulle sanottavaa
kahdenkesken. Te toiset väistykää vähän syrjään. Jos lasket minut salaa
pakenemaan, niin lupaan sinulle, että annan sinulle käteesi vielä tänä
päivänä tuhat talenttia lyötyä kultarahaa.
_Kloto_: Houkkio mies! Sinulla on vieläkin pää täynnä aina vain kultaa
ja talentteja.
_Megapentes_: Jos sinä tahdot, niin annan vielä lisäksi kaksi kultaista
maljaa, jotka minä voitin tappamalla Kleokritoksen, ja molemmat
painavat sata talenttia hienointa kultaa.
_Kloto_: Laahatkaa hänet veneeseen! Hän ei näytä hyvällä astuvan
alukseen.
_Megapentes_: Minä otan teidät todistajiksi siihen vääryyteen, mikä
minulle tapahtuu. Muurit ja laivanvarustus jäävät valmistumatta, jotka
minä olisin saattanut täyteen kuntoon, jos olisin saanut elää vielä
viisi päivää kauemmin.
_Kloto_: Elä huolehdi, kyllä joku toinen valmistaa.
_Megapentes_: Mutta se, mitä nyt haluan, on ainakin ylen oikeutettua.
_Kloto_: No mikä se olisi?
_Megapentes_: Saada elää niin kauan, kunnes olisin kukistanut
pisidialaiset, pakottanut lyydialaiset maksamaan veroa ja pystyttänyt
itselleni muhkean muistomerkin ja varustanut sen kaikilla suurten ja
kuninkaallisten tekojeni muistikirjoituksilla.
_Kloto_: Kuinka? Sinähän haluat nyt elää kaksikymmentä vuotta yhden
päivän asemasta?
_Megapentes_: Minä lupaan asettaa nopean palaamisen! vakuudeksi
vaikkapa ainoan poikani tänne sijaisekseni.
_Kloto_: Konna! Ja tuolla ylhäällä pyysit jumalia niin usein, että hän
jäisi elämään sinun jälkeesi!
_Megapentes_: Sen tein ennen, mutta nyt olen oppinut tuntemaan elämisen
arvon paremmin.
_Kloto_: Myöskin poikasi saat kohta täällä nähdä, uuden kuninkaan
murhaamana.
_Megapentes_: Ethän, hyvä Moira, kiellä tätä viimeistä pyyntöäni!
_Kloto_: No mitä sitten?
_Megapentes_: Minä tahtoisin niin mielelläni nähdä, mitenkä minun
talossani eletään kuolemani jälkeen.
_Kloto_: Sinä saat sen kuulla, ja vähän iloa sulla on siitä oleva.
Sinun vaimosi joutuu entisen orjan osaksi, jonka kanssa hän harjoitti
jo kauan aikaa aviorikosta.
_Megapentes_: Kirottu roikale, jolle minä vaimoni esirukouksien
perusteella lahjoitin vapauden!
_Kloto_: Sinun tyttäresi annetaan nykyisen kuninkaan jalkavaimoksi, ja
kaikki kuvat ja kuvapatsaat, jotka sinun kunniaksesi muinoin valtion
varoilla pystytettiin, sorretaan kumoon ja joutuvat sivukulkijain
ilkkumisen esineiksi.
_Megapentes_: Mitenkä? Ja minun ystäväni katselevat tätä kaikkea
rauhallisina? Eikö kukaan heistä vihan vimmoissa asetu vastustamaan?
_Kloto_: Etkö siis tiedä, että kaikki se väki, joka maahan saakka sinua
kumarsi ja piti mainiona kaikkea mitä sinä sanoit ja teit, että se teki
tämän pelosta tai toivosta ja käänsi kaapunsa tuulen mukaan ja oli
hallitsijan eikä Megapenteksen ystävä.
_Megapentes_: Ja iltamissa, joita heille pidin, oli tapana ensimmäinen
malja juoda minun terveydekseni toivottaen minulle kaikenlaista hyvää.
_Kloto_: Viimeinen malja, joka sinulle kaadettiin, on sinut tänne
nakannut.
_Megapentes_: Senkö takia siinä oli niin katkera sivumaku? Mutta
miksikä hän sen teki?
_Kloto_: Sinä kyselet liian paljon. On jo aika sinun vihdoinkin nousta
laivaan.
_Megapentes_: Onhan minulla vielä eräs seikka, joka minua erityisesti
painaa ja jonka tähden minä vielä kerran tahtoisin vilkaista
päivänvaloon.
_Kloto_(ivallisesti): Sepä mahtaa olla vallan erinomaisen tärkeä.
Mitähän se lienee?
_Megapentes_: Karion, eräs minun orjiani, luikahti myöhään yöllä,
kuultuaan että minä olin kuollut, siihen huoneeseen, missä minä
makasin ja missä minun armas jalkavaimoni Glykerion yksinään valvoi
ruumiini ääressä. Kun hän huomasi tilaisuuden sopivaksi, sulki hän
oven (hän kun luuli olevansa aivan yksin) ja armasteli neitoa tavalla,
josta huomasin, ettei tämä suinkaan ollut ensimmäistä kertaa. Aikansa
armasteltuaan katsahti konna minuun ja sanoi: Ota nyt palkkasi, kirottu
mies niistä paukuista, jotka niin monesti syyttömästi olet minulle
antanut! Ja samassa kiskaisi hän minua parrastani, antoi minulle
tillikoita, kunnes väsyi, yskäisi hurjasti ja sylkäisi silmilleni ja
pyysi minua menemään hiiden pisoihin sekä poistui vihdoinkin. Olin
harmista haljeta enkä voinut ryökäleelle mitään tehdä, koska olin jo
sekä kylmä että tönkkä. Mutta tuo vietävän tytön huitukka, niin pian
kuin hän kuuli ihmisten tulevan, kostutti silmänsä syljellä, ikäänkuin
olisi itkenyt ruumiini ääressä, ja lähti ulvoen ja nimeäni hellästi
huutaen pois. Oi jospa minä vielä kerran tavoittaisin ne molemmat!
_Kloto_: Säästä uhkauksesi ja astu laivaan. Aika on nyt käsissä sinun
astua tuomiolle.
_Megapentes_: Kuka uskaltaa ruveta itsevaltiaan tuomariksi?
_Kloto_: Ei itsevaltiaan tuomariksi kukaan, mutta kuolleitten
tuomariksi, Radamantys, jonka kohta näet tulevaksi ja josta olet
huomaava, että hän ankarasti mutta oikeudenmukaisesti tuomitsee kaikkia
ansion mukaan. Elä viivytä meitä enää.
_Megapentes_: En välitä enää kuninkuudesta — anna minun vain elää.
_Kloto_: Hermes, vedä hänet kintuista sisään, jollei hän tahdo hyvällä
astua laivaan.
_Megapentes_: Minulle kuuluu ylin paikka. Jumalan nimessä, olinhan
hallitseva ruhtinas ja olihan minulla kymmenentuhatta sotilasta.
_Kloto_: Jos tuo Kyniskos tuolla ottaa sinut hoitoonsa, on itsevaltius
maistuva sinusta katkeralta.
_Megapentes_: Kyniskoksen tapainen mieskö rohkeneisi kohottaa keppiä
minua vastaan? Etkö muista enää, kuinka läheltä piti, etten antanut
sinua ristiinnaulita, kun uskalsit ruveta minua vastaan motkottamaan.
_Kyniskos_: Senpätähden sinut nyt naulataan mastoon kiinni.
_Mikyllos_: Voi sanoppas minulle, Kloto, eikö minun tapaistani miestä
teidän silmissänne miksikään arvostella, ja täytyykö minun, koska vain
köyhä mies olen, viimeisenä astua laivaan?
_Kloto_: Kuka sinä oikeastaan olet?
_Mikyllos_: Suutari Mikyllos
_Kloto_: Sinä olet kuullut, miten paljon tyranni lupasi antaa
päästäkseen edes lyhyeksi ajaksi irti; ja sinulle ei tämä vitkastelu
ole mieleen?
_Mikyllos_: Minä tahdon sinulle sanoa suorastaan mitä minä meinaan,
Moira rakas. Tyrannin elämä ja minun elämäni ovat täydellisiä
vastakohtia. Tyranni piti itseään onnellisena; hän oli korkeassa
arvossa, jokainen häntä pelkäsi, ja hänellä oli kultaa ja hopeaa
kosolta, hänen piti jättää jälkeensä koreita vaatteita, ihanoita
hevosia, kauniita poikia ja ihanoita naisia; hänestä tietysti tuntuu
hirvittävältä irtautua kaikista näistä. En tiedä, miten lienee, mutta
on aivan kuin sielu takertuisi näihin esineisiin kiinni niinkuin lintu
liimapuikkoon eikä voisikaan siitä irtaantua; ne ovat siteitä, jotka
yhä tiukemmiksi tulevat, kuta kauemmin niitä kantaa, ja niihin kytketyt
tottuvat kahleisiinsa niin, että he suuresti voivottaen huutavat,
kun heitä väkivallalla viedään vankilasta. Niinkuin tämä narri
tässä teki, joka tahtoi livistää pakoon ja sinua on tässä vaivannut
hellittämättömillä rukouksillaan. Minä taas, jolla ei ole peltoja
eikä rakennusta eikä hovia, ei pennin pyörääkään, ei kunniapaikkoja
eikä esi-isien kuvia maailmassa, minä olin heti valmis matkalle.
Atropoksen ensimmäisestä viittauksesta heitin iloisena suutaripuukkoni
ja puolivalmiin kenkäni, joka minulle käsiin sattui, nurkkaan, hypähdin
ylös paljain jaloin huuhtomatta pihkaakaan käsistäni, ja suorastaan
riensin juoksu jalkaa kuolemaa kohti ja katselin vain eteenpäin, koska
en jättänyt mitään, joka olisi houkutellut minua päätäni kääntämään.
Pidän myöskin kaikkea teidän luonanne sangen ihanana, ja erityisesti on
täällä noudatettu tasa-arvoisuutta minun makuni mukaan. Arvattavasti
velan antaja ei täällä velkamiestä ahdista; toivottavasti ei täällä
makseta veroja, ja mikä pääasia on, luulenpa melkein täällä olevani
turvassa paleltumasta talvella ja sairaaksi tulemasta ja säilyväni
mahtavien kepiniskuilta. Täällä on ilo loppumaton; me köyhät miehet
nauramme täällä, rikkaat valittavat ja voihkavat.
_Kloto_: Sentähden sinä olet koko ajan ollut niin hyvilläsi. Mutta mikä
sinusta tuntui kaikkein naurettavimmalta?
_Mikyllos_: Sen minä tahdon sanoa sinulle, kaikkein kunnioitettavin
jumalatar. Kun minä tuolla ylhäällä asuin aivan tyrannin luona,
oli minulla tilaisuus huomata kaikkea tarkasti, mitä hänen luonaan
tapahtui. Kim minä näin hänen palvelijoitten lauman ympäröimänä
pöyhkeilevän kirjavassa purppuratakissaan ja näin hänen kultaisen
palatsinsa ja kun minä vedin sieraimiini kallisarvoisten ruokalajien
suloista lemua, silloin tuntui minusta, että hän oli enemmän kuin
pelkkä ihminen ja onnellisin ja komein kaikista olennoista. Mutta
nyt kun minä hänet näen kuolleena ja riisuutuneena kaikesta tästä
koreudesta, huomaan minä, että hän on perin naurettava mies parka.
— Mutta miksi emme lähde liikkeelle? Mehän voimme menomatkalla yhä
naureskella; hänen liikutuksensa antaa meille yllinkyllin siihen
aihetta.
_Kloto_: No nouse laivaan, että laivuri saa nostaa ankkurin.
_Karon_ (Mikyllokselle, joka tahtoo nousta laivaan): Hei, poikaseni,
minnekkäs sinä? Laiva on jo täysi. Odota vaan siinä missä olet; aamulla
varhain viemme sinut tästä yli.
_Mikyllos_: Karon, sinä teet minulle vääryyttä, kun minut jätät
jälkeen, vaikka minä jo eilisestä asti olen ollut ruumiina. Minä
valitan sinusta Radamantykselle, ettet sinä paremmin noudata lakia. —
Voi voi! He lähtevät ja jättävät minut tänne aivan ypöyksin. — Mutta
miks’en minä voi laivan perästä uida? Kun minä kerran olen kuollut,
eihän minun tarvitse pelätä hukkumista. Eikä minulla olekaan yhtään
suutarinmarkkaa, millä maksaisin lauttarahan.
_Kloto_: Seis, Mikyllos, on ankarasti kielletty sillä tavalla
kulkemasta tästä yli.