Aatamin, ja samaa ovat miljardit naiset tehneet maapallon miehille.
Hurskaat profeetat ja askeetit ovat suoriutuneet miten kuten muista
haluistaan, mutta naisen herättämät tunteet ovat aina olleet vaikeimmat
tukahduttaa. Vanhat buddhalaisten historiakirjat ovat täynnä
kertomuksia ja mietelmiä naisten parantumattomista juonista.
Näin sanoo buddhalainen:
Niinkuin kalan kulku meressä, niin tutkimattoman salainen on naisen
luonne, jossa totuutta on vaikea löytää, jonka valhe on kuin totuutta
ja totuus niinkuin valhetta. — Ananda kysyy Buddhalta:
— Kuinka meidän täytyy, oi Herra, kohdella naista?
— Teidän täytyy karttaa hänen silmäystään.
— Mutta jospa me sittenkin näemme sen, Herrani, mitäs silloin täytyy
tehdä?
— Ei saa häntä puhutella, Ananda.
— Mutta jospa sittenkin joudumme puheisiin naisen kanssa, mitäs sitten?
— Silloin teidän täytyy pitää tarkasti varanne.
Ananda parka, Buddhan rakkain opetuslapsi, evankelista Johanneksen
vastine, joutui usein kiusaukseen. Eräs kohtaus, joka osaltaan
muistuttaa Kristuksen ja samarialaisen vaimon tapaamista kaivon luona,
kävi seurauksiltaan kovin arveluttavaksi.
Kun Mestari oleili Sravastissa, oli Anandan tapana käydä läheisessä
kaupungissa kerjuulla. Kerran kaupungista palatessaan vaivasi häntä
jano ja hän näki erään tshandala-tytön, nimeltä Praktri, hakevan
kaivosta vettä.
— Sisareni, sanoi Ananda hänelle, — anna minulle vettä juoda.
Praktri vastasi:
— Mutta minähän olen tshandala-tyttö, arvoisa Ananda. (Tshandala on
halveksituin kasti Indiassa; tshandalaisen kätteleminenkin jo tuotti
saastaa.)
— Sisar, sanoi Ananda, — en ole kysellyt sinun perhettäsi enkä
kastiasi, mutta jos sinulla vettä on antaa, anna minulle, minä tahdon
juoda.
Silloin tyttö antoi hänelle kulauksen ja rakastui samalla silmittömästi
pyhimykseen. Hän ilmoitti äidilleen, että hänelle tulee kuolema
eteen, jollei hän saa Anandaa miehekseen. Silloin valmisti äiti, joka
oli suuri noita-akka, väkevän lemmenjuoman ja loihti sillä Anandan.
Taikatemppu onnistui, Ananda saapui tshandalaisten kotiin, jossa
ylen ihastunut Praktri jo oli tehnyt vuoteet valmiiksi. Mutta juuri
vaaran kireimpänä hetkenä Ananda purskahti itkuun ja rukoili sydämen
tuskassaan Buddhalta apua. Tämä tulikin omalla loitsuvoimallaan avuksi.
Ja Buddhan loitsu masensi noita-akan konstit.
Ananda läksi tshandala-talosta ja palasi luostariinsa. Suuri noita-akka
selitti onnettomalle tyttärelleen, että Buddhan loitsuluvut olivat
hänen noitumisiaan väkevämmät. Mutta Praktri, tshandala-tyttö, ei
ollut parantunut lemmestään. Hän meni kaupunkiin ja rupesi seuraamaan
Anandaa, kun tämä keräsi almuja. Taas kääntyi Ananda tuskissaan
Mestarin puoleen apua pyytäen. Tämä antoi Praktrin tulla luokseen,
suostui näennäisesti hänen haluunsa päästä Anandan vaimoksi, mutta
taivutti hänet hienolla tavalla tekemään siveyslupauksen ja rupeamaan
nunnaksi.
Ja hän ei ainoastaan leikkauttanut tukkaansa ja pukenut nunnankaapua
päällensä, vaan hän myös tunkeutui neljän jalon totuuden ymmärtämiseen
ja käsitti perinpohjin Buddhan uskonnon.
Mutta kun bramaanit, sotilaat ja porvarit Sravastissa kuulivat,
että Buddha oli vihkinyt tshandala-tytön nunnaksi, kauhistuivat he,
ilmaisivat tapahtuman kuningas Prasenajitille, ja tämä lähti heti
Mestarin luo nuhtelemaan häntä. Suuri joukko Sravastin bramaaneja,
sotilaita ja porvareita oli myöskin sinne kerääntynyt.
Buddha antoi bramaanien siveysopista ja koko kastilaitoksesta murhaavan
arvostelun vertauksien muodossa. Muuttivatko kuuntelijat mielipiteensä,
siitä ei taru kerro.
Buddhalainen pelastusajatus.
Otan päälleni kaikkien olentojen kärsimykset, olen lujasti päättänyt
tämän tehdä, minä kestän sen, en pyörrä takaisin, en pakene, en
säikähdä, en vapise, en pelkää, en peräänny enkä hämmästy. Miksikä en?
On välttämätöntä, että kaikkien olentojen kuorman otan kantaakseni.
Sillä lupauksen olen tehnyt pelastaakseni kaikki olennot. En ainoastaan
omaa pelastustani ajattele. Sillä minun täytyy pelastaa kaikki olennot
Samsaran joesta kaikkitietoisuuteen vakaan päätökseni veneellä. Olen
päättänyt jokaisessa tuskan paikassa viipyä miljoonia aikakausia.
Miksikä? Koska parempi on, että minä yksin kärsin, kuin että kaikki
luodut vajoovat tuskan kuiluihin. Minä uhraan itseni lunnasrahaksi.
* * * * *
Tässähän lausutaan julki Kristuksen pelastusajatus melkein samoilla
sanoilla, joita hän itse käytti. Yhtäläisyys on suorastaan vaivaava,
aivan kiusoittava. Herää kysymys, kumpi on lainan antanut, kumpi
ottanut? Kenen esikoisajatus pelastusoppi on? Vai eikö kummankaan?
Onko se vieläkin vanhempaa perua? Onko se lähtöisin ikivanhoista
uhritoimituksista, jossa karitsa tai n.s. syntipukki poisottaa maailman
synnit kärsimällä kuoleman. Kristuksen pelastuskuolema lienee kaikkein
nuorin samanlaisista aasialaisista taruista.
Egyptiläisten jumala Osiris nousi kolmantena päivänä kuolleista, ja
kansa riemuitsi: "niin totta kuin Osiris on noussut kuolleista, niin
minäkään en ole kuoleva". Fryygialainen jumala Attis nousi neljäntenä
päivänä kuolleista, ja hänen uskovaisensa riemuitsivat: "lohduttakaa
itseänne, hurskaat, jumala on pelastettu, niinpä on teillekin pelastus
tuonelasta tuleva". Nämä uskonnot olivat satoja vuosia Kristusta
vanhemmat.
Tuhlaajapoika.
Rikkaalla miehellä oli ainokainen poika. Tämä vaelteli ristiin rastan
vieraita maita. Sillä aikaa kuin isä yhä vain rikastui ja oli käynyt
mahtavaksi mieheksi, eleli poika vieraalla maalla, köyhänä ja joron
jälille joutuneena. Kerjäläisenä hän vihdoin palasi kotiaan, missä
isä kaiken aikaa oli ikävöinyt häntä. Kerjäläisenä poika tuli isänsä
luo, jota hän ei tuntenut, isä kun suuren seurueen keskellä istui
rakennuksensa edessä, komeana kuin kuningas. Kun hän tämän ihanuuden
ja korskeuden näki, pakeni hän peläten, että häntä, ryysyistä
mierolaista, pahoin pideltäisiin. Isä tunsi hänet heti ja lähetti
palvelijoita tuomaan kerjäläisen luokseen. Täristen ja vavisten
raastettiin hänet isän luo ja hän meni tainnoksiin. Silloin käski isä,
että poika oli laskettava irti. Iloisena poika lähti pois hakeutuen
kaupungin köyhäinkortteliin. Rikas mies mietti keinon, millä poikansa
luottamuksen saavuttaisi. Hän antoi toisten työläisten palkata
hänet talonsa kaikkein halveksituimpiin tehtäviin, haki kumminkin
hänen seuraansa ja voitti vähitellen hänen suosionsa. Kaksikymmentä
vuotta kului näin, ilman että isä ilmaisi, kuka hän oli. Vasta
kuolinvuoteellaan hän kutsutti kokoon sukulaisensa, ja ilmoitti,
että tuo kerjäläinen, joka nyt oli kohonnut uskotuksi palvelijaksi,
oli hänen oma poikansa, ja määräsi hänet koko suuren omaisuutensa
perijäksi. Rikas mies on Buddha, uudestaan löydetty tuhlaajapoika on
ihmislapset, jotka Buddha viisaana isänä vähitellen kokoo luokseen,
asettaen heidät lopuksi onnellisiksi omaisuutensa perijiksi.
Otteita Herodotoksen historia-teoksesta.
Herodotos, "historian isä", joka oli syntynyt noin 500 ennen
Kristusta, on suuressa teoksessaan käsitellyt monta uskonnollista
aihetta, etenkin vanhojen kansojen uskonnollisia menoja. Hänen,
senaikuiseksi mieheksi, aivan hämmästyttävä ennakkoluulottomuutensa
ja suvaitsevaisuutensa pidättää häntä syventymästä uskonnollisiin
perusteluihin, hän pysytteleikse mieluimmin vain menojen kuvaamisessa.
Hän ei tahdo arvostella kenenkään uskonnollisia käsityksiä, olivatpa
ne miten ihmeellisiä tahansa, ja jottei hän vastoin tahtoaan joutuisi
ketään loukkaamaan, vaikenee hän. Tuntuu omituiselta lukea tämän vanhan
miehen kirjasta väitettä, joka vasta nykyään on päässyt arvoonsa,
suvaitsevaisuuden pääperustelua, nimittäin, että meillä ihmisillä
kaikilla on juuri yhtä paljon tai yhtä vähän tietoja jumalista.
Kun hän joutuu puhumaan egyptiläisten eläinten palveluksesta, ei hän
tahdo mainita, miksi he sen tekevät. Hän livahtaa pois koko asiasta
selityksellä, joka suuresti muistuttaa nykyajan iskulausetta: uskonto
on kunkin ihmisen yksityisasia. Herodotos sanoo:
"Jos minä sanoisin, minkä vuoksi eläimet ovat pyhitetyt jumalille,
joutuisin puhumaan jumalallisista asioista, joista minä mieluimmin olen
kertomatta. Senkin, minkä vain niistä sivumennen olen maininnut, olen
pakosta puhunut."
Mutta kun Herodotos joutuu kertomaan tapauksesta, jossa
suvaitsemattomuus ja toisen uskonnollisen tunteen loukkaaminen oikein
viettävät riemujuhliaan, silloin ei hänkään jaksa pidättyä. Ei hän
menetä mielenmalttiaan, mutta hänen tasapuolinen kertomatapansa saa
nuhtelevan sävyn.
Persialaisten suuri kuningas Kambyses oli valloittanut koko Egyptin.
Egyptiläiset olivat joutuneet hänen armoilleen, Kambyses raivosi oikein
ristiretkeläisen tavoin kaikkea sellaista uskonnollista ajatustapaa
vastaan, joka hänestä oli outoa, vierasta ja käsittämätöntä. Varsinkin
saattoi Apis-härän palvelus hänet raivoihin. Herodotos kertoo:
Enempää sanomatta hän käski pappien tuoda esiin Apis-jumalansa. Niinpä
he läksivät sitä noutamaan. Tämä Apis eli Epafos oli vasikka, syntynyt
lehmästä, joka ei enää saa tulla kantavaksi. Egyptiläiset sanovat, että
taivaasta iskee valon säde alas lehmään, ja että se siitä synnyttää
Apiksen. Mainittu vasikka on muuten musta, mutta sillä on seuraavat
merkit: otsassa sillä on kolmionmuotoinen, valkea täplä, selässä
ikäänkuin kotkankuva, hännässä kahdenlaatuiset karvat ja kielen alla
kovakuoriaisen tapainen.
Niin pian kuin papit olivat tuoneet Apiksen, Kambyses, joka jo oli
jotenkin hullu, tempasi tikarinsa ja tahtoi pistää Apista vatsaan,
mutta iskikin sitä kupeeseen. Naurahtaen hän silloin virkkoi papeille:
"Voi teitä konnia, semmoisiako ovatkin jumalat, että niissä on
lihaa ja verta ja että ne voivat tuntea rautaa? Vaikka onhan tämä
jumala egyptiläisten arvoinen. Mutta ette te rankaisematta pidä
minua pilkkunanne." Näin lausuttuaan hän antoi käskyn asianomaisille
ruoskia pappeja ja tappaa muista egyptiläisistä jokaisen, jonka
tapaisivat juhlimasta. Siten egyptiläisten juhla sai loppunsa ja papit
rangaistuksen. Mutta kupeeseen lyöty Apis riutui temppelissä, missä
se virui, ja kun se haavastaan kuoli, niin papit Kambyseen tietämättä
hautasivat sen.
Näin hirveästi Kambyses siis riehui sekä persialaisia että liittolaisia
vastaan oleskellessaan Memfissä. Hän avasi myös vanhat hautakammiot
ja katseli ruumiita. Niinpä hän myös tuli Hefaistoksen pyhättöön ja
laski paljon pilaa jumalankuvasta. Hefaistoksen kuva on nimittäin hyvin
niitten foinikialaisten pataikien kaltainen, joita foinikialaiset
kuljettavat kolmisoutujen kokissa. Mutta niiden varalle, jotka eivät
semmoista ole nähneet, tahdon ilmoittaa seuraavan tunnusmerkin:
pataiki on lintukotolaisen mokailu. Kambyses meni myöskin kabeirien
pyhättöön, johon ainoastaan papin on lupa mennä sisälle. Niidenkin
kuvat hän poltti, paljon niitä pilkattuaan. Nekin ovat samanlaisia kuin
Hefaistoksen kuvat ja niitä sanotaankin hänen lapsikseen.
Minusta on siis aivan ilmeistä, että Kambyses oli tullut kovin
raivoksi, sillä ei hän muuten olisi ryhtynyt pilkkaamaan pyhiä asioita
ja tapoja. Jos näet joku ehdottaisi ja käskisi kaikkia ihmisiä
valitsemaan itselleen kaikkein kauneimmat tavat, niin jokainen kansa
harkittuaan ottaisi omansa; niin pitää kukin omia tapojaan kaikista
tavoista kauneimpina. Ei ole siis todennäköistä, että muu kuin hullu
ihminen tekee sellaisista asioista pilkkaa. Että kaikki ihmiset
arvelevat tapojen suhteen tällä lailla, sen saattaa päättää monesta
muustakin merkeistä, mutta varsinkin seuraavasta. Hallitusaikanaan
Dareios kerran kutsui saapuvilla olevat helleenit luokseen ja kysyi,
mistä hinnasta he tahtoisivat syödä kuolleet isänsä. He sanoivat,
etteivät mistään hinnasta sitä tekisi. Sen jälkeen Dareios kutsui
luokseen muutamia niistä indialaisista, joita sanottiin kallatilaisiksi
ja jotka söivät vanhempiansa. Niiltä hän helleenien läsnäollessa, jotka
tulkkien kautta saivat tietää, mitä puhuttiin, kysyi, kuinka paljosta
rahasta he ottaisivat tulella polttaakseen kuolleet isänsä. He huusivat
ääneensä ja käskivät hänen olla puhumatta syntiä. Semmoinen on nyt
kerran tapa, ja oikein näyttää minusta Pindaros runoilleen sanoessaan,
että tapa on kaikkein kuningas.
Kun ajattelemina, miten sankassa suvaitsemattomuuden yössä Europan
kansat ovat nyt kohta puolitoista vuosituhatta hamuilleet ja
haparoineet, kuinka monta Kambysestä, ja häntäkin vielä julmempaa
uskonvainoojaa Europa on alueillaan sietänyt, jopa kunnioittanutkin,
niin tämä Herodotoksen suvaitsevaisuuden opetus ja ylistys
häikäisee nykyaikaisen ihmisen mieltä kuten varhaisen kointähden
välähdys, joka leimahtaa kerran, mutta kohta peittyy harmaan
ikäviin, läpinäkymättömiin, matalalla leijaileviin pilviin. Jo 500
vuotta ennen Kristusta nämä viisaat sanat lausuttiin, vasta nyt
2,400 vuotta sen jälkeen alkaa ihmiskunnan enemmistö tajuta, että
uskonnollinen suvaitsevaisuus on korkeampaa siveellistä laatua kuin
valtiouskonnoitten tähän asti harjoittama tunnustuksellinen kuristus ja
sorto.
* * * * *
Yhteinen piirre vanhassa jumalakäsityksessä oli oppi Jumalan kateudesta
ihmissukukuntaa kohtaan. Prometeus, tulen jumala, valon tuoja,
kytkettiin kallioon, jossa korppikotka raateli hänen maksaansa; Aatami
ja Eeva ajettiin pois paratiisista, koska olivat syöneet tiedon puusta
ja Jumala pelkäsi, että ihminen tulisi jumalien vertaiseksi. Aivan
samaa mieltä on myöskin Herodotos. Hän panee Xerxeen sedän suuhun
seuraavat sanat:
Etkö näe, kuinka jumala salamallaan iskee muita ylemmäksi kohoaviin
luontokappaleisiin eikä salli niiden suurennella, vaan että pienet
eivät häntä ärsytä. Etkö näe, kuinka hän aina suurimpiin rakennuksiin
ja korkeimpiin puihin vasamansa viskaa. Sillä jumalan tekee aina
mieli typistää kaikkea, mikä pistää muita ylemmäksi. Samaten myös
saattaa vähäinen sotajoukko tuhota lukuisan, kun jumala kateellisena
herättää sotilaissa pelkoa tai heihin iskee ukkosensa, niin että he
kunniattomasti saavat tuhonsa. _Sillä ei jumala salli kenenkään muun
kuin itsensä olla korkea._
* * * * *
Kun Herodotos tapasi Traakiassa kansan, joka uskoi kuolemattomuuteen,
ei hän malttanut vaieta, vaan "pakko" pani hänet puhumaan. Usko
kuolemattomuuteen oli kreikkalaisesta niin outoa, ettei sitä
kannattanut syrjäyttää vaitiololla. Usko kansan vapahtajaan, joka
voittaa kuoleman vallan ja nousee taas ylös maailmaan, ei sentään ollut
outo syyrialaisissa taruissa, johon Adonis-taru niin selvästi viittaa.
Herodotos kertoo Dareios-kuninkaan kukistaneen geetit, jotka uskoivat
kuolemattomuuteen:
Ja heidän kuolemattomuuden uskonsa on tämmöinen. He eivät luule
kuolevansa, vaan uskovat vainajan menevän Salmoxis-haltian tykö. Toiset
heistä kutsuvat tätä samaa nimellä Gebeleitsis. —
Mutta sen mukaan kuin minä olen saanut tietää Hellespontoksen ja
Pontoksen maissa asuvilta helleeneiltä, oli mainittu Salmoxis
ihminen ja palveli orjana Samoksessa; ja hän palveli Pythagoraalla,
Mnesarkoksen pojalla. Sitten hän tultuaan vapaaksi oli hankkinut
itselleen suuria rikkauksia, jonka jälkeen hän oli lähtenyt pois
omaan maahansa. Siihen aikaan viettivät traakialaiset kurjaa elämää
ja olivat jokseenkin ymmärtämättömiä. Mutta tämä Salmoxis, joka
tunsi joonialaisen elinlaadun ja hienostuneempia tapoja, kuin mitä
traakialaisilta saattoi odottaa, hän kun oli seurustellut helleenien ja
Pythagoraan kanssa, joka ei ollut heikoimpia helleenien tietoviisaista,
valmistutti itselleen miessalin, johon otti vastaan kaikki etevimmät
maanmiehensä ja kestitsi heitä. Ja samalla hän opetti, ettei hän itse
eivätkä hänen juomaveikkonsa ynnä kaikki heistä polveutuvat kuolisi,
vaan joutuisivat paikkaan, missä alati tulisivat elämään ja nauttimaan
kaikkea hyvää. Mutta sillävälin kuin hän näin teki ja puhui, hän teetti
maanalaisen huoneuksen. Ja kun huoneus oli hänellä täydellisesti
valmiina, niin hän katosi traakialaisten näkyvistä, astui alas
maanalaiseen huoneeseen ja eleli siellä kolme vuotta. Ja traakialaiset
ikävöivät ja surivat häntä kuin kuollutta. Mutta neljäntenä vuotena
Salmoxis ilmestyi heille, ja siten he uskoivat mitä hän oli sanonut.
Niin he väittävät hänen tehneen. Mutta mitä maanalaiseen huoneeseen
tulee, en sitä usko enkä ole hioin uskomattakaan; kuitenkin luulen
mainitun Salmoxiin eläneen monta vuotta ennen Pythagorasta. Mutta
olkoonpa Salmoxis ollut joku ihminen tai joku geettien kotimainen
haltia, jätämme hänet sikseen.
* * * * *
Lukianos, helleeniläinen filosofi sata vuotta jälkeen Kristuksen,
laskettelee leikkiä Olympon jumalien muka kuolemattomuudesta
ja väittää, että skyytit ja geetit vaativat myös itselleen
kuolemattomuutta. Hän pahoittelee sitäkin, että Salmoxis on otettu
kreikkalaisten jumalien joukkoon, vaikka hän maailmassa oli vain orja.
Lukianos ei tietänyt, että Jumalan poikakin otti orjanmuodon päällensä
ja tuli maailmaan pelastaakseen ihmiskunnan, sitten, kuoltuaan ja
ylösnoustuaan, kohotakseen taivaaseen, isän jumalan luo.
Kreikkalaisten pyhät tarut.
Mikä suunnaton ero onkaan olemassa kahden naapurikansan, kreikkalaisten
ja juutalaisten, jumalakäsitteiden välillä! Kreikkalaisten taivas on
täynnä iloisia, kiihkeästi elämänhaluisia, jopa joskus remuaviakin
jumalia, joitten hallitsija ja käskijä Zeus vihapäissään tosin sinkosi
tuhoavia ukkosennuoliaan, mutta lepyttyään lallatteli, leikitteli
ja lemmiskeli oikein jumalallisin mittakaavoin. Eikä hänen lempensä
kohdistunut ainoastaan Olympon moniin kauniisiin naisjumalattariin,
hänen hellä mielensä paloi yhtä usein sinipiikojen, merenneitojen
ja vuorinymfien pariin. Eivätkä ihmistenkään tyttäret saaneet olla
häneltä rauhassa, jos vain ne olivat kauniita, sieviä ja somia. Sillä
kauneutta Zeus, niinkuin kaikki muutkin jumalat, palvoi luomakunnan
perusprinsiippinä.
Jumalako loi ihmiset omaksi kuvakseen, niinkuin raamattu sanoo, vai
ihminenkö loi jumalat omiksi huvikseen? Jälkimmäinen väite on ainakin
yhtä tosi kuin edellinen.
Kreikan kansa on sekä taiteellisesti että tieteellisesti ollut maailman
lahjakkain kansa. Sentähden heidän jumalansa ja jumalattarensa olivat
sekä kauniita että viisaita. Taivaaseen koroitettiin kauneimmat ja
viisaimmat ihmisten joukossa. Kristittyjen jumalalla on vain yksi
"ainutsyntyinen" poika ihmisten tyttäristä, Zeus-jumalalla on satoja
sadoista eri äideistä.
Miten toisenlainen onkaan juutalaisten Jehova! Hän on aasialainen
tyranni, jonka eteen täytyy heittäytyä maahan pelolla ja vavistuksella,
jota täytyy kasvot lattian rajassa rukoilla, että: käännä valaistut
kasvosi puoleeni ja ole minulle armollinen, eläkä johdata minua
kiusaukseen, vaan anna minulle syntini anteeksi, sillä annanhan minäkin
anteeksi muitten synnit. Jehova on totisuuden perikuva; kauneudesta hän
ei välitä, tieteitä hän ei rakasta, päinvastoin niitä vihaa ja pelkää.
Ensimmäisen ihmisparin hän karkoitti paratiisista vain sen takia, että
se oli tullut yhtä viisaaksi kuin jumala, se kun kykeni erottamaan
hyvän pahasta. Jehovalle on pääasiana, ettei hänen uskovaisensa saa
palvella muita jumalia "hänen edessään". Sentähden juutalaisten tiede
oli mitätöntä, heidän taiteensa arvotonta kreikkalaisten tieteeseen
ja taiteeseen verrattuina. Raamattu sisälsi kaiken, mitä juutalainen
tieteeltä vaati. Kreikkalaisten tiede taas kehittyi vallan vapaasti,
jumaluusopin sitä ollenkaan kahlehtimatta. Kreikkalaisille siis
nykyinen maailma on velkaa vapaan ajattelemisen aatteen, kaiken
tieteensä ja taiteensa esikuvat.
Raamatun hengessä tarkastettuina kreikkalaisten jumalain tarut tuskin
ovat pyhiä, mutta hilpeä, kauneutta kaipaava rahvas Kreikassa ajatteli
toisin. Sivistynyt Kreikan yleisö oli jo vuosisatoja ennen Kristuksen
syntymistä enemmän tai vähemmän ateistinen; valtio vain ylläpiti tätä
uskonnollista tarustoa sivistymättömän rahvaan takia. Aivan samalla
tapaa kuin nykyään monet Europan valtiot.
Kerron seuraavassa muutamia kreikkalaisia taruja muinaisajan
kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain kertomusten mukaan.
Troijan sodan syyt.
Paris.
Troijan kuninkaalla Priamolla ja hänen puolisollaan Hekuballa oli
monta lasta. Uljain oli Hektor, mutta komein oli Paris. Ennen Pariksen
syntymää näki Hekuba sellaisen unen, että hän kantoihin kohdussaan
onnettomuutta tuottavaa tulikekälettä. Viisaat tietäjät selittivät,
että lapsesta oli sukeutuva Troijan turmio. Estääkseen tämän lähettivät
vanhemmat onnettoman lapsen Ida-vuoren kukkulalle menehtymään erämaahan.
Mutta Paris ei kuollutkaan. Karhu häntä imetti, ja muutaman ajan
perästä nähtiin hänet leikittelemässä paimenten poikain kanssa
Ida-vuorella. Hänestä kasvoi rohkea, kaunis ja väkevä nuorukainen,
kaikessa tovereitaan paljoa etevämpi. Kuninkaallisesta suvustaan
hänellä ei ollut aavistustakaan. Mieheksi vartuttuaan hän ahdisteli
vuoriston villipetoja niin suurella menestyksellä, että häntä ruvettiin
nimittämään kunnianimellä Aleksander, "miesten mies". Naisten parissa
hän liikkui kuin Lemminkäinen suomalaisissa taruissa, niin että hänen
maineensa kulki aina jumalien asuinsijoille saakka, Olympoon. Eräs
vuorinymfi Oinone kietoi hänet pauloihinsa, ja tämän sinipiian kanssa
hän vietti onnellista elämää karjojensa kesken, tyytyväisenä halpaan
elintapaansa ja koruttomaan kotiinsa.
Hälinä Olympossa.
Meren jumalatar Thetis ja Tessalian kuningas Peleus, Akilleen
vanhemmat, viettivät häitään Tessaliassa. Kaikki jumalat ja
puolijumalat olivat kutsutut juhlaan, mutta riidanjumalatar, Eris,
oli tahalla jätetty kutsumatta, sillä epäsopu jumalien kesken voi
muutenkin leimahtaa ilmiliekkiin, ilman että virallinen riidanrakentaja
oli läsnä. Mutta tämä harmitti Eristä. Hän keksi pirullisen juonen.
Hän hankki kultaisen omenan, jonka kylkeen kaiversi sanat: "Kaikkein
kauneimmalle", ja nakkasi sen keskelle hääjoukkoa.
Morsiuspari oli jo poistunut syrjähuoneisiin. Toiset häävieraat joivat,
toiset tanssivat, muutamat kuuntelivat Apollonin sitransoittoa ja
Muusain kuorolaulua, kun omena kieri sisään ja pysähtyi sen istuimen
eteen, mihin Hera, Pallas ja Afrodite (latinaksi: Juno, Minerva ja
Venus) olivat sijoittuneet.
Arvaahan sen, mikä kotkotus siitä syntyi jumalattarien parvessa.
Kellekkä kultainen omena kuului? Loistelias Hera (Juno), Zeun sisar ja
puoliso, jumalien haltiatar, tahtoi sen omistaa sekä kauneutensa että
arvonsa nojalla.
Viisauden ja rohkeuden ylevä jumalatar, neitseellinen Atenan Pallas
(Minerva), punasteli ja häpeili ajatellessaan alastoman ruumiinsa
suloa, mutta ei tahtonut myöntää, että kukaan olisi häntä kauniimpi
Entä rakkauden jumalatar, Afrodite (Venus)! Hän oli paljon kokenut
maailmassa rakkausasioissa ja tiesi olevansa vallan vastustamaton, kun
hän vain herkesi ilkosilleen, yhtä häikäisevä ja voittamaton kuin ihana
tähtensä taivaalla, ylistetty Kointähti.
Riitaa ei saatu ratkaistuksi. Ei yksikään sentään uskaltanut omistaa
riidanomenaa. Käännyttiin Zeun puoleen, mutta ylijumala tiesi, mitä
kahden kauneudessaan loukatun naisen viha merkitsi. Hän kieltäytyi
jyrkästi, vaikka Pallas ja Afrodite olivatkin hänen tyttäriään, Pallas
suorastaan syntynyt hänen pääkallostaan.
— Minä tunnen nuorukaisen, sanoi Zeus, — joka on kuninkaallista
sukua, mutta viettää maalaisen elämää Idavuorilla, paimentaen lehmiä,
pukkeja ja pässejä heinävissä laaksoissa. Tämä nuorukainen on oikea
naisuros, tyttöin hempu, kääntykää hänen puoleensa! Ei häntä tarvitse
kainostella, tällaista luonnonlasta, maatiaispoikaa. Hänen nimensä on
Paris, ja on läheistä sukua juomanlaskijalleni, armaalle, ihanalle
Ganymedes-pojalle.
— Emme me hänen luokseen löydä, sanoi Pallas.