Kristen Knort juoksi esille kuopastaan, missä hän ammunnan aikaan oli
piilossa, ja töllisteli hetkisen epäluuloisena maalitaulua. Sitten
hän alkoi huitoa mittapuulla aivan kuin olisi tullut hulluksi.
"Ha, ha, ha! Sivu pyyhkäsi...! Puh!" tuli yhtenä rähinänä.
"No, niinpä hyvästi, Tanska, sanoi akka kun matkusti Jyllantiin",
lausui Klaus välinpitämättömänä, vaikka hampaat kiukusta kitisivät.
Kun kilpailu oli loppunut, avasi eräs nuori maanviljelijä, joka oli
jäsenenä johtokunnassa ja oli saanut tehtäväkseen jakaa palkinnot,
pienen, ruskean kirstun ja veti näkyviin toisen kauniin esineen
toisensa jälkeen. Ampumakuninkaalle korotettiin eläköön huuto ja
sitten jaettiin palkinnot.
"... Viides palkinto: kellokotelo!" huusi jakaja. "Kenen se on?"
"Se on Knuutin, hänellä on seitsemäntoista pistettä."
"Sitäpä vasta on korea laitos!" huudahti Klaus. "Semmoisia helmiä
ja hetaleita... Ei, annas olla... sehän on helkkarissa sama kapine,
mitä koulumestarin Emma näperteli, kun minä vein turpeita koululle!
Näytäppäs, kun katson tarkemmin! Aivan sama! Siinä oli juuri
tuollaisista kultahelmistä laitettu sydän, risti ja joku kolmas
kappale..."
"Ankkuri", oikaisi muuan joukosta.
"En tiedä, mikä nimensäkin lie, mutta se oli kuin kaksihaarainen
onkikoukku. Hän istui ja laitteli sitä, kun minä olin sisässä
juomassa kahvia. Mutta kun Lystrup tuli huoneesen, niin sujautti
hän sen esiliinansa alle ja juoksutti piirongin laatikkoon. Ole
hyvilläsi, Knuut, kun sait lahjan vanhalta kullaltasi."
Jotkut nauroivat, mutta palkintojen jakaja pudisti heille
varottavasti päätään. Knuut seisoi ja katseli nolona koteloa. "Hm!
onhan se... onhan se aika soma!"
Päivä alkoi jo painua iltaan ja kun palkintojen jako oli loppunut,
järjestyi joukkue kotimatkaa varten. Painaessaan kylää kohti
lauloivat he reippaasti "ampujain marssia":
"Hiessä otsin ja lämpimin mielin
kentällä tuolla me taisteltiin,
kauvaksi paukkina kaikuna vieri
kun maalihin kuulia laiteltiin;
muudan jos hairahti pilvihin,
toinen ruohoa repäisi maasta,
sai toki merkkejä lautakin
lyijystä viuhuavasta.
Sodimme kunnian, palkinnon eestä,
tyttöjen kiitos ja hurraa soi,
ken sai nimensä lehtehen meistä,
kenelle taitonsa hopeaa toi.
Mutta jos muuta ei määränä ois,
veljyet, enää leikillä tällä,
helposti päivät ne lukea vois,
mit' oisi jäljellä sillä.
Turha on pelko; soi pohjalla siellä
ääniä voiman ja vakuuden.
Onnen me voitamme takaisin vielä
työtä tehden ja rukoellen.
Poikien, tyttöjen kyynelvuo,
närkästys sortajan kiusantöistä,
toivo, mi uupua vielä ei suo --
kas, nepä sai ampujat meistä!
Isien henki on innostajamme,
mieluista meistä on ponnistaa;
jyske ja paukkina pyssyjemme
rohkeutta rintahan kasvattaa.
Kerran, kallehin syntymämaa,
sulle sun poikasi seppeleen antaa,
onni ja urhous min kaunistaa
ja mi vapauden tuoksua kantaa."
Taas virtasi ihmisiä joka haaralta kulkuetta katsomaan. Koulun
kirkkaiden ikkunaruutujen takaa näkyi musta kalotti, vaskisankaiset
silmälasit ja jotakin valkoista, joka näytti sanomalehdeltä. "Miten
väärin nuo riiviöt laulavat!" sanoi ääni sanomalehden yläpuolelta;
mutta sitä ei kukaan kuullut.
Knort, joka taas linkutti kulkueen kinterillä, levitteli syliään
ja heilutti liistarikuppia päänsä päällä. "Miehemme voiton saivat,
hurraa, hurr...!" lauloi hän, mutta unohti viimeisen sanan
lopettamatta huomatessaan, että hän oli kaatanut puolet kupin
pehmeätä sisällystä ruskealle, uudenuutukaiselle, kotikutoiselle
takilleen. Ja -- auta armias! tuolla seisoi Lispetti seinän vieressä
ja näki onnettomuuden koko kirjavuudessaan.
"Enkö minä jo sanonut, enkö sanonut, että sinä turmelisit uuden
takkisi moisissa hullutuksissa... Ja nyt se vielä alkaa hieroa sitä,
senkin hupsu..."
"Lähtee se pesussa, äiti."
"Senkin juoppolalli..." Taas innokkaita suunliikkeitä ja
nyrkinpudistuksia, jotka näyttivät ennustavan onnettomalle miehelle
surullista kotiintuloa.
Kerkeäkielinen Klaus, joka oli huomannut kohtauksen, huusi taakseen:
"no, Kristen, taidatpa saada puhdasta päällesi, kun tulet kotiin, ha,
ha, ha! Näyttää kuin olisi sinulla terävä eukko."
"Puhdasta rautaa!" mörisi Kristen Knort ja pudisti pörröistä
päätänsä. "Tuskin olemme olleet kahta viikkoa naimisissa ja hän...
Piruko lie riivannut sen räätälilurjuksen! Minä annoin hänelle viisi
taaleria ja oikein hyvät nahkahousut siitä, että hän hankkisi minulle
kunnon vaimon, ja hän viskaa tuollaisen suunpieksäjän niskaani! --
Mutta samapa se! Tänään ollaan iloisia, sanokoon eukko mitä hyvänsä,
vai mitä Klaus? Hih hei!"
"Näillä rakkailla kedoillamme, hurraa, hurraa!
Eläköön poikasemme, hurraa, hurraa!"
Iltasella tanssivat ampumaseuralaiset kylän nuorien tyttöjen kanssa
Besserin "salongissa". Iloisessa juhlajoukossa ei ollut varmaan
toista, joka niin olisi nauttinut riemun jumalallista juomaa kuin
Besser itse -- tuo pieni, hikoileva, sukkelakielinen, kymmenen
leiviskän lihakimpale punaisine näppylöilleen ja öljyttyine, sileäksi
kammattuine päineen. Hän kehui olevansa erinomaisella tuulella, ja
se erinomainen tuuli kohosi korkeimpaan huippuunsa joka kerran, kun
hän sanoi jotakin Ellenille ja tyttö veti suutansa hymyyn. Besser
teki johtopäätöksiä tytön hymyilystä, ja kun hän kerran kulki Ellenin
ohitse, uskalsi hän hillitsemättömässä syleilyhalussaan kouristaa
häntä vyötäisistä pienillä, lihavilla käsillään, samalla kuin hän
pää imelästi kallellaan tirkisti häntä kasvoihin huulilla eräs
noita hurmaavia hymyjään. Mutta tyttö oli tarpeeksi sivistymätön
palkitakseen Besserin lähestyväisyyttä voimakkaalla nyrkiniskulla
kädenselkämille ja loukkaavalla huudahduksella: "pitäkää kyntenne
luonanne!"
"He, he, leikkiähän se vaan on ystäväni! Täytyyhän tämmöisenä iltana
vähän leikitellä."
Mutta Ellen ei ollut niitä tyttöjä, joista syleily on leikkiä.
Hän oli suuttunut. Myöhemmin hän kumminkin leppyi, kun Besser --
rehellinen ja siivo Besser, ei tungetteleva Besser -- pyysi häntä
ja paria muuta tyttöä sekä Knuuttia ja erästä toista poikaa juomaan
"limmenaadia" hänen omassa yksityisasunnossaan.
Kun Knuut iltayöstä tuli kotiin, otti hän kellokotelon esille ja
tarkasteli sitä uudelleen. "Usko, toivo ja rakkaus!" sanoi hän
katkerana ivallisesti hymähdellen. Hän seisoi kauvan, piti koteloa
kädessään ja tuiotti uunin jalkaan. Vanhat ajatukset, joita hän jo
aikoja sitten piti kuolleina, virkosivat taas eloon ja lisäsivät
veren vauhtia hänen valtimoissaan. Näytti, kuin olisi seikka toisensa
jälkeen tullut hänen mieleensä ja kuin vanha katkeruus olisi taas
syöksynyt esiin piilostansa ja asettunut puristelemaan ja pistelemään
hänen sydäntänsä. Yht'äkkiä heilautti hän rajusti päätänsä, repäsi
kellokotelon keskeltä kahtia ja viskasi voimansa takaa palaset
lattialle.
"Siis tulen taas lauvantaina ja koetan saada Fredrik Holstin mukaani,
koska olet siitä niin usein maininnut... Oi, minä kaipaan niin kovin
rekreatsioonia, rakas appiukko!" oli Frits sanonut lähtiessänsä
maanantaina aamupäivällä. "Ja sitä paitsi on Emma pyytänyt minua..."
"Erehdyt, Frits! Minä en ole sanallakaan..."
"Niin, mutta sinä puhuit niin suloisen houkuttelevasti, että
Siversenissä pidettäisiin 'sirpinkampiaisia'."
"No!" oli Lystrup sanonut, "ala rientää, Frits!"
Kun Frits oli kuluttanut pienen omaisuuden, jonka hän oli
vanhemmiltaan perinyt, oli Lystrupin täytynyt kaivaa tuntuvia lovia
rahalaatikkoonsa "pitääkseen poikaa pystyssä." Siitä syystä ja
myöskin sen vallan nojalla, joka hänellä appiukkona oli, Lystrup
usein muistutti Fritsiä olemaan ahkera opinnoissaan. Siihen hän
arveli olevan sitäkin enemmän syytä, koska vuosi vuoden jälkeen
vieri, ilman että Frits sai suorittaneeksi minkäännäköistä tutkintoa.
Fritsillä oli kumminkin keinonsa, joilla hän vanhusta rauhoitti.
"Aika näyttää, mitä maata hän oikeastaan on", ajatteli Lystrup usein.
"Pahoin pelkään", hän siihen joskus lisäsi, "että hän vetää sekä
minua että tyttöä nenästä."
Siversenissä aijottiin viettää leikkuun lopettajaisia. Knuut niihin
myös kutsuttiin. Hän kumminkin empi jonkun aikaa, ennenkuin päätti
lähteä, sillä hän tiesi, että koulumestari ja Emma -- mahdollisesti
Fritskin -- tulisivat sinne. Luulo, että häntä kenties olisi pidetty
pelkurina, joka ei uskaltaisi esiintyä "pää pystyssä", voitti
viimein epäilykset. Mitä syytä hänellä olisi ollut peljätä? Olihan
hän näyttänyt Lystrupille, että hän voi taistella hänen kanssansa
julkisesti ja rehellisesti. Ja kun hän muisti asiain silloista
tilaa, muisti, miten joka paikassa jo alkoi näkyä uuden elämän
oireita, tuntui hänestä, kuin hänellä paremmin puolin olisi ollut
syytä ylpeillä. Olihan kiinalaiseen muuriin puhkaistu jo sellainen
aukko, että tien ulkoapäin tuleville elon virtauksille saattoi
pitää valmiina. Täydellisesti vapaa hän ei ollut uhkamielisestä
toivosta, että hän ja hänen puoluelaisensa piakkoin uskaltaisivat
kohottaa voitonhuudon hyvin ansaituksi nöyryytykseksi valkean talon
asukkaille. No niin, hän menisi kutsuihin, siinä ei ollut mitään
epäilemisen varaa. Sitä paitsi halutti häntä pyörähtää joku kerta
Ellenin kanssa, uskollisen, hyvän Ellenin kanssa, joka aina oli niin
ystävällinen hänelle.
Knuut ei ollut koskaan tuntenut muuta kuin ystävyyttä Elleniä
kohtaan. Hän tiesi kyläläisten pitävän päätettynä asiana, että hän
"ottaisi Jörgenin Ellenin." Myös tytön silmistä luuli hän lukeneensa,
ettei tällä olisi mitään sitä vastaan, jos hän vaan ojentaisi
kätensä. Ei kai olisikaan hulluinta mennä naimisiin Ellenin kanssa.
Hän oli ahkera ja kunnon tyttö ja toisi taloon kelpo myötäjäiset,
joita ei kannattanut halveksia. Kun kaikki kävi niinkuin käydä piti,
oli hänen liittonsa Ellenin kanssa kenties enää ajankysymys vaan.
Kun Knuut saapui pitolaan oli se jo täynnä vieraita. Iloista
tanssintöminää kuului vierastuvasta. Vanha Jörgen Siversen, joka oli
erinomaisella päällä, oli juuri polkenut "vanhaa valssia" ja tuli
hengästynenä ja hikisenä arkitupaan parin muun ikämiehen seuraamana.
"Me olemme tehneet työtä, Kristen Persen, siis tulee meidän saada
suunkostuketta", sanoi hän ja tarttui viinapulloon. "Kas, siinähän
Knuutkin on! Päivää, Knuut, ja tervetultua! Ole hyvä ja istu pöytään,
Knuut, ota naukku ja purase palaa päälle!"
Knuut katseli ympärilleen. Ei ollut huoneessa ketään niistä, joita
hänen silmänsä etsivät, mutta hän kuuli Lystrupin äänen kamarista,
joka eroitti molemmat tuvat toisistaan, ja nuoret luultavasti olivat
vierastuvassa. Hän istuutui pöytään ja alkoi pureskella muutamaa
tavattoman suurta munkkia, jonka Jörgenin Kaaren hänelle tarjosi,
mutta hänen oli mahdoton saada palaa alas. Sydän oli kurkussa ja
tukkesi tien. Silloin kulkivat Ellen ja Emma hohtavin poskin käsi
koukussa huoneen halki. Molemmat säpsähtivät, kun he näkivät Knuutin.
Ellen tointui kumminkin pian, tuli ja ojensi hänelle kätensä, mutta
Emma huudahti hätäisenä: "... ai, minä unohdin...!" ja hyökkäsi
takaisin vierastupaan. "Niin pääsin tervehtimästä häntä", ajatteli
Knuut keventyneenä.
Kohta sen jälkeen astui hän kamariin ja tervehti siellä olevia
miehiä, myös Lystrupia, joka ystävällisesti vastasi hänen
tervehdykseensä.
Vierastuvassa aivan kamariin johtavan oven lähellä istui Frits
Fredrik Holstin vieressä. Fredrik Holst oli ylioppilas ja oli
kaukaista sukua lystrupilaisille. Hän oli Fritsin mukana saapunut
koululle ja sieltä yhdessä joukossa toisten kanssa pitotaloon,
missä ystävällinen vastaanotto häntä odotti, niinkuin jo edeltäpäin
voi arvata. Samassa kuin Knuut astui kamariin, huomasi Frits hänet
ja kuiskasi Holstille: "katso, tuolla on se mies, josta minä olen
sinulle puhunut... tuo tummapartainen... Eikö hän sinustakin ole
hirveän tuhman näköinen?"
"Hm, noo, ei hän siltä näytä mielestäni", vastasi Holst, joka oli
asettanut lornetin silmillensä.
"Hys! hys! älä puhu niin kovasti! Ja muista ei sanaakaan Emmalle
hänestä!"
"Ei sanaakaan...? Mitä se merkitsee?"
"Hm, saatan minä sen sanoakin sinulle." Ja käsi suun edessä kuiskasi
hän Holstin korvaan: "nuoruuden hullutusta!"
"Ahaa! sinä pelkäät, että..."
"Pelkäät! Ha, ha, ha, ha! Mainiota, sukkelaa!... Hei, Faustin valssia
siellä totta totisesti soitetaan! Tra laa la laa li laa! Mitä
antaisit noista sävelistä!... Voi katsos tuota lihavaa eukkoa, jolla
on siniset villasukat ja puukengät jalassa! Eikö hän ole lystikäs?"
"Se on varmaan joku köyhä vaimo, jolla ei ole ollut varaa ostaa
nahkakenkiä."
"Sinä otat kaikki asiat niin vakavalta kannalta", sanoi Frits
vähän närkästyneenä. "Minä olen tottunut katsomaan näitä ihmisiä
naurettavalta puolen. Minusta on heidän kasvoissaan ja liikkeissään
jotakin niin tavattoman mukavaa ja lapsimaista. Tuo suoruus, tuo
synnynnäinen hullunkurisuus, tuo kömpelö luonnon-omaisuus... Katso,
siinä tulee talon isäntä -- huh! karvalakki korvilla. Olen vakuutettu
siitä, että sulanut rasva peittää hänen otsansa, mutta erehdyt, jos
luulet, että hän hetkeksikään ottaisi hattua päästään. Voi, hän on
harvinainen ilmiö! Minun täytyy päästä häneen käsiksi vielä tänä
iltana. Katso tuota paksua, ryppynaamaista, tuhmannäköistä päätä,
joka nyykkäsee joka haaralle! Eikö hän ole naurettava?"
"Minusta ei ole naurettavaa enemmän hänessä kuin muissakaan. Sinun
tulee muistaa..."
"Voi sinua hyperdemokraattisine mielipiteinesi!" keskeytti Frits ja
käänsi hänelle selkänsä.
Knuut ei tuntenut ollenkaan viihtyvänsä pitotalossa. Hän piti
koko ajan silmällä Emmaa ja Fritsiä voidakseen valita paikkansa
mahdollisimman kauvimmaksi heistä. Silloin tällöin tanssi hän pari
kierrosta jonkun vaimon tai Ellenin kanssa, joka äänetönnä ja
sykkivin sydämmin heittäysi hänen vahvan kätensä ohjattavaksi. Mutta
koko ajan hän tunsi outoa levottomuutta ja toivoi vaan että hän pian
olisi onnellisesti ulkona raittiissa ilmassa, missä hengitys kävisi
helpommin päinsä.
Illempana katettiin taas pitkä tammipöytä arkituvassa ja ne vieraat,
jotka jo olivat lähdön touhussa, istuutuivat syömään. Sillä välin
jatkettiin vielä tanssia vierastuvassa. Lystrup istui pöydän
yläpäässä. Hän söi ja joi nähtävällä mielihyvällä ja puhua porisi
lakkaamatta. Vasta loppupuolella ateriaa huomasi hän Knuutin, joka
istui puolipimeässä vastapäätä häntä.
"Kas, siellähän on vanha ystäväni Knuut! No, sinä olit taas
joukkoinasi liikkeellä sunnuntaina."
Lystrup ei ollut pahalla päällä, mutta hän ei tirppanut olla
tokaisematta Knuuttia, ja ennenkuin kukaan aavisti, olivat molemmat
riitaveikot tulisessa kahakassa.
"Ne ovat kerrassaan yleväaatteisia laitoksia nuo ampumaseurat."
"Niin minustakin."
"Se on niin suurta ja jaloa, että nuoret sankarit uhraavat
vapaaehtoisesti henkensä ja verensä isänmaan puolesta."
Knuut oli vaiti.
"Mutta uskotko sinä todellakin että sinun sankarisi pitäisivät
puolensa, jos saksalainen muuanna kauniina päivänä hyökkäisi
Rörbyhyn?"
"Ainakin vähän paremmin, kuin jos he eivät milloinkaan olisi
tottuneet käyttämään pyssyä ja miekkaa."
"Höh! Toivoisimpa, että kymmenkunta huippulakkia ilmestyisi kyläämme
jonakin sunnuntaina iltapäivällä -- voi armias, miten sinä ja sinun
tarkka-ampujasi pommittaisitte heitä pähkinän kuorilla!"
Väki nauroi. "Hyvä, hyvä!" huusi Frits, joka Holstin kanssa seisoi
kamarin ovella. Lystrup käänsi päätänsä ja sanoi: "mene sinä vaan
tanssimaan, Frits!"
Knuutin sydämmen tykytys seisahtui hetkiseksi, mutta alkoi sitten
taas kahta voimakkaammin. Hän olisi tahtonut silmillään rusentaa
Fritsin. Mutta samalla kuin hän katsahti Friisiin, näki hän
vilahduksen Emmasta, joka seisoi toisten takana ja katseli häntä,
sen mukaan kuin hän ehti nähdä, ivan hymy huulilla. Hehkuva salama
välähti läpi hänen ruumiinsa.
"Niin puhutte te, kun te ette ymmärrä koko asiaa, Lystrup. Sitä
paitsi voin ilmoittaa teille, että meidän ampumaseuramme ei ole
perustettu häätämään saksalaisia Rörbystä."
"Vai ei! No, missä jalossa tarkoituksessa sinä sen sitten perustit?"
"Te tiedätte hyvin, missä tarkoituksessa ampumaseuroja perustetaan,
mutta voin minä sen teille sanoakin, voin kyllä. Niiden tarkoituksena
on täydentää sotamiestemme lyhyttä oppiaikaa, herättää elämää
nuorisossa ja opettaa sitä käsittämään, mitä isänmaa meiltä
jokaiselta vaatii. Sillä lailla minä olen asian ymmärtänyt."
"Herättää elämää! Kas herhiläistä, sanoi Braskin Pekka. Höh, elämää!
Se on haluttua tavaraa meidän päivinämme. Elämää kouluun, elämää
kirkkoon, elämää valtioon! On elämää ihmisten ryysyissä nykyisin.
Mitäs te arvelette Jörgen Siversen? Me vanhat, ikävät ihmiset, jotka
emme kykene juoksemaan ja hoilottamaan elämästä, me emme ole juuri
minkään arvoiset enää."
Jörgen kohotti hattuaan ja raapasi niskaansa. "Mitäpä minä arvelisin,
Lystrup. Jokaisella on oma ristinsä kannettavana... Mutta tyhjentäkää
lasejanne, hyvät vieraat! Knuut, ole hyvä... ja te toiset myös!
Viisaampaa on ryypätä kuin riidellä."
"Riidellä!" huudahti Lystrup. "Älkäämme puhuko riitelemisestä! Me
olemme yhtä hyviä ystäviä siltä, vaikka puhummekin suumme puhtaaksi
-- vai mitä, Knuut?"
Knuut oli samaa mieltä.
"En, Herra paratkoon", jatkoi Lystrup otettuaan kulauksen lämmintä
punssia, "en voi sulautua tähän uusmuotiseen elämään. Minun
sormenpäitäni kihelmöi joka kerta, kun näen noita siunatuita
elonilmiöitä. Me suorastaan uimme elämässä. Milloin toinen, milloin
toinen pitää elämännestettä nenämme alla -- hih heijaa! Milloin on
alettava sitä, milloin tätä. Milloin kansanopistot, milloin
ampuma- tai muut seurat tarjoutuvat maan pelastajiksi. Täällä Rörbyssä
pelastetaan isänmaa nykyisin siten, että juostaan Per Grejsenin
kedolla ja leikitään sotamiehisillä -- höh!"
"Te ette tapa ampumaseuroja sillä lailla. On omituista, että teidän
asemassanne oleva mies voi sillä tavoin käsitellä asiaa, joka on
syntynyt puhtaasta isänmaanrakkaudesta ja jota ylhäiset ja alhaiset
kannattavat ympäri koko maan."
"Seis!... 'Isänmaanrakkaudesta!' Minä paljastan pääni
isänmaanrakkauden edessä. Mutta mitä todellista hyötyä on tuosta
loilotuksesta ja paukutuksesta? Luuletteko, että saksalaiset
säikähtävät Tanskan uuden mahtavuuden ajan väkeä ja ryömivät piiloon,
kun kuulevat Tanskan lipun ympärille leiriytyneiden tarkka-ampujain
pyssynpauketta meidän kedoiltamme tai laulua, kuinka 'pilviin asti
kiitetään Tanskan miestä kunnostansa.' Ei vapise saksalainen niin
vähästä."
"Emme me tahdokaan saada saksalaista tai jotain toista vapisemaan,
me kasvatamme vaan omia voimiamme. Minun luullakseni on hyvä,
että nuoret miehet opettelevat ampumista, voimistelua ja miekan
käyttämistä ja kokoontuvat kuuntelemaan hyviä ja valaisevia esitelmiä
ja laulamaan isänmaallisia lauluja. Se voi tavallansa kasvattaa
hyvää henkeä sotaväessä ja koko kansassa. Tilastolliset tiedot
myös todistavat, että nuoret miehet, jotka ovat olleet jäseninä
ampumaseuroissa, eivät ole ainoastaan tarkimpia ampujia, mutta
myös parhaimpia ja reippaimpia sotamiehiä. Siis tulos saattaa
olla parempi, kuin te luulettekaan. Se uusi elämä, joka alkaa
herätä, kansassamme, on teille vieras, te seisotte vielä molempine
jalkoinenne vanhassa hapatuksessa -- siinä koko juttu!"
Lystrup ei tietysti jäänyt vastauksen velkaan. Pieni sanasota alkoi
muuttua yhä sekavammaksi, sillä yksi ja toinen korotti ääntänsä
ja sekaantui tarinaan. Vanhat, uniset silmät alkoivat virkistyä.
Vierekkäin istujat kääntyivät toisiinsa, viittoivat innokkaasti
kädessään olevalla luu- tai leipäpalalla ja puhuivat sotalaitoksesta
tai pohtivat polttavia valtiollisia kysymyksiä.
Kun Knuut nousi pöydästä, kuuli hän Lystrupin sanovan Per
Grejsenille: "minä vaan en antaisi joka sunnuntai tallata maitani."
"Loppu siitä tuleekin", vastasi puhuteltu. Knuut ei kiinnittänyt
keskusteluun sen enempää huomiota, vaan alkoi etsiä hattuansa.
Vierastuvassa oli vielä ilo ylimmillään. Frits oli päässyt käsiksi
vanhaan tuttavaamme, Kristen Knortiin ja harjoitteli hänen avullansa
"humoristisia tutkimuksiaan." Etupäässä tarkasti hän, mitä ne
lukuisat punssilasit vaikuttivat, joita hän sai ahtaneeksi mieheen.
Kristen Knort antautui koko sielustaan punssin iloisen huumauksen
valtaan.
"Tääll' on punssia tarjottu meille;
suurta surua sy--öm--messäin kannan;
mutta punssille laulakaam--me,
niin kau--van kuin nuo--ria oomme
ja reippahina aina pysykääm!"
lauloi hän unohtaen "suunpieksäjän", räätälin ja kaikki elämän surut
ja vastoinkäymiset. Samalla hän syvästi liikutettuna käänsi silmänsä
kattoon, kallisteli päätään ja levitteli sieramiaan, niin että ne
näyttivät, kuin olisi hansikkaan tekijä juuri äskettäin käyttänyt
pingoitintansa niiden sisässä. Huolimatta Fritsin väsymättömästä
lasien täyttämis-innosta ei mies kumminkaan ollut enemmän humalassa,
kuin että hän milloin hyvänsä olisi voinut tarttua riusaansa. Frits
sitä vastoin oli ryyppäillyt itsensä niin arveluttavaan tilaan,
että vanha, sitkeä Knort olisi hyvin voinut vaihtaa tehtäviä hänen
kanssaan. Eräässä kamarin nurkassa istui Emma käsivarret ristissä ja
tuiotti tulitikkulaatikkoon, joka oli hänen edessään pöydällä. Knuut
oli kai nähnyt väärin -- ei ivan merkkiä ollut hänen kasvoissaan, ei
pienintä hymyäkään hänen huulillaan näkynyt. Hän puri ylähuultaan ja
muisteli keskustelua, joka äskettäin oli tapahtunut arkituvassa ja
jonka hän oli kuullut. Ensi kerran hän oli nähnyt Knuutin poskien
hehkuvan taistelu-innosta. Ken olisi voinut väittää, ettei hänen
mielipiteissänsä olisi ollut varmuutta ja hänen katseessansa kiiltoa,
jonka voi huomata ainoastaan henkisesti heränneen miehen katseessa!
"Emma armas", pyysi Frits, joka yht'äkkiä hyökkäsi hänen luokseen,
"tule katsomaan oivallista riihenpuijan perikuvaa!"
"Mene tiehesi ja anna minun olla rauhassa!"
"Hm -- taas päänkivistystä!" mumisi Frits ja palasi "perikuvansa" luo.
Emma jatkoi tuumailuaan. Ken olisi voinut väittää, ettei ollut
rohkeutta hänen sanoissaan ja ja ettei koko hänen ajatusmaailmansa
tuntunut uhkuavan nuorteaa, raikasta edistyshalua! "Pyh,
tyhjää intoilua!" huudahti hän äkisti ja paiskasi kädellään
tulitikkulaatikkoa niin, että se avautui ja tikut sinkoilivat pitkin
pöytää. Ja silloin todellakin ilmestyi pari ivallista piirrettä hänen
suupieliinsä. Kenties oli Knuut sittenkin nähnyt oikein.
Knuut oli sillä välin valmistunut lähtemään. Hän aikoi mennä vielä
vierastupaan antamaan rahaa soittajille. Mutta kun hän astui kamarin
läpi, tuli Holst, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi: "saanko
puhua vielä pari sanaa kanssanne ennen lähtöänne?" Ja ennenkuin Knuut
huomasikaan, oli hän joutunut taas innokkaaseen keskusteluun päivän
kysymyksistä. Hän seisoi syrjin Emmaan, niin että tyttö voi nähdä
hänen miehekkäät kasvonsa, joita tulen hohde valaisi.
Puoleksi parin lihavan vaimon peitossa seisoi Ellen vierastuvan
ovella aivan liki Knuuttia ja kuunteli. Vähän päästä käänsi hän
tutkivan, tuskaisen katseen Knuutista Emmaan.
"... Kerron teille, minkälaista täällä ennen vanhaan oli", kuului
Knuut sanovan. "Silloin jokainen hikoili vanhoissa valjaissaan --
ei kukaan ajatellut uusia parannuksia, ei ikävöinyt laajennettuja
tietoja, ei sanalla sanoen mitään. Miehillä ei ollut parempaa
puheenainetta, kuin miten vanha Per Grejsenin punainen viitta
oli tai miten monta lantakuormaa oli Jörgen Siversen vedättänyt
kesannolleen. Naiset puhuivat tyynynpäällisistään ja kehruuksistaan
tai siitä, milloin olisivat ristiäiset siellä tai siellä. Nuoret
miehet venyttelivät talvipuhteet pitkin penkkejä ja vetivät hirsiä ja
kävelivät pyhäpäivät piippu hampaissa pitkin kylänkatuja."
"Eikö talonpoika siis saisi enää ajatella tehtäviään?" kysäsi eräs
talonisäntä, Jörgen Siversenin naapuri, joka seisoi vieressä ja
kuunteli.
"Saa tietysti, Mads. Päinvastoin tulee hänen ajatella niitä
enemmän kuin tähän asti, mutta eri lailla. Hänen tulee miettiä
hyödyllisiä parannuksia, ottaa vanhat säästönsä -- jos hänellä niitä
on -- kirstun pohjalta ja kylvää ne pelloillensa -- käsittänetkö
tarkoitustani? Hänen tulee ruokkia karjaansa paremmin kuin tähän
asti ja oppia ymmärtämään meijeriliikkeen hyödyllisyyttä. Mutta hän
ei saa yksinomaan taloushommiinsa syventyä. Elämän tarkoitusperä on
paljon korkeampi kuin hevoset, lehmät ja sen semmoiset. Meidän tulee
muistaa, Mads, että Herramme on antanut meille hengen, joka on paljon
kalliimpi kuin ruumis, ja sentähden on meidän asetettava henkemme
viljelys etusijaan. Silloin vasta meistä tulee todellisia ihmisiä."
"Oikein!" huudahti Holst ja löi taas Knuuttia olalle. "Hauskaa kuulla
semmoista ääntä kansan riveistä!"
"Minä en ole tarpeeksi oppinut voidakseni pitää puoliani", lausui
Mads. "Mutta mielipiteessäni pysyn, että talonpojan on oltava se,
miksi hänet kerran luotiin."
"Juuri samaa minäkin tahdon, Mads," vastasi Knuut ja leväytti
kättään. "Mutta hän ei saa olla ainoastaan kaksijalkainen työkone
-- ymmärrätkö? Eikö ole surkeaa, että tuhansittain meikäläisiä
kaiken ikänsä hyörii taikkojen, jyväsäkkien ja voipyttyjen kimpussa
välinpitämättöminä oman henkensä kehityksestä! Sillä aikaa kuin
toiset hallitsevat maita ja valtakuntia, taistelevat valistuksen
ja uskonnon vapauden puolesta ja ammentavat huvia ja virkistystä
itselleen tieteistä ja taiteista, me -- ainakin moni meistä --
nyökkäsemme vanhojen romujen keskellä, kuin pienokainen vaunuissaan,
pääsemättä siitä siihen ja aavistamatta, mitä on ahtaan piirimme
ulkopuolella. Muutamana kauniina päivänä tulee sitten kuolema
ja taittaa elämänlankamme. Meidät pistetään maan poveen -- ja
siinä kaikki. Onko tämä ihmiselämää! Ei, meidän täytyy jättää
lastenvaunut, Mads, ja pyrkiä näköpiiriämme rajoittavan muurin
ulkopuolelle. Siellä, missä hengen elämä voimakkaana uhkuaa, siellä
on meidän paikkamme! Meidän tulee saada lisää tietoja, meidän
tulee avata silmämme kaikelle suurelle ja kauniille elämässä ja
antaa sen lämmittää sydämmiämme. Silloin herää ajatuksia täällä
rinnassa, silloin veri valtimoissa pulppuaa. Me emme saa pysyä
vieraina ei enemmän kirkolliselle elämälle kuin yhteiskunnalliselle
kehitystyöllekään. Meidän on perehdyttävä runoilijaimme ja
taiteilijaimme teoksiin ja opittava ihailemaan luonnon suuruutta.
Meidän on murtauduttava vanhasta, kuluneesta kotelostamme ulos valoon
ja vapauteen. Meidän on näytettävä, että me talonpojat sekä tahdomme,
että voimme käyttää niitä oikeuksia, mitä meillä ihmisinä on, ja että
me kykenemme elämään täysinäistä ihmiselämää."
Samassa hän katsahti Emmaan ikäänkuin näyttääkseen, että hän hyvin
tiesi hänen kuulevan kaikki. Mutta mitä näki hän! Innostuneena
Knuutin lämpimistä sanoista oli tyttö vaistomaisesti oikaseutunut
istuimellaan ja melkein kuin kallistunut Knuuttia kohti. Ivahymyn
asemasta, jota Knuut oli odottanut, kohtasi häntä ihastunut,
hyväksyvä, lämmin ja innostunut katse. Mutta äkisti, ikäänkuin hänet
olisi saatu kiinni jostain luvattomasta teosta, loi Emma silmänsä
maahan, sävähti punaiseksi korviaan myöten, nousi ja meni huoneesta
heittäen päätään omalla erikoisella tavallaan.
Hämmästyneenä katsoi Knuut hänen jälkeensä ja unohti koko
ympäristönsä.
"Herra siunatkoon, mikä sinulla on, Ellen?" huudahti samassa toinen
Ellenin edessä seisova vaimo kauhuissaan. "Sinä olet aivan kalpea...
Tartu minuun, lapsi! Sinä kaadut!... Kristen, nouda joutuin vettä!"
"Mitä turhaa!" kuiskasi Ellen hätäisesti. "On tämä nyt... on tämä nyt
asia, mistä nostaa semmoista melua! Minulla on vaan vähän kuuma...
Päästäkää minut puutarhaan!"
Knuut ei ollut hälinän aikana ollenkaan huomannut, mitä tapahtui
hänen takanaan. Hän tuiotti yhä oveen, mistä Emma oli kadonnut.
Mitä merkitsi katse, jonka hän vahingossa sai nähdä? Olisiko hän
taistelussa mukana ja hänen puolellaan? "Oh, mikä hullu minä olen!"
ajatteli hän ja alkoi taas keskustella ylioppilas Holstin ja toisen
puhetoverinsa kanssa.
Kello kaksitoista tuli Knuut kotiin. Hän ei saanut paljon nukutuksi
sinä yönä. Soittoa ja tanssin töminää, naurua ja melua humisi
sekaisin hänen korvissaan. Hänestä tuntui, kuin kuuluisi se jostain
aivan läheltä ja kumminkin tuntui se kuin tuhatääniseltä kaukaiselta
sorinalta. Ja keskellä hälinää, keskellä mielikuvien kirjavaa
sekamelskaa seisoi eräs tyttö ja katseli häntä suurilla, tarkkaavilla
silmillä. Knuut nojasi kyynäspäällään päänaluseen ja lepäsi siinä
katse kiintyneenä poikki lattian välkkyvään kuutamojuovaan, jonka
valossa pihkapisarat lautaseinässä hehkuivat kuin pienet jalokivet.
Tunteiden aallot nousivat ja laskivat hänen rinnassaan. Hän
muisti ajan, jolloin tuon tytön viaton veitikkamaisuus ja lumoava
elonhaluisuus oli hurmannut hänet, ja hän tunsi uudelleen silloista
rakkauden huumausta. Mutta samassa pudisti häntä jäätävä muisto,
muisto eräästä jouluaamusta. Hänen otsansa vetäytyi ryppyihin ja
hän tunsi taas vihlaisevaa tuskaa sydämmessään. Hän muisti joukon
ivallisia hymyjä ja halveksuvia päänheittoja ja hänen sisunsa
kuohahti. "Mitäpä hän on tehnyt muuta kuin pilkannut minua kaiken
ikänsä! Mutta tästä puoleen hän ei pane enää päätäni pyörälle!"
-- Silloin näki hän uudelleen nuo läpitunkevat, ruskeat silmät.
Ajatukset hämmentyivät taas ja alkoivat risteillä hänen aivoissaan
huumaavassa sekamelskassa. Suloinen, mutta toivoton kaiho taisteli
katkeruuden kanssa hänen rinnassaan. Mielikuvitus heitteli hänen
ajatuksiaan, niinkuin myrsky kiidättää vaahtoa meren pinnalla. Hän
kuuli hänen helähtelevän äänensä ja näki hänen tumman tukkansa
säteilevän auringon valossa, ja hän tunsi taas tuota samaa
selittämätöntä, huumaavaa, raikasta tuoksua, joka aina täytti ilman
tytön läheisyydessä. Hänen sydämmensä kiivasta tykytystä säestivät
mitä miellettömimmät mielikuvat. Tyttö tuli häntä vastaan silmät
itkusta punaisina. "Anna minulle anteeksi, Knuut, minä en kestä tätä
enää!" -- Sitten oli hän hänen vaimonsa. He istuivat sylikkäin lieden
ääressä ja puhuivat onnestaan, laulusta, valistuksesta, vapaudesta ja
kaikesta hyvästä ja kauniista elämässä. -- "Niin", sanoi hän, "isä ei
sitä ymmärrä, sinä yksin olet oikeassa." Mutta juuri kun hän kokonaan
eli mielikuvien maailmoissa, huusi huuhkaja ikkunan takana ja
hajoitti näkyjen sarjan. Tuntui, kuin joku olisi huutanut apua. Knuut
syöksähti pystyyn ja katseli ympärilleen. Silmänräpäyksessä selvisi
hänelle kaikki: Frits, Lystrup -- koko todellisuus muuttuneena
yhdeksi ainoaksi tuskalliseksi tunteeksi. "Minä olen hullu --
mieletön!" huudahti hän, heittihe takaisin vuoteelleen ja puristi
molemmin käsin päätänsä.
Sillä välin kuin taistelua kesti Knuutin pienessä kamarissa,
tömisyttivät saappaat ja puukengät yhä vieläkin Jörgen Siversenin
vierastuvan lattiaa. Lystrup seurueineen oli jo mennyt kotiin, mutta
useimmat vieraat, etupäässä nuoret, viipyivät vielä aamuyöhön saakka.
Ennen lystrupilaisten lähtöä oli tapahtunut seikka, joka oli vähällä
tehdä lopun koko hauskuudesta. Frits, joka oli saanut tarpeeksi
riihenpuijasta, tunsi vastustamatonta halua päästä käsiksi johonkin
uuteen narrattavaan. Juuri silloin, kuin nuoren miehen ivaamishalu
oli ylimmillään, sattui Jörgen Siversen kulkemaan ohitse höyryävä
punssilasi kädessä. Frits hypähti seisoalleen, löi häntä olalle niin,
että lämmin juoma läikähti ukon käsille ja sanoi:
"No, vanha herra Drivertsen... hee... hee, Siversen, piti minun
sanoa... miten on pään laita?"
Jörgen, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta, miten Frits väänteli
hänen vanhaa, kunniallista nimeänsä ja joka sitäpaitsi oli vähän
suutuksissaan siitä, että suurin osa punssista oli kaatunut
lattialle, ärähti:
"Hei, hei! Ei pidä mättää maahan Jumalan lahjaa!"
Hän asetti lasit pöydälle ja kuivasi kädet housuihinsa. "No", lisäsi
hän sitten ikäänkuin anteeksi pyytäen, "ei väliä sen vertaisella!...
Mutta mikähän valkoinen se lensi pöydän alle?"
Se oli elehvantinluinen lornetti, joka oli hypähtänyt Fritsin
povitaskusta hänen kohotessaan.
"Ah, se oli minun lornettini. Tässä se nyt on."
"Eihän se va--an särkynyt?"
"Ei, eheä se on aivan."
"Sepä vasta lystikäs kapine! Kah, lasisilmäthän ne ovatkin!"
"Niin, mitä te pidätte semmoisista lasisilmistä? Semmoisia ette ole
varmaan koskaan nähnyt?"
"Missäpä minä olisin..."
Häijynkurisuus oikein pakotti nuoren miehen otsaa ja punssin höyryt
sitä yhä kiihdyttivät. Hän iski silmää parille nuorelle tytölle,
jotka seisoivat lähellä ja sanoi sitten Jörgen Siversenille:
"Näissä lasisilmissämme meillä lääketieteen tutkijoilla on koko
viisautemme."
"Oo--hoh! Miten niin?"
"Niin, nähkääs, Jörgen Siversen, tällaisilla laseilla me tarkastamme
kaikki pulverit ja pillerit, ennenkuin niitä annetaan apteekeista."
Jörgenin korvallisia alkoi kuumentaa. "Höm!" Hän raapasi pari kertaa
niskaansa ja aikoi poistua.
"Ei, älkää menkö! Teidän on saatava perinpohjainen selko asiasta",
sanoi Frits ja riippui kiinni Jörgenin takin hihasta.
"Frits!" kajahti varoittava ääni heidän takanaan. Huutaja oli Holst,
joka oli kuullut ja nähnyt kaikki. Mutta Frits oli liiaksi takertunut
pilanpitoon huoliakseen varoituksesta. Hän iski taas silmää tytöille
ja jatkoi:
"Nähkääs, Jörgen Siversen, kaikissa nesteissä on pienen pieniä
myrkyllisiä eläimiä, joita nimitetään alkueläimiksi. Me pyydystämme
niitä eräänlaatuisilla puikoilla, ennenkuin lääkettä annetaan
kenellekään."
"Höm!" Jörgen Siversen oli muuttunut mustanpuhuvaksi kasvoiltaan ja
alkoi karistella kurkkuaan epäilyttävällä tavalla. Hän kumarsihe,
sylkäsi, pyyhkäsi kädenselkämällä suutaan, pisti peukalot
liivinkainaloihin, kallisti päätään ja alkoi, pannen painoa joka
sanalle:
"Kuulkaa -- minä -- sanon -- teille, Frits herra, että te olette
oikea tuuliviiri, te! Ettekö luule minun ymmärtävän tätä?"
Rajuilma puhkesi hitaasti, mutta kerran alkuun päästyään muuttui
se hirmuiseksi. Ukon kädet tutisivat liivin kainaloissa, silmät
mallottivat päässä kuin pyöreät puumarkat ja sieramet tuhisivat kuin
vauhkolla hevosella.
"Tämä ei ole ensimäinen kerta, kun sinä pidät minua narrinasi minun
omassa huoneessani -- minä sanon sinua sinuksi, sillä sinä et ole
muuta kuin nälistynyt maankiertäjä, joka juosta löyhkäset paikasta
toiseen. Luuletko, että minä en ole ymmärtänyt sinun juoniasi? Ja
pidä mielessäsi, että jos sinä vielä kerran syötät minulla semmoisia
valheita, niin minä" -- ja Jörgen päästi karkean kirouksen -- "opetan
sinua pitämään nokkasi loitompana, tiedä se!" Hän iski nyrkkinsä
pöytään niin, että tupa tärähti. Lystrup, jonka huomio vasta nyt
kiintyi tapahtumaan, oikaisihe ja kysyi:
"Mi... mitä nyt?"
Frits, jonka pää säikähdyksestä oli aivan selvinnyt, oli olevinaan
hämmästynyt ja änkytti:
"Pilaa... pientä pilaa vaan, rakas setä. Mies raivostui, kun..."
"... Talonpojankin huoneessa tulee kunnioittaa sitä, jolla on nimenä
järjestys ja sopivaisuus", jatkoi Jörgen Siversen ja tärisytti
rystysillään pöytää, "sitä me talonpojat vaadimme niin itseltämme
kuin muilta, vaikka emme osaakaan puhua hienosti ja ojennella
keikarin tavoin koipiamme. Ja siitä saat olla vakuutettu, että
vanhus, joka seisoo tässä, ei anna moisen pyrstötiaisen hyppiä
nenällään, vaikka hän vihdoin ylvästeleisikin lasisilmillään ja
huuliparroillaan."
"Mutta helkkarissa", huudahti Lystrup taas ja nousi, "mitä on
tapahtunut?"
"... Moinen kööpenhaminalainen kulkuri! Juosta löyhöttää tänne
tuhkatiheään ja pilkkaa meitä talonpoikia. Luulleeko hän, että me
olemme kaikki tyhmiä ja älyttömiä ja että jokainen marakatti lurjus
voi ilvehtiä meidän kustannuksellamme."
Holst oli sillä välin muutamin sanoin selittänyt Lystrupille,
mitä oli tapahtunut ja molemmat näyttivät hyväksyvän talon miehen
menettelyn. "Mutta antakaa jo toki olla -- kuuletteko!" sanoi
Lystrup, kun Jörgen uudelleen alkoi pauhata. "Me menemme nyt kotiin,
Frits", sanoi Lystrup käskevästi ja katsoi nuorukaiseen tavalla, jota
ei voinut väärin ymmärtää.
"Minä olen valmis... minä... en toki tahdo... he!"
Pitoja jatkettiin. Jörgen Siversen raapasi niskaansa ja oli aivan
"onneton" pikastumisestaan, joka varmaan herättäisi suurta huomiota
kylässä. Hänen iloinen pitomielialansa palasi kumminkin uudelleen,
kun hän oli nauttinut oivallisen illallisen ja laikahuttanut kaksi
lasillista rommipunssia palanpaineeksi. Tuskin oli paria tuntia
kulunut tapahtumasta, kun hän jo tanssi rörbyläistä kaksivuoroa niin,
että kengänkorkojen raudat joka askeleella upposivat neljännestuuman
verran lattiaan.
Oli kulunut muutamia kuukausia Siversenin kutsuista, kun Emma ja
Ellen muutamana iltana istuivat käsitöineen koulun arkituvassa.
Ulkona pimeä kietoi kylää yhä tiukemmin ja tiukemmin mustaan
vaippaansa. Tuuli rämisytti ikkunaruutuja ja heitti silloin tällöin
lumihilsettä niitä vastaan. Painostava mieliala vallitsi huoneessa,
vaikka tuli iloisesti räiskyi takassa ja kaikkialla näytti niin
herttaisen kodikkaalta. Vähän päästä antoi Emma vasemman käden, jossa
hänellä oli virkkuuksensa, vaipua helmaansa. Samalla hän oikealla
varjosti silmiään nojaten kyynäspäällään pöydän reunaan.
"... Emma, etkö kuule?"
"Mitä... mitä sinä?"
"Niin, mitä sinä! Minä puhun ja puhun... En käsitä, mikä sinulla on,
Emma. Sinä olet kuin..."
"Mitä sinä tyhjää! Minä olen sellainen, kuin minä aina olen ollut."
Hän rypisti kulmiaan ja alkoi virkata minkä enimmänsä ennätti.
Ellen katseli häntä omituisen katkera ilme kasvoillaan. "Sanonko,
miten on asiat?"
"No miten?"
"Sinä pidät taas Knuutista -- siinä koko juttu."
Emma hätkähti. "Herra varjele, mitä sinä puhut?... Hyi, miten olet
ilkeä, Ellen! Kuinka saatat luulla minusta sellaista?"
"Älä kielläkään, minä tiedän sen. Tunnusta pois, Emma, että olet
unohtanut tuon toisen ja pidät taas Knuutista!"
Vapauttava sana oli lausuttu. Valtava itkunpuuska alkoi puistattaa
Emmaa, ja vapaaksi-pääsyn innoissaan mursivat kyyneleet viimeisenkin
varovaisuuden verhon. Nyyhkyttäen kumartui hän ystävättären rinnoille
ja sanoi: "taivaan nimessä, anna minun sanoa se: minä pidän hänestä!
Ja vaikka te repisitte minun sydämmeni pois ruumiistani, niin se yhtä
kaikki jäisi vielä pitämään hänestä. Minä en voi sille mitään, Ellen!
Minä taistelin vastaan niin kauvan kuin mahdollista."
Ellen tuiotti pari silmänräpäystä eteensä ja tunsi, kuinka jäätävä
kankeus jäykisti hänen jäsenensä. Mutta sitten valtasi omituinen
herpaiseva väsymyksen tunne aran tytönsielun. Silmät kyyneltyivät.
Hän kumarsi päätään, tuiotti kyynelten läpi pöytäliinaan ja toivoton
huokaus puhkesi hänen rinnastaan.
"Miksi et ennen ole sanonut sitä minulle?" kysyi hän, kun Emma oli
lopettanut.
"Mitenkä minä olisin voinut sanoa, Ellen? Etkö muista, että minä...
Oi, sinä et tiedä, mitä olen kärsinyt, Ellen! Minä en voi pitää
Fritsistä, en voi mennä naimisiin hänen kanssaan!"
"Sitten ei sinun olisi pitänyt koskaan antaa hänelle lupaustasi."
"Mutta enhän minä olekaan sitä antanut. Hän sai kiinni kädestäni,
ja sitten tuli Knuut... Oi, hyvä Jumala, minä en ollut täydessä
tajussani silloin! Ei, en tahdo tehdä itseäni syyttömäksi, sillä se
ei olisi totta. Itse olen syypää kaikkeen. Pääni oli kuin sekaisin.
Knuut oli minusta muuttunut niin sietämättömäksi ja tuo toinen
sitävastoin... Oi, hyvä Jumala, miten voin olla niin sokea! Minä
en pitänyt Fritsistä... en pitänyt, enkä koskaan pidä! Huu! --
joka kerran karmivat vilunväreet selkäpiitäni, kun joku kolkuttaa
asuntomme ovea sunnuntaisin."
"Mutta sinähän olet aina sanonut, että hänellä on hyvä sydän."
"Niin, hyvä sydän! Mutta siinäkö on kylliksi, että jollakulla on
hyvä sydän, Ellen? Hänessä ei ole vähääkään miehuutta, hänellä ei
ole nimeksikään tahdon voimaa, ei minkään näköistä toimeentulon
mahdollisuutta. Poikana hän on pysyvä kaiken ikänsä. Pitänyt hänestä!
Ei, minä en ole koskaan pitänyt hänestä, en koskaan! Olen valehdellut
itselleni ja teille kaikille. Olen itsepäisesti koettanut kestää ja
uhallakin ajaa asian perille asti. Joka kerran, kun minä muistin
uskottomuutta, jota olin osoittanut Knuutille, kuohahti sisuni
uhmasta. Miksi en olisi saanut antaa kättäni kenelle hyvänsä? Olihan
välimme Knuutin kanssa vaan kuin lasten leikkiä. Mutta sittenkään en
saanut rauhaa, eikä hän ollut koskaan poissa ajatuksistani. Sisässäni
on kiehunut ja kuohunut joka ainoa hetki. En ymmärtänyt, mikä minulla
oli. Vasta sitte, kun Knuut tuli takaisin, selveni minulle, että
pidin hänestä yhä. Mutta minä en uskaltanut, en tahtonut tunnustaa
sitä itselleni. Kukaties hän parhaillaan nauraa minulle, ajattelin.
Minäkö nöyrtyisin, minä, joka aina olin ollut voiton puolella! Koetin
uskotella itselleni, että halveksin häntä. Minä nauroin muiden mukana
tuolle vapauden saarnaamiselle, ampuma- ja lauluseurahommille ja
kaikille hänen mielettömille ihanteilleen. Ja tiedätkö, Ellen, mitä
tein yksin aioin? Minä kunnioitin ja ihailin häntä, olin pakahtua
tuskasta ja jännityksestä joka kerta, kun näin vilahduksenkaan
hänestä. Niin, samalla kuin nauroin hänen laulajilleen ja
ampujilleen, ompelin minä palkinto-esineitä heidän kilpailuihinsa.
Niin hullu minä olin, Ellen! En unohda koskaan sitä päivää, jona he
kulkivat tästä meidän ohitsemme, en koskaan sitä katsetta, jonka
hän heitti meidän ikkunaamme, kun hän lauloi: 'mä astun uljasna
eespäin vain ja katkon kahleet mi estää tahtoo' -- tunnethan sinä
sen? Seisoin lehtimajassa ja katselin häntä. Oi, minusta tuntui, kuin
olisi hän sanonut minulle suoraan vasten silmiä: 'minä voin aivan
hyvin olla ilman sinua, kuuletko!' Mutta vielä en tahtonut nöyrtyä,
vielä en tahtonut tunnustaa, että hän oli voimakkaampi minua. Sitten
eräänä päivänä... oi, Ellen!"
"Mitä sitten?"
"Niin, sinulle tahdon kertoa kaikki. Kenenkään tietämättä annoin minä
erään kellokotelon palkinto-esineeksi. Sain kuulla, että Knuut voitti
sen. Mutta voitko arvata, mitä hän teki sille, kun hän tuli kotiin
yöllä? Tiina, joka oli ennen meillä ja hoitaa nyt hänen talouttaan,
kertoi minulle kaikki. Hän oli reväissyt sen kahtia ja viskannut
palaset nurkkaan, mistä Tiina löysi ne aamusella. Voi, miten, minua
harmitti, kun kuulin sen! Mutta yöllä itkin minä, itkin, kuin kaikki
olisi ollut pirstaleina sisässäni. Silloin vasta tunnustin, että
minä se sittenkin olin heikompi häntä, tunnustin kaiken vääryyteni
ja uppiniskaisuuteni. Olisin voinut heittäytyä hänen jalkoihinsa ja
rukoilla anteeksi... Oi, Ellen, sinä et voi aavistaa, kuinka minä
pidän Knuutista! Sinä et tunne Knuuttia. Sinä et ole kuullut, kuinka
hän osaa puhua, etkä sinä häntä käsittäisi. Sinä et ole nähnyt, mikä
voima hänessä vallitsee. Sinä et tiedä, kuinka hyvä ja uhraavainen
hän on."
Emma oli joutunut aineeseen, josta hän olisi voinut puhua tuntimääriä
tyhjentymättä. Käsittämättömistä lähteistä oli hän hankkinut
kymmenittäin todistuksia Knuutin hyvästä sydämmestä. Hän tiesi, että
Knuut syksyllä, kun hän sai kuulla, että eräs köyhä mäkitupalainen
oli sairaana eikä voinut saada ketään kyntämään peltoansa, oli heti
paikalla pyytämättä mennyt sinne, hevonen, työkalut ja jyväsäkki
mukanaan ja pannut pellon kuntoon. Hän tiesi, että hän tuonottain,
kun hänen renkinsä oli pistänyt heinähangolla jalkaansa, itse oli
hoitanut onnetonta ja valvonut hänen kanssansa monta yötä, ja paljon
muuta lisäksi.
"Ei, sinä et tunne Knuuttia", jatkoi hän hehkuvin poskin. "Sinä et voi
käsittää sitä henkeä, mikä hänessä hallitsee, etkä niiden aatteiden
ylevyyttä, joiden puolesta hän taistelee. Sinä et tiedä, mitä on
rakastaa... Ei ole ketään, ei ketään koko maailmassa, joka pitäisi
hänestä niinkuin minä!"
Ellenkö ei tietäisi, mitä on rakastaa! Hän puristi käsiään ristiin
ja istui hetkisen jäykkänä, kiusautuneena, voimatta liikuttaa
jäsentäkään tai saada sanaa suustaan.
"Sinä saat hänet myös, Emma", sanoi hän siihen. Ja nyt hän vuorostaan
kallisti päänsä Emman rintaa vastaan ja antoi itsensä, sammuvat
toiveensa ja murtuneet unelmansa uhriksi ystävättären onnelle.
"Minäkö!" huudahti Emma, sysäsi hänet luotaan ja katsoi häneen
kummastuneena. "Etkö sitten tiedä, että hän halveksii minua! Etkö
kuullut, mitä minä kerroin? Ja etkö tiedä, että isä ja hän... ja
sitäpaitsi... Ei, ei, se ei voi ikinä tapahtua!... Hyvä Jumala, mitä
minä puhun, minä, kihloissa oleva tyttö, joka... Oi, Ellen, minä olen
niin sanomattoman onneton! En tiedä itsekään, miten näin pitkälle
on mennyt. Joskus minä voin joutua aivan epätoivoiseen raivoon. Oi
Jumala, miten nuo tuollaiset ajatukset pistelevät ja kiusaavat minua,
mutta minä en voi vapautua niistä!"
"Hys! hys! joku tulee! Emma, rauhoitu toki...!"
Ulko-ovi avautui. Eräs mies tuntui astuvan eteiseen, mistä alkoi
kuulua jalkojen tömisyttämistä ja läiskettä, ikäänkuin joku olisi
puistellut lunta päällystakistaan. Ellen kokosi kiireesti työnsä,
puristi Emman kättä ja livahti keittiön kautta tiehensä. Niin ei
Lystrup saanut nähdä hänen itkusta punaisia silmiään.
Monta taistelua taisteltiin Rörbyssä seuraavana kahdeksana
kuukautena. Toukokuussa matkusti Knuut pariksi päiväksi pääkaupunkiin
muutamain raha-asiain tähden. Tyytyväisenä ja iloisena lähti hän
kotimatkalle, kulki ensin rautateitse pieneen naapurikaupunkiin ja
aikoi siitä jatkaa matkaansa postivaunuissa Rörbyn metsään Rörbyn
tiehaaraan asti. Hevoset seisoivat jo postikonttoorin edessä valmiina
lähtöön. Kuski avasi vaunujen takaoven. Knuut hypähti portaille ja
aikoi astua sisään. Vaunuissa istui Emma yksinään. Hermostuneesti
nytkäytti hän kyynäspäitään ja kalpeni. Kun Knuut huomasi hänet,
kääntyi hän jo puoleksi poispäin ja näytti ensi hämmästyksessään
aikovan palata takaisin. Mutta samassa astui hän päättävästi sisään,
kohotti hattuaan, sanoi reippaasti "hyvää päivää" ja istuutui oven
vieressä olevalle penkille. Emma istui parin kyynärän päässä vaunun
toisella puolen vastapäätä häntä. Knuut asetti keppinsä nurkkaan
ja puuhasi sitten parin pienen käärön kanssa, jotka hänellä oli
muassaan. Hän pani ne ensin viereensä penkille, muutti ne siitä
toiselle penkille ja nosti vihdoin hyllylle. Sitten pani hän nuttunsa
napit kiinni, avasi ne uudelleen ja katsoi kelloaan, tunnusteli
povitaskujaan ja pani taas napit kiinni. Emma istui tuolillaan
kalpeana ja jäykkänä ja katsoi värähtämättä muuatta vaskinappulaa
vastapäisessä seinässä tuskin uskaltaen hengittää. Hän puristi
toisessa kainalossaan olevaa nuottilaukkua niin kiihkeästi kuvettaan
vastaan, niin että hän lopulta alkoi tuntea kangistavaa pakotusta
olkapäässään ja rinnassaan. Veri pakkautui ohimoihin ja hänen
kasvojaan poltti. Silloin hän vaistomaisesti höllittä kättään. Se
lievitti ja hän huokasi keventyneenä. Mutta samassa tempasivat
hevoset vaunut liikkeelle. Laukku oli vähällä pudota maahan ja kun
hän tavoitti sitä kiinni, sysäsikin hän sitä polvellaan niin, että se
lensi suoraapäätä Knuutin luo. Knuut katsoi hämillään Emmaan, joka
posket punaisina kohosi ottamaan laukkua. Mutta kun tyttö samassa
putosi hervottomana istuimelleen takaisin, otti hän sen, ojensi
hänelle ja sanoi:
"Te pudotitte kirjanne."
"Kiitos!" sanoi Emma häneen katsomatta ja heitti päätään.
Hän ei olisi voinut katsoa Knuuttiin, kun hän sanoi kiitoksia.
He ajoivat ensin pitkin katua ja tulivat hetken päästä maantielle.
Kumpikin istui omassa nurkassaan ja hautoi tuskallisia ajatuksiaan
vaunun hitaasti kohotessa kaupungin ulkopuolella olevalle mäelle.
Knuut katseli ikkunasta kiviraunioita ja vanhoja saarnia, jotka
ojentelivat kuivuneita, pahkulaisia juuriaan. Hänen omat ajatuksensa
tuntuivat kietoutuvan samanlaisiksi pahkuloiksi, joiden kuivat
juurihaarat janosivat virkistävää vesipisaraa.
Emman kihlaus Fritsin kanssa oli jo aikoja sitten purkautunut. Se
oli rauennut melkein itsestään, Lystrup, joka jo kauvan aikaa oli
huomannut, että hänen tyttärensä ei ollut onnellinen, ja joka epäili,
että Frits petkutti häntä, mitä opinnoihin tuli, ryhtyi ottamaan
selvää pojan elämästä pääkaupungissa. Mitä silloin tuli ilmi, ei
varmaankaan puhunut Fritsin puolesta, sillä muutamana päivänä sanoi
Lystrup, kun hän juuri oli sulkenut erään kirjeen: "no niin, nyt on
Fritsin ja minun välini selvä. Tee miten parhaaksi näet, Emma."
Frits ei enää sen koomin laskenut kiillotettuja kenkiään Rörbyn
likaisille kaduille. Mitä hänestä sittemmin tuli, ei varmuudella
tiedetä. Mutta huhu, jota yleensä uskottiin, kertoi muutamia vuosia
myöhemmin, että hän olisi löytänyt tyyssijan toiselta puolen Atlantin
merta ja elättäisi siellä itseään kunniallisena ja taitavana --
parturina.
Emma ei tuntenut mieltänsä kihlauksen purkautumisen jälkeen siinä
määrin keventyneeksi, kuin olisi luullut. Hän oli viime aikojen
kärsimyksistä sekä ruumiillisesti että henkisesti väsähtänyt. Vasta
muutamien kuukausien kuluttua, kun kevät alkoi tehdä tuloaan, kun
tuulen henki muuttui leppoisaksi, aurinko paistoi lämpimästi ja puut
avasivat hiirenkorviaan, alkoi hän tuntea uutta eloa sydämmessään.
Oli hetkiä, jolloin hänestä tuntui kuin kohoaisi hän kirkkaampiin,
puhtaampiin ilmakerroksiin, kuin missä hän koskaan oli ollut, mutta
toisinaan taas jäytävät itsesyytökset ja ahdistavat tuskat tekivät
hengittämisen raskaaksi. Joskus istuutui hän Laulupuron rannalle,
mutta se ei osannut enää laulaa muuta kuin surullista. Eräänä iltana
välähti hänen mieleensä: "hyvä Jumala, miltä mahtanee sen laulu
kuulua tuonne toiselle rannalle!" Mutta hänelle tuli vaikea olla
ja hänen täytyi mennä sisään. Sen perästä hän ei enää milloinkaan
tullut Laulupurolle. Tuvassa, keittiössä ja ruokakamarissa oli hänen
paikkansa. Hän ei liikkunut koskaan kylässä, ei edes Ellenin luona,
joka väliin kävi häntä tervehtimässä.
Kesällä sai Lystrup hänet käymään kerran viikossa kaupungissa
ottamassa soittotunteja. Ne retket näyttivät vaikuttavan
virkistävästi häneen.
Sellaisella retkellä Knuut tapasi hänet. Jos Emma olisi aavistanut,
että hän kohtaisi Knuutin, olisi hän tuhatta kertaa mieluummin
taivaltanut jalkaisin puolitoista peninkulmaa polttavassa kuumuudessa
ja pölyssä. Koko matkan hän ajatteli kauhulla hetkeä, jolloin heidän
molempain täytyi laskeutua vaunuista ja... ei, hän ei voisi astua
loppumatkaa hänen kanssaan, ei, vaikka hän siitä hyvästä saisi koko
Rörbyn metsän.
Se hetki tuli. Knuut hyppäsi alas vaunuista. Mutta kun Emman piti
astua rapulle, polkasikin hän tyhjälle, syöksyi suin päin maahan ja
satutti polvensa kovaan tiehen. "Herra varjele, miten teille kävi!"
huudahti Knuut ja kiiruhti hänen luoksensa. Emma nousi sukkelasti
seisoalleen, mutta hän horjui ja puri hammasta tuskasta. Knuutin
täytyi tukea häntä, ettei hän olisi uudelleen kaatunut. "Te taisitte
loukata pahasti jalkanne", sanoi hän. "Oi, ei se merkitse mitään."
"Ettekö tahtoisi... aja sinä vaan", sanoi hän kuskille, joka kumartui
istuimeltaan heihin päin ja suu auki töllisteli tapausta. "Ettekö
tahtoisi istuutua tuohon kivelle? Sallikaa minun auttaa teitä."
Kun hän, käsivarsi tytön vyötäisillä, talutti häntä tien vieressä
olevien kivien luo, tunsi hän, kuinka tämän sydän sykki. Lumoava
tuoksu kohosi Emman tukasta ja herätti Knuutissa hurmaavia muistoja.
"Tässä lepää hän minun käsivarsillani!" ajatteli hän, ja vähällä piti
ettei hän vavissut. Hänestä tuntui, kuin kaikki hänen ajatuksensa
ja tunteensa samalla kertaa olisivat tarttuneet kiinni tyttöön,
syleilleet häntä ja vetäneet häntä hänen sieluansa kohti.
He istuutuivat vierekkäin oleville suurille, litteille kiville,
jotka muodostivat ikäänkuin rosoreunaisen penkin. Ilta alkoi jo
muuttua viileäksi. Laskevan auringon säteet, jotka työntäytyivät
heidän istumapaikalleen puiden lehvien välitse, leikittelivät
kivien pinnalla. Emma kumartui tavan takaa ja hiveli jalkaansa.
Näytti kuin olisi jo tuska vähän asettunut. Emma tekikin noita
liikkeitä kädellään pikemmin salatakseen kiusallista jännitystä
kuin liennyttääkseen kipua. Knuut istui syrjin häneen ja piirteli
kepillään hiekkaa. Silloin tällöin katsahti hän Emmaan ja huomasi,
kuinka hänen povensa aaltoili. Vihdoin alkoi hän puhua omituisen
katkera ilme kasvoillaan:
"Kenties voisimme mennä samaa matkaa kotiin. Olemmehan ennenkin
tehneet niin."
"Voisimme kai, mutta saatan minä mennä yksinkin."
"Niin", vastasi Knuut ja hänen silmissään oli outo kiilto, "olette
näyttänyt, että voitte taivaltaa tietänne yksin."
"Voittehan tekin."
"Olen oppinut, Jumalan kiitos! Vuosien kuluessa oppii yhtä ja toista,
Emma."
Hän sanoi Emma!
Knuut jatkoi: "paljon on muuttunut siitä ajasta, kun olimme viimeksi
puheikkaan."
Emma puri ylähuultansa ja vaikeni. Viimein sanoi hän: "ainakin te
olette tehnyt kaiken voitavanne saadaksenne muutoksia aikaan."
Emma selitti hänen sanansa vähän odottamattomalla tavalla, mutta hän
koetti päästä kiinni hänen ajatuksenjuoksuunsa ja sanoi:
"En tahdo kieltää sitä. Mutta en siltä luule saaneeni mitään
pahennusta aikaan. Arvatenkin olette yhtä mieltä isänne kanssa niistä
asioista."
Emma ei vastannut. Hän otti irtonaisen lehden kiveltä ja alkoi repiä
ruotia irralleen lehtilavasta.
"Mutta se on pääasiassa yhdentekevää", jatkoi Knuut. "Minä en luovu
siitä, mitä pidän oikeana. Kun kerran on saanut silmänsä auki uudelle
ja hyvälle, ei sovi enää torkahtaa vanhaan nurkkaansa."
Emma heitti maahan lehden jäännökset ja otti uuden.
"Mutta en minä niitä muutoksia tarkoittanut."
Emma oli yhä vaiti.
"Ne koskivat meitä molempia", jatkoi Knuut ja hänen suupielensä
värähtelivät oudosti, "ne koskivat meitä molempia, Emma. Oletteko
koskaan oikein vakavasti miettinyt, mitä teitte silloin joulunamuna,
kun minä astuin teidän tupaanne... Ette tarvitse kääntää päätänne,
sillä minä en syytä teitä mistään. Mutta sanokaa minulle rehellisesti
ja suoraan, Emma, mitä olin minä rikkonut, kun te saatoitte niin
kylmetä minulle? Minä luulin kumminkin niin varmasti, että me..."
Hän ei voinut jatkaa. Sanat muuttuivat sekaviksi ja epäselviksi. Hän
rykäsi pari kertaa salatakseen mielenliikutusta, joka kuristi hänen
kurkkuaan.
Emma vapisi, kumartui toiselle puolelleen ja harasi sormillaan lehtiä
kivien välistä. Näytti, kuin olisivat Knuutin sanat raskaana painona
pudonneet hänen hartioilleen, niin että hänen oli mahdoton pysyä
pystyssä. Mutta hänen täytyi taas kohottautua hengittämään, sillä hän
oli vähällä tukehtua. Silloin huomasi hän, että viimeinen sulku oli
murtunut ja että tunteiden tulva hänen sydämmessään pyrki tavalla tai
toisella pursuamaan yli äärien. Ja kun Knuut lausui: "minä luulin
kumminkin niin varmasti, että me..." painoi Emma päänsä helmaansa
ja puhkesi suonenvedontapaiseen nyyhkytykseen. Knuut kauhistui. Hän
nousi ja katseli hätääntyneenä ympärilleen. Sitten hän istuutui taas
ja laski kätensä Emman olalle. Heti hän kumminkin veti kätensä pois,
rykäsi hämillään ja sammalti muutamia käsittämättömiä sanoja. Hän
ei tiennyt, mitä hän sanoi tai teki. Verisuonet jyskyttivät hänen
päässään ja tie tanssi ja huojui hänen silmissään.
Hänkö oli vetänyt Emman puoleensa vai oliko tyttö itse, murtuneena
ja nyyhkyttäen kumartunut hänen rintaansa vastaan, sitä hän ei
muistanut. Mutta kun asema alkoi hänelle selvitä, huomasi hän, että
hän oli kietonut kätensä tytön vyötäisille ja että tämä lepäsi
itkien hänen rinnoillaan ja rukoili kuin lapsi, joka on rikkonut ja
sydämmestään katuu sitä.
Hänestä tuntui, kuin olisi vasaralla paukutettu hänen rinnassaan,
mutta yksin ajoin siellä hehkui, suli, nyyhkytti ja riemuitsi. Hän
painoi tyttöä yhä lähemmäksi itseään ja sanoi:
"Tuommoisena en ole sinua ennen koskaan nähnyt, Emma. Taivaan Jumala,
tätä en olisi voinut uskoa! Emma, sinä et saa itkeä niin, kuuletko!
Nythän on kaikki hyvin taas... Hyvä Jumala, en voinut uneksia, että
kävisi näin!"
Vieno tuulenhenki puhalteli puiden latvoissa ja taivutti niitä juuri
sen verran erilleen toisistaan, että auringon säteet vielä kerran
pääsivät kultaamaan tietä ja kiviä. Vanha vakooja aurinko taisi
kumminkin kesken uteliasta kurkistustaan joutua hämilleen, sillä se
peitti samassa suuren, pyöreän naamansa metsän taa eikä tullut enää
näkyviin. Mutta vielä kauvan jälkeenpäin iski se hyvillään silmää
vanhalle Rörbylle, ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa: "tiedänpä minä
jotakin!"
Sen jälkeen olisi Knuut voinut alkaa taistelun vaikka koko maailmaa
vastaan. Ei mikään linnoitus voisi kestää hänen valtavia voimiaan.
Vanhasta Rörbystä olisi tuleva uusi Rörby, missä ajatuksilla olisi
lentoa ja missä toiveet pilviä tavoittelisivat. Hän voi melkein itkeä
ilosta ja kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, joka oli avannut hänen
henkensä silmät ja antanut niin paljon onnea tulla hänen osaksensa.
Rehellisestä sydämmestä lupasi hän pysyä uskollisena kutsumukselleen
viimeiseen hengenvetoon saakka, toimia seudun henkiseksi herätykseksi
ja tehdä työtä valistuksen ja edistyksen eteen. Oi, miten kaunista ja
ihanaa on elämä, kun se on pyhitetty ihanteiden ja suurien aatteiden
palvelukseen!
Hämillään ja sykkivin sydämmin oli Emma antanut kätensä Knuutille.
Hän ei olisi voinut uneksia sitä onnea, että voittaisi hänen
rakkautensa uudelleen. Miten vähän hän sellaista onnea ansaitsi ja
miten itsekästä oli anastaa paikka, joka oikeastaan olisi kuuluva
jalosydämmiselle, uskolliselle ja lujaluontoiselle naiselle! Ensi
aikoina käveli hän kuin kuumeessa, painoi usein otsaansa kädellään
ja kysyi itseltään: "onko se mahdollista...?" Mutta vähitellen
alkoi hän kotiutua onneensa. Silloin uinaileva naisen tarmokkaisuus
heräsi taas, hänen tahdon-voimansa leimahti uudelleen henkiin, ja
ensimäisenä tuloksena siitä oli horjumaton päätös seisoa kaikissa
taisteluissa lujana ja uhrautuvaisena ystävän rinnalla.
"Mutta meidän on meneteltävä maltillisesti ja varovaisesti", sanoi
hän Knuutille. "Muista isääni!"
"Isääsi? Hän on liiaksi kunnon mies, että hän voisi asettua meidän
tiellemme, ja jos hän sen tekisi, niin..."
"Ei mitään uhkauksia, Knuut!"
"Sinä olet sanonut, että voisit uhrata kaikki minun tähteni."
"Niin voinkin, sen saat nähdä. Mutta -- minä pidän niin paljon
isästäni."
Mainittu keskustelu tapahtui muutamia kuukausia kihlauksen jälkeen.
Knuut huomasi, että oli olemassa vallituksia, joita ei näyttänyt
olevan, niinkään helppo anastaa. Jos tuo vanha, sitkeä mies vaan
oikein ryhtyisi vastarintaan, niin saattaisi leikki olla kaukana.
Hänen tahtonsa oli järkähtämätön kuin kallio, sen tiesi hän
kokemuksesta.
"Niin, niin, menetelkäämme vaan toistaiseksi maltillisesti ja
varovaisesti", mietti Knuut.
Eräänä iltana istui Lystrup kirjoituspöytänsä ääressä suuri, vihreä
varjostin silmillään ja lamppu niin lähellä itseään kuin hänen
eteensä levitetyt paperit vähänkin myönsivät. Hän oli kirjoittamassa
muistopuhetta eräälle vanhalle talollisen leskelle, joka äskettäin
oli kuollut. Mutta samalla kun hän oikealla kädellä kuljetti kynää,
hän vasemmalla tavan takaa korjasi silmälasejansa, jotka niin pian
kuin hän etusormellaan työntäsi ne asemilleen, heti kiusallisella
itsepäisyydellä alkoivat luistaa pitkin nenän vartta, kunnes ne
saavuttivat sen äärimmäisen huipun. Joka kerran, kun hän oli
kirjoittanut pienen kappaleen, luki hän sen ääneen saadakseen
jonkunmoista käsitystä siitä, miltä se kuuluisi, kun hän lukisi
sen kuorissa pyhästi värähtelevällä äänellä. Emma istui tuolilla
piirongin vieressä ja neuloi. Hän kuuli kyllä, että isä luki väliin
jotakin hillityllä saarna-äänellä, mutta hän oli liiaksi syventynyt
omiin mietteisiinsä, että olisi kiinnittänyt hänen muminaansa sen
suurempaa huomiota. Silloin tällöin hörpisti hän korviaan, ikäänkuin
olisi odottanut jonkun tulevan, ja joka kerta kuin ääniä kuului
pihalta, alkoi hänen sydämmensä kiivaasti sykkiä.
"'... Niinkuin jokainen tiedämme, kätkee tämä kirstu -- 'arkku'
on kenties sopivampi (Lystrup teki tarpeenmukaiset korjaukset)
-- niinkuin jokainen tiedämme, kätkee tämä arkku Sidse Malene
Kristenin tyttären maalliset jäännökset. Sen tiedämme myös, että hän
oli kunniallinen ja arvossapidetty talollisen leski Rörbystä...'
Emma, tuo vanhat silmälasini, eivät nämä uusmuotiset kompeet pysy
nenällä... Mihinkä se jäikään?... 'kunniallinen ja arvossapidetty
talollisen leski Rörbystä. -- Me tunnemme kaikki tuon ahkeran ja
siveän naisen elämänvaiheet ja olemme usein ihmetelleet esikuvaksi
kelpaavaa uskollisuutta ja harvinaista rakkautta, millä hän lähes
puoli vuosisataa seurasi äskettäin edesmennyttä puolisoaan,
kunniallista ja jumalaapelkääväistä talollista Morten Klausenia
eläm...' Nuo kirotut kappaleet! (Silmälasit putosivat paperille.)
Emma, tuo helkkarissa vanhat silmälasini!"
"Silmälasisiko, isä? Nehän ovat kirjoitusmatolla."
"Siinäpään ovat... Kas niin, kuka siellä nyt tulee?"
Ovi aukeni hitaasti ja sisään astui Knuut hiljaa ja varovasti.
Lystrup keikisti päätään niin, että varjostin tuli törröttämään päin
taivasta ja tutki tulijaa suurien silmälasiensa läpi.
"Joko on maailma nurin!"
"Niin", sanoi Knuut, kun hän ensin oli toivottanut hyvää iltaa,
"arvasin kyllä, että minua ei odotettu, mutta minulla olisi teille
eräs pyyntö."
"Eräs pyyntö minulle? Hyvä, miten voin palvella sinua, ystäväni?
Emma, anna Knuutille tuoli!"
Molemmat nuoret olivat punaisia.
"Me lauluseuralaiset olemme yksimielisesti päättäneet pyytää teiltä,
että saisimme pitää harjoituksiamme täällä koululla talven aikaan."
"Täällä koululla!" Lystrup hörpisti korviaan ja asetti kädet, sormet
harallaan, paksuille polvilleen. "Kuule, sinussa on jotakin, josta
minä pidän helkkarin paljon, Knuut. Sinä käyt kiertelemättä asiaan
käsiksi. Mutta miten sellaista on voinut pälkähtää päähäsi?"
"Tahdon selvittää asian kantalatusiaan myöten. Aikomukseni oli
samassa pyytää teitä joskus harjoittamaan bassoja."
"Ha, ha, haa! Sekö niksi siinä olikin! Kuule, Knuut, en, Herra
paratkoon, malta olla sinulle nauramatta. Sinä olet tullut niin
lihavaksi ja muhkeaksi -- puh! Mies kuin paholainen, joka voi
selviytyä mistä vaikeuksista hyvänsä ja ruhjoa meidät toiset mäsäksi
noin vaan kuin itsestään -- ja hän iskee kantoon! Ha, ha, ha! se on
parahiksi sinulle, ystäväni! Niin sinun pitää taittaa sarvesi!"
"Hm! en ole koskaan saanut oikein perinpohjaista laulun ja soiton
opetusta ja sentähden en saa laulua menemään, niinkuin sen pitäisi."
"Et saakkaan, sen taivas tietää. Olen kerran kuullut lauluanne --
suuri Allah niitä säveliä! Samanlaisia ovat kauttaaltaan teidän
muutkin hommanne, te uuden kulta-ajan kyytipojat. Te luulette, että
te noin vaan siekailematta voitte hyökätä jokaisen asian kimppuun,
johon muut kuolevaiset uskaltavat tarttua vasta sitten, kun he ovat
ensin useita vuosia miettineet ja punninneet. Kun te olette saaneet
palasenkaan uutta holinpomppelia käsiinne -- heleijaa! heti täytyy
teidän hyökätä jakamaan sitä syvien rivien keskuuteen."
"Te katselette asioita omalta näkökannaltanne. Mutta eikö sitten
mielestänne ole mitään hyvää nykyajan hengessä ja yrityksissä, ei
laulussakaan, josta äsken puhuimme?"
"Laulu on hyvä olemassa, kun vaan osaamme laulaa. Mutta älkää
luulkokaan, hyvät talonjussit, että te osaatte laulaa moniäänisesti,
silloin kuin voitte rallattaa äänet yhteen."
"Tiedän kyllä, että emme voi laulaa -- miten minä sanoisin -- emme
voi laulaa hienosti ja taiteellisesti, niinkuin oikeat harjaantuneet
laulajat, mutta mehän laulammekin vaan virkistykseksemme ja..."
"Ha, ha, ha!" nauroi Lystrup, joka muisti mihin pulaan bassot olivat
saattaneet Knuutin. "Minua huvittaa todellakin tietää, että sinä
istut siinä ja tuskittelet bassoinesi... Näetkö nyt, ystäväni",
huudahti hän äkisti ja osoitti Knuuttia silmälasikotelollaan, "että
te ette tule toimeen ilman meitä."
"Niin, näin muutamissa tapauksissa."
"No niin, no niin! Kyllähän te selviydytte omin nokkinennekin,
jos vaan tahdotte -- höh! Minä tunnen teidät niin hyvin, hyvät
ihmiset. Vaikka te kahlaisitte toisesta likarapakosta toiseen, niin
kumminkin te voitte näyttää siltä, kuin ympäröisi pyhimysloiste
teidän otsaanne. Mutta minusta olisi hauskaa, Knuut, minusta olisi
todenperästä hauskaa näyttää sinulle, miten bassoja harjoitetaan."
Ja kaikkien suureksi ihmeeksi antoi Lystrup lauluseuran ainakin
toistaiseksi pitää harjoituksiaan koululla. Tuo hyvä Lystrup ei
aavistanut, että hieno naisen juoni piili jutussa. "Meidän täytyy
vähän kerrassaan koettaa saada isää mukaan", oli Emma sanonut
Knuutille. "Kenties oppisi hän vähitellen katselemaan asioita
suopein silmin ja muuttuisi myös sovinnollisemmaksi sinua kohtaan."
Suunnitelma oli hyvä ja itsessään viaton, arveli Knuut, mutta hänen
omanarvontuntonsa nousi petosta vastaan, joka siinä kieltämättä
piili. Vihdoin hän kumminkin taipui Emman esitykseen ja alussa näytti
kaikki ennustavan hyvää lopputulosta.
Kun lauluseura ensimäisen kerran kokoontui koululle, oli Lystrup
oikein haltioissaan. "Seis, seis!" huudahti hän ja pysähytti laulajat
keskellä vaikuttavaa harvennusta, "ensi basso laulaa aivan päin
mäntyyn. Kuulkaa, kuinka minä laulan!" Hän huitoi ilmaa viulunroalla
ja lauloi vanhalla, mutta vielä jyrisevällä basso-äänellään:
"mui--nai--suus ja vai--non työt." Näin: la, la--la, la--la, la--la!
Koittakaas nyt: "mui--nai--suus..." Ei kelpaa, uudelleen!
"Mui--nai--suus ja vai--non työt, se oli jo paremmin! Vielä kerran!"
Uudelleen ja yhä uudelleen saivat laulajat laulaa sen. He mulkoilivat
vanhukseen päin, mutta yksikään ei nurissut. Tuntui, kuin olisivat
he sinä iltana muuttuneet uudelleen koulupojiksi. Vihdoinkin
onnistuivat he laulamaan Lystrupin mieliksi ja tämä oli siitä niin
äärimäisyyksiin asti haltioissaan, että löi Knuuttia olalle ja sanoi:
"Siltä sen basson pitää kuulua,"
Jos asiat olisivat edistyneet tasaista, rauhallista kulkuaan, olisi
Knuut kenties saanut vetäneeksi vanhaa opettajaansa kappaleen matkaa
uudelle tielle ja voittanut hyviä toiveita, mitä Emman ja hänen
asiaansa tuli. Mutta yht'äkkiä lensivät kaikki toiveet ilmaan kuin
räjähtävän kranaatin sirpaleet.
Lystrupia vaivasi aavistus, että Knuut virittelisi ansojaan. Milloin
oli hän ollut taipuvaisempi kuin viime aikoina? Muutamana päivänä
oli Lystrup saanut kuulla huhua, että Emma katsoisi myötätuntoisesti
Knuuttiin ja hänen puuhiinsa, mutta hän oli kumonnut koko jutun
perättömänä ja loukkaavana. Silloin muisti hän sen taas ja arveli
itsekseen: "pidänpä silmällä tyttöä." Sitten eräänä iltana, kun
laulajat juuri olivat lähteneet, otti Lystrup pienen lampun ja aikoi
mennä koulusaliin hakemaan muutamaa asiapaperia. Kun hän avasi oven,
valaisi lamppu kahta pimeässä eteisessä seisovaa henkilöä, jotka
juuri irrottautuivat innokkaasta syleilystä ja olivat kaikista
merkeistä päättäen kovin hämmästyksissään. Lystrup, joka vähällä oli
pudottaa lampun säikähdyksestä, sävähti kalpeaksi kuin palttina ja
katsoa tuijotti kivettyneenä Emmaan.
"Mitä kujetta se oli?" kysyi hän vihdoin ja katsoi vuoroon Emmaan ja
Knuuttiin.
"Knuut ja minä olemme kihloissa", vastasi Emma levollisesti, vaikka
hänen sydämmensä oudosti pamppaili.
"Kih--lois--sa!" huudahti Lystrup, asetti lampun eteisen ikkunalle ja
pani kätensä puuskaan.
"Niin", sanoi Knuut, joka myöskin oli ehtinyt rohkaistua, "me pidämme
toisistamme ja aioimme sanoa sen teille ensi tilaisuudessa."
"Vai niin te aioitte! Sinä olisit tietysti tullut luokseni jonakin
aamuna ennen jumalanpalvelusta ja sanonut, aivankuin se olisi
luonnollisin asia maailmassa: 'kuulkaa, Lystrup, olen aikonut mennä
naimisiin tyttärenne kanssa. Käskekää kuuluttamaan meitä tänä pyhänä'
-- höh!"
"Niin me emme olisi tehneet. Me olisimme pyytäneet teidän
suostumustanne, emmekä me vielä ole avioliittoa ajatelleetkaan."
"Ettekö vielä ole ajatelleet? Te kai olisitte ensin rakastelleet
minun selkäni takana ja vasta sitten, kun saitte minut pistäneeksi
maan rakoon, rynnänneet yhteen. Kaunis juttu! Nyt alan ymmärtää,
miksi lauluharjoitukset piti saada tänne koululle. Olisihan aika
somaa 'laulajaisten' päätyttyä taputella toisiaan täällä eteisessä
ja nauraa vanhukselle, joka niin täydellisesti antoi vetää itseään
nenästä, eikö niin? Mutta saat -- pitää -- päässäsi, ystäväni --"
hän pudisti nyrkkiään Knuutin nenän edessä -- "että vanhus ei anna
ilvehtiä kanssaan. Minä näytän sekä sinulle että tytölle, että
kykenen pitämään aisoissa teidät molemmat... Emma, mene tupaan siitä!"
Emma meni, mutta ylpeänä kuin kuningatar. Lystrup seurasi häntä
ja paukautti oven kiinni aivan Knuutin nenän edessä. Knuut jäi
seisomaan pimeään eteiseen nolona ja ärtyneenä. "... Kauniisti
tehty!" kuului tuvasta. "Sinulla on rakkausseikkailuita vanhan isäsi
selän takana moisen hoikaleen kanssa, joka vaan miettii, miten saisi
paikkakuntalaiset tukkanuottasille keskenään ja voisi tehdä lopun
kuuliaisuudesta ja järjestyksestä, jonka eteen minä olen nähnyt
vaivaa lähes neljäkymmentä vuotta -- kauniisti tehty, Emma?" -- "Isä,
sinä et tunne Knuuttia. Hän on jalo ja hyvä. Minä en voi, enkä minä
tahdokkaan jättää häntä!". "Vai et tahdo, vai et tahdo? Silloin --
saat -- nähdä, että sinun täytyy jättää hänet, tiedä se!"
Knuut oli vähällä hyökätä sisään ja asettua uhkamielisenä rohkean
Emman rinnalle. Ei, sitä en tee, ajatteli hän, minut ajetaan ovesta
ulos ja paha tulee kahta pahemmaksi. Aivan sekaisin surusta ja
harmista kiiruhti hän kadun poikki kotiinsa. Puoli yöhön mitteli hän
kuohuksissaan kamarinsa lattiaa ja tuumaili. Myös silloin paistoi
kuu sisään ikkunasta, mutta sillä kertaa sen valo vaivasi hänen
silmiään. Pitkä, kaareva pilvi oli asettunut juuri sen yläpuolelle ja
siitä tirkisteli se Knuuttia ikäänkuin suuri, kirkas silmä mustain
kulmakarvain alapuolelta.
Talvi oli ollut tavattoman luminen. Mahtavia kinoksia oli kasautunut
teiden varsille. Teräväsärmäisiä, melkein huoneiden korkuisia
harjanteita koukerteli kivi- ja pensasaidoilla. Metsässä peitti
lumivaippa kyynärän paksuisena pyökkien juuria ja oksat riippuivat
maata kohti lumen painosta. Ihmiset puhuivat lumesta aamusella,
kahlasivat siinä päivällä ja uneksivat kinoksista ja lumivyöryistä
iltasella. Tuskin voi ainoatakaan asiaa keskustella niin, ettei lumi
siihen tavalla tai toisella sekoittunut.
Luonnollisesti sulki Lystrup heti paikalla koulun ovet lauluseuralta.
Kun Knuut oli tiellä lumen lapioinnassa, nokittelivat kylän nuoret
miehet, jotka olivat saaneet vihiä hänen suhteestaan koulumestarin
tyttäreen, häntä sen johdosta. Sen olisi hän toki vielä voinut
sulattaa, joskin se häntä sapetti, mutta tieto, että tuo vanha,
uhmamielinen ja itsepäinen "lukkari" viskasi hänet, seudun
valistuneimman talonpojan; syrjään kuin kenkärajan, oli liian
suuri nöyryytys hänen ylpeydellensä. Väliin kuiskasi ääni hänen
sydämmessään: "eikö ole sulaa hulluutta pitkittää taistelua? Etkö
voi aivan hyvällä omallatunnolla kääriä lippua kokoon, viskata
sitä vanhuksen jalkoihin, viedä hänen tytärtänsä kotiisi ja istua
rauhassa omassa nurkassasi ja nauttia onnestasi, niinkuin tuhannet
muut aviomiehet tekevät?" Mutta sellaiset ajatukset eivät koskaan
olleet pitkäikäisiä. Hän oli koko sielustaan ja mielestään uskonut
elämäntyöhönsä, toivo kirkas ja lämmin oli elähyttänyt häntä;
nytkö, kun hänen rohkeutensa ja uskaliaisuutensa ensi kerran joutui
koetuksen kiirastuleen, nytkö olisi hän uskoton asiallensa ja pötkisi
käpälämäkeen, soimaava omatunto ja ihmisten iva kantapäillään!
Ei koskaan möisi hän sydämmensä rauhaa siitä hyvästä, mitä
peräytymisellä voittaisi! Hän tavallaan ylpeili tiedosta, että sai
omin voimin tuuma tuumalta ponnistella läpi kuohujen. Se oli tuhat
kertaa parempi hyödytöntä uinailemista uunin lämpimässä.
Vanha pappi vaihtoi äkkiarvaamatta kamarinsa seinät neljään lautaan.
Erityistä huomiota se ei herättänyt, ei yksikään rörbyläinen
pukeutunut säkkiin eikä istuutunut tuhkaan sen kuultuaan. Knuutin
mielessä kuoleman tapaus herätti uuden suunnitelman, joka pani taas
hänet innokkaasti touhuamaan. Kansanopistossa ollessaan oli hän usein
kuullut erästä naapuripitäjän pappia, joka oli erinomaisen innokas
ja etevä mies. Jos hänet saataisiin Rörbyhyn, silloin Jumalan avulla
alkaisi toisellainen elämä seurakunnassa. Miten paljon apua hänenkin
työllensä olisi voimakkaasta, elävästä sanankylvöstä. Ja olkaamme
siksi sydämmettömiä, että paljastamme erään ajatuksen, joka sen
ohessa piileskeli nuorukaisen sydämmen sopukassa -- miten varmaa
olisi vanhuksen tappio, kun uudenaikainen pappi olisi herätystyön
etunenässä!
"Ei, et voita mitään sillä", sanoi Knuut eräänä iltana, kun hän sai
puhella Emman kanssa kadulla, "minä en voi jättää niin hyvää asiaa
sinun isäsi tähden. Olen jo kirjoittanut pyyntökirjeen ja nimiä
siihen varmasti saan. Tästä päivästä alkaen lasketaan täysin purjein,
sillä mitä hyödyttää seisotella, antaa perään ja maanitella, eikä
päästä siitä siihen."
"Minä vaan pelkään, Knuut, että me joudumme yhä kauvemmaksi ja
kauvemmaksi päämäärästämme."
"Niin -- pelkäät! Siinä osasit oikeaan, tyttöseni."
Emma katsoi häneen tutkivasti ja rypisti kulmiaan. "Onko näyttänyt
siltä kuin pelkäisin?"
"En tahdo juuri sitä sanoa..."
"Mitä olen kerran luvannut, sen tahdon ja voin täyttää! Minä saatan
jättää isäni vaikka paikalla. Mutta tiedä, Knuut, ei ole leikkiä
karata kotoaan."
"No, no, Emma, en tarkoittanut mitään sellaista. Kaikki tasoittuu
vielä kerran."
"Sitä ei voi pitää varmana. Sinä et tiedä, minkälaiseksi isä on
muuttunut minulle."
Puhe keskeytyi, sillä eräs seitsenvuotias pojanressu lähestyi heitä
itkien. Lapsi oli Lörup Hovmarkenista ja oli vienyt seulaa muutamaan
turvesuolla olevaan taloon, mutta ei osannut enää kotiinsa takaisin.
"Osaisitko sinä kotiin, kun pääsisit maantielle metsässä?" kysyi Emma
osanottavaisesti.
"Mutta minä en tiedä, missä maantie on", nyyhkytti poika.
"Pikku raukka!" sanoi Knuut ja laski kätensä pojan olalle, "tulenko
saattamaan sinut maantielle?"
"Voi, tee se, niin olet hyvä!" vastasi poika ja käänsi kyyneleiset
silmänsä häneen.
Emma katsoi liikutettuna ystäväänsä, joka alkoi kävellä katua alas
ja talutti lasta kädestä. "Knuut!" huudahti hän hiljaa, kun Knuut
oli poistunut hänestä parikymmentä askelta, "odota vähän!" Hän
juoksi hänen jälkeensä ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. "Hyvä,
hyvä, tunnin päästä... portilla", vastasi Knuut ja jatkoi matkaansa
pienokaisen kanssa.