"Se on kivettynyt merieläin ajoilta, jolloin maamme vielä oli
merenpohjana", huomautti Frits. "Tjaa -- ah!... Ja hän on kuitenkin
kylän ainoa kapasiteetti, ainoa kyky! Kuvittele, että hän --
äärettömän hullunkurista, mutta ethän suutu leikistä? -- kuvittele,
että hän pyytäisi sinun kättäsi ja saisi myöntävän vastauksen...
Mutta, Herran lähden, pikku serkku, etkö ymmärrä leikkiä?... Mikä
runollinen tulevaisuus odottaisi sinua! Hänellä on rahoja. Vuoden tai
parin päästä ostaa hän pienen talon eli, sanokaamme, suuren talon
ja sinusta tulee talonemäntä. Sinä saat seisoa suuri veitsi kädessä
pöydän ääressä ja leikata leipää työväelle, saat merkitä maitopytyt
hyllyillä ja mitata voita kanakauppiaalle. Ha, ha, ha! -- mitäs
arvelet siitä?"
"Mitäpä se niin hirveää olisi."
"Ei, mutta totta puhuen: ajattele parempiin piireihin kuuluvaa nuorta
tyttöä kytkettynä sellaiseen moukanelämään, jolla ei ole lainkaan
kosketuskohtia ajan sivistykseen."
Emma katsoi ilmaan.
He olivat saapuneet erään tienvieressä olevan sankarikummun luo,
minkä huipulla kohosi röykkiö mahtavia päälletysten asetettuja
graniittilohkareita. Kumpu röykkiöineen kuvastui selväpiirteisenä
hohtavan punaista iltataivasta vasten. Pari peltoleivosta istui
päällimäisellä kivellä ja päästeli ilmoille hienoja, värähteleviä
kurkkuääniä. Sinipunervia ja keltaisia kukkia sekä puolikuivuneita
heinänkorsia huojui vienossa tuulessa kummun syvennyksen reunoilla.
Frits oli parilla harppauksella kummulla. Hän viskausi käsiensä
varassa ylimmäiselle kivelle ja asettui "ritarilliseen attityydiin",
niinkuin hän itse sanoi. Aika uljaalta ja komealta hän näyttikin
siinä seisoessaan ilta-auringon punertavassa valossa, jalassaan
häikäisevän valkoiset housut ja päällä musta verkatakki, joka
sulavasti verhosi solakkaa vartaloa. Reippaasti ympäröi pieni,
sievä olkihattu vaaleaa kiharatukkaa ja miehevästi piteli toinen
käsi keppiä miekan tavoin ilmaan ojennettuna, samalla kuin toinen
tukevana lepäsi lanteilla. Mitä jos Knuut olisi seisonut hänen
rinnallaan tahraisessa, käymättömässä sotamiestakissaan, kömpelönä
ja epäröivänä...! Emma heitti päätänsä ikäänkuin hän olisi häätänyt
kärpäsparvea luotaan. Hän kiipesi kummulle ja katsoi hetkisen
metsään, missä tuuheaoksaisten tammien ja pyökkien synnyttämät varjot
ja niiden latvoja kultaava valo jyrkästi vaihtelivat keskenään.
Sitten kääntyi hän Fritsiin päin. Tämä saneli haltioissaan erään
ritarirunon katkelmaa, jonka loppusäkeet olivat:
"Ja ritari syöksyvi innoissaan
kuin leijona taistelun tuoksinaan."
"No näytä, että sinulla on rohkeutta", sanoi Emma. "Hyppää alas!"
"Se on totisesti vähän liian korkea hyppäys, serkku pieni --
vähintään neljä kyynärää!"
"Pelkuri!"
"Pelkuri? Sellaista sanaa ei yksikään jalosukuinen ritari kärsi
kuulla naisensa suusta. Siis ennemmin käsi tai jalka poikki!" Hän
hyppäsi ja lepäsi seuraavassa tuokiossa polvillaan tytön edessä.
"Ja impyet miekkahan sankarin
nyt kietovi seppeleen kaunihin,"
lauloi hän miellyttävällä tenoori-äänellänsä ja ojensi miekkansa --
kepin -- häntä kohti.
Emma ojensi hänelle pari kukkaa, kumartui juhlallisena ja
saneli hullunkurisen arvokkaasti: "jalosukuinen ritari, ottakaa
urhoollisuutenne palkka minun halvasta kädestäni ja sallikaa näiden
värien... Oh, mitä minä hulluttelen!" huudahti hän yhtäkkiä ja
viskasi kukat alas pitkin kummun rinnettä.
"Oi, kuinka hennoit sinä temmata minut pois viehättävien mielikuvieni
maailmoista ja saatoit häiritä sitä suloista nautintoa, jota
sankarityön suoritettuaan tuntee palkinnon saaja!"
"Sankarityön -- pyh!"
"Niin, niin, muista, että tämä on leikkiä! Mutta Jumalan avulla on
kerran koittava aika... Sinä et saa luulla, serkku, että minunkaan
suonissani virtaa vaan kalan verta. Rinnassani on enemmän rohkeutta
kuin sinä voit edes aavistaa."
Emma oli istuutunut hänen viereensä ja keskustelu muuttui yhä
vakavammaksi.
"Jos luoja soisi, että luonteellani olisi tuo vakava ja tyyni
fundamentti, jolla ei olisi taipumusta runollisiin haaveiluihin,
niin saisit nähdä -- kerran! Kykyä ja rohkeutta on Herramme antanut
minulle, mutta -- en tahdo näyttää paremmalta kuin olen -- tuota
tuollaista fundamenttia ei minulla ole, ei ainakaan vielä. En
häpeä tunnustaa, että minä olen herkkä niin hyvin hellille kuin
voimakkaillekin tunteille. Voin itkeä kuin lapsi ja seuraavassa
silmänräpäyksessä jo saattaa viha kuohuttaa poveani. Siksi on Byron
lempirunoilijani. Voipi kuulua naurettavalta, mutta minusta tuntuu
kuin olisi minulla jotain yhteistä tuon voimakkaan, etsivän hengen
kanssa, joka sortui oman sydämmensä ristiriitoihin. 'Minussa on sekä
tulta että jäätä' Andersenin sanaan. Luonteeni on ikäänkuin sekoitus
hiljaa kytevistä luonnonvoimista. Minussa on mahdollisuutta kaikkeen
-- minusta voi tulla rikoksentekijä, mutta voi myös tulla sankari,
jalo, suuri ihminen."
"Herra varjele, Frits! Mitä sinä oikeastaan tarkoitat?"
"Se on totta, rakkahin serkkuni. Koko minun elämänkutsumukseni
on riippuvainen siitä, miten hyvissä ajoin henki, sukua minun
hengelleni, saa minut laskeneeksi reguleeraavan ikeensä, kasvattavan
valtansa alle. Miten ihmeellistä! -- yksi ainoa pieni, punaisten,
kauneiden tytönhuulien lausuma sana voi määrätä suunnan koko
elämälleni."
"Vai sitä se olikin! No, jospa hän sitten lausuisi tuon sanan!"
"Niin", soperti Frits ja silmäili häntä hieman vavahtelevin huulin ja
silmät kosteina, hehkuvina, "jospa -- hän -- lausuisi -- tuon sanan!"
Tumma puna kohosi Emman poskille ja hän nousi kiireesti. "Frits
menkäämme kotiin, isä odottaa!"
Frits serkku oli matkustanut. Metsät, jotka näyttivät huomaavan,
että kesä oli vetänyt niitä nenästä, alkoivat kellastua pelkästä
surusta ja suuttumuksesta. Se tuhlaa tulisia hyväilyjä ja kultaisia
lupauksia tullessaan, tuo etelän kevytjalkainen lapsi, ja hymyhuulin
kylvää kukkavihkoja joka puolelle. Mutta ei aikaakaan niin juoksee
se tiehensä huolien viisi pettyneistä uhreistaan, jotka päivä-, jopa
viikkomääriä tuiottavat sen jälkeen silmät kyynelissä ja kädet täynnä
kuihtuneita kukkia, kunnes vihdoin toivottomina kyyristyvät valkoisen
vaipan peittoon.
Emma ei ollut enää oma itsensä. Miten surullista ja tyhjää oli elämä
pirtin seinien sisällä! Valoisa kesä, sen laulut ja naurut, sen
leikit ja seikkailut, kaikki olivat kadonneet yhdessä henkäyksessä.
Pettymys ja kaiho kurkistelivat kodin joka nurkasta ikäänkuin
mitkäkin harmaat kummitukset. Päivät päästään puuhailla nokisten
patojen ja likaisten pesupunkkien ääressä, keittää hernerokkaa ja
puuroa, silittää lakanoita ja paitoja -- se ei todellakaan ollut
hauskaa. Jos hän milloin istahti rauhaisaan nurkkaan, valtasi hänet
outo, kalvava kaiho. Väliin risteilivät ajatukset hänen aivoissansa
yhdessä mylläkässä, josta lopuksi saattoi sukeltaa esille muisto
jostain kuluneen kesän unohtumattomasta hetkestä. Väliin taas
äkillinen tyytymätön päänheitto ilmaisi ajatusten siirtyneen tuiki
kiusallisille aloille.
Usein pakeni hän Laulupurolle. Merkillistä! -- se ei tahtonut
enää ollenkaan laulaa niinkuin ennen. Se oli muuttunut niin
hullunkuriseksi ja vaihteli iloisesta suruiseen ja suruisesta
iloiseen omituisella itsepäisyydellä. Joskus lauloi se keveää,
leikkisää säveltä, jossa saattoi kuvastua jotain salatun intohimon
tapaista; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se jo huokaili, nurisi
ja riiteli aivan sietämättömästi. Väliin sen vesi synkkämielisenä
hyreksi ikäänkuin se olisi kertonut kuihtuvista kukista ja kosteasta
yösumusta, väliin se voivotteli syreenien piilossa ikäänkuin sitä
olisi vitsoilla lyöty. Ei, moista puroa ei viitsinyt kuunnella!
Eräänä herttaisena, kirkkaana marraskuun sunnuntaina kävi Knuut taas
kotonansa ja tapasi Lystrupin, Emman sekä Jörgen Siversenin lankonsa
Franssin syntymäpäivillä. Emma ei tietänyt, että hän oli kotona,
muutoin hän olisi miettinyt kahdesti päänsä ympäri, ennenkuin lähti
matkaan. Hän tavallaan pelkäsi Knuuttia -- hän muisti hänet vielä
viime näkemältä.
Nuori sotamies oli kenties vieläkin jyrkempi arveluissaan ja
tuomioissaan kuin edellisellä kerralla. Hän johti keskustelun
toisesta polttavasta kysymyksestä toiseen: valtiollisiin
seikkoihin, työväenkysymykseen, kansanopistoasiaan j.n.e. ja näytti
nuoruudestansa huolimatta omaavan varman kannan kaikessa.
"En kiellä, ettei olisi paljon nurinpäistä nykyajan pyrinnöissä,
esimerkiksi työväenliikkeessä, mutta pohjaltaan on sekin oikeutettua
ja tarpeenvaatimaa, sillä työväkeä ja alempaa kansaluokkaa on
vuosikymmeniä kohdeltu huonosti."
"Vai kohdeltu huonosti!" huudahti Lystrup. "Tiedä se, nuori ystäväni,
että niin kauvan kuin käsityöläiset voivat koristaa kultarenkailla
korviaan, juoda baijeri-olutta ja hyppiä yöt päivät tanssipaikoissa,
ei heillä ole mitään valittamisen syytä. Arvelen olevani oikeutettu
puhumaan asiasta, sillä käsityöläisenä olen ollut minäkin. Mutta
silloin saatiin tyytyä perunoihin ja jauhokastikkeesen puoliseksi ja
olla iloisia, jos kerran vuodessa sai nauttia elämästä ja tanssia
luonnon helmassa tai jossakin ahtaassa kapakan nurkassa. Nykyään
koetetaan niin paljon kuin mahdollista keventää työväen askeleita ja
uskotellaan heille, että he pitävät yhteiskuntaa pystyssä."
"Se ei muuta asiaa, Lystrup. Jokaisen täytyy myöntää, että köyhä
työmies jää syrjään rikkaan rinnalla, ja kumminkin se on hän, joka
saa ahertaa ja raataa kuin orja, silloin kuin tuo toinen istuu
levollisena huoneessansa ja laskee rahojaan."
"Herra varjelkoon, Knuut! Mitä oppia sinä imet itseesi siellä
pääkaupungissa? Sinustahan on tulemaisillaan sosialisti!"
"Erehdytte suuresti! Minä vaan olen ruvennut aukomaan silmiäni
seikoille, joista minulla ei ennen ole ollut minkäännäköistä
käsitystä." Hän tunnusteli povitaskuansa, avasi sitten takkinsa ja
veti esille pienen kirjan, jonka hän ojensi Lystrupille. "Tässä
on muuan kirja, jonka olen lainannut eräältä pääkaupunkilaiselta
toveriltani ja joka käsittelee lyhyesti valtiollisia seikkoja
ja työväen kysymystä sekä useita muita niitä asioita, joista
keskustelimme. Saatte sen lainaksi, jos haluatte."
"Ei kiitoksia, poikaseni!"
"Se on hyvä kirja, siitä voitte olla vakuutettu. Ettekä tarvitse
peljätä, että se olisi sosialistien kirjoja, sillä sen tekijä on eräs
jyllantilainen pappi. Näin hän alkaa..."
"Malta hieman! Parasta kuin jätät meidät rauhaan lukuinesi, poikani!"
"Anna tulla vähän!" tarttui Jörgen Siversen puheesen.
Knuut selvitti ääntänsä: "hurjaa intohimoa ja hillitöntä voimaa kytee
kuoren alla kaikissa maissa. Mutta ei yksinomaan mieletöntä kirkunaa
kohoa syvien rivien keskuudesta, epätoivoista tuskan huutoa on
seassa..."
"Jo kuultiin, mikä ääni on kellossa!" keskeytti Lystrup ja asetti
kädet polvilleen. "Sellaista oppia et tarvitse julistaa täällä
Rörbyssä, poikani!"
Frans tuli levottomaksi ja arveli olevan parasta, että Knuut pistäisi
kirjan taskuunsa takaisin.
"Ei, anna tulla vaan! Eihän korvamme siitä halkea", arveli joku
joukosta.
Knuut jatkoi: "Siitä ei ole mitään apua, että me suljemme silmämme
kuin kamelikurki vaaran uhatessa. Yhtä mieletön on se luulo, että
miekalla voi tukahuttaa hurjuuden, joka on ihmissydämmestä kotoisin.
Turhaan myös mahtisanalla koetetaan muuttaa ajan henkeä. Kehitys
kulkee halki aikojen suuren, pysähtymättömän laineen lailla. Ei
ketään jätä se koskematta, ei ketään seisomaan entiselle paikalleen.
Yhteiskunta ei tietysti tule toimeen ilman kurinpitoa ja järjestyksen
valvontaa, ja myöntää täytyy, että on yltiöpäisyyttä, jota ainoastaan
keppi ja miekka kykenevät kesyttämään. Mutta kurinpidon ja koko
yhteiskunnallisen elämän on saatava parempi pohja, pohja, jonka
muodostamisessa ihmiskunnan parhailla on ollut määräävä sijansa ja
jossa oikeudentunto ja inhimillisyys ovat päässeet liittoutumaan
keskenänsä. Minä en puolla enkä suosittele mitään hemmoittelevaa
armeliaisuutta, mutta olen toisaalta täysin vakuutettu siitä,
että yhteiskuntamme perustus alkaa horjua ja on lopulta hajoava
tuhansiin pirstaleihin, jos me aina vaan asetamme kovan kovaa
vastaan. Emme uhkauksilla ja mahtipontisilla siveyssaarnoilla
estä yhteiskunnallista hajaannusta, mutta ainoastaan siten, että
koetamme kohentaa vähäväkisten aineellista tilaa, niin ettei heitä
painosta ainainen orjuuden tunne. Sen ohessa on meidän herätettävä
heidän omiatuntojansa oman sydämmemme lämmöllä ja opetettava heitä
ymmärtämään, mikä on korkeinta ja pyhintä elämässä. Meidän on
levitettävä heidän keskuuteensa oikeaa ja jalostavaa valistusta,
koetettava saada heissä syttymään kansalais- ja isänmaanrakkautta,
teroitettava heidän oikeudentajuntaansa ja selvennettävä
heidän tuntoansa ihmisen velvollisuuksista. Muistakaamme, että
yhteiskunnalla tulee olla sydän. Ihmiselämässä ei käy päinsä
väkevämmän oikeus niinkuin eläinkunnassa, missä kotka repii
lampaan ja haukka iskee kyntensä kyyhkysen rintaan. Ihmiselämässä,
yhteiskuntaelämässä tulee päinvastoin jokaisen kuolettaa eläimellinen
verenhimonsa, taittaa kynnet, jotka voisivat raadella heikkoa,
auttaa sydämmen pohjalla piilevää hyvää voittoon ja johtaa ikävöivää
ihmishenkeä valoon ja vapauteen, rauhaan Jumalan ja ihmisten
kanssa..."
Knuut oli haltioissaan. Hän katsoi vuoroonsa jokaista huoneessa
olijaa nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen lukunsa oli tehnyt. Emma
hymyili hänelle ivallisesti ja heitti päätänsä, ikäänkuin olisi
tahtonut sanoa: "luulet sinä nyt jotakin olevasi!"
"Kiitoksia, Knuut!" sanoi Lystrup ja nousi seisoalleen. "Parasta
koko jutussa on se, että sinä et ymmärrä siitä rahtuakaan, et niin
rahtuakaan!"
"Oo-hoh, sepä hullusti!"
"Luuletko, poikani, että sinä, jolla on vähän elämänkokemusta ja vaan
kaksikymmentäkolme vuotta hartioilla -- vai miten vanha sinä olet? --
luuletko että voisit käsittää yhteiskunnan suurimpia ja tärkeimpiä
kysymyksiä -- höh! Mitäs te siihen sanotte, Jörgen Siversen?"
"Niin, liiaksi maitoparta hän vielä on."
"Mitä ikääni tulee", sanoi Knuut ja hykersi polviaan, "karttuu se
kyllä ajan pitkään. Enkä pidä mahdottomana, että samalla myös opin
yhtä ja toista", lisäsi hän uhkamielisen näköisenä.
"No, onneksi olkoon!" sanoi Lystrup. "Mutta sanonpa sinulle: varo
tervettä järkeäsi, sillä sinussa näyttää jo olevan outoja oireita!"
Knuut puristi käsiään nyrkkiin, niin että kynsien jäljet tulivat
kämmeniin. Hän oli lausumaisillaan tulisen sanan vastaukseksi, mutta
hillitsi kumminkin itsensä.
Myöhemmin, kun Knuut oli jo ehtinyt jossain määrin rauhoittua,
kohtasi hän Emman puutarhassa ja joutui tarinaan hänen kanssansa.
Luonnollisesti ei kestänyt kauvan, ennenkuin keskustelu kääntyi
heidän vanhaan riitakysymykseensä.
"Sinä luultavasti rupeat myös vapaakoulunopettajaksi
sotapalveluksesta päästyäsi? Sinähän suosit vapaata opetustapaa."
"Et saa pitää pilkkanasi sitä asiaa!" sanoi Knuut ja hänen sisunsa
alkoi uudelleen kuohahdella. "Ennemmin saattaisit toivoa, että
isäsikin olisi vapaakoulun ohjelmasta paremmin perillä ja toteuttaisi
sitä koulussaan -- pamppuohjelman asemasta."
Ivallinen hymy katosi äkisti tytön huulilta ja hänen kasvonsa
muuttuivat liidun värisiksi.
"Hyökkäätkö sinä minun isäni kimppuun?"
"Ei... en minä mitään sellaista tarkoittanut... hm! Arvelen vaan,
että hän on vähän ankaranpuolinen kurinpitäjä."
Mikä pelottava, rusentava valta oli tytöllä Knuuttiin! Pelkällä
katseellaan masensi hän tuossa tuokiossa koko hänen vastustusvoimansa.
"Hm!... Rasmus Mortensen, josta minä sinulle kerroin", jatkoi
Knuut ja oikaisihe, ikäänkuin hän olisi tahtonut koota viimeiset
voimansa pälkähästä päästäkseen, "ei käytä ollenkaan läksyjen
lukua koulussansa. Hän vaan kertoo lapsille ja laulaa heidän
kanssansa. Usko minua, Emma, että sillä opetustavalla sittenkin on
tulevaisuutta."
"Knuut!" vastasi tyttö ja hänen sieramensa laajenivat, "sinusta on
tullut sietämätön, ulkokullattu viisastelija!"
Knuut kalpeni ja muuttui ankaran näköiseksi. "Emma, pitäisi sinun
toki muistaa, että emme ole lapsia enää! Mitä oikeutta sinulla on...?"
"Minulla on oikeus nenästää sinua joka kerta, kun sinua
haluttaa arvostella minun isääni. Minä en kärsi kenenkään
halventavan hänen työtänsä, en enemmän sinun kuin sinun tekopyhän
vapaakoulunopettajasikaan, siitä saat olla vakuutettu!"
"Mutta, Emma, sinä käsität minua väärin... hm...!" Hän tahtoi laskea
kätensä tytön olkapäälle, mutta tämä väisti häntä ja meni tiehensä.
Knuutin piti lähteä junalle. Kun hän sanoi Emmalle hyvästi, katsoi
hän häneen rukoilevasti ja piti muutaman silmänräpäyksen hänen
kättänsä omassaan. Mutta Emma loi silmänsä maahan ja veti kätensä
pois.
Nuori sotamies oli pääkaupungissa sotkeutunut henkisen elämän
pyörteisiin ja eli vielä ikäänkuin jonkunmoisessa huumeessa.
Muuttunut elämäntapa, alituinen uuden kuuleminen ja näkeminen,
muutamien valistuneiden kumppanien vaikutus ja osanotto
valtiollisiin tai muun laatuisiin kokouksiin oli herättänyt hänessä
ennen tuntemattomia ajatuksia ja vienyt hänet nuoruuden ensi
innostuksen aikaan. Hänessä, samoinkuin useimmassa lahjakkaassa
nuorukaisessa, syntyi silmäin auettua jonkunverran ylpeyttä, joka,
sotilaallinen itsetietoisuus siihen luettuna, teki hänet muiden
mielestä ylvästelijäksi. Erittäinkin se pisti silmiin kotoisissa
vaatimattomissa oloissa. Totta puhuen oli hänen aikomuksensa ollut
hämmästyttää rörbyläisiä, ja se onnistui, mutta aivan toisella
tavalla kuin hän oli kuvitellut. Hän tunsi, että hänen esiytymisensä
oli vaikuttanut tympäisevästi varsinkin koulumestariin ja hänen
tyttäreensä, ja puoleksi nolostuneena, puoleksi ärtyneenä hän
siitä syystä jätti kotikylänsä. No niin, hyvää se yhtä kaikki
teki rörbyläisille, että he saivat muutaman pyssyn täyden ruutia
kuolleesen arkielämäänsä. Emma oli ollut hänelle häijy, ja jos hän ei
olisi tietänyt, että hän siitä huolimatta piti hänestä, niin... No,
siinähän jo junakin oli!
Kun Lystrup ja Emma menivät kotiin iltasella, sanoi koulumestari:
"mitä kummaa se Knuut arvelee? Hänhän on tulemaisillaan rutihulluksi.
Sitten hänestä vasta kalu tulee, kun hän sotapalveluksesta päästyään
käypi Lyshöjin laitoksessa."
Emma ei vastannut, mutta hän tunsi sinä iltana mielessään
ventovierasta, repivää tyymättömyyttä.
"Tulee myrsky", sanoi Lystrup itsekseen. "Jo uhmailee ympäri taivaan
rannan. Mutta antaa myrskylintujen tulla, antaa tulla!"
Puutarhan viimeiset kukat kuihtuivat jo, mutta kukkien aika ei siltä
vielä ollut ohi. Eräänä päivänä sai Emma postissa pienen laatikon.
Hän avasi sen uteliaana, mutta päästi sen uudelleen käsistänsä
huomattuaan, että se sisälsi hienon, kauniin kukkavihkon. Hän arvasi
heti, keneltä kukat olivat.
Laatikko jäi hetkiseksi lepäämään koskemattomana pöydälle. Emma
seisoi sen edessä käsivarret ristissä ja tuiotti pöytäliinaan.
Kukista kohoava vieno tuoksu lumosi hänet. Kesäiset muistot palasivat
mieleen ja sulautuivat suureksi, sydäntä hellyttäväksi sävelvirraksi.
Tietämättänsä oli hän ottanut vihkosen käteensä, katseli sen
tuoreita, kosteita kukkia ja hengitti niiden tuoksua.
"Miten hyvältä tuollainen pieni huomaavaisuus saattaa tuntua!"
huokasi hän ja piti vihkosta edessänsä.
Kun hän uudelleen tarkasti laatikkoa, huomasi hän siinä hienon,
koristereunaisen kirjekuoren. Hänen kätensä vavahtelivat, kun hän
avasi sen ja veti esiin hyvältä tuoksuvan, ruusuilla ja lemmikeillä
somistellun postipaperiarkin. "Runo!" huudahti hän ja luki:
"Kukkia kauneita täynnä on maa --
ne talvi armoton jäätää;
vain hetken ne henkiä laaksossa saa --
elon nuoren jo kuolema päättää.
Muistonpa kukkia konsanaan
ei yletä talven valta,
niistä nuppuja kainoja tuoksuamaan
voi kohota hangenkin alta."
Kauvan hän seisoi siinä ja piteli kädessään runoa, jota hän
puolittain luki ja oli lukematta. Hän heittäytyi kokonaan tunteiden
ja muistojen valtaan ja suloinen väristys täytti hänen sydämmensä.
Mutta äkisti ajatus, ikäänkuin kaukaa muista maailmoista tullut,
yhdellä iskulla mursi lumouksen. Hän viskasi kukat ja runon takaisin
laatikkoon, vaipui muutamalle tuolille ja painoi kädellä otsaansa.
Niin istui hän hetken tuskaisena, mieli kuohuksissa. Silloin kuuli
hän isänsä äänen eteisessä. Hän hyppäsi ylös, otti laatikon ja katosi
kamariinsa.
Knuuttia odotettiin kotiin jouluksi. Miten saisi Emma sanotuksi
hyvää päivää hänelle? Jännittyneenä seisoi tyttö jouluaamuna eteisen
ovella ja kurkisti kadulle. Silloin huomasi hän vilkasliikkeisen
nuoren miehen, joka keppiänsä heilutellen reippaassa marssin tahdissa
läheni koulutaloa. "Herra varjele, Frits!" huudahti Emma ja tarttui
ovenhakaan. "Minä en tahdo puhua hänen kanssansa! Minä... voi, mitä
on minun tehtävä!"
"Hyvää huomenta, pikku serkku, ja hauskaa joulua! En mitenkään
voinut... Mutta mikä sinulla on? Sinähän olet aivan kalpea!"
"Minä litistin sormeni... Voi, ei se merkitse mitään! Me emme voineet
aavistaa..."
"Tuloni on todellakin odottamatonta. Mutta minä toivon, etten
tungettelemisellani ikävystytä teitä. Rörbyn koululla on semmoinen
magneettinen voima... Uh, olen aivan eshoffeerattu, kun kävelin niin
kiireesti aseman välin. Eikö setä ole kotona?"
"Ei, hän on kirkossa."
Siis yksin kotona! Ja Frits näpäytti sormiaan.
"Sinä et näytä voivan oikein hyvin, rakas serkku", sanoi hän, kun hän
hetken kuluttua istui sohvassa ja Emma tarjosi hänelle kahvia.
"Päätäni kivistää vähän."
Emma meni makuuhuoneesen, painoi kätensä ristiin ja heitti niitä
tuskaisena alaspäin. "Hyvä Jumala, miksi hän tuli taas!"
"Erinomainen joulukakku, Emma!" kuului arkituvasta.
"Todellako!"
"Olenpa varma, että sinä olet sen itse leiponut. Ja oivallista
kahvia! Tule pitämään seuraa minulle, serkku!"
"Olkoon menneeksi!" ajatteli Emma. "Minä en ole mikään kurja,
huojuva ruoko, joka taipuu aina tuulen mukaan!" Hän astui rohkeasti
arkitupaan ja kaatoi kahvia itsellensä.
"Täällä sohvassa on tilaa... Oi, miksi ei?"
"Kiitos! tässä tuolilla on aivan yhtä hyvä."
Aamupäivän aurinko kultasi kirkkaiden ikkunaruutujen läpi Emman
mustaa tukkaa, joka näytti ikäänkuin mielihyvällä imevän itseensä
lämpöistä valoa. Hänen äsken kalpeille kasvoillensa levisi
keskustelun aikana hehkuva ruusuhohde ja hänen silmänsä loistivat yhä
lämpöisemmin ja lämpöisemmin. Frits puhui niin lumoavan kauniisti
silloin. Hänen äänensä ei ollut vielä koskaan ollut niin pehmoinen ja
soinnukas. Kokonainen tunti kului eikä Emma tietänyt, mihin aika oli
mennyt.
"Se on totta kaikki, rakas Emma. Kesän perästä on meluava
kaupunkilaiselämä kadottanut mielestäni kaiken viehätyksensä. Opinnot
ovat minulle olleet henkistä tortyyria! Olen tuntenut epävarmuutta
ja hapuilemista, joka on väliin tehnyt minut aivan toivottomaksi. Ja
kuitenkin on minulla ollut suuria, pyhiä hetkiä, jolloin sydämeni on
ollut kuin kihisevä elonvoimain kaaos, elonvoimain, jotka odottavat
vaan herätyssanaa: tulkoon! noustakseen taimelle, kasvaakseen ja
kehittyäkseen voimakkaiksi ja kauneiksi... Ei, älä mene, armahin
serkku! Jää luokseni! Oi, ole sinä minun hyvä fylgieni, minun
elämäni herättäjä, ja minun sydämeni on riemuitseva kuin enkelit
jouluaamuna... oi, vastaa!"
Emma alkoi vapista. "Sinä et tiedä, mitä sinä puhut, Frits... Voi,
päästä minut! Voi... Frits!"
Hän ei itsekkään ollut oikein selvillä siitä, kuinka hän hetken
kuluttua oli huohottaen, hämmentyneenä ja lämpimänä kallistunut
Fritsin olkaa vasten ja laskenut kätensä hänen käteensä. Mutta kun se
oli tehty, tunsi hän ikäänkuin huojennusta sydämmessänsä ja suloisen
huumauksen valtaamana hän estelemättä antautui Fritsin hyväilylle.
Ovelle koputettiin. Emma hyppäsi ylös ja tahtoi riistäytyä irti --
mutta samassa aukeni ovi. Hän huudahti heikosti -- se oli Knuut.
Suuri, voimakas sotilas vavahti, ikäänkuin hän olisi saanut miekan
iskun sydämmeensä. Hänen kasvonsa kalpenivat, mutta hän hillitsi
kumminkin täydellisesti itsensä.
"Hyvää päivää! Hm... onko koulumestari kotona?"
"Ei, hän on kirkossa", änkytti Frits.
"Jahah!"
Knuut seisoi ja väänteli lakkia käsissään. Hetken päästä hän tarttui
taas ovenhakaan, käänsi murtuneet kasvonsa Emmaan, ja hänen katseensa
kuvasti sanomatonta tuskaa, kun hän kuiskasi värähtelevällä äänellä:
"se oli väärin, Emma!" Sitten hän poistui hitaasti.
Jörgen Siversenin talo oli oikea vanhanaikuinen talonpoikaistalo.
Kaksi suurta uudinsänkyä ja pitkä tammipöytä, jonka kannen alla
olevassa naulassa riippuivat isännän kankeat pitkävartiset saappaat,
komeili tuvassa. Pöydän yläpään kohdalla peitti seinää vihreä
laudoitus, mihin paikkakunnan tavan mukaan oli punaisella maalattu
muutamia kirjaimia ja vuosiluku. Ylhäällä, melkein katon rajassa
olevalla hyllyllä oli tinalautasia, ja ikkunoilla kasvoi kurjenpolvia
ja aloekasveja.
Jörgen oli vanha, rikas, jäyhäluontoinen ukko. Hänen naamansa oli
ryppyinen ja hänen tukkansa tuuhea ja pitkä. Kun hän oli vetänyt
suuret kintaat käsiinsä ja viskannut kuluneen sarkakauhtanan
hartioilleen, saattoi hän istua jyväkuormalla koko kaupungin välin,
jota oli puolitoista peninkulmaa, yhtä hyvin purevassa pakkasessa
kuin myrskyssä tai rankkasateessa kertaakaan puistattelematta.
Usein hän taas päiväkaudet mitä kovimmassa kuumuudessa laahasi
leikkuupellolla lyhteitä kokoihin karvahattu korvilla. Kerran näppäsi
hän vasemman kätensä peukalosta pään silppukirveellä poikki. "Ei tuo
juuri ehtinyt koskea", sanoi hän ja kääri verta vuotavaa sormeaan
rievulla, jonka repäsi liivinsä vuorista. Kun hän oli turhaan etsinyt
sormenkappaletta silppukasasta, jatkoi hän rauhallisena työtään,
kunnes verenvuoto pakotti hänet turvautumaan vaimonsa apuun.
Jörgenin Kaarin oli pieni, pyylevä eukko. Hän käytti aina vanhaa,
vihreää silkkimyssyä, jonka alta pisti näkyviin otsaa peittävä,
valkoisen liinan reuna. Lapsuutensa päivät oli hän viettänyt
hurskaassa kodissa, ja yhä vielä oli jumalansana hänen lohdutuksensa
ja ilonsa. Heillä oli Jörgenin kanssa ainoastaan yksi tytär, pieni,
lempeämielinen Ellen, jolla oli lapselliset, haaveksivat silmät.
Eräänä iltana, kun Jörgen perheineen juuri oli lopettanut puuron
syönnin ja sarvi- ja puulusikat oli pistetty ikkunanpieleen,
astui nuori, parrakas mies pirttiin ja toivotti hyvää iltaa. Ei
kukaan näyttänyt tuntevan häntä. Vieras pysähtyi ovelle ja myhäili
hyväntahtoisen näköisenä partaansa. Viimein alkoi puna kohota Ellenin
poskille, ja Kaarin, joka istui uunin nurkassa riisuutumassa,
huudahti!
"Mutta hyvänen aika, sehän on tätilän Knuut!",
"Niin on", lausui tulija ja tarkasteli vanhaa, tuttua tupaa, missä
joka esine näytti niin herttaisen tutunomaisesti nyykyttävän hänelle.
"Minä tulin pyytämään yösijaa täällä, sillä sisareni luona eivät
asiat näytä olevan oikealla tolalla."
"Kuinka niin?" huudahti Kaarin kauhistuneena. "Minä juuri ikään tulin
sieltä ja silloin siellä ei vielä ollut mitään hätää."
"Se lieneekin tapahtunut vasta lähdettyänne. Pyytäisin teitä vielä
käymään siellä."
"Sitten ei auta muu kuin pukeutua uudelleen. Olin juuri
riisuutumassa, sillä toista lonkkaani on taas jomottanut koko päivän.
Ellen, laita Knuutille vuode vieraskamariin. Hauskaa, että tulit!
Paina toki puuta, Knuut!"
Ellenin kattaessa pöytää ja laittaessa vuodetta kuntoon puheli Knuut
enonsa kanssa kuluneiden vuosien tapahtumista. Keskustelu kosketteli
etupäässä Knuutin poissa ollessa sattuneita muutoksia Rörbyn oloissa.
Kun Knuut edellä mainitsemanamme jouluaamuna jätti Emman kodin,
tuntui hänestä, kuin olisi hänen sydämmensä ollut kappaleina.
Hän koetti kumminkin pysyttäytyä levollisena -- ei kukaan hänen
kotiväestään aavistanut mitään. Vasta iltasella, kun hän oli
sulkeutunut omaan pieneen kamariinsa, missä hän satoja kertoja oli
levännyt ja tytöstänsä uneksinut, tulvi hänen tuskansa yli reunojen.
Hän painoi kasvonsa tyynyyn, puristi sitä ohimoitaan vasten ja
itki niin että koko hänen ruumiinsa tärisi. Seuraavana aamuna
matkusti hän. Hän päätti, ettei hän koskaan enää laskisi jalkaansa
Rörbyn kaduille. Alussa tuntui sotaväessä olo hänestä melkein
sietämättömältä rasitukselta; hänen teki mielensä kapinoimaan koko
maailmaa vastaan. Joskus eksyi hän hurjien toverien juominkeihin.
Elämä hänen mielestänsä oli muuttunut niin kovaksi ja raskaaksi,
että oli aivan yhdentekevää, josko se loppui eli jatkui. Väliin
tuntui kumminkin, kuin olisi jotain löyhtynyt hänen rinnassaan,
ja hänen sydämmensä täytti hellä, lämmin tunne. Silloin itki hän
itsensä väsyksiin asti ja löysi lievitystä kyynelistä. Mutta niin
pian kuin tuon jouluaamun muisto palasi mieleen, jäykistyivät taas
kaikki hellät tunteet. Pettymys oli hienon teräspiikin tavoin
iskeytynyt hänen sydämmeensä. Joka kerran kuin vanhat muistot sitä
lähentelivät, saivat ne piston pistonsa jälkeen. Vihdoinkin sai Knuut
sotapalveluksensa suorittaneeksi. Jonkun aikaa oleskeli hän vielä
pääkaupungissa. Sitten matkusti hän Lyshöjin kansanopistoon, mutta
ei voinut alussa sielläkään oikein viihtyä. Sielläkin tunsi hän
joutuneensa jonkunmoisen henkisen ikeen alle, joka pakotti nuoruuden
tulisuuden pysymään määrätyissä rajoissaan. Mutta pian opettajat,
etupäässä johtaja, voittivat hänen sydämmensä. Hän antautui silloin
innolla opinnoihin ja edistyi niin, että se hämmästytti sekä
opettajia että toisia oppilaita. Opiston päätyttyä matkustivat
kaikki toverit kotipuoleensa -- hänellä ei ollut kotia. Johtajan
esityksestä hän jäi kesän ajaksi opistolle maanviljelystöihin.
Häntä kohdeltiin kuin perheenjäsentä ainakin -- "työnjohtajani",
oli johtajan tapana leikillä nimittää häntä. Silloin tällöin sai
hän nauttia yksityisopetusta muutamissa aineissa, mutta parhainta
henkistä ravintoa imi hän jokapäiväisistä keskusteluista, johtajan
kanssa. Seuraavan talven oli hän taas oppilaana opistossa. Hänen
sydämmensä alkoi vähitellen rauhoittua. Hän oli oppinut katselemaan
elämää sen vakavalta puolen ja saanut halua työhön. Hän oli jo
puolivälissä kolmeakymmentä ja alkoi ikävöidä omintakeista toimialaa.
Toisena talvena oli opistossa pari hänen lapsuudenystäväänsä. Kun
heidän piti matkustaa kotiin, alkoivat he houkutella häntä mukaansa.
No niin, olisipa yhtä kaikki mukavaa nähdä taas vanhaa kotikylää.
Kuinka voinevat Hans ja Kristen, Ellen ja sepän Kirsten ja kaikki
muut vanhat toverit? Mitähän he mahtaisivat sanoa nähdessään hänet
miehistyneenä, suuri parta leuassa ja enemmän asioita tiedossaan
-- sen voi hän sanoa kehumatta itseään -- kuin yhdelläkään heistä?
Erästä henkilöä vaan hän ei muistanut. Hänen kanssansa ei hänellä
ollut enää mitään tekemistä tässä maailmassa. Hänellä oli Fritsinsä
-- ja hän sai kernaasti pitää hänet.
Hänen lankonsa, jota aina vaivasivat perheenlisääntymis- ja
rahahuolet, oli hänelle tulohetkellä kärtyinen ja epäystävällinen.
Mutta enon ovi avautui sitä vierasvaraisemmin harhailevalle
nuorukaiselle. Ja Knuutista tuntui siinä pöydänpäässä istuessaan ja
enonsa kanssa tarinoidessaan ja tupakoidessaan sanomattoman hyvältä
tieto, että hän oli taas joutunut vanhan rörbyläisen katon alle.
"Mitä miehiä se opettaja oli, Knuut, oliko hän oikeisto- vai
vasemmistolainen?"
"Hän ei juuri pitänyt väliä sellaisesta, mutta parhaiten hänet voi
lukea vasemmistolaiseksi."
"Kyllä niillä vasemmistolaisilla on kurkkua nykyään. Satuin
kuulemaan viime vuonna muutamassa vaalikokouksessa, miten ne
kinastelivat Lyngen patruunan kanssa. Mutta vaikka neljä talonpoikaa
teki parastaan, eivät he saaneet häntä järähtämään rahtuakaan
mielipiteistään. Mitä auttaa talonpojan antautua otteluun oppineen
kanssa! Ei hän siinä kovin pitkälle potki. Ja mitä varten semmoista
kinaa ja metakkaa! Meillä on aivan hyvä jo ilmankin."
"On kyllä, mutta voisi olla 'parempi vieläkin', niinkuin laulussa
sanotaan."
"Sitähän ne lupaavat nuo suurisuiset vasemmistolaiset, mutta tuulen
pieksämistä se on yhtä kaikki Lystrupin sanaan. Sören Hugger
esimerkiksi -- hän on, näet sä, heittäytynyt asianharrastajaksi
hänkin -- vakuuttaa, että kerran on koittava aika, jolloin talonpoika
pääsee vapaaksi raskaista veroista ja kymmenyksistä. Ei tarvitse
muuta kuin pysyä yhdessä ja ei hellittää, ennenkuin ruoska on
väännetty mahtavien käsistä."
"Vai on Sören Hugger takertunut valtiollisiin hommiin!"
"On, ja aika lailla onkin. Joku aika sitten puuhasi hän suurta
valtiollista kokousta, kyläämme, mutta silloin yhytti hänet
Lystrup Lars Larsenin lapsen ristiäisissä ja nolasi hänet niin
perinpohjaisesti, ettei häneen jäänyt yhtään ainoaa tietopaikkaa --
ja kokous jäi sikseen."
Myöhemmin iltasella meni Jörgen Siversen nukkumaan, mutta Ellen
ja Knuut jäivät vielä valvomaan ja odottamaan Kaarenin kotiin
tuloa. Vanhoja onnellisen lapsuudenajan muistoja kaivettiin esiin.
Kysymyksiä sateli sadottain puolin ja toisin. Se oli todellinen
juhlahetki lapselliselle, hellämieliselle Ellenille.
"Kuinka Emma voi?" kysyi Knuut ikäänkuin näyttääkseen, miten
levollisena hän voi puhua muinaisesta rakastetustansa.
"Hyvin, luullakseni, mutta hän on viime aikoina muuttunut niin
kummallisen kärtyiseksi."
"Vai niin! Käykö Frits usein heillä?"
"Kyllä hän käy toisinaan."
"Silloin Emma on tietysti mielissään?"
"Oi, ei heidän välinsä näytä niinkään tulisena. Lystrup ei myös tunnu
olevan hyvillänsä asiasta."
Ellenin kertomus näytti huvittavan Knuuttia. Hän kyseli vielä muita
koulun kuulumisia, mutta pysyi ylipäänsä täydellisen tyynenä.
Kello yhden aikaan yöllä tuli Kaaren viimein kotiin ja ilmoitti,
että Knuutin sisar oli saanut pojan ja että kaikki oli käynyt
onnellisesti. Puolen tunnin kuluttua oli koko talo unen helmoissa.
Syksyn aurinko kultasi vielä kirkkailla, haaleilla säteillään
metsiä ja maita. Tuulen leyhkä puhalteli keltaisella sängiköllä ja
heilutteli koiruohoja ja ohdakkeita ojien heinäisillä varsilla.
Reheviä, punaisia marjaterttuja huojui pihlajan vihreäin lehtien
välissä metsän laidassa, ja äpärikköä kasvaville niityille olivat
ahkerat hämähäkit levitelleet lukemattomat määrät hienoja, loistavia
harsopalasia valkenemaan. Ryysyiset paimenpojat vetelivät tarmonsa
takaa pitkäveteisiä, surunvoittoisia luirutuksiaan kaitessaan
lehmiä, jotka huolettomina kietasivat kielensä heinätukkojen ympäri
ja nyhtäsivät niitä toisen toisensa jälkeen. Hiiri- ja ilmahaukat
vaanivat saalistaan soilla ja kedoilla, ja levolliset myyrät
kaivoivat käytäviänsä peltojen pehmitettyyn maaperään. Ilma oli kolea
ja hohtavan puhdas. Kaikki, mikä näkyväistä oli, pisti selvästi
silmiin. Mutta vaikka päivä olikin raikas ja kaunis, painoi syksy
jo surunvoittoisen leimansa ihmismieliin. Tuntui, kuin olisi luonto
huutanut ihmisille: "lapset, ei auta kauvemmin kieltää, että kesä
on lopussa ja talven taistelu on alkava. Täyttäkää keuhkonne minun
raikkaalla ilmallani! Oppikaa minun hohtavasta taivaastani ja vielä
lämpöä hehkuvasta auringostani kohtaamaan taisteluja kirkkain silmin
ja lämpimin sydämmin!"
Reipas, hieman itsetietoinen hymy huulillaan vaelsi Knuut rihlapyssy
olalla ja kokoonkääritty lippu kainalossa pitkin Rörbyn katua. Hän
suuntasi askeleensa kylän keskellä olevaa aukeaa paikkaa kohti, mihin
äskettäin perustetun ampumaseuran piti kokoutua. Se oli juhlapäivä
nuorille, sillä seuralla oli silloin ensimäinen kilpa-ammuntansa.
Seudun nuoret naiset olivat lahjoittaneet sille oman lipun, joka
jo aikaisemmin oli vihitty tarkoitukseensa. Myös sen päiväiseen
tilaisuuteen olivat muutamat nimeänsä ilmoittamattomat valmistaneet
joukon pikku esineitä.
Puoli toista vuotta oli kulunut siitä, kun Knuut palasi Rörbyhyn.
Jonkun aikaa oli hän majaillut enonsa luona. Mutta kun fyeniläisen
talonpojan pienenpuoleinen maatila, joka sijaitsi aivan koulun
vieressä Laulupuron toisella rannalla, ilmoitettiin myytäväksi
tavattoman halvasta, osti hän sen ja pesiytyi uudelleen entiseen
kotikyläänsä. Hän ei tuntenut vähääkään epävarmuutta asettuessaan
koulun viereen, sillä Emman ja hänen välinsä oli niin selvä, ettei
voinut tulla puhettakaan väärinymmärryksistä. Sitä paitsi muodosti
Laulupuro ja puutarhojen välillä oleva ryteikkö siksi tuntuvan
rajan heidän välillensä, ettei tarvinnut peljätä yhteentörmäystä,
jos he milloin astuivat ulos ovesta, Muutamien kuukausien kuluessa
paranteli hän rakennuksia, pani puutarhan kuntoon, suunnitteli uutta
vuorojakoa ja koetti saada junkaan parempaa viljelystapaa kuin
mitä tilalla ennen oli käytetty. Sen ohessa alkoi hän innokkaasti
toimia seudun henkiseksi herätykseksi. Hän paloi halusta saada
murtaneeksi aukkoa kotikylänsä kiinalaiseen muuriin ja siten
valmistaneeksi tietä ulkomaailman henkisille virtauksille. Missä
vaan oli tilaisuutta, puhui hän kyläläisilleen valistuksesta,
kehoitti nuoria poikia ja tyttöjä menemään kansanopistoon ja
houkutteli ihmisiä lähistössä pidettäviin kokouksiin. Entisten
kansanopistotoveriensa kanssa puuhasi hän kylään lukuseuran. Pieni
lauluseura perustettiin myös. Ensin siinä laulettiin yksiäänisiä,
mutta myöhemmin kaksi-, jopa kolmiäänisiäkin lauluja. Varsin
loistavaa ei edistys ollut, mutta Knuut viuluineen oli väsymätön,
ja jonkun ajan kuluttua oltiin jo niin pitkällä, että uskallettiin
esiintyä julkisesti. Kerran oli majatalossa kokous, missä eräs nuori
naapuri-pitäjän kansakoulunopettaja piti esitelmän, lauluseura esitti
joitakuita reippaita lauluja ja lopuksi Knuut luki kertomuksen
talonpojan elämästä. Kokous teki valtavan vaikutuksen saapuvilla
oleviin kyläläisiin. Seuraaviin samantapaisiin tilaisuuksiin tulvi
mustanaan väkeä, ja kaikkea, mitä niissä tarjottiin, ahmittiin
nälkäisen suden tavoin. Viimein sai Knuut aikaan muutamia yleisiä
keskustelukokouksia, joissa pohdittiin taloudellisia kysymyksiä.
Knuut ei epäröinyt lausuessaan mielipiteitänsä, Kun hän seisoi ja
jakeli tietojaan joko ravintoaineiden kokoonpanosta -- sokerista ja
munavalkuaisesta, elimellisistä ja elimettömistä aineista -- tai
merkelin merkityksestä maan kalkki- ja fosforihappo-pitoisuuden
lisääjänä j.n.e., tuntui hänestä, kuin kykenisi hän opettamaan kunnon
kyläläisille yhtä ja toista.
Besser, joka oli tehnyt sen ilahuttavan havainnon, että nuo kokoukset
muuttivat joukottain totilaseja, "naukkuja" ja sikareja neli- ja
kahdeksankillinkisiksi, oli täydellisesti selvillä siitä, että hänen
ja Knuutin oli yhdistettävä yritteliäisyytensä ja käytävä käsikädessä
vaikeaan valistustyöhön.
"Siunatkoon", sanoi hän Knuutille eräänä iltana, kun hän juuri
oli tarjoellut puolen nelikkoa baijeriolutta, "siunatkoon, miten
nämä tällaiset kokoukset tekevät kansalle hyvää! Luulen ja olen
täydellisesti vakuutettu, että se on... on... on... toimenpide, josta
meillä on syytä ylpeillä".
"Niin, olen vähin ajatellut, että meidän tulisi koettaa,
onnistuisimmeko saamaan aikaan muuatta suurta valtiollista kokousta."
Knuutin sanat synnyttivät Besserissä valtavan ihastuksen puuskan.
Hänen näppyläiset kasvonsa punastuivat pelkästä jännityksestä,
ja hän oli kuulevinaan kaukaista ihmisäänien kohinaa, lasien
kilinää ja markkain ja taalerien helinää. "Suurta valtiollista
kokousta!" huudahti hän ja katsoi Knuuttia, ikäänkuin olisi
tahtonut lisätä: "Jumala siunatkoon sinua ja kaikkia suurten
valtiollisten kokousten keksijöitä!" Sitten kallisti hän päätänsä,
läppäsi kädenselkämyksellään Knuuttia vatsaan ja sanoi ihmettelyä
ilmaiseva hymy huulilla: "miten mer--kil--listä -- sehän on minun
vanha tuumani! Osaatteko te lukea ajatuksiani, ihminen? Sitä,
juuri sitä minä olen miettinyt vuosikausia. Meidän tulee kaikella
muotoa hommata suuri valtiollinen kokous, oikein kansanvaltainen ja
kansallinen kokous... Siunatkoon, miten nämä pikkumaiset ihmiset
kaipaavat... kaipaavat... te ymmärrätte minua... kaipaavat vapautta,
ilmaa, elämää!" -- hän hujautti kolmasti käsillään. "Me kaksi,
jotka olemme nähneet maailmaa ja olleet niin sanoakseni sivistyksen
virran pyörteissä, me huomaamme, miten takapajulla nämä ihmiset
ovat. Sentähden on meidän oikeutemme ja velvollisuutemme hyvinä
kansanvaltaisuutta kannattavina kansalaisina seisoa sivistyksen
ja... ja ajan uusien aatteiden etunenässä. Meillä on tarpeeksi
intelligenssiä. Meidän on saatettava kansanvaltainen kehitys
lopulliseen päämääräänsä. 'Vorwärts!' ['Vorwärts' merkitsee
'eteenpäin', mutta on saksaa. Suom.] ranskalaisen sanaan, se on aina
ollut minun mielilauseeni."
Knuut hymyili salaa ravintolan isännän innokkaalle puheelle,
mutta hän oli yhtä kaikki mielissään siitä, että tämä näytti koko
sielustaan olevan kansanvaltaisuuden puolella, vaikka olikin vähän
epäselvä.
Niin kauvan kuin Knuut ja hänen hengenheimolaisensa pysyivät
rauhallisilla aloilla, ei Lystrup nähnyt olevan mitään syytä
sekoittautua asioihin. Mutta kun Knuut kevätpuoleen toteutti aikeensa
ja pani toimeen valtiollisen kokouksen sekä oli saanut siihen
haalineeksi useita eteviä puhujia, antoi Lystrup pamahtaa, niin että
Knuut vapisi vielä viikon päivät jälkeenpäin.
Siitä kokouksesta pari sanaa!
Ähkien ja puhkien kuumuudesta seisoi joukko nuoria ja vanhoja
rörbyläisiä ahdettuina Besserin kuuluisaan "salonkiin" kuin
sillit tynnyriin. Tarinoitiin ja tupakoitiin ajan kuluksi ja
odotettiin jännitettyinä valtiollista voimainnäytettä, josta jo
kauvan aikaa edeltäpäin oli puhuttu. Vihdoinkin nousi Knuut Olsen
päivän kunniaksi rakennetulle puhujalavalle, heläytti pientä
kelloa, avasi kokouksen ja toivotti kaikkia tervetulleiksi. Se
oli epäilemättä juhlallisin hetki rörbyläisten elämässä. Kaikkien
katseet olivat tähdätyt Knuuttiin. Mutta tuskin oli hän ehtinyt
lausua tervetulo-toivotuksensa, kuin leveä jättiläisvartalo
pimitti oviaukon. Se ei ollut kukaan muu kuin Lystrup. Knuut
vaikeni silmänräpäykseksi. Kaikkien silmät kääntyivät tulijaan ja
mielihyvän muminaa kuului joukosta. "Ei täällä nyt tule ikävä",
arveli sileäleukainen muurarinsälli joukon takana, ja jotkut muut
samanmieliset hykersivät käsiään hauskan yhteentörmäyksen toivossa.
Lystrup oli täydessä sota-asussa, sen voi sokeakin huomata. Hän
tuli velvollisuuden käskystä, ja hänet valtasi samanlainen tunne
kuin sen, joka tietää joutuneensa mormoonien joukkoon. Punaisena ja
hengästyneenä, kalotti takaraivalla istuutui hän muutaman kokouksessa
olijan hyväntahtoisesti luovuttamalle paikalle. "Älä anna häiritä
itseäsi, ystäväni! Antaa tulla vaan! Olen pelkkänä korvana."
"Mutta että me talonpojat", jatkoi Knuut vähän värähtelevällä
äänellä, "tietäisimme, mitä oikeuksia ja velvollisuuksia meille
vapaus tarjoaa, tulee meidän ottaa osaa julkiseen toimintaan --
hm!... tulee meidän ottaa osaa julkiseen toimintaan ja koettaa
hankkia itsellemme valistusta ja käytännöllistä taitoa, välttämätöntä
jokaiselle, joka tahtoo täyttää paikkansa yhteiskunnassa.
Vaikuttakoon tämä kokous osaltaan" j.n.e. -- Lopuksi hän esitti
eläköön-huudon kuninkaalle.
Eräs tuntematon puhuja sai sitten puhevuoron ja teki selkoa
maltillisesta ja rauhallisesta kehityksestä. Sen jälkeen eräs tulinen
vapauden ystävä puhui reippaasta, voimakkaasta edistystyöstä, joka
yhdellä iskulla kumoaisi kaikki madonsyömät yhteiskunnalliset
laitokset. "Ei armoa yhtään! Pyssyt suoraan kohti vihollista!"
Yleisö muuttui levottomaksi. "Silläpä pojalla on maksaa!" kirosi
Sören Hugger. "Hän on puolihullu", mumisi Frans Larsen. Lystrup
oli asettanut suuret silmälasinsa nenälleen ja hikoili. Väliin
kirjoitteli hän muistikirjaansa.
"Tahtooko joku vielä käyttää puhevuoroa?" kysyi puheenjohtaja, eräs
nuori talollinen naapuripitäjästä.
"Saanko minä?" kuului ääni joukon takaa ja Lystrupin musta kalotti
kohosi näkyviin.
Lihava koulumestari täytti koko puhujalavan, niin että puheenjohtajan
täytyi siirtyä lattialle. Hän nuuskasi, napsautti rasian kannen
kiinni, niin että se kuului ympäri huoneen, huiskahutti pari kertaa
käsivarsiaan ikäänkuin kohentaakseen takkinsa paremmin päälleen,
oikaisi vartalonsa, pullisti pyöreän rintansa ja hyökkäsi sitten
suoraapäätä tuleen.
"No nyt, ystäväni, saatamme sanoa, että me rörbyläisetkin olemme
saaneet ilon nähdä keskuudessamme noita siunatuita vapauden
saarnaajia ja vieläpä aivan puhtainta lajia. Herra armahda sitä
touhakkaa, millä nykyisin toitotetaan torvea ja kerätään väkeä
rakkaan vapauden henkivartiastoon -- vapauden, tuon ihmeolennon,
joka kummittelee kaikkien aivoissa ja jonka 'välttämättömimmistä'
tarpeista joka koulupoika voi tehdä meille selkoa."
Valtava oli näiden muutamain sanain vaikutus kuulijakuntaan.
Mieltymyksen ja epäsuosion huutoja vyöryi huoneessa niin että
lautaseinät tärisivät. Jotkut kuulijoista kääntyivät Knuuttiin, jota
viime sanat silminnähtävästi tarkoittivat. Tämä seisoi ja näpelöi
sormillaan tummaa partaansa nolostunut, epävarma hymy huulilla.
Lystrup veti uutta ilmaa keuhkoihinsa, pyyhki hien otsaltaan, teki
taas äskeiset liikkeet käsivarsillaan ja kuvasi sitten räikeästi
niitä hairahduksia, mitä vapaus hänen mielestään jo oli tehnyt
julkisen elämän alalla.
"Ja tiedättekö, mihin suuntaan kansanvaltaisuuden puolustajat
purjehtivat?" jatkoi hän. "He viskaavat ensin kaikki laitokset ja
asetukset mereen. Sitten he sankarilauluja hoilottaen laskevat täysin
purjein, kiertävät joka sopukan ja sysäävät mennessään kumoon vanhat
kunnialliset tavat ja nöyrän tottelevaisuuden."
Yksi ainoa kimakka, innokas "hyvä" kajahti joukon keskeltä kohti
puhujalavaa. Kuulijat kääntyivät katsomaan Besseriä, joka viattoman
näköisenä töllisteli puoleen ja toiseen, ikäänkuin olisi tahtonut
sanoa: "ku... kuka se oli?"
"Niin, se juuri heillä on mielessä", jatkoi Lystrup. "Te ette voi
aavistaa, hyvät ihmiset, mitä tästä kaikesta lopuksi seuraa. Te
mukaudutte turvallisina heidän vapauteensa ja luulette sillä tavoin
miellyttävänne Jumalaa ja ihmisiä, mutta tulee aika... Muistakaamme
esimerkiksi vuoden 1848:n vapauden ystäviä, niitä, jotka hankkivat
meille tuon siunatun lain kesäkuun 5:ltä päivältä... häh?"
"Ettekö anna tunnustustanne edes meidän perustuslaeillemme?" huusi
Knuut.
"Niin, se on totta, näinä vapaina aikoina on melkein rikos panna
kysymysmerkkiä kesäkuun viidennen päivän viereen. Olkoon niin!
Mutta minä en tahdo salata rehellistä ajatustani asiasta, en,
vaikka kuuluisin itse kuninkaan ministeristöön. Minä kysyn teiltä,
te vanhat, harmaahapsiset vanhukset, jotka seisotte siellä joukon
takana: missä on se ylistetty onnellisuus, jota tämä laki lupasi?
Se on avannut ovet selkoseljälleen mormooneille, baptisteille ja
jumalankieltäjille... 'olkaa hyvä ja tulkaa minun siipieni suojaan!'
Se antoi, meille luvan haukkua toisiamme sanomalehdissä ja pitää
tällaisia suurvaltiollisia kokouksia -- höh, eipä hulluinta!"
Hän veti taas ilmaa keuhkoihinsa ja kuivasi otsaansa.
"Siinä ne edut ja oikeudet, mistä vapautta saamme kiittää. Ja
uskollisesti niitä käytetään Hallituksen ja johtavain henkilöiden
arvostelua, riitaa ja melua kaikkialla! Eikö olisi paljoa parempi
elää isällisen hallituksen turvissa, nähdä valkohapsisen pikku
kuninkaamme astuvan esiin ja kuulla hänen sanovan: 'ei sanaakaan
enää! Olen käskenyt ja se tapahtukoon!' Silloin jokainen pitäisi
huolta omista asioistaan ja antaisi niiden hallita, jotka hallita
osaavat."
Kuulijakunta näytti taas levottomalta. "On siinä yhtäkaikki perää",
arvelivat jotkut. Mutta toiset näyttivät olevan tyytymättömiä
Lystrupin sanoihin. Ovensuun puolella alkoivat muutamat nuoret
rauhanhäiritsijät huutaa hurraata, mutta huudot kuolivat pian omaan
voimattomuuteensa. Lystrup pani lopuksi pontevan vastalauseen
kaikkiin ajan vapauspyrinnöihin ja toivotti, että rauhallinen Tanskan
kansa ei vielä muutamaan aikaan kadottaisi tervettä järkeään.
Knuut istui, hykersi polviaan ja pureskeli viiksiänsä. "No nyt,
kuule!" kuiskasi hänelle pari hänen koulutoveriaan ja pukkasi häntä
kylkeen. Vihdoin nousi hän ja alkoi puhua paikoiltaan.
"Koulumestarin puheessa oli jotakin, joka pakottaa minut lausumaan
pari sanaa vastaukseksi. Hän sanoi" -- Lystrup tirkisti kattoon,
ikäänkuin hän olisi odottanut äskeisten sanainsa sieltä tipahtavan
päällensä -- "hän sanoi, että joka koulupoika nykyään voi puhua
vapaudesta, tai jotakin sen tapaista. En tiedä, tarkoittiko hän meitä
kolmea, jotka olemme äskettäin olleet koulussa..."
"Ahaa! Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa."
"Ei, minä en älähdä, minä tahdon vaan rehellisesti tunnustaa, että me
kolme ja pari muuta nuorta miestä olemme puuhanneet tämän kokouksen.
Me olemme täällä Rörbyssä kauvan astua kolisutelleet vanhoissa
puukengissämme tietämättä mitään uudesta elämästä, joka kaikkialla
on alkanut kohottaa päätänsä. Mielestäni ansaitsemme me, jotka
haluaisimme saada toisiamme hereille, siitä kiitosta emmekä moitetta.
Jos koulumestari arvelee, että tämä on vaan koulupoikain kujeita,
niin hän erehtyy, sillä me olemme toimineet hyvässä ja rehellisessä
tarkoituksessa. Jo on aika meidän talonpoikain kiskoa suomukset
silmistämme. Ei voita koulumestari mitään sillä, että hän vihoittelee
vapaudelle. Se on jo meidän omaamme ja päivä päivältä on selvenevä,
mikä erinomainen lahja se on ja miten se herättää elämää, valistusta
ja toimeliaisuutta kaikkialla. Mutta jos tahdomme käyttää sitä
oikein, tulee meidän pyrkiä kohti valoa, kohti elämän uhkuvaa virtaa,
eikä istua kököttää kotimme nurkassa ja vapista kauhusta joka kerran
kun kuulemme humua taistelutanterilta."
"Hy--y--vä! hyvä!" huusivat nuoret hänen takanansa. "Eläköön Knuut!
eläkö--ön!"
"Siinä sait, koulumestari!" huusi Sören Hugger ja hieroi kämmeniään.
"Kitasi kiinni, senkin mölöttäjä!" ärähti Jörgen Siversen ja iski
silmänsä Huggeriin. Lystrup oli uudelleen noussut puhujalavalle.
"Arvasinhan minä, että Knuutilla olisi muuan suuntäysi
tyhjennettävää", alkoi hän. "Jo ensi kerralla, kun tapasin hänet
hänen opistosta palattuaan, huomasin selvään, että hänkin oli
'patenteerattu'. Viikset ja pitkä, niskaan valuva tukka -- tietysti!
Olen varma, ettei hän enää kirjoita nimeänsä Knuut Olsen, mutta Knud
O--les--son tai jotenkin sinne päin. Kopinasta käyvän tunnen!"
Yleisö purskahti nauruun. Knuut koetti myös nauraa, mutta hän oli
hehkuvan punainen ja hänen sisässänsä tärisi. Hän olisi sillä kertaa
saattanut purra vaikka nelituumaisen rautanaulan poikki.
"Niin, mitä arvaamatonta siunausta tuottaakaan maallemme tämä
vapauden hoilotus", jatkoi Lystrup. "Meidän on oltava oikein
kiitollisia noille vapauden lähettiläille, jotka vaeltavat
keskuudessamme taskut täynnä sähköpattereja ja jakelevat iskuja joka
haaralle, herättävät kuolleita ja opettavat tervehtimään Tanskan
uutta mahtavuuden aikaa lauluilla ja hurraa-huudoilla. Mutta en
luule niinkään hevillä käännettävän ylösalaisin meitä vanhoja
puukenkäläisiä täällä Rörbyssä. Missään tapauksessa emme pelkää
heitä. Tulkoot vaan, täällä otetaan vastaan avoimin sylin!"
Sillä kertaa kohotettiin kaikuva eläköönhuuto Lystrupille, ja hän
poistui huoneesta voittajan ilme kasvoillaan. Ihmiset puhuivat yhteen
ääneen, nauroivat ja nykivät toisiaan. "Rautaa hän on, vanhaa rautaa,
tuo Lystrup!"
Oven ulkopuolella piirittivät Jörgen Siversen, Frans Larsen ja pari
muuta miestä Lystrupin ja alkoivat puhua päättyneestä kahakasta.
Äkisti pujottautui ravintoloitsijan sileäksi kammattu pää joukkoon.
"Herra Lystrup, tässä on käteni! Sallikaa, herra koulumestari, minun
osoittaa teille vilpitöntä kiitollisuuttani teidän ver--rat--toman
puheenne johdosta! Siunatkoon, miten te löylytitte noita
kansanvaltaisuuden puoltajia!"
Lystrup, joka oli joutunut puheikkain Frans Larsenin kanssa,
kosketti pehmeällä kädellään Besserin ojennettua kättä, mutta jatkoi
häiriytymättä keskustelua. Besserin täytyi tyytyä Jörgen Siverseniin.
"Me vanhat, jotka olemme matkustelleet maailmassa ja kokemuksesta
tiedämme, mitkä ne pylväät ovat, jotka elämää kannattavat, me näemme,
minne nämä niinsanotut kansanvaltaisuuden puolustajat viimein
purjehtivat. Me katsomme heidän lävitsensä, Jörgen Siversen."
Ja Besser pisti etusormellaan tilanomistajaa rintaan ikäänkuin
näyttääkseen, miten kansanvaltaisuuden puolustajat lävistettiin.
"Niin!" vastasi Jörgen Siversen ja hieroi nenäänsä. "Emmehän voi niin
varmaan tietää, mut--ta..."
"Kyllä tiedämme, kyllä tiedämme! Terve järki sanoo meille, että
tämä kansanvaltaisuuden touhakka eh--dot--to--masti päättyy
hajaannuksella ja vallankumouksella, eh--dot--to--masti. Ketä
kuuluu kansanvaltaiseen puolueesen, Jörgen Siversen? Sosialisteja
ja oppimattomia koulumest... hm! (pikainen silmäys Lystrupiin)...
sosialisteja ja oppimattomia kansanpuhujia ja sen semmoisia.
Muodostettakoon kansanvaltainen puolue, sellainen, jossa on
oikeaa intelligenssiä, ja me olemme joka kynsi mukana. Kaikki
me olemme kansanvaltaisuuden puoltajia, Jörgen Siversen, kaikki
vapauden ystäviä. Mutta Jumala varjelkoon meitä parlamentaarisesta
hallituksesta ja tasavallasta täällä rakkaassa vanhassa Tanskan
maassamme!"
"Niin, samaa mieltä minäkin olen. Me tiedämme, minkälaista meillä
näin on, mutta minkälaista silloin olisi, sitä emme tiedä."
"Juuri niin! Me saisimme... saisimme... sosialistisen
hallituksen. Sen tuntee jo ilmassa. Miten koettavatkaan baptistit
ja jumalankieltäjät kumota meidän inhimillisiä lakejamme ja
määräyksiämme, niinkuin Lystrup niin sattuvasti mainitsi. Kadonnut
on lain ja oikeudentunto! Olette tietysti kuulleet" -- hän hiljensi
ääntänsä, pukkasi Jörgeniä olkapäällään ja katseli häntä salaperäisen
näköisenä -- "olette tietysti kuulleet minua vastaan tehdystä
hävyttömästä sanomalehtihyökkäyksestä?"
"Ei, en minä ole siitä kuullut."
"Se oli eilispäivän lehdessä. Se on se kaupustelija, se halttautunut
räätäli, joka sen on sepustanut. Tulkaa tänne nurkkaan! Minulla on
lehti taskussani."
"Mitä te sitten teitte hänelle?"
Besser levitti käsiään. "Paljasta väärinkäsitystä koko juttu! Hän
avitti minua hiukan kaupitellessani ruskeaa pukuani. Sitten tulee
hän ja pistää minulle viiden taalerin laskun kouraan. 'Tyydyttekö
kahteen?' 'En!' 'Niin menkää hiiteen!' -- Kuulkaa, mitä tuo hävytön
uskaltaa:
"Täten varoitetaan kaikkia sekaantumasta raha-asioihin Rörbyn
majatalon omistajan kanssa, sillä hänen sanansa ja lupauksensa
eivät merkitse enempää kuin kissan."
"Mitäs siitä sanotte, Jörgen Siversen? Eikö se ole hä--vy--töntä?
Mutta saapa hän itsekkin, saa totisesti! Se tulee huomiseen
lehteen... Minulla on se täällä taskukirjassani. Kuunnelkaa tarkasti:
"Eräs kirjeenvaihtaja on tämän arvoisan lehden eilisenpäiväisessä
numerossa kirjoittanut näin: 'täten varoitetaan kaikkia
sekaantumasta raha-asioihin Rörbyn majatalon omistajan kanssa.'
Sitten jatkaa hän: 'sillä hänen sanansa ja lupauksensa eivät
merkitse enempää kuin kissan.' Tuskin uskoisi silmiänsä, vaan
niin siinä kuitenkin on. Mutta sellaisia henkilöitä on tapana
kohdella äänettömällä halveksumisella."
Besser pukkasi Jörgeniä kyynäspäällään, virnisti suutansa ja katsoa
luihautti häneen tavalla, jonka tuli todistaa hänen syvää äänetöntä
halveksumistansa. "Mi--mitä? Niks pille ved das [Ei ole hyvä tulla
nykimään. Suom.], poikaseni!"
"Jaa--ah, en tiedä, Besser, mutta minusta tuntuu, kuin te olisitte
vaan toistanut, mitä hän... No, kukapa sitä sellaista oikein
ymmärtää."
"Saatte uskoa, Jörgen Siversen, että hän ei tämän koomin tule minun
näkyviini."
Asiaa pohdittiin vielä tarkemmin ja sitten siirtyi taas keskustelu
ajan vaikeihin kysymyksiin. "Me saamme kestää kovia otteluja, kovia
otteluja", lausui Besser, kun he jälleen lähestyivät Lystrupia
piirittävää pientä ryhmää. "Ulkomailta ne tulevat. Minä olen kerran
Ranskan parlamentin ylihuoneessa omin korvin kuullut erään puhujan --
näen hänet vielä niin selvään edessäni, pienen valkotukkaisen miehen
-- sanovan: 'tasavalta on kansojen pelastus!' Niin, ajatelkaas,
sellaista minä olen kuullut! Keisari Napoleon itse oli saapuvilla --
hän istui juuri minun vieressäni. Hän sävähti valkoiseksi kuin tuo
seinä."
"Oo--hoh!"
"Nii--in, ihan varmaan."
"Mitä hän sanoi?"
"Mitäkö sanoi? Hän ei uskaltanut sanoa mitään -- hän ei suoraan
sanoen uskaltanut. Niin pitkällä ollaan meidän päivinämme, Jörgen
Siversen, että keisarin ja hallitsijan täytyy nieleksiä äänetönnä,
mitä julkiset maankavaltajat puhuvat hänen omassa parlamentissaan.
Minun kävi säälikseni mies raukkaa. Minä rohkaisin itseni ja sanoin
hänelle suoraan ja peittelemättä: 'niks forbluffen, Ihrum Majestät,
hat niks at bedeuten!' [Älkää hämmästykö, Teidän Majesteettinne, se
ei merkitse mitään. Suom.] Minä puhuin saksaa, sillä en ollut oikein
varma ranskan kielessä. Jospa olisitte nähnyt, Jörgen Siversen, miten
tämä yksinkertaisen kansalaisen lausuma sana teki hänelle hyvää! Hän
puristi minun kättäni ja itki."
"Oo--hoh!"
"Ihan varmaan."
"Sanon vielä kerran", jatkoi Besser, "ja se on minun täydellinen
ja syvä vakaumukseni: Jumala varjelkoon meitä perustuslaillisesta
hallitusmuodosta!... Ah, täällä minä vaan rupatan ja huoneet ovat
täpösen täynnä väkeä!" lisäsi hän ja kohotti kätensä oikeaan
tanskalaiseen kädenlyöntiin. "Minua ilahuttaa, että me kaksi vanhaa
politikoitsijaa olemme yhtä mieltä asian oleellisesta puolesta...
Tulettehan sisään kohta? Minä olen äskettäin tilannut oivallista
jamaikarommia. Se ei karmi suuta, eikä se ole enemmän sosialistista
kuin perustuslaillistakaan, hi, hi, hi! Näkemiin!"
Hän läimäytti kättä Jörgen Siversenille ja mennä lylleröitsi kuin
lihava sorsa oven edessä olevan kivityksen poikki tarjoilupaikkaansa.
Näytti siltä, kuin "puukenkäläiset" olisivat olleet enemmän alttiita
sähkölle kuin Lystrup oli luullut, ainakin vapisi kylä vielä kauvan
aikaa ravintolassa tapahtuneen kahakan jälkeen. Alkoi muodostua eri
puolueita, jota ei ollut vielä koskaan ennen tapahtunut Rörbyssä.
Vanhat ja nuoret hautoivat aivoissaan ajatuksia, jotka, vaikka niissä
ei vielä ollutkaan kylliksi selvyyttä, olivat kumminkin alkujuurena
moniin uusiin harrastuksiin ja antoivat edistykselle aimo sysäyksen
eteenpäin. Usein sai nähdä, kuinka ihmiset seisahtuivat kadulla
ja alkoivat innokkaasti "väitellä". Missä tavattiinkin toisensa,
pohdittiin uudelleen Ja uudelleen kysymyksiä, joita oli keskusteltu
kokouksessa, ja jokainen siinä esiintyneistä puhujista joutui
arvostelun esineeksi. Useimmat ylistivät ehdottomasti Lystrupia. Kylä
oli ylpeä opettajastaan. Ei Knuutkaan ollut hätäpoikia, arvelivat
jotkut. Oli hän yhtä kaikki mahtanut viisastua oppipaikassaan,
sillä eipä hän muuten olisi niin osannut sanojaan asetella. Mutta
punaiseksipa sävähti, kun Lystrup pisteli häntä viiksillä ja muulla
sellaisella!
Oka oli painunut Knuutin sydämmeen viime kokouksessa. Hän ei tahtonut
oikein myöntää sitä itselleen, mutta totta se sittenkin oli. Joka
kerran, kun hän katseli koulutaloa, tuntui hänestä, kuin sen
valkoiset seinät ilkkuisivat hänelle. Miten paljon surua ja pilkkaa
oli siltä taholta tullutkaan hänen osaksensa!
Knuut oli päässyt taistelun esimakuun ja valmistautui uuteen
hyökkäykseen. Silloin eräänä päivänä tuli hänelle kirje kansanopiston
johtajalta. Tämä kirjoitti:
'Rakas Knuut Olsen!
Ilokseni kuulen, että kylässänne on alkanut herätä henkisiä
harrastuksia. Uskallan olettaa, ettei Teillä niissä ole aivan
vähäinen sanansija. Mutta koska Te, niinkuin olen kuullut, olette
ottanut valtiolliset asiat ohjelmaanne, tekee mieleni varoittaa
Teitä, että ette liian sokeasti heittäytyisi siihen vaaralliseen
leikkiin. Jos tahdotte seurata minun hyvää tarkoittavaa neuvoani,
niin on Teidän toistaiseksi ainoastaan luettava ja kuunneltava,
mitä eri puolueilla on sanomista, ja siten muodostettava
itsellenne vapaa ja ennakkoluuloton käsitys asioista. Jatkakaa
vaan aluksi rauhallista henkistä työtä ympäristössänne. Laulakaa
nuorten kanssa ja herättäkää heissä isänmaallista mieltä,
rakkautta kirjallisuuteemme, valistuksen harrastusta, halua
parannuspuuhiin maanviljelyksen alalla j.n.e.! Siihen työhön
toivotan Teille sydämmestäni onnea ja siunausta!'
Kirjeen reunaan oli piirretty: "kiitos niistä kahdesta tytöstä, jotka
olette ilmoittanut kesäoppijaksoon!"
Knuut viskasi suuttuneena kirjeen pöydälle. Mutta kun hän oli
tarkemmin punninnut sen sisällystä, täytyi hänen myöntää, että
johtaja oli sittenkin oikeassa, ja hän heitti valtiolliset hommat
toistaiseksi laidakseen. Pieni valtiollinen tuuliaispää, joka oli
kulkenut seudun halki, oli ollut kumminkin tarpeeksi voimakas
herättämään muutamain nuorten ja vanhain miesten harrastusta yleisiin
asioihin. Alettiin tilata sanomalehtiä, ottaa osaa vaalitilaisuuksiin
ja keskustella päivän kysymyksistä myös kotoisissa oloissa.
Pääasiassa oli toki rauhallista vielä. Väliin vaan räjähti joku pommi
ja sai häiriötä aikaan.
Knuut tarttui innolla työhön sekä kotonaan että nuorten kesken.
Ampumaseura oli luonnollisesti hänen saattiansa. Jo edellisenä
talvena hän oli alkanut valmistella asiaa ja lauluseuran jäsenet
olivat olleet hyvin taipuvaisia hänen puuhiinsa. Kevään tultua hän
tarttui tarmolla yritykseen käsiksi ja pani tuumansa täytäntöön. Joka
sunnuntai kokoontuivat seuran jäsenet yhteiselle harjoituskentälle,
joka sijaitsi kylän takana muutamain mäkien välissä. Knuut
johti ampumaharjoituksia ja opetti kylän nuorille miehille
voimistelutemppuja ja miekkailua.
Me jätimme Knuutin taivaltamaan ampumaseuralaisten yhtymispaikalle.
Silloin oli siis oleva ensimäinen kilpa-ammunta. Kun seuran jäsenet,
osapuilleen kolmekymmentä miestä, olivat kokoutuneet, leväytti Knuut
lipun auki ja komensi: "asentoon!" Pari soittoniekkaa, jotka olivat
jäseninä seurassa, olivat omasta tuumastaan saapuneet torvineen ja
törähyttelivät niillä muutamia säveliä alkajaisiksi.
"Ja nyt reipas laulu ensin, ennenkuin lähdemme astumaan katua
pitkin", sanoi Knuut. Otetaan esimerkiksi "Nuorten laulu."
Torvenpuhaltajat ja liehuva lippu etunenässä marssivat
ampumaseuralaiset kylän halki kirkkaat kiväärit ja pronssinväriset
rihlapyssyt käsissä ja lauloivat äänissä niin että seutu kajahteli:
"Se nuoruusinto, mi voimaa juo
maljasta hengen kuohuvasta,
mi kohti uskoa katseen luo
ja versoo valossa toivon maasta,
mi kaikki uhraten käden suo
totuuden, rakkauden palveluun,
puolesta puhtauden taisteluun,
-- se mielein täyttävi kokonansa.
Syytäköön pimeys pilkkojaan
ja paljastelkohon hampaitansa,
näytelköön nautinto armauttaan,
mua houkutelkohon innoissansa,
tarjotkoon mammona kultiaan,
painakoon väsymys jalkojain,
mä astun uljasna eespäin vain
ja katkon kahleet, mi estää tahtoo.
Maan alla peikot ne raivotkoon
kuullessa laulua nuorten puolla;
mä itse sukua valon oon,
sen eestä taistellen tahdon kuolla,
Oi tullos, Idun, ja heelmäs tuo,
aatteeni siiville voimaa suo
ja nosta henkeni pilvein luo,
mua auta matkalla määrään suureen!"
Laulun sisällys oli kyllä monelle, ehkä useimmille ampujista liian
syvämietteinen, Mutta kaikki he lauloivat kumminkin mukana täysin
rinnoin päivän juhlatunnelman innostamina. Sävelet houkuttelivat
väkeä kokoon joka haaralta. Parvi nuorinta sukupolvea seurasi aivan
laulajain kintereillä, heilutteli hattujaan ja purki silloin tällöin
innostustansa ilmoille kovaäänisinä huutoina, jotka eivät juuri
olleet sopusoinnussa laulun sävelien kanssa. Vanhoja, harmaatukkaisia
päitä kurkisteli ikkunoista ja ovista ja tyttöjä, isoäitejä ja
nuoria vaimoja lapset käsivarsillaan kiipeili kiviraunioille ja
multakasoille voidakseen nähdä kulkueen niin kauvan kuin mahdollista.
Koirat haukkuivat talojen edustalla ja silloin tällöin juosta
kiipasi säikähtynyt kissa tai kana poikki tien ja halki puutarhan.
Juhlallinen mieliala vallitsi koko kylässä. Tuntui kuin olisi
aurinkokin loistanut tavallista kirkkaammin ja kuin puut olisivat
värisseet pelkästä ihastuksesta.
"Herra armahda sitä komeutta!" huudahti eräs vaimo, joka hyökkäsi
kahvikuppi kädessä kadulle. "Eihän toki liene vielä moista nähty, ei
tässä maailmassa!"
"Oikeassa olet, Kreetta," vastasi eräs elättiukko, joka seisoi ja
töllisteli kulkuetta vesikappa kädessä. "Kumma ihminen, tuo Knuut!
Hän kääntää kohta koko kylän ylösalaisin."
Kulkueen jäljestä mennä linttasi pieni, vääräsäärinen mies, suu
omituisesti irvellään. Ammatilleen hän oli riihenpuija, nimeltään
Kristen Knort, ja hänen tehtävänänsä seuran ammunta-tilaisuuksissa
oli mitata tulokset maalitaulusta. Siksipä hänellä nytkin oli
toisessa kädessä mittapuu, toisessa liistarikuppi. Kun hän tuli
kotinsa kohdalle, sattuivat hänen silmänsä äsken vihittyyn vaimoonsa
-- edellinen oli kuollut puoli vuotta sitten. Se oli pitkä, laiha
nainen, jonka ohuet yhteenpuristetut huulet saattoivat ensi näkemältä
helposti arvelemaan, että hän ei koko ikänänsä ollut tehnyt muuta
kuin pureksinut kuivaa puupalasta. "Halloo, äiti -- kunniaa!" huusi
Knort hänelle ja teki kunniaa mittapuulla.
"Älä hupsi taas, Kristen!... Mutta -- voi minun päiviäni -- uusi
nuttusihan sinulla on, mies...!"
"Täytyy olla hieno tällaisena päivänä, äiti." Melu ja laulu
estivät vaimon vastauksen kuulumasta, mutta hänen innokkaista
suunliikkeistänsä päättäen se ei suinkaan ollut lempeintä laatua.
Laulu ei ollut vielä loppunut, kun ampumaseuralaiset kulkivat koulun
puiston ohitse. Knuut ei voinut olla räpyttämättä silmiänsä, kun
hän näki valkoiset, auringon paisteessa säteilevät seinät. Mutta
ikäänkuin uhalla käänsi hän sitten katseensa suoraan niitä kohti.
Epäselvä, tulinen tunne paisutti samalla hänen rintaansa. Hän korotti
ääntänsä ja lauloi:
"mä astun uljasna eespäin vain
ja katkon kahleet, mi estää tahtoo!"
Knuut ei huomannut, kuinka juuri sillä hetkellä pieni, vapiseva käsi
taivutti muutamia oksia syrjään lehtimajan tiheästä seinästä ja kaksi
suurta ruskeaa silmää tirkisti siten syntyneestä aukosta. Ei, Emma
oli kyllä pitävä varansa, ettei kukaan hänen aikeitansa huomaisi,
kaikista vähimmin hän. Kun joukkue oli kadonnut näkymättömiin, seisoi
tyttö vielä entisellä paikallaan ja kuunteli laulua, joka yhä enemmän
alkoi muistuttaa jahtitorven viimeisiä, tukahdutettuja säveliä
kaukana metsän sisässä. Vihdoin se kokonaan lakkasi kuulumasta.
Puutarhan toisella puolen kohisi vesiputous ja ikäänkuin kaikuna
kertoili laulun viimeisiä heikkeneviä säveliä. Kauvan aikaa vielä oli
Emma kuulevinansa keveitä kolmisointuja sen hiljaisessa hyminässä.
Ja yht'äkkiä tuntui hänestä, kuin olisi hän etäisyydestä huolimatta
kuullut vanhaa, tuttua lorinaa ja solinaa puutarhan takana olevan
ryteikön pohjalta. Muinoiset hiljaiset kesä-illat haaveiluineen
avautuivat taas hänen muistonsa silmäin eteen. Säveliä kuluneilta
ajoilta kajahti hänen korvissaan ja salaperäisiä, huumaavia ääniä
väreili ilmassa hänen ympärillään.
Hän oikaisihe ja tapasi kädellään päätänsä. Näytti kuin olisi siihen
koskenut. Mutta uudelleen vajosi hän muistojen maailmoihin. Hän
tuiotti muutamiin kuiviin jalavan lehtiin, joita tuuli pyöritteli
hänen jalkainsa juuressa. Mustat kulmakarvat vetäytyivät yhä lähemmä
ja lähemmä toisiaan, niin että niiden väliin syntyi syvä tumma
poimu. Hänen kasvonsa kuvastivat väliin tuskaa, väliin katkeruutta.
Mutta äkisti polkasi hän päättävästi jalkaansa ja kohotti päätänsä
ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "minäkin voin astua uljaasti
eteenpäin ja katkoa kahleet jaloistani."
"Hei! täältäpä löydän karanneen kyyhkyseni!" kuului puutarhan
hiekotetulta käytävältä.
Emma säpsähti ja aikoi lähteä, mutta Frits sulki häneltä tien,
kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja veti hänet istumaan viereensä
lehtimajan penkille.
"Voi, heitä tuo inhoittava hyväily!" sanoi Emma ja riistäysi irti.
"Mutta Emma, armaani, miksi sinä taas...? Minä tulen tänne niin
haltioissani, ja sinä...!"
"Päätäni kivistää."
"Taasko? Sepä ikävää! Kun se vaan menisi pian ohi. Olen jo mielessäni
kuvaillut, miten me kävelisimme ja haaveilisimme kuutamossa tänä
iltana."
"Tänä iltana? Sinähän sanoit matkustavasi iltapäivällä."
"Niin minä kyllä ensin arvelin, mutta kun tarkemmin mietin asiaa...
En voi vielä mitenkään erota noista ruskeista silmistä. Katsoppas
minua oikein! Oi, nuo jumalalliset silmät! Yksi ainoa katse vaan..."
"Lorua!... Mutta kuule Frits, etkö sittenkin... Sinä tiedät, että isä
pelkää sinun laiminlyövän lukujasi. Hänelle käy vaikeaksi hankkia
sinulle niin paljon rahaa."
Frits huokasi. "Rakas Emma, et usko, miten usein kärsin siitä,
että minun tulee turvautua enon hyväntahtoisuuteen." Hän näytti
tuumailevan. "Miksi ei ole järjestetty niin tässä maailmassa", sanoi
hän ja tirkisteli jalavien latvoihin, "että valistunut, lahjakas ja
työteliäs ihminen voisi raivata itsellensä tien päämaaliin ilman
tyhmäin rahojen apua?"
Emma asetti käsivartensa ristiin ja nojasi selkänsä lehtimajan
seinään.
Frits jatkoi: "tunnen outoa kapinaa sisässäni joka kerran, kun
ajattelen, mikä tehtävä mammonalla on ihmiselämässä." Hän puhui
pitkään "hengestä ja aineesta", "ihanteiden aateluudesta" j.n.e. ja
sanoi lopuksi: "minä alan tulla yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että
minun kutsumukseni kuuluu ihanteellisen elämän piiriin."
Emma ei ollut kuullut monta sanaa. Hän oli taas vaipunut
mietteisiinsä ja heräsi vasta, kun kaukainen pyssyn laukaus kuului
hänen korvaansa. "Menkäämme sisään", sanoi hän äkkiä ja nousi.
Lystrup ja Jörgen Siversen olivat sillä välin keskustelleet
arkituvassa.
"... Sen minä sanon, että Knuut on rutihullu -- ja se on totta!"
"Miten lie Knuutinkin laita, en tiedä. Mutta sen minä kyllä selvästi
näen, että meidän tyttö on iskenyt silmänsä häneen, ja mitä äitiin
tulee, ovat hän ja Knuut mitä paraimmissa väleissä."
"Vai niin! Mikä sen vaikuttaa?"
"No, kun Knuut osaa olla jumalinen ja puhua hänen kanssansa
raamatusta ja sen semmoisesta, niin siinä on jo kylliksi. Hän
pistäytyy vähä väliä meille ja juttelee tuntimääriä Kaarenin kanssa
ja se on eukon mieleen se!"
"Kas sitä! Mutta saattaahan Knuut käydä teillä muustakin syystä."
"Näppiänsä saa hän nuolla siinä asiassa; sillä niin kauvan kuin hän
on semmoinen hurjapää ja hänellä on välejä milloin toisen, milloin
toisen kanssa, niin tyttöä hän ei saa!" Ja Jörgen kirosi.
"... No, no! älkää kirotko, ystäväni! Knuut on hullutteluistaan
huolimatta kunnon poika -- tunnen hänet pienestä pahasta -- ja jos
hän pitää tytöstä ja tyttö hänestä..."
"Tuskinpa tekään mielellänne antaisitte Emmaa hänelle."
"Hm, se nyt on kokonaan toinen juttu... mutta ei sekään saattaisi
olla aivan mahdotonta, ei ollenkaan. Asiaa on arvosteltava asian
mukaan, isäseni. Mutta... no, siinä tulevat lapset... Hm, hm! Siis te
luulette, että ruissato tulee hyvä, Jörgen Siversen?"
* * * * *
Hengästyttävän marssin jälkeen pölyisellä maantiellä olivat
ampumaseuralaiset hikisinä, mutta voimakkaina ja taistelu-intoisina
kuin nuoret mesikämmenet saapuneet kylän ulkopuolella olevalle
ampumakentälle.
"... Seis!" komensi Knuut. "Käännös vasempaan! Eteenpäin
mars!...juoskaa! -- Käännös oikeaan!... rivi suoraksi! Ääh, älä
pullista vatsaasi, Morten! Ja polvet suoraksi, Rasmus... no niin!
Suoraan eteen! -- Kivääri... sinä pidät liian huolimattomasti
pyssyäsi, Per... no, sillä lailla! Kivääri... olalle!"
Knuut selvitti ääntänsä. "Hm! Tänään siis ensi kerran saamme näyttää,
mihin me kykenemme. En aio pitää teille puhetta, sanon vaan, että
tämä ei ole pelkkää leikkiä. Pitäkäämme hauskaa koettaessamme saada
sattumaan tuohon mustaan neliöön, mutta samalla muistakaamme, että
jokainen laukaus on tuleva kunniaksi lipulle, jonka naisemme ovat
antaneet meille, meidän oman maamme rakkaalle, vanhalle lipulle." Hän
viittasi miestä, joka kantoi uutta, puhdasta, heleäväristä lippua,
astumaan joukon eteen. "Tehkää kunnia lipullemme! Korottakaamme sille
eläköön-huuto ja toivokaamme samalla, että meillä jokaisella tarpeen
tullessa olisi rohkeutta taistella sen johdossa 'Jumalan avulla ja
kunnian ja totuuden puolesta', niinkuin eräs kuninkaamme on sanonut.
Eläköön lippumme, eläköön!"
Kolmikertainen eläköönhuuto tärisytti ilmaa. Jotkut joukosta
mölisivät kuin härät ja arvelivat, että se oli "hauskaa", mutta
toiset tunsivat todellakin jotain ylentävää pulpahtelemista paksujen
liivien peittämissä rinnoissaan.
"Kiväärit alas! Hajotkaa!"
Kohta kuului iloista pyssyn pauketta mäkien välistä. Siksi aikaa
olivat kiväärit asetetut pyramiidin muotoisiin röykkiöihin lipun
ympärille. Niiden kirkkaat piiput säteilivät päiväpaisteessa kuin
hopeatangot. Tuulen henki pullisti silloin tällöin punavalkoista
lippua ja levitti vihreän lehtiseppeleen ja kullanväriset kirjaimet
näkyviin. Seurue oli jakaantunut kahteen parveen, joista toinen
lepäsi sillä aikaa kuin toinen ampui. Lepääjistä toiset iloisina
rahisivat nurmikolla, painiskelivat keskenään tai koettivat taitoaan
korkeushypyssä. Toiset taas mukavasti loikoilivat vatsallaan
ruohikossa lähellä olevan lammikon rannalla, tupruuttivat piippujaan
ja sikarejaan ja nauraa röhähtelivät toverien tempuille. Silloin
tällöin peitti käryävä ruudinsavu loikojat ja sekottui tupakansavuun.
-- Se oli syrjästä katsoen kuin pieni sotaleiri.
Ne, joiden vuoro oli ampua, olivat kuumeessa. Päät vastakkain
tirkistelivät he kirjaa, johon kunkin ammunnan tulokset oli merkitty.
"Montako pistettä minulla?" "Väisty vähän, Morten, ja vie kyntesi
pois edestä!" "Klaulla on enin!" "Klausta tulee ampumakuningas!"
"Saas nähdä, miten viimeisellä kerralla käy!"