sanoi Hera tosi naisellisen pisteliäästi ja hienoinen ivan väre
huulillaan. — Kerrotaanhan sinun kerran viettäneen hempeän kevään
Ida-vuoren ihanissa notkoissa Troijan kuninkaan pojan Ankiseen kanssa.
Eikös teidän poikanne nimi ollut Aeneas?
— Kyllä jumalien sanansaattaja Hermes varmimmin löytää, vastasi
Afrodite keikutellen ihanaa niskaansa.
— Löydän kyllä, vastasi Hermes. — Olinhan mukana, kun sinä, oi Zeus,
kotkan haamussa ryöstit solakan Ganymedes-pojan Ida-vuorelta. Minähän
soittelin paimenpilliä viihdyttääkseni tyrmistynyttä poikaa. — Lähden
teidän oppaaksenne. Tulkaa pelkäämättä mukaani. Tunnen hyvin Pariksen,
hän on nuori, komea poikanen ja sitäpaitsi lemmen leikeissä kokenut;
mainiosti hän soveltuu tuomariksi eikä varmaankaan lausu väärää
päätelmää.
Läksivät jumalattaret Hermeksen seuraamana ilmojen kautta, lintujen
teitä samoamaan kohti Ida-vuorta. Siinä viiltäessään ilmoja Afrodite
supatti Hermeksen korvaan:
— Onko Paris naimaton, vai onko hänellä vaimo?
— Ei se nyt aivan naimatonkaan ole.
— Mitä sillä tarkoitat?
— Onhan sillä luonaan muudan pulska tytön nupukka, hieman moukkamainen,
niinkuin sellaisilla vuorimailla tytöt tavallisesti ovat. Mutta ei
Paris häneen kovinkaan kiintynyt ole. Miksi tätä utelet?
— No, minä nyt vain kyselen ilman aikojani.
— Mitä te siinä supattelette, kysyi Pallas närkästyneenä.
— Afrodite vain kyseli, onko Paris naimaton, vastasi Hermes.
— Mitä se hänelle kuuluu! — Onko hän siis naimaton? Onko hänellä
sotaisia taipumuksia ja asuuko hänessä maineenhalua, vaan onko hän vain
tavallinen lehmänpaimen?
— En osaa varmasti sanoa, mutta onhan nuorella miehellä aina maineen
halua.
— Tuolla näen jo Pariksen, huudahti Hermes. — Katsokaa tuonne, tuo
poika tuolla lammasnahka-viitassa, paimensauva toisessa kädessä,
toisessa paimenpilli. — Hyvää päivää, lehmänpaimen!
Tuomarin edessä.
Paris varjostaa silmiään ja tuijottaa outoihin tulokkaisiin. Vihdoin
hän lausui:
— Sinä, nuori mies, et ole näiltä mailta kotoisin, sen näen. Entä nuo
naiset! Liian ihanat paimentytöiksi!
— Eivät ne olekaan tavallisia naisia. Tässä näet Heran, tässä
Pallaksen, tässä Afroditen. Minä olen Hermes, jumalien sanansaattaja. —
Miksis vapiset ja kalpenet. Kuule! Zeus käskee sinua päättämään, kuka
näistä kolmesta jumalattaresta on kaunein. Tässä, ota tämä kultainen
omena ja anna se kauneimmalle.
— Kuinka minä, tavallinen kuolevainen ja sitäpaitsi vielä maanmoukka,
voisin tällaisissa asioissa ruveta tuomariksi? Ei lehmänpaimenen järki
sellaista kestä. Jospa vaatisitte, että kolmesta kilistä tai hiehosta
valitseisi kauneimman, silloin luulisin tuomitsevani oikein, mutta
tällaisista taivaan hienottarista!!
— Tee kuten tahdot, mutta muista, että ylijumala käskee, varoitti
Hermes.
— No voi poloinen päiviäni! Mutta jos ne kaksi suuttuvat minuun
ikipäiviksi, kun kolmannelle annan omenan.
— Ei ne suutu, vakuutti Hermes.
— Koetan siis tehdä parastani, kun ei kerran mikään muu auta. —
Ennenkuin päätökseni julistan, täytyy minun kumminkin saada tutkia
perinjuurin ja tarkasti. Kävisiköhän päinsä saada nähdä jumalattaret
riisuttuina?
— Se riippuu täydellisesti tuomarista; sinulla on valta käskeä niinkuin
haluat, sanoi Hermes.
— Niinkuinko minäkö haluan??? No, jos niin on, kyllä minä haluan nähdä
ne alastomina.
Hermes kääntyi jumalatarten puoleen ja lausui kohteliaasti:
— Arvoisat naiset! Suvaitsetteko olla niin ystävälliset ja riisua
vaatteet yltänne? Minä sen ajan katselen jonnekin muuanne.
— Mainiota, Paris! riemuitsi Afrodite. — Rumat naiset eivät uskalla
riisuutua. Minä tahdon näyttää sinulle, Paris, ettei minun ruumiissani
ole yhtäkään moitteen paikkaa tai rumaa täplää.
Siveellinen impi Pallas vitkasteli, mutta Afroditen ilkkuminen sai
hänet vihdoinkin taipumaan. Yht'äkkiä olivat kaikki jumalattaret
ilkoisen alasti Pariksen silmien edessä. Poikasen silmät suurenivat.
Hän huudahti:
— Oi ihmeittentekijä Zeus! Mikä näky, mikä sulous, mikä hempeys. Tuoko
on neitsyt? Mikä loisto hänestä säteilee! Mikä majesteettisuus! — Ja
tuo tuossa, miten lempeästi hän minua katselee! Miten hurmaavasti ja
houkuttelevasti hän hymyilee. — Ei, tätä kaikkea koreutta en kestä
samalla kertaa. Ettekö halua, armolliset jumalattaret, vuoron perään
seistä edessäni. Nyt en saa silmilleni rauhaa; ne ahmivat teitä kaikkia
niin levottomasti, etten näe mitään yksityiskohtia.
_Afrodite_: Sinun on käskettävä!
_Paris_: Astukaa te kaksi syrjään. Sinä, Hera, jää tähän.
_Hera_: Tässä olen. Muista, poikani, jos minulle annat kauneuden
palkan, teen sinusta koko Aasian mahtavan hallitsijan.
_Paris_: Lahjomalla et pitkälle pääse. Minä koetan tuomita kauneuden
lakien mukaan. Saat poistua. — Käyhän tänne eteeni, Pallas!
_Pallas_: Jos sinussa asuu maineen halua, suurten urotöitten kaipuuta,
jos viisautta janoat, rupea minun ystäväkseni. Et kadu kauppojasi.
Minä autan sinut voittajaksi kaikissa sodissasi. Ja kun miesten kanssa
joudut järjen otteluihin, niin minun avullani et joudu alakynteen.
_Paris_: Täällä Fryygiassa ja Lyydiassa ei tapella. Mutta elä ole
suruissasi. Vaikka en anna lahjoa itseäni, arvostelen sinun ihanuutesi
ylen korkealle. Olen tarkastellut sinua jo kyllältäni. Pukeudu ja pane
kypärä päähäsi! Nyt on Afroditen vuoro.
_Afrodite_: Tässä näet minut niin läheltä kuin sinua suinkin haluttaa.
Tarkastele nyt rauhassa ja tarkoin jokainen paikka, toinen toisensa
perästä. — Mutta kuule! Sinähän olet komein poika koko Frygiassa.
Mitä sinä täällä erämaassa värjöttelet? Kuka sinun kauneudellesi
täällä korvessa arvoa antaa! Lähde ulos maailmaan hupailemaan. Valitse
vaimo itsellesi, elä näitä maantollukoita täältä Idavuorelta, vaan
hienottaria Argoksesta, Korintosta tai Spartasta, esim. kuningatar
Helena, joka kauneudessa on melkein minun veroiseni ja hyvin
taipuvainen kuherteluun. Kai sinä hänestä olet kuullut puhuttavan?
_Paris_: En halaistua sanaakaan.
_Afrodite_: Sehän on ihmeellistä! Etkö ole kuullut, että ylijumala Zeus
kerran rakastui ihanaan Leda-impeen, ja kun Leda hänestä ei välittänyt,
muuttihe Zeus valkoiseksi joutseneksi ja lähestyi Ledaa tässä hahmossa.
Leda antautui joutsenelle ja sai tytön, joka juuri on tämä mainittu
Helena. Helena on valkoinen kuin isänsä joutsen, suloinen kuin
kyyhkynen ja notkea kuin kauris. Hänestä on moni uros taistellut, muun
muassa Teseus jo silloin kun Helena vain oli pieni tyttönen; nyt hän on
Spartan kuninkaan Menelaoksen vaimo.
_Paris_: Onko hän toisen vaimo? Olkoon se kaukana minusta, että
kajoaisin toisen vaimoon.
_Afrodite_: Hahaha, voi poika parka! Kylläpä sinulla on maatiaispojan
mielipiteet. Ai herranterttu!! Suuressa maailmassa sellainen kajoaminen
on aivan yleistä.
_Paris_: Sinäkö takaat, että Helena minusta huolii, minusta
maanmoukasta, joka päällepäätteeksi vielä olen barbaari? Hänkö jättäisi
miehensä hypätäkseen minun laivaani?
_Afrodite_: Siitä minä kyllä huolen pidän. Minä lähetän Helenan
luo pienen, siivekkään Eros-poikasen, joka ampuu kuningattareen
lemmennuolen, minä komennan kolme Sirotartani Helenan palvelukseen,
niin että kaikki on valmista, kunhan sinä vain näyttäydyt. — Mutta
sinun täytyy luvata minulle omena.
_Paris_: Kyllä minä annan omenan, mutta lupaa sinä ensin juhlallisesti,
että todellakin lähetät edeltäkäsin Eroksen ja Sirottaret Helenan luo.
Lupaatko varmasti?
_Afrodite_: Lupaan aivan varmasti.
_Paris_: No tässä on sitten omena.
Täten sai Afrodite halutun riidanomenan, ja Paris sai kauniin Helenan.
Mutta Hera ja Pallas eivät jaksaneet sulattaa sitä häpeää, että
Afrodite muka oli heitä kauniimpi. Vihan vimmoissa he yllyttivät
koko Kreikan kansan sotaan Troijaa vastaan. Troija valloitettiin ja
hävitettiin, kaatuivat Hektor ja Paris, mutta Afrodite pelasti oman
poikansa Aeneaan, sekä tämän pojan että isän, jumalattaren muinaisen
sulhasen, yleisestä surmasta ja ohjasi heidät monien vaivojen ja
vaikeuksien jälkeen Italiaan, jossa Aeneas perusti Rooman ikikuuluisan
valtakunnan, tulevan maailmanvaltiaan.
Helena peri taivaan suuren kauneutensa takia ja lumosi taivaassakin
niinkuin maan päällä miesten mielet. Hän solmi taivaassakin
avioliittoja, muitten muassa suurimman sotauroon Akilleen kanssa.
Muinaisaikoina sodat ja riidat käytiin kauniitten naisten
omistamisesta, ja vallattu nainen kiintyi aina ryöstäjäänsä
iankaikkisen naisluonteen laadun mukaan, joka miehessä eniten
kunnioittaa voimaa, valtaa, uljuutta ja pelkäämättömyyttä.
* * * * *
Afrodite, lemmen jumalatar, oli maallisen riemun ja ilon vastustamaton
lietsoja. Rakkaus on maailman voimakkain tunne. Usko, toivo, kaikki
köykäiseksi löydetään rakkauden rinnalla. Israelin mahtavin hallitsija,
Salomokin, unohti ankaran jumalansa ja rakensi rakkauden jumalalle
alttareita. Salomo ja Zeus kilpailevat keskenään lemmenseikkailuissa.
Raamattu ei virka sanaakaan siitä, olivatko Salomon 700 aviovaimoa ja
300 jalkavaimoa kauniita vai rumia, se vain mainitsee, että ne olivat
jos jotakin ihmisrotua. Raamattu ei kuin poikkeustapauksessa kiinnitä
huomiota naisen kauneuteen; sille riittää, kunhan hän vain on nainen.
Kreikkalaisten pyhien tarujen punaisena lankana on naisen kauneus,
miehen uljuus, koko luomakunnan ihanuus.
Schiller laulaa:
Da ihr noch die schöne Welt regieret,
An der Freude leichtem Gängelband
Selige Geschlechter noch getühret,
Schöne Wesen aus dem Fabelland —
Ach, da euer Wonnedienst noch glänzte,
Wie ganz anders, anders war es da!
Da man deine Tempel noch bekränzte,
Venus Amathusia!
Se on: Kun te (Kreikan jumalat) vielä tätä ihanaa maailmaa johditte,
ilon kepeässä talutusnuorassa autuaita, sukupolvia ohjasitte, suloisia
olentoja tarumaailmoista — ah, kun teidän riemujuhlanne vielä olivat
loistossaan, miten vallan toisenlaista elämä olikaan! Kun vielä
sinun pyhättöjäsi kukkaseppeleillä koristeltiin, Venus Amathusial
(Amathusiassa oli kuuluisa Afroditen temppeli.)
Maailman luominen ja ensimmäiset ihmiset.
Maailma oli autio ja tyhjä. Ei mikään erottanut merestä maata, ei
mitään maan vahvuutta ollut, ei aamua, ei päivää eikä yötä. Kevyt
ei ollut erotettuna raskaasta, ja kaikki alkuaineet olivat riidassa
keskenään. — Silloin loi jumala järjestyksen ja maailman. Maa nousi,
taivas kohosi, tuli leimahti, meri vyöryi. Auringon lämpö synnytti
voiman ja elämän, ja kukin tähti lähti kulkemaan rataansa. Ruoho tuli
maahan, lehti puihin, linnut puihin laulamaan, kalat kansoittivat vedet
ja eläimet samoilivat ristiin rastiin maata.
Mutta pyhä, jalosydäminen, ajatteleva olento vielä puuttui, joka
olisi valtiaana ohjannut muita. Ja ihminen kohosi savesta, jumalien
siemenestä hän nousi — Mutta Iapetoksen poika, Prometeus, loi ihmisen
kaikkivaltiaitten jumalien muotoiseksi. Kun muut luodut tomuun ja
tuhkaan kiintyneet olivat, antoi hän ihmiselle ylevän katseen, ja
opetti hänet taivasta tähystämään ja tähtien puoleen kohottamaan
silmäyksensä.
Ensin ilmestyi kultaisen ajan suku, joka vapaaehtoisesti, ilman kuria,
noudatti uskollisuutta ja oikeutta. Ei kypärää, ei miekkaa kannettu,
ei asuinpaikkoja linnoituksilla varustettu. Kyntämätön maa antoi
antimiaan: jyvää, marjaa, hedelmää. Ikuinen kevät vallitsi, lauha
lounainen puhalteli puissa, nektaria pursusivat purot.
Mutta hopeisen ajan suvun vallitessa häipyä ikuisen kevään kulta-aika.
Syksyni usvat ja talven jää lankesivat maahan. Ihmiset hakivat turvaa
syvistä rotkoista ja kurjista hökkeleistä. Niskoitteleva härkä
taivutettiin ikeen alle, maata muokkaamaan.
Vielä köyhemmäksi kävi maa, vielä huonommiksi ihmiset pronssi- ja
rautakauden aikana. Ahdinko ja voitonhimo ajoi rohkeimmat merille.
Valhe ja hätä houkuttelivat ihmiset riitaan ja miehiämurhaaviin
sotiin. Kaikki elivät ryöstöistä. Tapot, kurjuus ja viha vallitsivat
rautakaudella.
Kadehtien jumalien ikuista onnea kasasivat jättiläisihmiset kallioita
kallioitten päälle aina tähtien korkeuteen saakka tuhotakseen
jopa jumalienkin valtakunnan. Mutta silloin murskasi jumalien isä
jättiläisten tornin singoten siihen säihkyvän salamansa. Omat
kokoomansa paadet pudotessaan survoivat jättiläiset kuoliaiksi. —
Heidän verestään kasvoi pienempi suku. Mutta tämäkin suku luopui kohta
jumalien pelvosta. Raaka ja himokas oli tämäkin verensiemen, tämä uusi
ihmissuku.
Nyt jumalat päättivät tuhota koko ihmissuvun. Vedenpaisumuksen alle
piti ihmisten menehtyä. Rankkasateen lähetti Zeus, ja kaikki jumalat
lisäsivät tulvaa, lisäsivät pilvet ja joet. Poseidon antoi merten
nousta. Jo vaipuivat laivat veden alle. Vedenvuo tempasi mukaansa
rakennukset, tornit peittyivät veden alle, vuoret muuttuivat saariksi.
Ihmiset syöksyivät veneisiin, koettaen pelastaa henkensä. Elatuksekseen
he pyysivät kaloja jalavien latvojen ympäriltä. — Mutta koko ihmiskunta
hukkui. Yksi sentään pelastui, ainoa hurskas ihmisten joukossa.
Deukalion pelastui, pelastui hänen sisarensa ja samalla vaimonsa,
Pyrrha. Tuhansista pelastivat jumalat ainoastaan nämä kaksi. Vähitellen
vyöryivät tulvavedet takaisin. Puitten latvat rupesivat pilkistämään
esille. Rannat rupesivat näkymään, kuivumaan alhot. Kuoleman hiljaisuus
tässä tulvan alta nousseessa maassa rupesi peloittamaan Deukalionia
ja Pyrrhaa. Temppelit olivat sortuneet, puitten oksissa roikkui
merenjätteitä. Vavisten ja kauhuissaan vartosivat he vain uutta
jumalten lähettämää turmiota. Tuskissaan kääntyivät rukouksillaan
Themiksen puoleen:
— Auta meitä uusimaan ihmissuku!
Themis liikutettuna lausui ennuslauseen:
— Jättäkää temppelit ja paljastakaa päänne ja irroittakaa vyötetyt
pukunne! Heittäkää taaksenne suuren synnyttäjän luut!
Arvoitukselliselta tuntui heistä tämä lauselma. Hurskasta Pyrrhaa
kauhistutti ruveta nakkelemaan suuren äidin luita. Mutta Deukalion,
Prometeuksen poika, keksi peloittavan ennustuksen oikean selityksen:
— Suuri synnyttäjä on maa, ja kivet ovat hänen luitaan. Ne me
heittäkäämme taaksemme.
Ja he paljastivat päänsä, avasivat vyönsä ja nakkelivat sitten kiviä
taakseen. Kivet kävivät pehmeämmiksi, niistä muodostui marmoriin
hakattujen kuvapatsaitten kaltaisia esineitä. Jumalien armosta saivat
Deukalionin heittämät kivet miesten jäseniä, Pyrrhan heittämistä
kivistä sukeutui kauniita neitosia.
Sentähden olemme me ihmiset kovaa sukua, kestäviä töissä; vieläkin
näkyy selvästi, minkälaisista aineksista olemme kyhätyt.
* * * * *
Ei voi lukea näitä taruja huomaamatta, miten läheistä sukua ne ovat
raamatun luomiskertomukselle, syntiinlankeemuksen tarulle ja Baabelin
tornin ihmeelliselle historialle. Todistus lisäksi siihen, että
raamatun kertomukset ovat vain jäljennöksiä ja otteita Aasian rikkaasta
tarulippaasta. Syntiinlankeemus, yksi kristinopin pääelementtejä, se
kun muodostaa perustan koko pelastusopille, on siis yhteinen kaikille
Aasian kansoille. Ja vielä yleisemmät ovat samojen kansojen joukossa
tarut jumalan siittämistä kansojen sankareista ja pelastajista.
Yksityiskohdissa on pienempiä, eroavia vivahduksia. Kreikkalaisten
käsitys ihmisen ylevästä tarkoituksesta, "kohottamaan silmäyksensä
tähtien puoleen", on historiassa toteutunut. Juuri Kreikan filosofit
Sokrates, Platon y.m. ovat opettaneet ihmistä ajattelemaan ylevästi. Ei
ainoastaan omaa kansaansa, vaan maapallon kaikkia kansoja, jotka ovat
hiemankaan kohonneet taikauskon ja raakuuden yöstä. Sokrates ja Platon
puhuvat hyveestä, kristillinen kirkko vain synnistä, josta ei ihminen
pääse siveellisellä elämällä, vaan ainoastaan uskolla, sakramenteilla
ja armolla.
Pan ja Syrinks.
Pan oli vanhoilla kreikkalaisilla vuoristojen, karjan, metsiköiden ja
vuorenonkaloiden haltia. Hänellä oli pukin jalat, pukin parta ja sarvet
päässä. Iloinen veitikka hän oli ja erinomainen huilun eli paimenpillin
soittaja. Jumalain suurta sukua tämä haltia oli eläimellisestä
ulkomuodostaan huolimatta. Taivaassa häntä pidettiin suuressa arvossa
iloisen mielensä vuoksi ja hauskojen keppostensa takia. Hän kuului
Dionysoksen hieman haltioituneeseen, remuavaan jumalaiseen sakkiin.
Lemmen leikeissä hän oli ensimmäisiä. Siellä metsien siimeksessä,
kirkkaitten lähteitten partailla hän liritteli pillillään ja houkutteli
luokseen sinipiikoja, metsänneitoja ja jokien haltiattaria, joita
yhteisellä nimellä sanottiin nymfeiksi. Nämä rakastivat Panin seuraa,
karkeloivat, hulmusivat ja ilakoivat koskaan väsymättä hänen kanssaan.
Sillä nymfit ja Pukinsorkka olivat juuri yhtä taipuvaiset lemmen
leikkeihin.
Panin kultti oli laajalle levinnyt vanhaan aikaan. Kuvaamataide on
erityisellä mielihyvällä askaroinut Pan-tarujen kimpussa, ei ainoastaan
vanha taide, vaan aivan uudenaikaisinkin. Europan taidekokoelmissa
nähdään tämän lystikkään haltian kuvia jos jonkinlaisissa tilanteissa.
Siitä huolimatta että Pan syvästi kirkolliselta kannalta katsottuna
edustaa itse sielunvihollista, sorkkineen, sarvineen, jotka molemmille
ovat yhteisiä tunnusmerkkejä.
Mutta oli nymfejä, jotka eivät antaneet Panin lumota mieltään. Niiden
joukossa oli neitseellinen nymfi nimeltä Naias, ihanin kaikkien
metsänymfien joukossa. Nopeudellaan ja sukkeluudellaan hän vältti
kaikki Panin ansat. Pilkalla hän vastaili kaikkiin pyyntöihin ottamaan
osaa Panin ja nymfien hurjiin karkeloihin. Sentähden juuri Pan-haltia
oli häneen niin silmittömästi rakastunut. Muut nymfit olivat antaneet
Naiastytölle lempinimen Syrinks.
Kauniin metsänneitosen, Syrinksin ilona oli oleskella Dianan
kanssa, jonka seurueeseen hän kuuluikin. Tälle siveälle, puhtaalle
jumalalliselle immelle hän oli pyhittänyt elämänsä ja toimensa. Syrinks
samosi siveän jumalattaren kanssa vuoria, laaksoja, metsämaita,
ajellen jousellaan metsän nopsajalkaista riistaa. Ei mikään erottanut
jumalatarta Syrinksistä, mitä ulkomuotoon ja varustuksiin tulee, kuin
että jumalattaren jousi ja viini oli kullasta tehty, Syrinksin taas
koristetusta sarvesta kyhätty.
Syrinks eleli näin autuaallisessa onnessa ja vapaudessa siveän
jumalattaren seurassa eikä välittänyt niistä iloista ja tansseista,
joita Pan-jumala ihanien nymfien kanssa pani toimeen joka lehdossa,
joka alhossa.
Kerranpa sattui niin, että pukinjalkainen jumala, Pan, kohtasi
Syrinksin metsässä viini ihanalla olallaan, jousi kädessään ja helmat
kietaistuina koholle niinkuin metsästäjättärillä oli tapana. Metsästys
oli hänen suloisille kasvoilleen ajanut lielakan punan. Kun Pan näki
neitsyen, hemahti koko hänen olentonsa. Pan ryhtyi metsästäjätärtä
haastattelemaan. Mutta tuskinpa oli saanut parisen sanaa suustaan,
niin hän jo havaitsi nymfin pakenevan täyttä karkua metsään päin. Hän
saavutti tosin nymfin ja alkoi taas häntä haastatella, mutta samassa
neitonen livahti tiehensä. Kiihtyneenä nymfin vastustuksesta ja
ilveilystä Pan pani parastaan taas saavuttaaksensa tytön. Mutta nyt ei
nymfi enää seisahtunut, vaan pakeni yhtä painoa. Pan aivan kintereillä.
Peläten karvaista, pukinjalkaista jumalaa kiisi Syrinks tuulen
nopeudella eteenpäin. Saadakseen parempaa vauhtia nakkasi hän jousensa
ja viinensä metsään. Mutta tulistunut Pan ei helpottanut hänkään, vaan
hyökkäsi yhtä hurjaa vauhtia perästä.
Pan pukinjalkoineen oli tottunut huhkimaan viidakoissa ja kivikoilla.
Vähitellen hän alkoi päästä voitolle. Nymfi huomasi tämän ja pani
nopeat jalkansa viimeiseen ponnistukseen. Mutta silloin hän äkkiä
huomasi, että leveä Ladonin joki tuli vastaan ja sulki häneltä
pakotien. Nyt ymmärsi impi, ettei hän enää voinut välttää Panin syliin
joutumista, sillä hän kuuli jumalan läähättävän jo takanaan ja immen
niskakiharat lepattivat Panin huohotuksesta.
Mitä tehdä? Lyhyet olivat tuumailut. Rukoillen korkeita jumalia pyysi
neitonen päästä tästä elämästä ja hypähti virtaan. Pan, joka samassa
ryntäsi joelle, luuli jo tavoittaneensa immen, kurkotti käsivartensa
siepatakseen tytön syliinsä, mutta haparoikin tyhjää. Sai käsiinsä
pitkän, kauniin pilliheinän. Jumalat olivat kuulleet neitosen rukouksen
ja muuttaneet nymfin solakaksi ruovoksi.
Kummastellen seisoi siinä Pan surren ja huokaillen kadonnutta
kaunokaistaan, joka oli vaipunut alle aaltojen syvien, päälle mustien
mutien. Siinä surressaan hän yhden äkin kuuli vaikeroivan äänen, joka
tuli pilliheinästä. Tuulen henget panivat pillin soimaan.
Jopa pälkähti älykäs ajatus Panin mieleen. Hän tekaisi pilliheinästä
itselleen huilun eli pillin, puhalsi siihen ja katso, pillistä lähti
niin kaunis ääni, että hän aivan haltioitui ja sen erän jälkeen piti
aina pilliä mukanaan lumoten sillä kaikki ne kauniit metsänneitoset,
jotka aluksi pyrkivät olemaan ynseitä hänen lemmentunnustuksilleen. Hän
opetti ihmisiäkin soittamaan pilliä, varsinkin paimenia, niin että tätä
pihiä sanotaankin paimenpilliksi.
Ei kummakaan, että pillistä lähtee niin ihanan valittava ääni; asuuhan
siinä ihanan, viehkeän, puhtaan neitosen, Syrinksin, hempeä henki.
* * * * *
Tässähän meillä on ilmetty painetun Kalevalan Aino-taru! Nuori neitonen
tulee lehdossa vastaan karvaista puolijumalaa. Tosin Väinämöinen ei
ollut pukinjalka, mutta laulaahan hänkin itsestään, että hän oli
karvarinta, eikä liene ollut kauneudella pilattu enemmän kuin Pankaan,
koskapa hänellä oli niin itsepintainen vastoinkäyminen kaikissa
kosimisissaan. Aino pakenee järveen, Syrinks jokeen, Väinämöinen suree
Ainoa ja kalastelee häntä vedestä, mutta turhaan. Väinämöinenkin
haparoi Ainoa, mutta Aino livahtaa, niinkuin Syrinks, aivan sulhasen
käsistä mereen. Veden jumalat olivat Ainoakin säälineet, niinkuin
Olympon jumalat Syrinksiä. Aino kieltää sukulaisiaan kalastelemasta ja
uimasta järvessä, sillä mikä rannalla heinäsiä, se on hänen hivusta
hierottua. Pan on sitäpaitsi soiton ja soittimen keksijä kuten
Väinämöinenkin.
Mitä teitä tämä aihe on kulkenut meille, siitä kai joskus tiede pääsee
selvyyteen. Paljoa tärkeämpää kuin tämän tien löytäminen on sittenkin
toteamus, ettei mikään kansa ole käsitellyt aihetta niin runollisen
kauniisti ja niin hartaasti kuin meidän karjalainen kansamme.
Zeus ja Io.
Inakos, virran haltia, suri kadonnutta tytärtään, ihmeen ihanaa
Io-impeä. Isä itki, kyynel vieri, vieri vetreät vetensä sinisistä
silmistänsä. Kyynelillään hän sai joet tulvimaan; ei näet tiennyt
missä liikkui lihansa, minne lemmikki hävisi, elikö vai lie joutunut
Manalaan, varjojen valtakuntaan. Synkät aavistukset häntä vaivasivat.
Io-impi oli nimittäin lähtenyt isänsä joelta kävelemään heinäisille
alhoille. Äkkäsi Zeus suloisen immen, syöksyi taivaasta alas ja
ilmestyi immelle, maanitellen häntä morsiamekseen.
— Elä pelästy, impyeni, eläkä minua pakene! Minä olen se, joka pidän
taivaan valtikkaa voimakkaassa kädessäni ja linkoan kiemurtelevia
salamoita, sanoi Zeus. — Käy kanssani tuonne varjoisaan, tuuheaan
lehdikköön täältä aukealta keskipäivän polttamalta kedolta. Jos pelkäät
yksin mennä puistikon salaiseen kätköön, niin tiedä, että jumala sinut
sinne ohjaa.
Mutta neitsyt kauhistui sydämessään ja lähti tajuttomana pakenemaan
kohti metsää. Mutta Zeun jumalainen henki varjosti sekä neitseen
että kedon laajalta alalta näkymättömään pilveen ja sinne hän katosi
neitseen kanssa.
Mutta Hera, ylijumalan mustasukkainen puoliso, näki pilven nousevan
keskipäivällä lehdiköstä. Epäillen sitä huikentelevan puolison
aikaansaattamaksi ryhtyi etsimään häntä taivaasta. Mutta ei löytänyt
mistään. Silloin hän syöksyi taivaasta alas tutkimaan pilveä ja sitä
hajoittamaan. Zeus aavistaen onnettomuutta muutti Ion lehmäksi.