language: Finnish
GLORIA
Kokoelma kansojen pyhiä kertomuksia
Kirj.
ERNST LAMPÉN
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1923.
SISÄLLYS:
Johdanto.
Kiinalaisten uskonnosta, Taosta.
Pyhät sädekehät, gloriat.
Laotse.
Viiden vanhuksen ihmiseksi tuleminen.
Taivaankuningatar.
Kukkaskeijukaiset.
Gaotaina Buddha.
Buddha ja naiset.
Buddhalainen pelastusajatus.
Tuhlaajapoika.
Otteita Herodotoksen historia-teoksesta.
Kreikkalaisten pyhät tarut.
Troijan sodan syyt.
Paris.
Hälinä Olympossa.
Tuomarin edessä.
Maailman luominen ja ensimmäiset ihmiset.
Pan ja Syrinks.
Zeus ja Io.
Europa.
P. Jaakobin alku evankeliumi.
Kertomuksia Herran lapsuusvuosilta, israelilaisen filosofin
Tuomaan kirjoittamia.
Paavalin ja Teklan teot.
Lukianos.
Manalanmatka eli Tyranni.
Jumalien kokous.
Omar Ibn Ibrahim Khayam (1048-1131).
Synti.
Ikuinen arvoitus.
Mahdotonta.
Perusteltu toivomus.
Hiiteen.
Lempi yli kaiken.
Jumalalle.
Allah puhuu.
Rukous.
Itsessäsi.
Profeetan käsky.
Lyhyt vuoropuhelu.
Ainoa varmuus.
Viimeinen toivomus.
Iankaikkisen elämän kaipuu.
Johdanto.
On aivan ihmeellistä todeta, miten perusteiltaan yhtäläiset kaikkien
kansojen pyhät kertomukset ovat, miten paljon lainoja tavataan
kaukanakin toisistaan asuvien kansojen uskonnollisten ajatusten ja
kertomusten välillä. Tiedetäänhän, miten yhtäläinen maallisten tarujen
ja kertomusten sävy on kaikkien kansojen tarustoissa, miten vilkasta
satujen, runoaiheiden, sananlaskujen ja arvoitusten lainaus on ollut
kautta aikojen. Tiedetään myös jo, että sama vilkas vuorovaikutus
on ollut olemassa uskonnollisiin käsitteisiin katsoen. Nekin ovat
kulkeneet lainoina kansalta kansalle. Kansojen pyhät tarut ja
kertomukset ovat myös syntyneet juuri samasta ihmishengen halusta
ihannoida niiden keskuudessa eläneitten suurmiesten oppia ja elämää.
Kun joku kansan kuuluisa neuvoja ja opettaja on vaipunut mananmajoille,
on kansassa vaistomaisesti herännyt ajatus: kuinka tämä henkilö voi
nousta viisaudessa meitä kaikkia niin paljon korkeammalle, mistä
hän nämä kirkkaat oppinsa otti? Kaikilla kansoilla on vastaus tähän
ollut selvää selvempi. Hän ei ole voinut syntyä samalla tavalla kuin
tavalliset ihmiset. Hänen syntymisessään on tapahtunut ihme. Jumala on
aivan erikoisella tavalla hänet muovaillut. Jumala itse on ollut hänen
isänsä.
Riemastuksella on kansa käynyt tähän aiheeseen käsiksi. Se on kehrännyt
kimmeltäviä lankoja kauneimmista mielikuvan aineksista ja kutonut
niistä pehmeän, untuvaisen verhon tämän suuren tapahtuman ympärille.
Jumalan poika on syntynyt. Vuosikymmeniä jopa vuosisatoja mestarin
kuoleman jälkeen on tätä tarustoa lisäilty ja koristeltu, haltioitunut
hartaus on aina keksinyt uutta ihmettä ja ihanuutta jumalasta syntyneen
suuremmaksi kunniaksi. "Ad majorem Dei gloriam", kuten latinaksi
sanotaan.
Mutta jumalasta syntynyt tekee tietysti jumalan töitä! Hänelle ei
mikään ole mahdotonta. Luonnonlait eivät häntä sido. Ei mikään kansa
ole tyytynyt suuren miehen oppiin. Oppi ei yksistään voi tyydyttää
hulmuilevaa mielikuvitusta. Se vaatii lisäksi ihmeellisiä tekoja.
Vähitellen syntyy aikojen vieriessä mitä helakin kimppu ihmetöitä opin
ympärille, niin helakka ja tuuhea, että oppi on tukahtumaisillaan
kaikkeen tähän hempeyteen. Mielikuvituksella ei enää ole rajoja.
Kaikki kansan runoilijat kehittävät aihetta, hartaus ja rakkaus luo
mielikuvitukselle siivet, ja niin syntyy suurmiehen elämän ja opin
ympärille romaani, tai oikeammin romaaneja, jotka kilpailevat toistensa
kanssa kunnian, rakkauden ja ihailun osoituksissa.
Kansan tunteelle on tuskallista antaa jalon sankarinsa maatua maaksi
muitten kuolevaisten tavoin. Kuinka jumalasta syntynyt voisi joutua
ikuiseen häviöön? Ei, isänsä luokse hän pyrkii, sinne hän kuuluu, maan
rakoon hän ei voi sortua. Heti kuoltuaan hän jo perii iankaikkisen
elämän. Sellainen on kaikilla kansoilla sankarin elämän loppu.
Niin yleistä on tämä, ettei yksikään tarusto voi kehua siinä kohden
voittavansa toisia. Novellin juoni on aina muuttumattomasti sama,
jopa niin yhdenlainen, että tapahtumatkin ovat kerrotut usein melkein
samoin sanoin. Jos siis yhden kansan taru on tosi, täytyy kaikkien
tarujen olla tosia. Että kukin kansa pitää omansa ainoana totuutena,
sen me tiedämme aikakirjoista. Että kansa on vuodattanut viljavat
veret tämän oman romaaninsa sanamuodon puolesta, että se tulella ja
miekalla on tyrkyttänyt omia tarujaan ja kertomuksiaan heikomman
kansan uskottaviksi, sen me myöskin tiedämme. Se vain todistaa, miten
rakkaiksi tällaiset hartauden ja ihailun synnyttämät taruaiheet voivat
käydä suurille kansanryhmillekin.
Suurmiehen yliluonnollinen syntyminen, ihmetyöt ja kuolemattomuus ovat
siis kaikkien kansojen pyhien tarujen pääasiallisin sisällys.
Seikka, joka myös pani kansojen aivot askaroitsemaan, oli kysymys,
mihin ihminen joutuu kuoltuaan, häviääkö hän täydellisesti vai
muuttaako hän vain majaa. Jumalat olivat kuolemattomia, niin luultiin,
niihin ei ajan hammas pystynyt. Ne asuivat yläisissä taivosissa aina
muuttumattomina, aina samanlaisina. Mutta ihmislapset muuttivat
varjojen valtakuntaan. Kuvaukset tästä varjojen valtakunnasta olivat
erilaiset eri kansoilla. Joko niissä vallitsi alituinen synkkyys tai
kylmyys tai leimusi niissä ainainen tuli, aina sen mukaan, minkälainen
maan-alus minkin kansan asumalla alueella oli. Tuliperäisillä mailla
asuvilla oli manala kuuma. Mutta kansojen suurmiehet voivat päästä
nauttimaan sitä onnea, että heidät ilman muuta koroitettiin jumalien
asuinsijoille, suorastaan kirkkaisiin, valoisiin, riemua iankaikkisesti
tarjoaviin taivaisiin. Toisilla kansoilla tämä onni suotiin auliimmin,
toisilla kitsaammin, mutta kaikilla taivas oli palkkana jostakin
kansan kunnioittamasta erinomaisesta hyveestä. Kauneutta palvovat
kreikkalaiset nostivat taivaaseen yksinpä kuvankauniita nuorukaisiaan
ilman sen suurempia sielullisia etuja tai ominaisuuksia. Taivaaseen
noustuaan heistä tehtiin jumalia ja heitä palveltiin rinnan muitten
jumalien kanssa.
Yksinpä niilläkin harvoilla kansoilla, joitten sanottiin uskovan
kuolemattomuuteen, kuten esim. geeteillä, oli se käsitys vallalla,
että vain harvat valitut iankaikkisen elämän perivät ja muut ihmiset,
jotka eivät kuuluneet heidän heimoonsa tai lahkoonsa, taas joutuivat
ilottomaan manalaan. Niinpä kristittyjen hirvittävä kuvaus helvetistä,
jonne muka suurin osa ihmisiä joutuu, on vain laina pakanoilta. Autuas
kuolemattomuus on siis kaikilla kansoilla ollut ikäänkuin iankaikkinen
eläke, joka lankeaa ainoastaan muutamille valituille kansan
suurmiehille. "Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut", niin lausuu
Kristus. Iankaikkinen kadotus odottaa ihmisten suurinta enemmistöä,
vallan niinkuin kaikilla pakanoillakin on ollut yleinen käsitys.
Kristityillä tämä ajatus on suorastaan dogmatisoitu; on kirkkokuntia,
jotka leimaavat oman oppinsa nimityksellä: "ainoa autuaaksitekevä".
Kuolemattomuuden saavuttaa uros etupäässä ihmetöitten kautta. Pelkkä
siveellinen vaellus ei kansan silmissä riitä vielä tähän kunniaan, yhtä
vähän kuin ylevä oppi. Kansa ei jaksa tajuta ja arvostella tällaista
ylevyyttä, mutta ihmetyöt se heti ymmärtää arvioida jumalan töiksi.
Sentähden kaikki henkiset suurmiehet ovat samalla ihmeteltäviä noitia
ja poppamiehiä. Omat suurmiehet tekevät temppunsa oikean Jumalan
nimessä, vieraat suurmiehet taas paholaisen avulla. Omat poppamiehet
ovat suurimmassa kunniassa, vieraat poltetaan, jos siihen vain on
tilaisuus.
Omat jumalat ovat siis oikeita jumalia, muitten taas vääriä,
pahoja ja turmiota tuottavia, joita ei saa palvella eikä kumartaa.
Suvaitsevaisuus vieraita jumalia kohtaan on korkeimman kulttuurin
todistus. Sellainen aika on vallinnut maailmassa silloin, kun
kreikkalais-roomalainen kulttuuri oli kehittynyt huippuunsa, vähän
jälkeen Kristuksen syntymän. Rahvas silloin suorastaan lainaili
toisiltaan jumalia, mutta kerrotaan, että sivistyneet papit
nauroivat salaa sekä omille opeilleen että myöskin ehkä kaikille
jumalaistaruille. Mutta eihän mikään oppi ole naurettava, joka on
syntynyt kansan parhaimmista ajatuksista ja hurskaimmista tunteista.
On henkilöitä, jotka väittävät, että nykyaika uskonnollisessa
suhteessa on täysin verrattava Kristuksen syntymän vuosisataan.
Tosin nykyään suurella mielenkiinnolla koetetaan tieteellisesti
valaista uskonnollisia käsitteitä sekä muinaisuudessa että nykyisten
barbaarikansojen kesken, on kuuluisia teologeja, jotka jo väittävät,
että kristillinen pelastusoppi perustuu aasialaiseen taruun
syntiinlankeemuksesta ja että sen täyttyminen, Kristuksen syntyminen,
myös on aasialainen taru. Mutta emme vielä ole kehittyneet Rooman
keisarivallan alkuaikojen tasolle; eivät meidän pappimme vielä
hymyile pyhille taruille, he ovat yhä edelleen totisia ja uskovat.
Eikä pyhimystaruja tarvitsekaan ivata, eihän ole pakkoa niitä
sananmukaisesti uskoa, mutta niiden hartaalle sävylle täytyy antaa
lempeä tunnustus ja ihailu.
En tahdo kieltää, että tällä pyhien tarujen julkaisullani on
uskonnollinenkin tarkoituksensa. Tahdon, rinnastamalla useitten
kansojen taruja muutamissa uskontojen pääkohdissa, näyttää, kuinka
yhtäpitäviä ja samanlaisia ne pohjaltaan ovat, kuinka paljon lainoja
kansojen kesken on otettu ja annettu. Kirjan tarkoituksena on siis
suvaitsevaisuuden tunteen herättäminen lukijassa, kun hän tulee
huomanneeksi, ettei toinen uskonto ole toistaan jumalisempi.
Raamatussa sanotaan, että "Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen".
Olkoon niin, mutta vielä suurempi totuus piilee siinä väitteessä, että
"ihmiset ovat luoneet jumalat omiksi kuvikseen". Tuskinpa nämä ihmisten
luomat jumalankuvat eroavat toisistaan sen enempää kuin Jumalan luomat
ihmiskuvatkaan.
* * * * *
En tässä julkaisussa käytä tieteellisten kirjojen menettelytapaa
varustaa kertomukset nooteilla, numeroilla ja kirjallisuusluettelolla.
Annan sen sijaan kirjoitusten edellä ja niiden perästä sellaisia
tiedonantoja ja huomautuksia, jotka katson olevan tarpeellisia
sisällyksen ymmärtämiseen. Monet tiedonannot ovat oppineille ennestään
tutut; heille en niitä ole tarkoittanut. Mutta koska luulen ja
toivon, että moni vähemmänkin koulua käynyt tulee selailemaan tätä
kirjaa, olen katsonut välttämättömäksi, että tällaiset opastukset
tekstin ymmärtämiseksi seuraavat sekä kirjoituksen edellä että heti
perässä. Samasta syystä olen lyhykäisesti selostanut jonkun vähemmän
tunnetun uskonnon perusajatukset, ennenkuin olen antanut tarujen
puhua omaa, yksinkertaista, haltioitunutta kieltään. Lopuksi annan
sivistyneen helleenin, Lukianoksen, puhua julki ajatuksensa aikansa
ylitsevuotavasta taruaiheistosta. Hänen kirjoituksensa ovat sepitetyt
samoihin aikoihin kuin evankeliumit, niin että ne ovat omiaan
osoittamaan, miten sivistynyt maailmanmies suhtautui sen ajan suuriin
uskonnollisiin virtauksiin. En ole myöskään unohtanut muhamettilaisen
viisaan Omar Khayam’in suhdetta profeettansa synkkään oppiin.
Olen useinkin orjallisesti kääntänyt tarun kertomukset siitä
huolimatta, että ne kirjallisessa suhteessa ovat kankeita. Ajan sävy ja
kulttuuritaso ilmenevät täten selvemmin.
Nyt kun täydellinen uskon vapaus Suomessa on laillistettu ja kaikki
maailman uskonnot ovat yhtä luvalliset maassamme, on aika käsissä,
että Suomen kansa perehtyy uskontojen historiaan. Tämä kirjaseni
pyrkii jossakin määrin täyttämään sitä puutetta, mikä suomalaisessa
kirjallisuudessa vallitsee tällä alalla.
Helsingissä syksyllä 1923.
_Ernst Lampén_.
Kiinalaisten uskonnosta, Taosta.
Korkealentoinen oli se oppi, minkä kiinalainen Laotse, synt. v. 604
ennen Kristusta, kansalleen opetti. Toinen suuri kansan sankari
Kungfutse, synt. 551 ennen Kristusta, oli kuuluisampi valtio-oppineena,
siveyden selittäjänä, kirjailijana ja historioitsijana kuin profeettana
ja uskonnon perustajana. Mutta molemmat joutuivat kansansa taruilemisen
esineiksi. Ei kansa ymmärtänyt heidän oppejaan, se vaati ihmeitä
heiltä, ja niin syntyi sankka pilvi pyhimystaruja, joitten alle oppi
peittyi.
Laotse jätti jälkeensä kirjan nimeltä Tao-te-King = Taon kirja, johon
hänen oppinsa on koottu. Ennenkuin käymme taruihin käsiksi, annettakoon
muutamien otteiden puhua siitä ylevästä opista, jota kirja sisältää:
On olemassa kaikkeuden täyttävä, tositäydellinen olento, joka oli
ennenkuin taivas ja maa luotiin. Hän oleilee ylhäisessä hiljaisuudessa,
on iankaikkinen ja muuttumaton ja tunkee vastustamattomasti kaikkialle.
Hän on maailman luoja. En hänen nimeään tunne, nimitän häntä mieluimmin
Taoksi; jos minä hänelle ominaisuuden antaisin, sanoisin "Korkein
Ylhäisyys". Kaikkeus häneen sulkeutuu; sellaisena hän on iankaikkinen
ja siis kaikessa läsnäoleva. Ihminen on maasta syntynyt, maa taivaasta,
taivas on syntynyt Taosta ja Tao on peräisin, ilman epäilystä,
ainoastaan omasta itsestään. Koko luotu maailma on ainoastaan Taon
emanatio, Taon ulkonainen esiintymismuoto. Henkisenä ja aineettomana
olentona hän sulkee sittenkin helmaansa kaiken näkyväisen, ja hänessä
ovat kaikki olennot. Iankaikkisesta iankaikkiseen ei hänen maineensa
lopu, sillä häneen yhtyvät korkeimmassa täydellisyydessä Totuus, Hyvyys
ja Kauneus. — Mistä minä sen saatan tietää? Minä olen saanut sen tietää
häneltä itseltään, itse Taolta. Tämän hengen kautta epätäydellinen
tulee täydelliseksi. Hän nostaa jälleen pystyyn sorretut, syntiä
tehneet hän parantaa, heikot vahvistaa, samoin myös autiot laaksot
uudestaan tekee hedelmällisiksi, maahan langenneille hän antaa
elämän ja virvoituksen. Hän ei ylpeile töistään, mutta hänen tekonsa
julistavat hänen kunniaansa.
* * * * *
Jos Tao-sanan asemesta käytämme omaa Jumala-sanaamme, niin nämä aatteet
voidaan lukea julki kristityissä kirkoissa, ilman että kukaan huomaa
niiden lähteneen kiinalaisen oppineen suusta. Mutta vaikka tämä oppi
on niin syvämietteistä ja ylhäistä, on kiinalainen tarusto erittäin
arkipäiväisillä aiheilla höystetty. Kiinalaisen mielikuvitus ei liitele
yläilmoihin, se on enemmän kuin muitten kansojen maahan kytkettyä.
Pyhät sädekehät, gloriat.
Kaikilla todellisilla jumalilla on päänsä ympärillä sädekehä. Kun
pienemmät jumalat tai pirut näkevät tämän sädekehän, lymyävät he
eivätkä uskalla hievahtaakaan. Taivaanmestari Louhikäärmevuorella on
vilkkaassa kanssakäymisessä kaikkien jumalien kanssa. Eräänä päivänä
tuli sodanjumala Guan Di alas taivaasta samalla kuin naapuripiirin
virkamies oli käymässä Taivaanmestarin luona. Taivaanmestari neuvoi
miestä vetäytymään syrjään ja kätkeytymään sisähuoneisiin. Sitten
hän meni ulos vastaanottamaan sodanjumalaa. Virkamies tirkisti
kumminkin oven reiästä. Hän näki sodanjumalan punaiset kasvot ja
viheriäisen puvun: kauhistuttavana ja kunnianarvoisena hän siinä
seisoi. Äkkiä leimahti hänen päästään punainen loimu, jonka säteet
tunkivat sisimmäisiin huoneisiin saakka, niin että virkamiehen
toinen silmä sokeni. Hetken perästä meni sodanjumala menojaan ja
Taivaanmestari lähti häntä saattamaan. Äkkiä huudahti sodanjumala
hädissään: "Kungfutse tulee! Hänen päänsä sädekehä valaisee koko
maailman. Ei sinnepäinkään, että minä hänelle piisaisin. Minä
pujahdan tipotieheni." Samalla hän kiepsahti pilven päälle ja hävisi.
Taivaanmestari kertoi sitten virkamiehelle mitä tapahtunut oli ja
virkkoi vielä siihen: "Onneksi ette nähnyt sodanjumalaa kasvoista
kasvoihin! Ken ei omista korkeinta siveyttä ja syvintä tietoa, hän
sulaa kokoon tuon punasen sädekehän liekissä." Näin sanoen hän antoi
virkamiehelle pillerin elämännestettä syödä, ja sokea silmä parani
vähitellen.
Sanotaan myös, että oppineet kantavat päässään punaista sädekehää,
jota pirut, ketut ja kummitukset, kun he sellaisen näkevät, pelkäävät.
Olipa kerran oppinut, jolla kettu oli ystävänä. Kettu haki hänet kerran
yöllä ulos ja lähti hänen kanssaan kylään kävelemään. He voivat mennä
huoneisiin ja nähdä kaikki, mitä tapahtui, kenenkään heitä huomaamatta.
Mutta kun kettu kaukaa eräästä rakennuksesta näki punaisen tulen
tuikkivan, ei hän mennytkään sisään. Oppinut kysyi syytä tähän.
— He ovat kaikki kuuluisia oppineita, vastasi kettu. — Kuta kirkkaampi
valo, sitä laajempi on heidän sivistyksensä. Minä heitä kartan enkä
uskalla mennä sisään heidän luoksensa.
Silloin virkkoi mies:
— Olenhan minäkin oppinut. Eikö minulla olekaan sädekehää, kun et sinä
minua kavahda, vaan käyskentelet minun kanssani huviksesi?
— Sinun päässäsi on vain musta pölyhattara, vastasi kettu. Ei sinusta
ole koskaan nähty valoa lähtevän.
Oppinut häpesi ja karkasi ketun kimppuun; kettu hävisi taas räkättäen
ja nauraen.
* * * * *
Taivaanmestari vastaa kiinalaisilla taoisteilla meidän katolilaisten
paavia.
Oppineitten sädekehä taas vastannee meidän aikojemme laakeriseppeleitä
ja tohtorinhattuja. Ne eivät aina levitä valoa ympärilleen, yhtä
vähän kuin Kiinassakaan; ovatpahan vain mustia pölyhattaroita, joille
kettu-konnat virnistelevät.
Laotse.
Laotse on oikeastaan vanhempi kuin taivas ja maa. Hän on se keltainen
vanhus, joka neljän muun kanssa loi maailman. Mutta eri aikoina
hän on useampia kertoja ilmestynyt maailmaan. Kuuluisin on hänen
ilmestyksensä "vanhana lapsena" nimeltä Li (luumu). Tämä tapahtui
näin: Hänen äitinsä tuli raskaaksi yliluonnollisella tavalla ja kantoi
häntä seitsemänkymmentäkaksi vuotta. Kun hän syntyi, tuli hän ulos
äitinsä vasemmasta kainalosta. Hänellä oli alusta pitäen harmaa tukka,
sentähden sanottiin häntä vanhaksi lapseksi. Hän osasi myös heti puhua.
Kun hänen isänsä ei ollut ihminen, viittasi hän luumupuuhun, jonka alla
syntynyt oli, ja sanoi: "tämä olkoon nimeni".
Hän saavutti suuren taikataidon, jonka kautta hän sai elämänsä
pitkitetyksi. Kerran hän pestasi palvelijan. He sopivat, että tämä
saisi sata kuparikolikkoa päivittäin; hän ei kumminkaan maksanut
sovittua palkkaa, niin että hän lopulta oli velkaa palvelijalleen
seitsemän miljoonaa kaksisataa tuhatta kuparikolikkoa. Silloin nousi
hän mustan sonnin selkään ja ratsasti länteen. Hän otti mukaansa
palvelijansa. Kun he saapuivat Han-Gun solaan, teki palvelija tenän ja
vaati palkkaansa. Mutta Laotse ei antanut pennin pyörääkään.
Kun he lähestyivät solavahdin taloa, näkyi taivaalla punaisia pilviä.
Solavahti ymmärsi merkin ja tiesi, että pyhimys lähestyi. Sitten meni
hän pyhimystä vastaanottamaan ja otti hänet huoneeseensa. Hän uteli
viisaalta salaisia tietoja, mutta Laotse pisti vain kielensä pitkälle
ulos suustaan eikä virkkanut sanaakaan. Siitä huolimatta kestitsi
solavahti häntä mitä kunnioittavimmin huoneessaan. Laotsen renki kertoi
solavahdin palvelijalle, että hänen herransa oli hänelle paljon rahaa
velkaa, ja pyysi, että hänen puolestaan puhuttaisiin hyvää Laotselle.
Kun palvelija kuuli niin suurta summaa mainittavan, houkutteli se häntä
haluamaan niin rikasta miestä vävykseen, ja niinpä antoikin tyttärensä
hänelle vaimoksi. Vihdoin tuli asia solavahdinkin korviin ja hän astui
rengin kanssa Laotsen eteen. Silloin sanoi Laotse rengilleen:
— Voi veikkonen! Sinä olisit jo aikoja sitten kuollut. Minä pestasin
sinut, ja kun olin köyhä enkä voinut sinulle antaa rahaa, olen
syöttänyt sinulla elämän taika-annosta. Sentähden olet vielä nytkin
elossa. Minähän sanoin sinulle: jos länteen minua seuraat pyhän rauhan
valtakuntaan, niin tahdon palkkasi maksaa kilisevässä kullassa. Mutta
tätä sinä et ole tahtonut.
Samalla nappasi hän renkiä niskaan. Silloin tämä aukaisi suunsa ja
oksensi elämän taika-annoksen maahan. Siinä näkyi vielä aivan tuoreina
zinoberilla kirjoitetut merkit. Mutta renki sortui kokoon ja muuttui
tuota pikaa kuivaksi luuläjäksi. Solavahti lankesi polvilleen hänen
eteensä ja rukoili hänen puolestaan. Hän lupasi maksaa Laotsen puolesta
rengille ja pyysi Laotsea herättämään renkinsä taas henkiin. Silloin
teki Laotse taikoja luuläjässä, ja tuossa tuokiossa oli renki hengissä.
Solavahti maksoi rengille hänen palkkansa ja antoi hänen mennä. Tämän
jälkeen kunnioitti hän Laotsea mestarinaan, ja Laotse lahjoitti hänelle
ikuisen elämän taian ja jätti hänelle oppinsa viidessätuhannessa
sanassa, jotka solavahti kirjoitti muistiin. Kirja, joka siten syntyi,
on "_Järjen ja Elämän_" kirja.
Laotse katosi sitten ihmisten silmistä. Mutta solavahti on hänen
oppiaan seurannut ja on siirretty kuolemattomien joukkoon.
* * * * *
Laotse ja Väinämöinen syntyvät samalla tavalla, nimittäin vanhoina
miehinä neitseestä yliluonnollisella tavalla. Laotse ja Kristus
herättävät ihmisiä kuolleista.
Kiinalaisesta tarusta puuttuu kaikki se runollisuus ja ylevähenkisyys,
mikä on ominaista Kristus-taruille.
Viiden vanhuksen ihmiseksi tuleminen.
Ennenkuin taivas ja maa erkanivat toisistaan, oli kaikki yhtenä
vesihöyrypallona, jota sanottiin kaaokseksi. Siihen aikaan muodostuivat
neljän perusvoiman henget, ja niistä syntyi viisi vanhusta. Ensimmäisen
nimi oli keltainen vanhus, hän oli maan hallitsija. Toisen nimi oli
punainen herra, hän oli tulen hallitsija. Kolmannen nimi oli hämyn
herra, ja hän oli veden hallitsija. Neljännen nimi oli puun ruhtinas,
ja hän oli puitten hallitsija. Viidennen nimi oli metalliäiti ja hän
hallitsi metalleja. Nämä viisi vanhusta panivat kaikki perusvoimansa
liikkeelle, niin että vesi ja maa vaipuivat alas. Taivas liiteli
korkeuteen ja maa muuttui kovaksi notkossaan. Sitten antoivat he veden
kokoontua jokiin ja mereen, ja vuoret ja lakeudet sukelsivat ylös. Niin
aukesi taivas, ja maa jakautui. Syntyi aurinko, kuu ja kaikki tähdet,
tuuli, pilvet, sade ja kaste. Keltainen vanhus antoi maan puhtaimman
voiman kiertää ja liitti tähän tulen ja veden vaikutuksen. Silloin
pilkistivät esille ruoho ja puut, linnut ja eläimet sekä käärmeitten ja
hyönteisten suku, kalat ja kilpikonnat. Puun ruhtinas ja metalliäiti
yhdistivät valon ja varjon ja loivat siten ihmissuvun miehiksi ja
naisiksi. Vähitellen muodostui siten maa.
Siihen aikaan oli yksi, joka oli nimeltä Jaspislinnan todellinen
ruhtinas. Hän oli salaoppia harjoittamalla hankkinut itselleen
taikavoiman. Nuo viisi vanhusta pyysivät häntä hallitsemaan korkeimpana
jumalana. Hän omisti Jaspislinnan, joka oli tehty valkoisesta
nefriitistä ja jossa oli kultainen portti. Hänen edessään seisoivat
kahdenkymmenen kuukartanon hoitajat ja ukkosen ja suuren karhun
jumalat, sitäpaitsi joukko onnettomuutta tuottavia jumalia, jotka
aikaansaivat pahoja, turmiollisia töitä. Nämä kaikki auttoivat
Jaspislinnan todellista ruhtinasta hallitsemaan tuhansia taivaan alla
asuvia sukuja, jakamaan elämää ja kuolemaa, onnea ja onnettomuutta.
Tämä Jaspislinnan herra on juuri itse suuri jumala.
Nuo viisi vanhusta vetäytyivät syrjään, saatuaan työnsä päätetyksi,
ja elivät siitä lähtien hiljaisessa puhtaudessa. Punainen herra
asui etelässä tulenjumalana. Hämyn herra asui pohjolassa sumean
pohjoisnavan suurena herrana. Hän asui vesikristallisessa linnassa.
Hän on myöhemmin lähettänyt pyhän Kungfutsen maailmaan. Sentähden on
tämän pyhän miehen nimi kristallin poika. Puun ruhtinas asui idässä.
Häntä kunnioitettiin vihreänä herrana, ja hän hoitaa sikiämistä ja
kaikkien luotujen esille kumpuamista. Hän omistaa kevätvoiman ja hän
on rakkauden jumala. Metalliäiti asuu jaspisjärven rannalla, hänen
nimensä on myöskin lännen Kuningatar-äiti. Hän johtaa haltiattarien
parvia ja hallitsee kaikkea muuttumista ja kasvamista. Keltainen vanhus
asuu keskellä. Hän vaeltaa alituiseen ympäri maailmaa pelastaakseen ja
auttaakseen kaikenlaisesta hädästä. Kun hän ensikerran maailmaan tuli,
oli hän keltainen herra, joka ihmisille opetti kaikenlaisia taitoja.
Myöhemmällä iällään hän tutki maailmanmieltä eetteri vuorella ja
lensi ylös säteilevään aurinkoon. Dshoun hallitsijahuoneen aikana hän
uudestaan syntyi nimellä Li Oerl. Hänen äitinsä kantoi häntä 81 vuotta,
ennenkuin hänet synnytti. Syntyessään oli hänellä valkoinen parta ja
tukka, sen tähden annettiin hänelle nimi Laotse (valkoinen lapsi).
Hän kirjoitti kirjan "Järjestä ja elämästä" ja julisti maailmalle
oppiaan. Häntä kunnioitetaan Taoismin päämiehenä, Hän hallitsijahuoneen
aikana ilmestyi hän taas vanhuksena Ho-Shang-Gung-virran rannalle. Hän
levitti mahtavasti Taon oppia, niin että siitä ajasta lähtien Taoismi
saavutti suuren kukoistuksen. Tätä oppia sanotaan vielä tänäkin päivänä
keltaisen vanhuksen opiksi. Niinhän sana kuuluukin: "Alussa oli Laotse,
hänen jäljestään taivas." Tämä kai johtuu siitä, että Laotse juuri oli
alkuaikojen keltainen vanhus.
* * * * *
Vastustamattomasti tunkee lukijan mieleen gnostilaisten Logos-oppi,
jonka apostoli Johannes on lainannut evankeliuminsa alkuun näillä
sanoilla: "alussa oli sana ja se sana oli Jumalan tykönä ja Jumala oli
se sana". Jumalan sanan, Kristuksen, avulla nimittäin taivas ja maa
luotiin.
Taivaankuningatar.
Taivaankuningatar, myöskin pyhäksi äidiksi kutsuttu, oli eläessään
neitsyt Fukienista, nimeltä Lin. Kun hän oli täyttänyt seitsemäntoista
vuotta, kuoli hän naimattomana neitseenä. Hän oli puhdas, harras ja
hurskas luonteeltaan. Hän osoitti valtaansa merellä, jonka tähden
merimiehet häntä kunnioittaen rukoilevat. Kun tuulet ja aallot
arvaamatta heitä ahdistavat, huutavat he häntä avukseen, ja alati hän
on valmis heitä kuulemaan.
Fukienissa on paljon merimiehiä, ja joka vuosi tapahtuu, että miehiä
hukkuu. Oli kai niin, että Taivaankuningatar eläissään tunsi sääliä
maanmiestensä hätää kohtaan. Ja koska hänen mielensä aina paloi
auttamaan hukkuvia, ilmestyi hän hyvin usein merellä.
Kaikissa merta kyntävissä laivoissa on Taivaankuningattaren kuva
kajuutassa, ja laivassa säilytetään kolmea paperista tehtyä
talismaania. Ensimmäisessä hän on maalattu kruunu päässä ja valtikka
kädessä, toisessa neitsyenä tavallisessa puvussa, kolmannessa tukka
hajallaan, avojaloin, miekka kädessä ja seisovana. Jos laiva joutuu
vaaraan, poltetaan ensimmäinen kuva, ja pelastus lähestyy. Ellei se
auta, poltetaan toinen ja lopuksi kolmas. Jollei tästäkään ole apua,
silloin on hoito poissa.
Kun tuulessa, myrskyssä ja sumussa laiva joutuu pois tolalta, silloin
hurskaita rukouksia lähetetään Taivaankuningattarelle. Silloin ilmestyy
punainen lyhty meren pinnalle. Ken lamppua seuraa, pääsee turvaan
kaikista vaaroista. Usein nähdään Taivaankuningatar pilvissä seisomassa
ja miekallaan sumua ja tuulta halkomassa. Tuuli häipyy silloin sekä
pohjoiseen että etelään, ja aallot asettuvat.
Pyhän kuvan edessä laivassa on aina puinen sauva. Usein sattuu, että
louhikäärmeet pitävät iloaan merellä. Ne ovat kaksi jättiläismäistä
kalaa, jotka vastakkain puhaltavat vettä ylös korkeuteen, niin että
taivaan aurinko himmenee ja synkkä pimeys verhoo meren. Loitolla näkyy
silloin pieni aukko pimeydessä. Jos sitä kohti silloin ohjaa laivan,
pääsee pulasta ja joutuu rasvatyyneen. Kun katsoo taakseen, näkee
molempien kalojen vettä oksentavan. Laiva on juuri niiden kitasten ohi
pujahtanut. Aina näitten ympärillä on myrsky, kun ne uivat; sentähden
poltetaan paperia tai villoja, jottei laiva pyörteisiin suistuisi,
tai perämies polttaa uhritulta kajuutan sauvan edessä. Senjälkeen
heilauttaa hän sauvallaan yhden kerran ympäri vetten päällä, ja
louhikäärmeet käpristävät pyrstöhän ja häviävät.
Noin kaksisataa vuotta sitten varustettiin sotajoukko valloittamaan
Formosaa. Päällikön lippu vihittiin valkoisen hevosen veressä.
Silloin ilmestyi yht’äkkiä Taivaankuningatar lipputangon kärkeen.
Silmänräpäyksessä hävisi hän näkyvistä, mutta sotaretkellä oli hyvä
menestys.
Toisen kerran sai ministeri Dshoun Ling käskyn asettaa uusi kuningas
Liu-Kiu-saarille. Kun laivasto kulki Korean ohi, nousi myrsky ja
he joutuivat tuuliajolle mustaan pyörteeseen. Vesi oli musteen
väristä; aurinko ja kuu kadottivat valonsa, nousi puhe, että nyt
sitä oli jouduttu mustaan pyörteeseen, josta ei vielä kukaan ollut
hengissä suoriutunut. Merimiehet ja matkustajat odottivat vaikeroiden
hengenlähtöään. Äkkiä ilmestyi vedenkalvon yläpuolelle lukemattomia
valoja ikäänkuin punaisia lamppuja. Silloin riemastuivat merimiehet ja
rukoilivat kajuutassa:
— Me jäämme henkiin, sanoivat he, Pyhä Äiti on saapunut.
Ja vallan oikein, ihana neitsyt ilmestyi kultaiset renkaat korvissa.
Hän huiskasi kädellään ilmaan; tuuli tyyntyi ja laineet laskeutuivat.
Tuntui siltä, kuin väkevämpi käsi olisi hinannut laivaa. Räiskyen
sukelsi se aaltojen halki, ja kohta selkisi laiva mustasta pyörteestä.
Dshou Ring tuli takaisin, kertoi asiasta ja pyysi, että
Taivaankuningattarelle rakennettaisiin temppeli ja neitsyt itse
merkittäisiin jumalien listaan. Ja keisari suostui hänen pyyntöönsä.
Tästälähtien seisoo kaikissa satamissa Taivaankuningattarien
temppeleitä. Neljännen kuukauden kahdeksantena päivänä vietetään hänen
syntymäpäiväänsä näytelmillä ja uhreilla.
* * * * *
Lukija on kai jo tehnyt vertailunsa. Neitsyt Maarian liikanimihän on
muun muassa Taivaan kuningatar. Hänen nimiään ovat myöskin suuri äiti,
pyhä äiti, pyhä neitsyt. Neitsyt Maariaa palvellaan katolisissa maissa
aivan yleisesti myöskin meren jumalattarena, jota merimiehet hädässään
rukoilevat ja jolta he avun saavat.
Kukkaskeijukaiset.
Oli kerran oppinut, joka oli vetäytynyt maailmasta erilleen oppiakseen
salaisia tietoja. Hän asui yksinään piilossa ihmisiltä. Pirttinsä
ympärille hän oli istuttanut monenmoisia kukkia, bambuja ja muita
puita. Vallan kätkössä se sijaitsi siellä tuuheassa kukkapensaikossa.
Ainoastaan poikanen oli hänellä palvelijana toimittamassa hänen
asioitaan, mutta tämä asui eri majassa. Kutsumatta hän ei saanut astua
sisään. Oppinut rakasti kukkiaan kuin omaa henkeänsä. Ei milloinkaan
hän astunut puutarhansa rajojen ulkopuolelle.
Olipa kerran ihana kevätaamu. Kukat ja puut helottivat ihanimmassa
kukoistuksessaan, raitis tuuli puhalteli, ja kuu loisti kirkkaana.
Siinä istui hän viinimaljan ääressä ja nautti elämästään.
Yht’äkkiä hän näki kuutamossa tummapukuisen neitosen sivu sipsuttelevan
Neitonen kumarsi syvään hänelle, tervehti häntä ja sanoi: "Olen sinun
naapurisi. Täällä on kokonainen parvi tyttösiä, jotka ovat matkalla
tapaamaan kahtatoista tätiään. He lepäisivät mielellään hetkisen tässä
kukkatarhassa ja pyytävät siihen lupaa."
Oppinut huomasi, että tässä oli kysymys jostakin vallan
eriskummallisesta ilmestyksestä, jonka tähden hän ilolla myöntyi
pyyntöön. Neitonen kiitti ja poistui.
Hetken perästä hän toi koko joukon tyttösiä, jotka kantoivat kukkia
ja pajunoksia. Kaikki tervehtivät oppinutta. Heillä oli kauniit
ja hienot kasvonpiirteet ja solakat ja hempeät vartalot. Kun
hihojaan heiluttelivat, lehahti suloinen tuoksu heistä. Moisia ei
ihmismaailmassa ole nähty.
Oppinut käski heidät sisään huoneeseen hetkeksi istahtamaan. Sitten hän
kysyi:
"Mikä tuottaa minulle tämän kunnian? Tuletteko Kuuttaren linnasta vaiko
lännen Kuningatar-äidin nefriittilähteestä?"
— Emmehän niin suurta sukua ole, virkkoi hymyillen vihreäpukuinen
neitonen. — Minun nimeni on Salix. — Sitten hän esitteli toisen,
valkeapukuisen ja sanoi: — Tämä on neiti Prunofora, tässä tämä
helakanpunainen on Persika, tämä tummanpunainen on Punika. Me kaikki
olemme sisaruksia ja tahdomme tänään käydä tervehtimässä kahtatoista
lounatuulen tätiä. Tänä iltana on niin ihana kuutamo, ja on niin
hurmaavaa täällä puutarhassa. Ylen olemme kiitollisia sinulle, ettäs
otit meidät vastaan.
— Kiitos, kiitos, sanoi oppinut.
Samassa ilmoitti tummapukuinen palvelijatar:
— Lounatuulen tädit ovat jo saapuneet.
Heti nousivat neitoset pystyyn ja menivät ovelle heitä vastaan.
— Aiomme juuri tulla tätejä tervehtimään, sanoivat he iloisesti. —
Tämä herra tässä on pyytänyt meitä hetkeksi istumaan. Sepäs sattui
mainiosti, että täditkin saapuivat tänne. Miten ihana yö nyt onkaan,
nyt tyhjentäkäämme pikari tätien terveydeksi.
Senjälkeen he käskivät palvelijattarensa tuoda viiniastiat sisään.
— Onko lupa istua? kysyivät tädit.
— Talon isäntä on hyvin ystävällinen, vastasivat neitoset, ja paikka on
hiljainen ja yksinäinen.
Neitoset esittelivät tädit oppineelle. Hän jutteli tätien kanssa
pari ystävällistä sanaa. Heidän olennoissaan oli jotakin häilyväistä
ja hulmuilevaa. Heidän sanansa pursuilivat ulos suusta, ja heidän
läheisyydessään tuntui viluinen henkäys.
Sillävälin oli palvelijatar saanut pöydän ja tuolit järjestykseen.
Tädit istuutuivat yläpäähän, neitoset heitä lähinnä, ja oppinut
liittyi heihin istuutuen alimmalle paikalle. Kohta notkui pöytä
herkullisimmista ruoista ja ihanimmista hedelmistä, tuoksuva viini
täytti pikarit. Ne olivat herkkuja, joita ihmiset eivät tunne.
Kuu kumotti taivaalla, ja kukat lemusivat henkeä-salpaavasti. Kun
viini ehti vaikuttamaan, hypähtivät neitoset pystyyn ja rupesivat
tanssimaan ja laulamaan. Viehkeiltä kajahtivat äänet hämärtävässä
yössä, ja neitosten tanssi oli kuin perhosten, jotka kukkien päällä
liihottelevat. Hurmaantuneena ei oppinut enää tiennyt, taivaassako vai
maassa hän oli.
Kun tanssi oli lopussa, istuutuivat neitoset jälleen pöytien ääreen
ja kiertelevät pikarit tyhjennettiin tätien kunniaksi. Oppinuttakin
muisteltiin eräässä juomapuheessa, ja hän vastasi puheeseen siroin
sanakääntein.
Ne kaksitoista tätiä olivat luonteiltaan hieman kevytmielisiä.
Sitäpaitsi alkoi viinikin jo hieman vaikuttaa. Kun yksi heistä koroitti
maljansa, vapisi hänen kätensä hieman, ja ennenkuin hän ehti varoa,
vuodatti hän Punikan hameille vähän viiniä. Punika, joka oli nuori ja
tulinen ja rakasti puhtautta, kavahti suuttuneena pystyyn, kun näki
punaisen hameensa viinin tahrimana.
— Te olette todellakin sangen varomattomia, virkkoi hän vihoissaan. —
Toiset sisaret teitä pelkäävät, minä en teitä kavahda.
Tädit suuttuivat myöskin puolestaan ja sanoivat:
— Kuinka tuo nuori letukka uskaltaa meitä solvata!
Samalla he käärivät helmansa kokoon ja nousivat pystyyn.
Kaikki neitoset piirittivät heidät ja sanoivat:
— Punika on nuori ja kokematon. Hän on juovuksissa eikä tiedä mitä hän
tekee. Elkää pahastuko! Huomenna hänen täytyy vitsa mukanaan saapua
luoksenne ja ottaa vastaan rangaistuksensa.
Mutta ne kaksitoista tätiä eivät ottaneet tätä kuuleviin korviinsa,
vaan poistuivat. Senjälkeen hyvästelivät neitosetkin ja hävisivät
kukkanurmikolle. Kauan istui oppinut kaihoisiin unelmiinsa vaipuneena.
Seuraavana iltana tulivat kaikki neitoset takaisin.
— Me asumme kaikki sinun puutarhassasi, sanoivat he hänelle. — Joka
vuosi häijyt tuulet meitä kiusaavat, ja olemme sentähden rukoilleet
tätejä meitä suojelemaan. Eilen Punika heitä loukkasi, ja me pelkäämme,
etteivät he meitä enää auta. Me tiedämme sinusta, että ystävyydellä
olet meihin suhtautunut, josta sydämellisesti sinua kiitämme. Meillä
on nyt vakava pyyntö sinulle, että sinä joka vuoden alussa teet
pienen, punertavan lipun ja siihen maalaat auringon, kuun ja viiden
kiertotähden kuvat ja pystytät sen puutarhasi itäosaan. Näin saamme me
sisaret rauhan ja olemme kaikista kärsimyksistä pelastetut. Kun sitten
itätuulet tulevat, suojelee lippu meitä.
Oppinut lupasi tämän auliisti, ja neitoset huudahtivat yhteen ääneen:
— Kiitämme sinua suuresta ystävällisyydestäsi ja palkitsemme tämän
vielä kerran.
Niin he läksivät, ja suloinen tuoksu täytti koko puutarhan.
Oppinut teki sellaisen punaisen lipun, ja kun määräpäivänä aamuvarahin
itätuuli rupesi porottamaan, pisti hän vikkelään lipun puutarhaan.
Myrsky yltyi yltymistään, metsät huojuivat, puut kaatuivat. Ainoastaan
puutarhan puut eivät liikahtaneetkaan.
Silloin oppinut huomasi, että Salix oli paju, Prunofora luumu ja
nokkava Punika granaattiomena, joitten voimakasta kukintaa myrsky
ei pysty hävittämään. Nuo kahdeksantoista tätiä taas olivat tuulen
haltiattaria.
Seuraavana iltana tulivat kukkaskeijukaiset taas kaikki ja toivat
kiitokseksi hänelle valoa säihkyviä kukkia.
— Sinä olet pelastanut meidät, lausuivat he, — meillä ei ole mitään
muuta mitä sinulle lahjoittaisimme. Syö nämä kukat, niin olet kauan
elävä ja kartat vanhuuden raihnauden. Jospa sinä meitä vuosittain
suojelet, niin jäämme mekin sisaret kauan elämään maan päälle.
Oppinut teki työtä käskettyä ja söi kukkaset. Silloin muuttui hänen
vartalonsa ja hän oli taas notkea kuin kaksikymmenvuotias nuorukainen.
Aikojen kuluessa hän saavutti salaisen tiedon ja siirrettiin
kuolemattomien joukkoon.
* * * * *
Meille kristityille on outoa, että iankaikkinen elämä suodaan pienestä
kohteliaisuudesta, jota on osoitettu kuvankauneille neitosille, ja
parista ystävällisestä sanasta, jotka on lausuttu hieman kalseille,
vanhoille tädeille, mutta kiinalaisilla on tässä asiassa toisenlainen
arviointi, hieman ritarillisempi. Kiinalainen Faust on viattomampi
kuin germaanilainen veljensä, mutta hänellähän ei ollutkaan niin perin
huonoa seuraa kuin Saksan sankarilla, jonka paras ystävä oli pahahenki,
Mefistofeles.
Gaotama Buddha.
Noin 500 vuotta ennen Kristusta syntyi intialaisten uskonpuhdistaja
Gaotama, Sakyan aatelista sukua, tunnettu kunnianimellään Buddha =
kirkastettu, Kapilavastun kaupungissa. Tänäkin päivänä, kaksi ja
puoli tuhatta vuotta hänen syntymänsä jälkeen, on Buddhan-uskolaisia
maailmassa satoja miljoonia. Hänen elämäkertansa on niin tarujen
koristama, että se vie voiton kaikista pyhistä kansansankarien
ihmetöistä. Mutta meille kristityille tuntuu tämä elämäkerta tutulta.
Se hipoo niin monessa kohdin evankeliumien kertomusta, että näyttää
siltä, kuin molemmat olisivat käyttäneet samoja lähteitä tai sitten
lainanneet toisiltaan. Näin kertoo buddhalaisten evankeliumi,
Lalitavistara:
* * * * *
"Suuri Ihminen" taivaassa oli jumalien kehoituksesta päättänyt
antautua ihmisten vapahtajaksi, astua alas maailmaan ja alentua
syntymään naisesta. Hän valitsi äidikseen hurskaan kuningattaren Majan,
kuningas Suddhodanan puolison, Kapilavastun kaupungista. Kuningatar
vieraantui miehestään joksikin aikaa ja vetäytyi yksinäisyyteen
hartausharjoituksilla valmistumaan korkeaan tehtäväänsä. Silloin
tapahtui, että hän kukkien koristamana, kauniissa luolassa leväten,
unessa näki valkoisen elefantin sukeltavan ruumiiseensa. Ääni sanoi:
"Sinä tulet täyttymään suurinta riemua. Poika sinulle syntyy, jonka
jäseniä ihmeelliset merkit koristavat, jalo vesa kuninkaallista
sukua, ylevämielinen kuningasten kuningas. Hän on oleva Buddha,
kirkastettu, joka koko maailmalle riemun tuopi kuolemattomuuden
ihanalla ravinnolla." Majan ruumiista säteili tuli peninkuormittain
joka taholle. Sairaat tulivat Majan luo, ja he pääsivät tuskistaan,
niin pian kuin kuningatar oli laskenut kätensä heidän päänsä
päälle. Kymmenen kuukautta tämän unen perästä Maja synnytti,
saastuttamattomana, pojan, joka heti synnyttyään korkealla äänellä
julisti: "Minä olen ylevin ja paras ja olen lopettava kaiken tuskan."
Silloin saapuivat taivaallisten henkien joukot tervehtimään
vastasyntynyttä vapahtajaa, maa järisi, taivaallinen tuli välähti,
kuurot kuulivat ja sokeat näkivät, ja yksin tuonelassakin tuskat
hetkeksi taukosivat.
Niihin aikoihin oli hurskas tietäjä Asita, joka Himalajassa erakkona
asui, nähnyt taivaalla ihmeellisiä merkkejä, että suuri kuningas oli
syntynyt maailman vapahtajaksi. Hän laskeutui alas Kapilavastuun,
tapasi lapsen kuninkaanlinnassa ja huomasi salaisista merkeistä, että
pojassa "Taivaan suuri ihminen" oli ilmestynyt, ja samassa hän itki.
Kysymykseen, miksi itki, hän vastasi: "Tämä on opettava lakia, joka
alusta, keskeltä ja lopusta sisältää vain hyvettä; minä en enää ole
näkevä hänen pelastustyötään, sentähden itken."
Pojaksi kasvettuaan hämmästytti Gaotama opettajiaan erinomaisilla
tiedoillaan; hän vaipui syviin mietelmiin.
Tapahtui kerran kevätjuhlilla, että pojan hoitajatar kadotti hänet
näkyvistään. Kauan häntä haettiin, kunnes isänsä löysi hänet
viikunapuun alta, jonka varjo koko päivän siirtymättä häntä suojasi,
viisasten miesten ympäröimänä, joitten kanssa poikanen hengellisistä
asioista keskusten. Isän hämmästyneisiin kysymyksiin poikanen vastasi:
"Isäni, heitä pellon kyntämiset syrjään ja pyri korkeampiin asioihin."
Mutta poikanen palasi isänsä kanssa takaisin kaupunkiin ulkonaisesti
mukaantuen ympäristön tapoihin, mutta sisällisesti miettien tulevan
vapahtaja-kutsumuksensa aatteita. Hän otti osaa hovin kaikkiin
ilonpitoihin, harrasti urheilua, otti aviovaimon, sai pojan, jonka
syntyessä Buddha lausui: "Tässä on uusi ja vankka side, joka minun
on katkaistava." Nähdessään ihmisten monet tuskat ja kärsimykset hän
päätti luopua upeasta elämästään. Vanhemmat, ystävät ja aviovaimo
koettivat kieltää, mutta ei mikään auttanut. Hiljaisena yönä hän ääntä
päästämättä hyvästeli nukkuvaa vaimoaan ja lastaan ja jätti ratsun
selässä kaupungin. Ensin hän liittyi pariin bramaaniin, mutta ei
löytänyt heiltäkään vastauksia polttaviin kysymyksiinsä. Omin päinsä
hän ryhtyi katumusharjoituksiin ja eleli niin pidättyvää elämää, että
kuolema häntä lähenteli. Silloin hän huomasi, ettei sellainenkaan elämä
tuota tyydytystä. Hän heitti askeetinelämän, söi ja joi taas niinkuin
muutkin ihmiset. Samassa entiset ystävät ja tuttavat jättivät hänet,
hän seisoi yksin maailmassa sydämessään vain polttava kysymys: "miten
pääsen olemuksen tuskasta vapaaksi?" Hänen kamppailevaa mielentilaansa
käyttivät hyväkseen ilmassa liitelevät henget.
Mara, himon ja kuoleman ruhtinas, koetti kaikenlaisella petoksella
saattaa hänet luopumaan vapahtajan tieltä. Ensin hän laski myrskyt,
sateet, tulilieskat ja kalliot syöksymään Gaotamaa vastaan, mutta
tehottomina lysähtivät nämä aseet pyhimyksen jalkojen juureen,
kosketellen hieman häntä, ei vahingoittaen. Mara koetteli häntä himon
aseilla. Käski kauniit tyttärensä suloudellaan vangitsemaan pyhimystä,
mutta häpeissään täytyi heidän tunnustaa hänen hyveensä kestävyys.
Vihdoin seurasi kovin koettelemus. Mara lupasi hänelle maailman ylimmän
vallan ja herruuden, jos hän luopuisi muutenkin saavuttamattomasta
henkisestä tarkoitusperästään. Mutta Gaotama vieroitti hänet luotaan
sanoilla: "Jospa lienetkin himon herra, et ole totuuden herra, jonka
perille minä sinun uhallasikin olen pääsevä."
Kohta tämän koettelemuksen perästä Gaotama koki ratkaisevan
valaistuksen hetken. Hänen istuessaan viikunapuun alla hiljaisiin
mietteisiin vaipuneena välähti tiedon valo hänen aivoihinsa. Hän oppi
ne neljä perustotuutta, joihin pelastus perustuu, nimittäin: 1) Koko
elämä on kärsimystä, sillä se on alituista halua, joka ei koskaan
sammu, pyrkimystä ilman saavutusta, omistamista, jota kadottaminen
uhkaa. 2) Kärsimyksen juuret eivät sijaitse meidän ulkopuolellamme,
vaan itsessämme, meidän haluissamme, elämässämme ja vallanjanossamme.
3) Pelastuksen tuskasta tarjoaa tämän janon sammuttaminen, elämänhalun
tukahduttaminen, oman itsensä voittaminen, halujen sammuttaminen.
Nirvana. Ja vihdoin: 4) Tie tähän päämaaliin on tuo kahdeksanosainen,
pyhä polku, jolla on seuraavat nimet: "Oikea usko, oikeat päätelmät,
oikea sana, oikea työ, oikea pyrkimys, oikea elämä, oikea ajatus, oikea
itseensävaipuminen."
Tämän ilmestyksen kautta Gaotamasta tuli Kirkastettu eli Buddha.
Vielä 50 päivää hän viipyi pyhän hyvän ja pahan tiedon puun alla,
missä kirkastus oli tapahtunut, ja punnitsi epäröiden, pitikö hänen
pitää tämä pelastava totuus omana tietonaan vai pitikö julistaa
muillekin ihmisille, joitten karkea mieli, maallisen kilvoituksen takia
pilkkoiseen pimeyteen verhottuna, ei jaksaisi sulattaa tätä syvää,
kätkettyä totuutta. Silloin itse jumalat korkeuksista laskeutuivat
alas rohkaisemaan epäröivää horjuvaista, jotta hän, säälistä ihmisten
surkeutta kohtaan, ilmoittaisi ihmisille pelastavan totuuden. Ja niin
hän läksi kaikelle kansalle opettamaan pelastuksen tietä.
Sen jälkeen Buddha saarnasi Benaresissa kaikelle kansalle ja samosi
ylt’ympäri koko maan matkustavana totuudenjulistajana. Suuri menestys
oli hänellä kaikkialla. Rikkaat ja köyhät, oppineet bramaanit ja kansa,
joka työtä tehnyt ja raskautettu oli, kuuntelivat hänen saamojaan
pelastuksesta, ja osa heistä liittyi hänen opetuslapsikseen ja
seuralaisikseen.
Kun hän oli kerännyt 60 opetuslasta, lähetti hän heidät maailmaan
saarnaamaan sanoen: "Menkäät ulos monille voitoksi, säälien maailmaa,
ja saarnatkaa suloista oppia täydellisestä ja puhtaasta elämästä!"
Buddhan rakkain oppilas oli hänen serkkunsa, nimeltä Ananda, josta
sanottiin, että hän enimmät on kuunnellut ja kuulemansa parhaiten
kätkenyt mieleensä. Mutta oli Buddhankin opetuslasten joukossa
Juudas Iskariotinsa, nimeltä Dewadatta, jonka paha henki oli saanut
pistetyksi heidän joukkoonsa murhatakseen Buddhan. Korkeampi käsi
pelasti kumminkin Buddhan sortumasta hänen juoniinsa. Vaikka Buddha
oli, väitellessään bramaanien ja askeettien kanssa, ihmetöistä lausunut
seuraavat sanat: "en opeta oppilailleni, että he kansan edessä
yliluonnollisilla voimilla ihmeitä tekisivät, vaan opetan heille näin,
eläkää niin, että hyvät työnne kätkette ja syntinne tunnustatte", niin
siitä huolimatta vilkas intialainen taruaisti sitoi Buddhan päähän
ihmemestarin kruunun, joka on vieläkin kirjavampi kuin Kristuksen.
Kun Buddha 80 v:n ikäisenä, vaikutettuaan kiertävänä saarnaajana
45 vuotta, tunsi loppunsa lähenevän (noin v. 480 e.Kr.), keräsi hän
opetuslapsensa ympärilleen ja varoitti heitä: "Olkaa herkeämättä
valveilla, vaeltakaa aina pyhinä, säilyttäkää suljettuina ja hyvin
valmiina sielunne! Joka horjumatta aina vaeltaa uskollisena totuuden
sanalle, hän tempaisee itsensä irti syntymästä ja kuolemasta ja tunkee
kaiken kärsimyksen päähän." Vielä hän kysyi, oliko hänen opissaan
jotakin heille hämärää. Kun kaikki vaikenivat ja Ananda selitti,
ettei kellään ollut epäilyksiä Buddhan opista, silloin hän lausui
viimeiset sanansa: "Kaikki, mikä syntynyt on, katoaa. Toimikaa innolla
pelastustyössänne."
Sen jälkeen Gaotama astui Nirvanaan.
Nousi kova ilma ja pitkäisen jylinä, ja maa järisi hänen
eronhetkellään. Ja kun hänen ruumiinsa laskettua komeasti koristetulle
polttoroviolle, syttyi tämä itsestään tuleen.
* * * * *
Tarkkaava lukija on huomannut ne monet yhtäläisyydet, jotka ovat
olemassa Buddhan ja Kristuksen opin ja elämän välillä. Kumpi on
lainannut? Arvattavasti se taru, joka on nuorempi. Tai ovat molemmat
lainanneet vieläkin vanhemmasta tarustosta. Ei kukaan kristitty usko,
että maa järisi Buddhan hengenlähdössä, mutta kaikkien kristittyjen
tulee uskoa, että temppelin esirippu repeytyi Kristuksen kuolinhetkenä.
Buddha ja naiset.