Kun hän tuli takaisin, seisoi Emma koulun portilla. "No, miten kävi?"

"Mikäpäs sillä! olen vaan pahoillani, etten saattanut häntä kotiin

asti. Hän katsoi niin onnettomana minuun, kun minä erosin hänestä

metsässä ja lausuin hyvää yötä."

He puhelivat vielä hetkisen keskenään. Knuut muisti vähä väliä lasta.

"Jospa poika vaan ei olisi eksynyt!"

Miten sydämmellisesti puristi Emma ystävänsä kättä, kun hän sanoi

hänelle hyvää yötä.

Seuraavana päivänä oli Knuut jo unohtanut koko tapauksen, mutta

sitä selvemmin hän muisti keskustelun Emman kanssa, ennenkuin poika

tapasi heidät, eikä hänen mielensä juuri lauhtunut sitä muistellessa.

Turhaa olisi kieltää, että hänen suuret, vakavat aikeensa aikojen

kuluessa olisivat pysyneet täysin vieraina uhmalle. Hän tunsi, että

oikeus ja totuus oli kokonaan hänen puolellansa, ja arveli siitä

syystä olevansa oikeutettu lyömään viimeisen valttinsa, kun häneltä

tahdottiin sulkea tietä.

Lumivuoret, jotka kuukausmääriä olivat ylpeillen kohotelleet

jäätyneitä harjojaan, alkoivat maaliskuun auringon vaikutuksesta

kutistua rosoisiksi, likaisiksi kinoksiksi. Mutta talvi ei vielä

siltä hellittänyt valtikkaansa. Sitten eräänä päivänä tuuli äkisti

kääntyi ja komensi: "poistu!" osoittaen semmoista isäntävaltaa,

että talvi siekailematta sieppasi lakkinsa ja katosi. Aurinko ja

sade apulaisinaan hävitti nuori kevät pian kylmät, likaisenharmaat

kasat. Laulupuro, joka siihen asti oli ollut vankina lumen alla,

pilkisteli siellä täällä aukoista, joita oli ilmestynyt sitä

peittävään lumikattoon, ja kuiskasi: "odota, kohta tulen minä!" Ja

se tulikin, tuli ryskeellä. Semmoista pihinää, sohinaa ja läiskettä

ei oltu Rörbyssä vielä milloinkaan kuultu. Metsiä ja peltoja

peittävä lumivaippa katosi silmissä ja juoksi tuhansia ja taas

tuhansia pikku puroja myöten Laulupuroon, joka kuohui eteenpäin

monin kerroin voimistuneena. Hetki hetkeltä kasvava vesijoukko

uurti lumikielekkeitä, jotka toisella päällään pysyttelivät kiinni

rantapenkereissä, yhä ohuemmiksi, kunnes ne vihdoin syvästi huoaten

vaipuivat maidonvalkoiseen, kiehuvaan puroon. Koulun kohdalla

olevassa putouksessa vesi muodosti loistavia kelloja ja paksuja,

kaarevia säteitä, jotka risteilivät toisiaan, syöksyivät alas

ja pitivät julmaa ääntä. Puiston pengermä oikein vapisi sitä

kuullessaan. Vanhoja, arvokkaita heinätukkoja, jotka vuosikausia

olivat seisoneet paikoillaan ja peilailleet pörröisiä päitänsä

vedessä, repi pauhaava puro säälimättä mukaansa, ja suuria

maakappaleita seurasi niitä ja molskahti märkään hautaan. Kaikki,

mihin puro vaan ulottui, vei se matkassaan. Milloin tanssi kuivunut

oksa virran mukana, milloin pyöri tasapohjainen puukenkä puron

pinnalla ja tallasi sitä säälimättä. Olkia, kuivuneita takiaisen

lehtiä, paperipalasia ja lukemattomia muita esineitä kiiti huimaavaa

vauhtia eteenpäin, pulahti syvyyteen, kohosi taas pinnalle, heitti

kuperkeikkaa toistensa ylitse ja katosi antaakseen tilaa muille

tanssiville kappaleille. Yhä korkeammalle ja korkeammalle kohosi

vesi. Lopulta tulvi se rantaäyräiden yli, uursi uusia uomia ja

levisi vallattomana rauhoitetuille niitty- ja peltomaille, tunkeutui

läpi pensasaitojen ja valloitti puutarhat ja takapihat. Vanhoja

ovia ja kärrinlavoja asettui pystyyn ikäänkuin esteeksi sille,

mutta nuoruuden innoissaan sysäsi puro ne tieltänsä tai syöksähti

niiden ylitse ja levisi vapaasti oikealle ja vasemmalle, teille

ja poluille. Ruiskuhuone oli puoli seinään vedessä ja parissa

kohti pakotti tulva ihmiset pakenemaan taloistansa. Hanhia ja

ankkoja uiskenteli kaikkialla kaulojansa kurkotellen ja ihmetellen

asiain silloista tilaa, joka teki heille mahdolliseksi mukavasti

meloskella siellä, missä ennen vaivaloisesti lyllertivät eteenpäin

latuskaisine jalkoineen. Kylässä vallitsi sekamelska, jota ei

voi sanoin selittää. Vanhat tekivät ristinmerkkiä, kielikellot

pitivät kokouksiansa kadunkulmissa ja pojat huusivat hurraata ja

purjehtivat saaveissa ja taikinakaukaloissa tulvillaan olevissa

katuojissa. Tuolla juoksi eräs vaimo patja helmassaan, tuolla harasi

muudan mies harava kädessä lantakärryjen perälautaa, jota virta

kuljetti mukanaan. Laulupuro kuohui ja kiehui raivoissaan ja tunki

ryöppyjänsä niin hillittömästi sulkua vastaan, että tammilankut

tärisisivät ja graniittilohkareiden välistä kuului outo, kumea ääni.

Mutta sulku ei sortunut, se kestäisi kyllä se. Silloin kajahti

yht'äkkiä ukkosen kaltainen jyrinä yli veden pauhun. Lukemattomia

valkeita vesisuihkuja syöksähti ilmaan, tammihirsiä ja maamöhkäleitä

huiskahteli ympäriinsä ilmassa aivan kuin maanjäristyksessä -- sulku

oli sortunut. Ihmiset katsoivat toisiinsa ja kalpenivat. "Isosulku on

särkynyt!" kajahti huuto kauhistuneessa kylässä. Ei mikään tuntunut

enää mahdottomalta ja paikalle rientävät ihmiset ounastelivat uusia

maailmaa mullistavia tapahtumia olevan tulossa. Mutta vesi mourusi

ja sähisi, syöksyi sillan raunioiden yli ja kiehui vedestä pistäväin

hirrenpäiden ympärillä. Iso osa tietä joutui äkkiä veden alle ja

ihmisten täytyi tehdä pitkiä kierroksia kulkiessaan toiselta puolen

kylää toiselle. Arvelut näyttivät käyvän toteen. Uusi kauhistus

valtasi kylän. Pieni vaivaistalon tyttö, kiharatukkainen, reipas

lapsi, oli -- varmaankin poikain houkutuksesta -- koettanut vanhan

sillitynnyrin purjehduskuntoisuutta. Kuului kirkaisu, astia pyllähti

kumoon ja pienokainen vierähti veteen. Pari miestä juoksi hätään

seipäät käsissä. He laukkasivat pitkän matkaa pitkin puron vartta

ja koettivat saada lasta vaatteista kiinni. Silloin riensi Knuut

hengästyneenä paikalle ja huusi: "pois tieltä, te kilpikonnat! Mitä

te juoksette ja osottelette tyttöä seipäillänne, vetäisitte hänet

ennemmin maalle!" Ja samassa töyttäsi hän toisten edelle, hyppäsi

vähääkään arvelematta keskelle puroa lapsen eteen, tarttui toisella

kädellään hänen tukkaansa ja pysytteli toisella kiinni vanhassa

piilipuun-juuressa, joka pisti esiin vastakkaiselta rannalta. Hän

seisoi vedessä kaulaa myöten, mutta piteli kumminkin vahvoilla

käsivarsillaan lapsen päätä ylhäällä vedestä ja kuljetti häntä rantaa

kohti. Vihdoin sai hän hänet vaivalla maalle heittäneeksi ja kapusi

itse perästä läpimärkänä ja viluisena. Lapsi, joka näytti kuolleelta,

virkosi kohta. Knuut sai kuivat vaatteet päälleen, ja hänen

rautainen terveytensä ei näyttänyt nimeksikään kärsineen kylmästä

kylvystä. Mutta siitä hetkestä lähtien Knuutin ihailijain joukko

kasvoi.

Raivoisa tulva kesti vielä pari päivää, mutta alkoi sitte asettua.

Peljästyneet mielet pääsivät rauhoittumaan ja auringon lämpöiset

säteet loivat niihin uutta eloa ja virkeyttä. Siten teki kevät

tuloaan metsäiseen salokylään.

Ne olivat olleet levottomia päiviä. Emma oli, niinkuin moni muukin,

kauhuissaan tulvan tuhotöistä ja Laulupuron luonnoton raivo sai hänet

melkein vapisemaan. Ei koskaan olisi voinut pälkähtää hänen päähänsä,

että tuolla vanhalla, viisaalla veitikalla, joka kaiken kesää piti

viehättäviä laulajaisiaan ja talvet parhaasta päästä piileskeli

lumen alla, olisi kuntoa ja rohkeutta semmoiseen voimannäytteeseen.

Hän ei enää tuntenut Laulupuroansa. Sen hillittömyys samalla

kiihoitti ja kauhistutti häntä, toisaalta kypsytti hänen mielessään

vallankumouksellisia ajatuksia, mutta toisaalta pani hänet epäilemään

mullistusten liian laajalle ulottuvia seurauksia. Usein voi hän

seisoa puoli tuntia yhtämittaa ja katsoa tulvehtivaa Laulupuroa

ja sen pyörteisiä laineita, jotka mahtavain sotajoukkojen tavoin

vyöryivät eteenpäin joko itse purossa tai siihen laskevissa ja

rinnalle muodostuneissa lisäojissa ja tempasivat vanhoja lumi- ja

jäämöhkäleitä mukaansa. Hänen sisimmässään oli jotakin, joka

samalla kertaa työnsi ja pidätti, riemuitsi ja vapisi. Ja kun hän

kuuli ryskeen Isolta-sululta päin, ei hän oikein tietänyt, pitikö

hänen taputtaa käsiänsä vai lyödä ne yhteen kauhistuksesta. Sitten

sai hän kuulla Knuutin uskaliaasta teosta ja samalla tuskallinen

epätietoisuus ikäänkuin jäljettömiin katosi, ja koko hänen sydämmensä

valppaus ja lämpö suli yhteen ainoaan ylpeän ilon ja todellisen

riemun tunteeseen. Hän olisi voinut itkeä, olisi voinut heittäytyä

Knuutin kaulaan, niin märkänä kuin tämä olikin, ja suudella häntä,

suudella yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka koko kylän väki olisi

seisonut ällistyneenä heidän ympärillään. Hän olisi voinut sanoa

isälleen ja hänen puolueellensa: "ettekö näe, miten voimakas hän on,

ettekö kumarra päätänne Knuutin edessä!" Hän tahtoi pysytellä Knuutin

rinnalla, hän tahtoi osaltansa lisätä edistystyön vauhtia, tahtoi

herättää elämää ja liikettä siellä, missä vanhat, piittyneet tavat

vielä valtikkaansa heiluttivat, mutta samalla hän tahtoi mullistusten

raivoisasta pyörteestä pelastaa kaiken mikä oli tosi lapsellista ja

hyvää. -- Sen tapainen oli se valtava, joskin vielä epäselvä tunne,

joka hänet sinä hetkenä täytti ja siirsi kokonaan Knuutin puolelle.

Mitä Knuuttiin itseensä tulee, oli omituinen jännittynyt mielihyvän

tunne niinä päivinä vallannut hänenkin sydämmensä, se kun oli

herkkä voimakkaille luonnonvaikutuksille. Kaikkialla hän oli

rautalapioineen, johti vettä ojiin ja viemäreihin talonsa ympäriltä

ja sulki siltä tien puutarhaan ja pelloille. Tuskin selvillä

omista tunteistaan hän seurasi mielenkiinnolla kylässä vallitsevaa

sekamelskaa, ikäänkuin hän itse olisi pannut luonnonvoimat työhön ja

antanut niille käskyn parhaansa mukaan huuhtoa pois vanhat kinokset.

Kun kevät sitten tuli, tunsi hän väliin vastustamatonta halua saada

huutaa hurraata poikain kanssa. Ja kun Iso-sulku särkyi, hän --

kaukana siitä, että olisi pannut kätensä ristiin ja surkutellut

onnetonta pitäjän kassaa -- huudahti arvelematta: "kas niin,

vihdoinkin saamme tuon vanhan, kallellaan olevan ja kyhmyräisen

kummituksen sijaan uuden, ajanmukaisen sulkulaitoksen, joka kykenee

kylliksi nielemään vettä ja joka voi olla koko kylän kaunistuksena!"

Kun maine hänen rohkeasta teostansa alkoi levitä kyläläisten

keskuudessa, heräsi hänessä nuorteaa omanarvon tuntoa. Hän ikäänkuin

kääntyi Lystrupia kohden ja huusi reippaasti: "näetkös, se olen minä,

joka vallitsen asemaa!" Hänestä tuntui, kuin olisi hänellä vielä

enemmän oikeutta johtoon kuin siihen asti, ja että olisi ollut tyhmää

olla käyttämättä hyväksensä myötätuntoisuutta, joka oli herännyt

häntä kohtaan itse vastustajainkin riveissä. Noissa levottomissa

päivissä oli jotakin, joka kasvatti hänen rohkeuttaan ja varmisti

hänessä uusien voittojen toivoa. Kerran oli toki koittanut kevät

tännekin metsien keskelle.

Jos Knuut olisi ollut runoilija, olisi hän antanut sydämmensä

tulvivien tunteiden purkautua esiin voimakkaaksi lauluksi, mutta

hän ei ollut runoilija ja siksi vaikeni hän. Omituista kyllä tapasi

hän joku aika sen jälkeen eräässä viikkolehdessä runon jonka joka

sana herätti vastakaikua hänen sydämmessään ja muuttui hänen omain

tunteidensa tulkiksi. Runo kuului:

"Ja päivyt se voittoisna kohoaa

tulikatsehen luo lumivaippahan kylmään

'nyt, kinokset, valtanne raukeaa

uus maailma allanne aukeaa

elo nuori siellä jo siementä kylvää

Pois muumiot, elämän vuoro on nyt

kevättoukojen aika on ehtinyt!'

Mut hanget ne hehkuvat loistossaan,

jääkourin iskevät maaperä-parkaan,

selät suorina, uhmaten seisovat vaan,

yhä tiukemmin kietovat kahleitaan:

'saas nähdä, se meiltä jos vieläkin karkaa!'

-- Jo viiltävi jääkylmä kankeus,

maan multahan sammua on kevät uus.

Kas, silloinpa aurinko paikalle saa

sädekimpulla huitovi kinosten selkää,

vedet niiltä jo tuskasta kohoaa

ja rinnassa huutaa ja huohottaa --

ne voimien irtipääsöä pelkää.

Väsyneinä ne horjuvat hautaan päin.

No, sankarit, minnekkä kuntonne jäi?

Ja maaperä purkavi lämpöään

ja luonto se uhkuvi eloa nuorta,

mi äsken ärjyili vimmoissaan,

se maata nyt kastavi innoissaan

ja apuna murtavi siemenen kuorta.

-- Hei, vastustusparvi, lyö päälle vaan!

Sitä kauniimpi voitto, min silloin saan."

Miten paljon vahvistikaan runo Knuutin eteenpäin pyrkivää mieltä!

Niin, ajatteli hän uhmailevalla mielihyvällä, hän näyttäisi kyllä

-- hän olisi aina näyttävä -- että vanhuksen ja koko hänen laumansa

tuli taivuttaa niskansa nuoren, eteenpäin murtautuvan elämän edessä!

Kaikki jääkauden kuorettuneet ajatukset oli tallattava rikki,

raastettava hajalleen ja heitettävä romukasaan, niin ettei niistä

jäisi hiventäkään jäljelle.

Emma seisoi Knuutin vieressä. Mutta merkillistä kyllä -- tuntui

kuin pieni, polttava hiili olisi silloin tällöin koskettanut hänen

sydäntään. Hänellä oli vanha isä, sitä ei Knuutilla ollut.

Ennen mainitsemamme pastori Lange saapui Rörbyhyn.

"Kunnioita esimiestäsi!" sanoi Lystrup, kun pastori Lange ensikertaa

tuli hänen luoksensa, "kunnioita esimiestäsi! se on aina ollut

ohjeenani ja sitä tahdon noudattaa teidänkin suhteenne. Mutta

minä kuulun vanhoillisiin, herra pastori. Tahdon tunnustaa teille

rehellisesti, että en voi hyväksyä kevyttä kristillismielisyyttä

enkä muutakaan nykyaikaista touhakkaa. Emmekö siis molemmin puolin

karttaisi ottamasta puheeksi mitään semmoista?"

Pastori Lange oli laiha, vaaleaverinen mies. Hänellä oli harjasmaiset

viikset ja vaaleansiniset, kuopallaan olevat silmät, ja hän

käytti tummia silmälaseja. Hänen nenänsä oli suuri ja terävä,

mutta säännöllinen ja kaunis, jos pari rumaa, valkoista nystyrää

silmälasien kohdalla jätetään huomioon ottamatta. Koko hänen

olennossaan oli jotakin raikkaan sydämmellistä. Hän oli hyvä puhuja

ja oli koko sielustaan kiintynyt tehtäväänsä. Sentähden alkoi

seurakunnalliseen elämään heti ilmaantua virkeyttä. Rörbytä tuskin

tunsi enää. Uuden ajan laineet olivat toinen toisensa jälkeen

vyöryneet sen ylitse, olivat repineet irti ja vieneet matkassaan

vanhat tavat, olivat heittäytyneet mahtavalla pauhinalla vuosisatoja

kestäneitä mielipiteitä ja tottumuksia vastaan, herättäneet

levottomuutta ja kuohuntaa, tulisuutta ja uhmaa, innostusta ja

jännitystä joka haaralla. Uusi ja vanha aika koettelivat voimiaan

vanhain metsien välissä.

"En mahda sille mitään", sanoi Lystrup, kun hän eräänä sunnuntaina

istui vanhan ystävänsä Jörgen Siversenin runsaan illallispöydän

ääressä, "en mahda sille mitään, että en voi pitää nykyaikaisesta

pyhyyden näyttelemisestä, miellyttävistä lauluista ja hempeistä

liikutuksista. Ei luonnista minusta virsien laulaminen moisilla

'kansallisilla' sävelillä kuin esimerkiksi: 'Kaaro vanhus elämöi.'

Yhtä vähän saatan laukata ympäri pitäjää ja toitottaa uskonnollisista

asioista. Uskontoa ei mielestäni sovi pitää tarjolla pitkin teiden

ja kujien varsia, mutta se on kätkettävä tänne sisään erikoiseen

pyhättöön."

"Minulla taas on oma mieleni asiasta", sanoi Jörgenin Kaaren, jonka

vanhat mielipiteet olivat viimeaikoina tuntuvasti muuttuneet. "Jos

tahdomme olla rehellisiä, Lystrup, niin täytyy meidän tunnustaa,

ettei Jumalan sanaa koskaan liiaksi usein vedetä esille. Mutta se

on sillä lailla, ettei Jumalan sana ihmisiä huvita, ja sentähden

he ennemmin istuvat ja panettelevat toisiaan tai lörpöttelevät

jonninjoutavaa."

"Kukin asia ajallaan, emäntä."

"Samaahan minäkin", puuttui Jörgen puheesen, "mutta meidän äiti se

saarnaa päivät pääksytysten."

"Nyt puhut pötyä, Jörgen. Minä koetan vaan pitää huolta, ettei Herran

sana teiltä peräti unohdu, te itse kun pidätte siitä niin vähän

lukua. Tiedäthän itse, miten esimerkiksi renki Pekka on muuttunut

kelvottomaksi ja jumalattomaksi kylänjuoksijaksi ja korttipukariksi,

eikö häntäkään saisi ojentaa Jumalan sanalla väliin?"

"No, häntä jos väliin pölyyttäisikin, mutta me muut olemme

kunnollisia ihmisiä, äiti."

"Niin aivan! kunnollisia ihmisiä! Mutta taivaanvaltakuntaan emme

pääse kunnollisuudellamme, sen olen sinulle jo monasti sanonut."

"No, no, annetaan sen asian olla, äiti."

"Sepä se! Sinua aina pelottaa ottaa puheeksi jotain semmoista. Totta

on ettei suvaita mainittavan taivasta eikä helvettiä, ennenkuin

ollaan kuolemankielissä."

"No niin", arveli Lystrup, "emäntä ei ole kokonaan väärässä."

"... Samaa maata se on tuo Per Greijsinkin Sidse", jatkoi Kaaren.

"Hän pistäytyi täällä eilen... eilenkö se oli? -- niin, eilenhän

minä sain sarkatorveni tampista. Me puhuimme muun muassa uudesta

papistamme, ja silloin en malttanut olla ihmettelemättä, miksi ei

Sidse koskaan laskenut jalkaansa Herran huoneeseen. Hänellä ei ollut

aikaa, sanoi hän! Jos sinä oikein välittäisit Herrasta, sanoin minä,

niin sinulla olisi kyllä aikaa. Niin, sanoi hän, tiesihän hän, että

minä kuuluin pyhiin. Jumala suokoon, sanoin minä, että olisimme pyhiä

molemmat, sillä 'ilman pyhyyttä ei kukaan saa nähdä Herraa.' Silloin

hän vasta raivostui ja alkoi sättiä, että Ellen ja minä juoksimme

alituiseen hartaushetkissä ja annoimme kotiväen itkeä nälkäänsä.

Semmoista valetta! Minä tosin olisin voinut peruuttaa sanani, mutta

hän joutui yhä enemmän vimmoihinsa -- ajatelkaa! hän oikein pudisti

nyrkkiään minun nenäni edessä -- mitä te siitä arvelette?" Jörgen

raapi olkapäätänsä ja pudisti päätään. "Kyllä se on surkeaa! Äiti

ja Per Greijsenin Sidse ovat kymmenen vuotta eläneet kuin ystävät

ainakin, ja nyt saattaa tapahtua jotain sellaista."

"Siinä sen näette", puuttui Lystrup puheesen ja osotti Jörgeniä

sorsanluulla. "Sellaiset ne ovat seuraukset alituisesta

höllötyksestä: erimielisyyttä aviopuolisoiden kesken, lasten ja

vanhempain välien rikkoutumista ja eripuraisuutta naapurusten

välillä!"

Jörgen katsoi tutkivasti Lystrupiin. "Tuntui, kuin olisitte

tarkoittanut äitiä ja minua puheellanne."

"No niin, kenties ei täälläkään liene kaikki paikallaan."

"Niin, nähkääs, äiti -- saatanhan puhua suuni puhtaaksi, ettehän

sitä kenellekään kerro -- äiti on saanut päähänsä, että meidän

tulisi lukea ruokaluvut päivällispöydässä, niinkuin hänen kotonaan

tehtiin. Tässä tuonnottain sai hän minut aivan tulistumaan, niin että

minä iskin nyrkkini pöytään ja kirosin, että semmoisiin kujeisiin

ei ryhdytä niin kauvan kuin minä lienen isäntä talossani. Ihmiset

saisivat taas uutta puheenainetta, ja sitä niillä on jo tarpeeksi."

"On jo tarpeeksi! Tulee mieleeni, mitä pappi sanoi viime sunnuntaina.

-- Me ihmiset, hän sanoi, pelkäämme näyttää maailmalle, että olemme

kristityitä."

"Höm!" Lystrup näytti tarkkaan punnitsevan jotakin veitsi toisessa,

haarukka toisessa kädessä. "Joko on outoa ilmassa tämänkin vanhan

kodin ympärillä?" "Totta totisesti on tämä surkeaa aikaa" -- hän

paiskasi veitsen pöytään -- "melua ja hajaannusta kaikkialla..."

"Älkää toki", ehätti Jörgen sanomaan, "älkää toki luulko, että Kaaren

ja minä..."

"Melua ja hajaannusta -- kyllä minä ymmärrän, Jörgen Siversen --

melua ja hajaannusta kaikkialla! Mikä metakka vallitsee kokouksissa

ja yhdistyksissä joka haaralla! Miten läksytetään toisiaan

sanomalehdissä! Auta armas, mitä ballaadeja syntyneekään meidän

päivinämme!"

"Niin, kehumiseen ei ole syytä," sanoi Jörgen ja pisti haarukkansa

maariankalaan.

"... Ja me rörbyläiset emme siinä suhteessa ole Pekkaa pahempia.

Missä vaan pari kolme henkilöä tapaa toisensa, siellä heti suhisee

ilmassa 'oikeistoa' ja 'vasemmistoa', 'elämää' ja 'uudistuksia.'

Eilen Mads Löve ja Kristen Hjulmand -- valtiopäiväin kanuunat,

niinkuin tiedätte -- kasahtivat vastakkain sepän mäellä ja haukkuivat

toisiaan niin että paja tärisi. Kyllä pölysivät miesten turkit!

Heidän välinsä oli ennen mitä parhain, he olivat muun muassa

yksitoista vuotta samassa lumenluontiyhtiössä -- nyt ei sellaisesta

voisi enää tulla kysymystäkään. -- Torstaina tulivat Lars Sörensen

ja Povi Madsen luokseni hyvin juhlallisina ja ilmaisivat, etteivät

he pidä siitä, että heidän poikansa saavat nuoranpäästä -- höh!

Mutta minä käskin heitä siivosti menemään hiiteen. Mitä arvelette

siitä, Jörgen Siversen? Minuako, joka olen ollut kohta neljäkymmentä

vuotta opettajana täällä, minuako tulee kouluamaan pari narria,

jotka hautoessaan hentomielisiä vapausaatteitaan eivät huomaa, että

selkäsauna on pennuille väliin erinomaisen terveellistä. Mutta

semmoisia ovat ihmiset nykyään. Huh! päätäni huimaa tämä elämä ja sen

tyhjänpäiväisyys. Jos tahdon pyytää miestä kyntämään peltoani, täytyy

minun ensin miettiä ja punnita, uskallankohan minä, onkohan hän noita

'kansallisia' ja 'henkisesti heränneitä' vai olisiko hän -- miten

nimittäisin heitä -- 'kuolleita sieluja.' Ihmiset näet ovat kuin

ruutia ikään. Parhaallaan kuin puhelet heidän kanssansa, leimahtavat

he kuin raketit. Herra varjele tätä aikaa!"

Kaaren oli mennyt ulos, Jörgen istui ja hymähteli väliin myöntävästi

Lystrupin puheesen.

"Ja ketä saamme kiittää kaikesta tästä? Ketäs muuta kuin minun

erinomaista naapuriani!"

"Se olisi kai alkanut hänettäkin kerran... -- Ryyppy vielä, Lystrup!"

"Olisi kai, mutta ei... no no, riittää, riittää!... ei sellaista

touhakkaa eikä niin helisevin lipuin... helisevin soitoin ja liehuvin

lipuin... maljanne!... Knuut... ääh! ääh! väkevää kuin myrkky!...

Knuutille jää kunnia siitä, että tämä 'kuollut paikkakunta' --

käyttääksemme uusmuotista vertauspuhetta -- on muuttunut valistuksen

vainioksi. Häntä saamme kiittää uudesta papistammekin. Tiesin hyvin,

miten hän hengenheimolaisineen kierteli ympäri pitäjää kokoamassa

nimiä. En kiellä, että olin hyvin tyhmä; arvelin: antaa heidän

koettaa! Niin nuori mies ei ikinä sitä virkaa saa! Mutta sekinhän

on meidän aikamme hyviä puolia, että vanhat, kokeneet ja kykenevät

papit ja opettajat syrjäytetään ja nuorukaisia pistetään virkoihin.

Saatte nähdä, Jörgen Siversen, että vielä toteutuu mitä olen sanonut:

kun minä kerran kuolen, tulee sijaani joku parikymmenenvuotias

tuulihattu..."

"Te ette saa puhua kuolemastanne, Lystrup, olettehan vielä vahva

mies."

"Minäkö vahva?" Hän pudisti päätänsä. "Pumppulaitos sisässäni ei ole

ollut enää kunnossa vuosikausiin. Te tiedätte, miten usein minua

ahdistaa... niin, niin, hengenahdistus, hengenahdistus!" Ja hän

pudisti taas päätänsä.

Puhe kääntyi uudelleen Knuuttiin ja Jörgen Siversen viittaili niin

selvästi Emman ja Knuutin väleihin, että Lystrup ei voinut olla

tarttumatta siihen hänelle niin vastenmieliseen aineeseen.

"Voimmehan puhua siitä, Jörgen Siversen, mutta se ei saa mennä sen

pitemmälle."

"Minä en ole puhunut siitä kenellekään, enkä ole sitä vastakaan

tekevä, sillä asia on sitä laatua, että muut eivät tarvitse pistää

siihen nokkaansa. Mutta eikö ole ihmeellistä, Lystrup, että sittenkin

kävi näin? Muistatteko, mitä puhuimme kerran heistä teillä?"

"Muistan, ja muistan senkin, mitä silloin sanoin. Mutta kun itse

muuttuu asianomaiseksi, niin alkaa asiaa katsella toisilla silmillä.

Muutoin saatan sanoa teille, että jos poika paremmin malttaisi

mieltänsä ja antaisi muille, mitä heille kuuluu, niin ehkä asia vielä

hyvinpäin kääntyisi."

"Niin, Knuut on alkanut liiaksi pöyhistellä."

"Eikö totta? Hän luulee voivansa taivuttaa kaksinkerroin meidät

vanhat. Tiedättekö, millä hän nyt tahtoo minut nutistaa?"

"Millä sitten?"

"Vapaakoululla. Perustetaan vapaakoulu -- hänen maalleen

luonnollisesti -- joka anastaa lapset minun koulustani --

ymmärrättekö yskän? Hän arvelee, että sitten on minusta päästy,

sitten minä olen nöyryytetty."

"Mutta oikeinkohan Knuutilla on semmoiset hommat?"

"Onpa niinkin. Miehet, joista äsken puhuin, antoivat minun

hienosestaan ymmärtää, että he panisivat lapsensa toiseen kouluun,

jos niikseen tulee. Minä tajusin heti tarkoituksen. Eilen sitten

kertoi Jörgen Smed minulle, että Knuut ja pappi olivat kauvan

seisoneet kirkkomäellä sunnuntaina ja keskustelleet vapaakoulusta,

mutta pappi ei ollut tuntunut vielä oikein taipuvaiselta. Se on

varmaa, että sitä vettä hänellä nyt on myllyssään."

"Knuut näyttäisi sietävän saada aika letkauksen nenälleen."

Lystrup nyykäytti päätään. "Hän tulee sen saamaan, malttakaahan vaan!

Ne molemmat saavat ryömiä minun jalkaini juuressa ja rukoilla hyvää

säätä, sen takaan."

"No, mitä arvelette tulevasta kokouksesta?" kysyi pastori Lange, kun

hän eräänä päivänä tuli koulumestarin luo ja tapasi hänet puutarhassa.

Lystrup taivutti ruumistaan taakse päin ja pullahutti suustansa

savupilven kohti pähkinäpuiden latvoja. "Mitäkö arvelen, herra

pastori?"

"Niin." Pastori kumarsi päätänsä ja katsoi silmälasiensa ylitse

kysyvästi Lystrupiin. "Tiedättehän, ettei se ole mikään valtiollinen

kokous, mutta ainoastaan pieni, ystävällinen yhtymys, joka

osaltansa synnyttäisi sovinnollisempaa henkeä paikkakunnassa. Eikö

olisi hauskaa unohtaa hetkeksi puoluekysymykset ja viettää kaikki

Istedinpäivää yhdessä sekä juhlan jälkeen huvitella vapaan luonnon

helmassa? Minä olen ajatellut pyytää teitä esittämään eläköönhuudon

kuninkaalle."

"Totta puhuen, herra pastori, en pidä sellaisista ystävällisistä

yhtymisistä, joissa nokitellaan toisiaan laulujen ja hurraahuutojen

säestyksellä."

"Mikään semmoinen ei siellä voi tulla kysymykseen. Intoilua ei

suvaita."

"Saanko luvan kysyä, herra pastori, ketä muita puhujia...?"

"Olen kirjoittanut kansanopiston johtajalle... no, no, kuulkaahan!"

"Minä tulen kokoukseen, herra pastori", vakuutti Lystrup painolla,

ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "tahdon voittaa tai kuolla oman

pesäni kynnykselle."

"En usko ollenkaan, että kansanopiston johtaja tulee, sillä hänen

tapanansa ei ole matkustella. Sitä paitsi voin vakuuttaa teille,

että hän on hyvin sävyisä ja maltillinen mies. Te varmaan luulette,

että kaikki vapauden ystävät ovat mielettömiä hurjastelijoita, jotka

muinaisen espanjalaisen ritarin tavoin hyökkäävät kaiken kimppuun,

mikä heistä tuntuu epäilyttävältä."

"Hedelmästä puu tutaan, herra pastori."

"Te ehkä tarkoitatte Knuut Olsenia. Mutta tiedättekö, Lystrup, mitä

minä arvelen? Kun puhun peittelemättä, niin mielestäni olette te eikä

kansanopiston johtaja tai joku muu syypää hänen äärimäisyyksiin asti

menevään vapauden intoiluunsa."

"Minä!" huudahti Lystrup ja otti piipun hampaistaan.

"Niin, te juuri! Ainaisilla hyökkäyksillänne hänen kimppuunsa ja

alituisilla ahdistelemisillanne olette tietämättänne kiihoittanut

häntä ja johtanut hänet äärimäisyyksiin."

"Herra pastori, jos ette olisi esimieheni..."

"Esimiehyys ei tule tässä kysymykseen! Mutta keskustelkaamme tyynesti

asiasta, hyvä herra Lystrup! Istutaan tähän siimekseen!"

"Te olette, nähkääs, vanha mies", jatkoi pastori, "ja siksi en

ihmettele, että mielipiteenne myös ovat vanhat. Mutta Rörby ei

jää vanhaksi Rörbyksi. Minulla on eräs ystävä, joka joku aika

takaperin piti jumalanpalvelusta täällä edeltäjäni sijasta. Hän

sanoi kerran, että hän oli tavannut täällä sitkeän, vanhanaikuisen,

mutta urhean kansan, jonka pohjalla näytti piilevän suuret määrät

vanhaa talonpoikaisvoimaa. Jos se kerran heräisi, olisi se tekevä

sen tavalla, joka tuntuisi. Hänen ennustuksensa on jo tavallansa

toteutunut, sillä meidän pitäjämme on nykyisin seudun vilkkain

taistelupaikka..."

"_Elämän_ ystäväin suureksi iloksi."

"Tähän asti säästössä olleet voimat", jatkoi pappi häiriytymättä, "on

otettu käytäntöön -- ehkä liiaksikin samalla haavaa. Väki on saanut

silmänsä auki, mutta sillä ei ole vielä tarpeeksi itsenäisyyttä

eikä asiain arvostelemiskykyä. Siksi käy täällä samoin kuin niin

monessa muussa paikassa meidän päivinämme: toiselta puolen ajetaan

takaa jotakin uutta ja puuhataan muutoksia, toiselta pysytään

itsepintaisesti kiinni entisissä vanhentuneissa oloissa... niin

se on, herra Lystrup. Ja kaikkialla, missä uudet ajatukset pian

valloittavat alaa, tulistuvat ihmisten mielet tyhjäntoimittajain ja

rauhanhäiritsijäin hauskuudeksi -- sellaisia ei puutu täältä enempää

kuin muualtakaan. Minä pappina en voi muuta kuin iloita pitäjän

heräämisestä, mutta..."

"Iloitsetteko te myös suunpieksämisestä ja...?"

"Mutta, hyvä ystävä, kuulkaa toki minua! Samalla olen usein

huolissani nähdessäni sitä katkeruutta ja tuomitsemishalua, joka

valtaa ihmisten mielet ja täyttää uhmalla sydämmet. Siitä minä en

iloitse, en ollenkaan, rakas herra Lystrup. Olen päinvastoin levoton

siitä, sillä jos se jatkuu tällä tavalla, on se tuottava minulle

arvaamattomia vaikeuksia minun omassa toimessanikin. Siksi tahtoisin

mielelläni -- en keskeyttää kehityksen kulkua, mutta koettaa saada

sovinnollisempaa ja veljellisempää suhdetta taistelijain välille.

Ja huomaatteko: tämä kokous kesäisen luonnon helmassa on ensimäinen

askel siihen suuntaan. Koettakaamme, emmekö kerran voi lyödä kättä

kätehen saman isänmaanrakkauden elähyttäminä, laulaa yhdessä vanhoja

laulujamme ja iloita ihanista muistoistamme."

"Minä tulen varmasti, herra pastori. Kun kansanopiston johtaja kokoaa

ympärilleen aseensakantajat meidän kylästämme, niin olisin huono mies

jos..."

"Mutta, rakas herra Lystrup, te ette ymmärrä koko asiaa." Ja papin

täytyi taas alkaa alusta.

Kun pastori Lange kotimatkalla oli ehtinyt majatalon sivuitse, kuuli

hän yht'äkkiä takanansa lyhyttä, läähättävää hengitystä. Hän kääntyi

ääntä kohti ja näki pienen, vääräsäärisen, paksun miehen tulla

huitovan jälestään. Kaksi pojanviikaria sattui olemaan saapusalla ja

toinen heistä sanoi miehen laukkaavan kuin sika, toinen hyppivän kuin

porsas.

"Herra pastori, herra pas... oi, saanko luvan... puh!"

"Kas, tekö se olettekin, Besser!"

"Anteeksi, että minä... Oi, mikä ristinvarsi liika lihavuus on

ihmiselle... puh, puh! Päivää, herra pastori! Suvaitsetteko, että...?"

Besser ojensi kätensä ja teki kumarruksen, jonka vaikutuksesta

varmaan hänen takanansa seisoja olisi lentänyt kappaleen matkaa

alamäkeen. "Minä kävin juuri", jatkoi läähättävä ravintoloitsija ja

pyyhkäsi pari kertaa nenäliinallaan hiestä kiiltävää otsaansa, "minä

kävin juuri pastoria tapaamassa, mutta pastori ei suvainnut olla

kotona, he, he, he, siksi rohkenen minä..."

"Onko teillä jotain asiaa minulle?"

"On, herra pastori." Uusi kumarrus. "Herra pastori arvasi heti...

Kävisikö pastorille laatuun astua hetkeksi minun halvan kattoni

alle... he, he?"

"Kiitos, mutta ehkä voitte sen toimittaa täälläkin, minun on oltava

seitsemän aikaan kotona", vastasi pappi ja katsoi kelloaan.

"Kyllä, herra pastori antaa vaan anteeksi...! Herra pastori ei saa

suinkaan... Se on eräs varsin tärkeä asia, joka koskee hyvin läheltä

tämän seudun ja koko Tanskan kansan kansallisuus-kysymystä."

"Mitä te sanotte!" huudahti pappi ja astui askeleen takaperin.

"Jatkakaa!"

Besser oli miettinyt valmiiksi alustuksen asiaansa, mutta hän oli

kuvitellut, että hän saa sen esittää istuen juhlallisena tuolilla

vastapäätä pappia tämän virkahuoneessa, ja sen täytyikin tapahtua

kadulla ja hän itse seisoi avopäin ja läähättäen papin edessä.

"Nähkääs, herra pastori", alkoi hän käsi nenäliinoineen

tärkeännäköisesti koukistettuna eteenpäin, "meidän aikamme on

levotonta aikaa, hyvin levotonta. Ilmakehä päämme päällä on...

on sähköä täynnä, ja sentähden, herra pastori, ei yksikään kelpo

tanskalainen ja kansanvaltaisuutta kannattava kansalainen saa

pysyä toimettomana. Minä luulen ja uskallan sanoa" -- hän nyykytti

päätään ja katsoi mairittelevasti pappiin -- "ettei kenenkään

persoonallisuus minuun vaikuta -- se olisi rikos uskontoa ja

siveellisyyttä vastaan... Anteeksi, herra pastori, että puhun niin

avomielisestä kirkon palvelijalle... hm, kirkon palvelijalle, jota

kohtaan tunnen mitä alamaisinta kunnioitusta, mutta, niinkuin sanoin,

persoonallisuus minuun ei vaikuta. Te tiedätte, herra pastori, että

minulla on omat tapani. Minä pelkään Jumalaa ja käyn suoraan tietäni

-- durch vorvärts fremad! erään kirjailijamme sanaan, katsomatta

Pekkaa tai Paavalia takanani. Se ei kenties ole viisasta, ehkä olisi

parempi häälyä eri puolueiden välillä, mutta sitä en voi tehdä, se on

minulle suoraan sanoen mahdotonta, se sotisi vastoin persoonallista

vakaumustani. Minä puhun suuni puhtaaksi, herra pastori. Ja sekin on

varmaa, herra pastori, että meidän rakkaassa isänmaassamme sorretaan

ja häpeämättömästi poljetaan erästä säätyä..."

"Mitä säätyä te tarkoitatte, Besser?"

"Virkasäätyä!" Sitä lausuessaan rypisti Besser kulmiaan ja

hujautti kädellään, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa virkasäädyn

häpeämättömille sortajille hyvinansaitun löylytyksen.

"Virkasäätyäkö? Oh, ei minun mielestäni."

"Kuulkaa, herra pastori -- en ollenkaan tahdo mielistellä teitä,

sillä personallisuus ei minuun vaikuta, mutta kymmenysten

lopettaminen ja pappien palkkausjärjestelmän muuttaminen, herra

pastori, se oli kerrassaan hävytön teko, sanon minä."

"No niin", sanoi pappi ja katsoi taas kelloansa, "mutta teillähän

piti olla asiaa minulle?"

"Minun mielestäni on virkasäädyn ja etupäässä pappien, korkeasti

kunnioitettujen kirkon palvelijain, kannattamalla uskontoa ja

siveellisyyttä pidettävä valtiota tasapainossa, niin ettei roskaväen

tiedottomuus ja vallankumoukselliset hankkeet saata sitä perikatoon."

"Mutta asianne?"

"Niin, nähkääs, herra pastori, olen nähnyt paljon maailmaa, mutta en

koskaan ole yhtynyt suuren runoilijamme Tykö Brahen sanoihin: isänmaa

on yksilölle velkaa kaiken mitä... herra pastori tietysti tuntee

sen. Minä olen nähnyt surulla ja mielipahalla, miten täällä meidän

pienessä, kauniissa, rakkaassa isänmaassamme, missä meillä voisi

olla niin hyvä olla, eri puolueet repivät, suoraan sanoen silpovat

toisiansa. Meidän on tehtävä jotakin, herra pastori, saadaksemme...

oi, malttakaa viisi minuuttia vielä, herra pastori, se tulee heti!

Voinetteko arvata, mitä minä yksinkertaisuudessani olen ajatellut? Te

tuskin sitä hyväksytte, mutta sanon sen kumminkin. Näin meidän kesken

puhuen olen tuuminut, emmekö koettaisi saada aikaan semmoista...

semmoista pientä, elikkä semmoista suurta kansanjuhlaa Rörbyn

metsässä, semmoista ystävällistä..."

"Ahaa, sekö olikin sydämmellänne! Mutta sehän on jo päätetty ja

tunnettu asia."

Besser ei ollut tietysti kuullut mitään koko hommasta, mutta hän

tunsi itsensä erittäin ihastuneeksi huomatessaan sen "henkisen

sopusuhtaisuuden", joka oli saattanut saman ajatuksen syntymään sekä

papin että hänen mielessään.

Pastori Lange ojensi kätensä jättääkseen hyvästit, mutta Besserillä

oli vielä eräs isänmaallinen velvollisuus sydämmellään.

"Nähkääs, herra pastori, teiltä ja muilta puhujilta saamme me

henkistä ravintoa... lyhyesti sanoen: te ravitsette meitä

henkisesti, mutta -- se on tosin sivuseikka vaan, mutta vatsa ja

muut elimet -- he, he, on naurettavaa puhua sellaisesta, mutta nekin

vaativat osansa, ja jos pastori suvaitsee... he..."

"Olen jo aikoja sitten käsittänyt, mitä te tahdoitte sanoa, Besser.

Te otatte luonnollisesti mukaanne muutamia tynnöriä olutta, sikareja

ja muuta hyvää... No, hyvästi nyt!"

"Niinkuin suvaitsette, herra pastori! Se on vaan sivuasia...

Kiitoksia, herra pastori! Hyvästi, hyvästi!"

Pieni ravintoloitsija pyyhki otsaansa ja palasi tarjoilupöytänsä

ääreen itsetietoisena siitä, että tärkeä isänmaallinen asia oli

hyvällä alulla.

Sillä aikaa oli Lystrup värähtelevin sieramin ja piipun luuta

pureksien lyhyillä, mutta nopeilla askelilla mittaillut puutarhan

lehtikujaa. Mutta hän tuli pian hikiseksi ja häntä alkoi

hengästyttää. Hänen täytyi mennä sisään ja turvautua lepotuoliinsa.

"Niin, niin", sanoi hän ja pyöritti peukaloitaan, "aika jättää minut,

aika jättää minut."

Ja taas oli hänellä eräs noita hetkiä, jolloin omituinen heltynyt

sieluntila valtasi hänet. Painostava, raskas tunne mielessään

ajatteli hän innokasta, pitkää työtänsä pitäjässä. Eikö poikue

poikueen jälkeen ollut saanut kasvaa hänen vaalivan silmänsä alla?

Eikö hän kaikin voimin ollut taistellut raakuutta, epärehellisyyttä

ja kaikkea pahaa vastaan, karaissut hentoja jäseniä ja avannut

nuoria silmiä näkemään elämän velvollisuuksia? Eikö hän aina ollut

rehellisesti ja parhaan kykynsä mukaan koettanut kasvattaa lukuisaa

oppilasparveansa, noita silloin kasvavia ihmistaimia, joista

muutamilla jo alkoi olla harmaita hiuksia päässänsä? Eikö hän ollut

koettanut saada heistä kunnollisia, hyviä ja rehellisiä ihmisiä,

jotka ahkeruudessa, toimeliaisuudessa, rakkaudessa kuninkaasen ja

isänmaahan sekä kaiken pyhän ja toden kunnioituksessa olisivat

esi-isiensä vertaisia ja jättäisivät samat ominaisuudet perinnöksi

jälkeläisilleen? Neljäkymmentä vuotta oli hän ponnistanut ja

taistellut, neljäkymmentä vuotta hoitanut vaivaloista johtajan tointa

elämän eksyttävässä erämaassa, edessään toivon tulipatsas ja takanaan

aaltoilevat kansajoukot. Ja mikä oli hänen palkkansa? Seisoiko hän

vanhuutensa viime hetkinä vuoren huipulla ja silmäili ylentäviä

näkyjä...?

Hän rypisti suuria, harmaita kulmakarvojansa ja räpäytti kahdesti

silmiänsä vapautuakseen muutamista pisaroista, jotka riippuivat

silmäripsissä.

Ei, hänellä ei ollut mitään ylentäviä näkyjä. Hän näki, miten vanhat,

rakkaat oppilaat toinen toisensa jälkeen jättivät hänet, murtivat

kaikki entiset siteet, muuttuivat hänen vastustajakseen ja unohtivat

nöyryyden ja kunnioituksen, mitä he olisivat olleet velvolliset

hänelle osoittamaan. Olivatpa he vielä väliin mukana huutamassa

hänelle: "alas, alas!"

"Niin, niin, aika jättää minut."

Hänen katseensa etsi sohvan yläpuolella olevaa kuvaa. Ja Fredrik

kuudennen punaisen takin ympärille muodostui loistava, kirkas kehys,

muistojen, valoisien, väririkkaiden muistojen kehys. Hänen eteensä

avautui kokonainen ajanjakso, täynnä valoisia pilkkuja, tarkkaa

oikeudentuntoa ja horjumatonta tahdonlujuutta, velvollisuuksien

pyhänä pitämistä ja vanhan kunnollisuuden kunnioittamista.

"Hm, se oli silloin!"

Mutta kehys hajautui, kuvat vaalistuivat, muuttuivat usvaisiksi,

epäselviksi, ja vähitellen valoisa ajanjakso kokonaan katosi

ja sen sijalle siirtyi kirjava nykyisyys -- samea ajanjakso,

jossa koulumestarin vanhat silmät näkivät vaan hajaannusta,

mielivaltaisuutta ja onttoa ihanteellisuutta. Ei milloinkaan hän

ollut vielä niin selvästi tuntenut, että hänen aikansa oli ohitse.

Jonkun ajan kuluttua heitetään hänet pois niinkuin työkalu, joka

ei kelpaa enää käytettäväksi. Nousevat polvet kävelevät hänen

haudallaan, osoittavat sitä, hymähtävät alentuvasti ja sanovat:

"siinä lepää muuan vanhan ajan verrattomia lukkareja!" Taas muutamia

vuosia ja hänen nimensä on unohtunut, pyyhitty kuin luku taululta.

Poikkeustapauksessa saa hän vielä elää uudelleen narrinosassa jossain

hauskassa huvinäytelmässä ja tulla esitetyksi yleisölle, joka on

kokoutunut nauramaan elämän hullunkurisuuksille.

Hänen vanha sydämmensä alkoi kapinoida, mutta sama heltynyt mieliala,

joka äsken oli vallannut hänet, pääsi taas voitolle ja painoi

vienon surumielisyyden leiman hänen ajatuksiinsa. Hän tunsi taas

olevansa niin yksin ja hyljätty. Hänen alakuloisuuttansa lisäsi

kalvava tunto siitä, ettei hän omannut enää muinoista kuntoaan eikä

johtamiskykyään. Hän tunsi syvää sääliä itseänsä kohtaan, ja pitäen

kättänsä vielä kosteilla silmillään huokasi hän: "oi Jumalani!"

"Isä!" kuului samassa hänen vierestänsä ja hän tunsi käsivarsien

kietoutuvan kaulaansa. Emma, joka Lystrupin huomaamatta oli tullut

huoneesen, oli jo kauvan aikaa seisonut hänen tuolinsa takana ja

kärsinyt hänen kanssansa. Kun viimeinen vihlaiseva tuskanhuuto kohosi

koulumestarin rinnasta, ei tyttö voinut enää kauvemmin pidättää

itseänsä, vaan heittäytyi nyyhkyttäen isänsä kaulaan.

"Mitä, lapseni?" kysyi Lystrup ja työnsi hänet hellästi luotaan.

"Minä olen niin pahoillani sinun tähtesi, isä."

Joukko johtopäätöksiä välähti salaman tavoin Lystrupin aivoissa.

Tänään hän, huomenna kenties pari uutta itkijää, muutamain päiväin

perästä koko kylän väki vuodattamassa säälinkyyneleitä...! "Säästä

kyyneleesi, tyttöseni, minä en niitä tarvitse!"

Lystrup nousi ja suoristi vanhaa, kookasta vartaloansa. Alakuloisuus

ja arkuus oli kadonnut samoin kuin toisinaan teaatterissa sankarin

valepuku katoaa äkkiä lattian alle. Voimakkaana ja pystypäisenä

seisoi hän siinä. Näytti kuin olisi hän juuri taivuttanut koko Rörbyn

jalkojensa juureen. Surkutella Fredrik kuudennen vanhaa urhoa...! Ei,

leijona ei alennu vastaan ottamaan pikkueläinten säälinosoituksia!

Heinänteko oli päättynyt. Viime päivinä oli Rörbyssä vähän päästä

ollut sade- ja ukkoskuuroja, mutta kahdentenakymmenentenäviidentenä

päivänä heinäkuuta koko luonto säteili ja uhkui tuoreutta ja

eloisuutta. Suolla olevat mustat turveröykkiöt oikein höyrysivät

auringon paisteessa. Villi-ankan pojat räpiköivät ruovostossa ja

musta nokikana tepasteli suurilla, litteillä jaloillaan sinne

tänne kaislikossa, väliin äännähdellen armaallensa rumalla

tavallaan. Utuinen, auringon lämmittämä ilma vipatti hiljaa metsän

vihreälatvaisten puiden yläpuolella. Lukematon joukko palsternakkoja,

keltakukkia ja kuperkeikkoja kasvoi molemmin puolin tietä ja

niiden tuhansista pienistä kukista kohoava väkevä tuoksu täytti

ilman. Määrätön paljous hyönteisiä, kullankeltaisia tai harmaita

kovakuoriaisia ja monivärisiä perhosia hääri korsien ja kukkien

ympärillä, ja peltoleivoset istuutuivat milloin toisen, milloin

toisen kasvin latvaan, avasivat punaisen kitansa ja päästivät sulavan

lirityksensä kuuluviin.

Teillä ja poluilla, jotka kaikki yhtyivät maantiehen, näkyi kirjavia

ihmisjoukkoja liikuskelevan ja metsässä vilisi juhlapukuisia

rörbyläisiä sekä naapuripitäjäläisiä. Siellä näki vanhoja miehiä

keppi kädessä ja silkinhienoinen, vähän kellahtava tukka valumassa

olkapäille, näki nuorukaisia, joiden vaalea tai tumma tukka oli

piilossa hatun alla, niin että ainoastaan niskassa ja korvien

seuduilla muutamia hikisiä kiharoita pisti näkyviin. Siellä näki

myöskin hymyileviä, päivettyneitä tyttöjä, sävyisiä, hyvinvoivan

näköisiä vaimoja ja pieniä, toivehikkaita ihmisvesoja, joiden

suupielet kiilsivät ja jotka pitelivät käsissään voirinkelejä

ja hunajakakkuja. Jotakin juhlallista ja sopusointuista oli

mielialassa, mikä vallitsi joukkueessa. Räjähdysaineesta ei näkynyt

jälkeäkään -- se oli jätetty kotiin. Jokainen oli saapunut siinä

vakaassa aikomuksessa, että nauttisi luonnon ihanuudesta ja juhlan

hauskuuksista sovussa ja rauhassa kaikkien kanssa. Soittokunta, johon

kuului puoli kolmatta miestä -- s.o. kaksi täysikasvuista ja yksi

oman arvonsa tunteva pojan tynkä -- seisoi kiiltävät torvet käsissään

lähellä puhujalavaa, joka oli kuusen oksilla ja lipuilla kaunisteltu.

He näyttivät vetävän ilmaa keuhkoihinsa läheistä puhallusta varten.

Ruokaa oli kukin tuonut matkassaan, mutta juomatavaroista, kahvista,

leivoksista, sikareista y.m. oli toimelias, isänmaallismielinen

Besser pitänyt huolta. Kaikki oli valmiina Istedinpäivän viettoa

varten. Jörgen Siversenin ryppyinen naama vetäytyi leveään hymyyn,

kun hän saapui juhlapaikalle ja näki valmistukset. Mutta mitä

ihmettä oli pistänyt kunnon vanhuksen päähän! Korvilla luuhottava

lammasnahkalakki oli poissa ja sen sijalla komeili pieni,

pyöreälakinen, muodinmukainen hattu. Koko joukko oli ihmeissään ja

Sören Hugger väitti voitonriemuisena, että Jörgen oli jättämäisillään

vanhoillisuutensa ja kääntymäisillään uusille urille.

Muutamassa kohti metsän ulkolaidassa seisoi Knuutin sisar ja veti

miestänsä hellästi käsipuolesta. "Kuule... tule mukaan, Frans!

Tiedäthän, että kaipaat virkistystä."

"En voi, Bodil, menen kotiin."

"Mitä joutavia! Tule vaan ja anna raskaiden ajatustesi olla! Ehkäpä

eno taipuu vielä tällä kertaa meitä auttamaan."

"Minä olen pyytänyt enosi apua niin usein ennen, etten voi sitä enää

tehdä."

Asia, mitä puolisot käsittelivät, oli todenperästä vakava. Frans

Larsenin asiat olivat vuosien kuluessa huonontuneet ja hänen täytyi

tehdä yhä uutta velkaa. Sillä kertaa oli 5000 kruunua lankeava hänen

maksettavaksensa aivan lähimmässä tulevaisuudessa, mutta mistä ja

miten hän rahat saisi, sitä hän ei tietänyt, ja siksi hän ei saanut

rauhaa, ei yöllä eikä päivällä.

"No, siellä tuokin tulee", sanoi Frans, joka oli huomannut Knuutin

suolla leppäpehkojen välissä. "Väistytään syrjään!"

"Hän on jo huomannut meidät, Frans. Eikä meidän tarvitse paeta

veljeäni, hän ei tee meille mitään pahaa."

"Ei pahaa, mutta ei hyvääkään, moinen..."

Hikisenä ja päivettyneenä lähestyi Knuut sisartansa ja lankoansa ja

tervehti heitä. Frans vetäytyi samassa puhuttelemaan erästä tuttuaan,

jonka hän oli huomannut metsässä, ja Bodil käytti tilaisuutta

hyväkseen välittääkseen Knuutille hätäänsä.

"... Eikä siinä kaikki. Puute ahdistaa meitä joka haaralla.

Huomasitko, miltä hänen juhlapukunsa näytti, ja minulla on ylläni

vanha, paikkainen alushame. Joka hetki pelkään sen näkyvän ihmisille."

Knuut katsoi häneen suurin silmin. "Hyvä Jumala, niinkö pitkällä jo

ollaan, Bodil!"

Samassa palasi Frans.

"Hm", alkoi Knuut, "ehkä voin auttaa teitä pahimmasta hädästä, jos

vaan sinä, lanko... hm!"

"Ethän sitä todella tarkoittane, Knuut?"

"Oikein todella. Me emme ole milloinkaan syntyneet särpimään samasta

kupista, mutta syytä voi olla yhtä paljon minussa kuin sinussakin.

Rahoja ei minulla kyllä ole, mutta tiedän mistä niitä saa ja tahdon

taata sinua."

"Sitä en olisi uskonut sinusta, Knuut. Kiitos, Knuut, kiitos...!"

sanoi Frans ja tarttui Knuutin käteen.

Molemmat langokset seisoivat silmät kyynelissä ja pudistivat

toistensa käsiä. Sinä hetkenä muodostui heidän välillensä

ystävyyssuhde, joka ei koskaan rikkoutunut. Liikutettuina ja iloisina

siirtyivät sitten nuo kolme juhlavierasta liputetulle kentälle.

Lystrup, joka myöskin oli sillävälin saapunut, oli päivän kunniaksi

ottanut päähänsä korkean hatun, joka samoin kuin kalottikin oli

takaraivalla. Hän puhutteli tuttujaan ja koetti päästä selville

asemasta kävellessään pitkä, porsliinikoppainen, sarvikansinen piippu

kädessään keskellä joukkoa, joka oli ryhmittynyt moniin erisuuruisiin

parviin. Kansanopistonjohtaja ei ollut saapunut, ja sentähden uskalsi

Lystrup toivoa, että juhla menisi suuremmitta onnettomuuksitta.

Mutta epäilys valtasi hänet uudelleen, kun hän sattumalta sai kuulla

muutamain juhlavierasten mietteitä. Noiden iloisten, rauhallisten

ihmisten keskellä näytti todellakin kävelevän muutamia, joiden sormen

päitä oikein kihelmöi halu saada pistää sytytys-lanka paikkaan, missä

vähänkin olisi ollut räjähdysaineen nimellistä. "Tahtoisitko sinä,

Sören Persen", kuului muutamasta ryhmästä, "että talonpojan pitäisi

vielä ryömiä nelinkontin herrain edessä samoin kuin entiseen aikaan,

jolloin meitä istutettiin vielä mustassa penkissä?"

"Niin, näytät olevan sitä mieltä, kuin pitäisi kuninkaan ottaa

ministeriksensä, ketä sinä ja sinun ystäväsi osoittavat sormellaan?"

"Hyvä on!" arveli Lystrup. "Siellä ollaan varppeisillaan!"

Eräässä toisessa kohti kuuli hän muutamain nuorten miesten lausuvan

mielipiteitänsä koulukysymyksestä.

"Olen vakuutettu siitä", lausui muuan nuori vapaakoulunopettaja

naapuripitäjästä, "että valtion koululaitos on perustuksiaan myöten

mädäntynyt. Ei aikaakaan ja se on lysähtävä kokoon, niin että ryske

kuuluu kaukaisimpiinkin salon soppiin."

Lystrupin mieltä kihelmöi; mutta hän katsoi arvoansa alentavaksi

antautua otteluun moisen vastustajan kanssa. "Kas sitä!" sanoi hän

vaan sivukulkiessaan, "ne ovat vapauden kasvatteja ne!"

Vihdoinkin kulki Lystrup kahden tilanomistajan ohitse, jotka

käsittelivät keskusteluainettansa mitä suurimmalla tyyneydellä. Se

oli varmasti ilahuttava vanhaa, rauhaa rakastavaa sydäntä. Lystrup

kuunteli. He puhuivat -- porsaista. Niin, niin! Hän kääntyi yleisöön

päin, asetti kädet lanteilleen ja huokasi: "jospa puhuisittekin

porsaista kaikki!"

Besser oli hankkinut pöytiä ja penkkejä juhlapaikalle ja näki

iloksensa oluen ja virvoitusjuomain nauttijain niitä ahkerasti

käyttävän. Milloin ponnahti korkki sooda-, milloin olutpullosta.

Besser oli tänään paljasta kohteliaisuutta ja päiväpaistetta. Hän

oli aivan vakuutettu siitä, että Ellen ohikulkiessaan oli hymyillyt

hänelle äänetöntä, paljon puhuvaa hymyään ja sentähden ajatukset

hänen aivoissaan hyppivät kuin poikain kumipallot. "Tänään se on

tapahtuva", ajatteli hän ja piti koko ajan silmällä vanhaa Jörgen

Siverseniä.

"Herra Lystrup, me alamme", kajahti äkkiä puhujalavalta, ja samassa

alkoi kuulua laulun ja soiton säveliä vanhain, tuuheain pyökkien

siimeksestä.

Puheista kertominen täytyy jättää. Niissä vallitsi läpeensä

rauhallinen ja toivorikas isänmaallinen henki, ja yleisö yhtyi aina

koko sielustaan eläköönhuutoihin, mitä niiden lopussa esitettiin.

Mutta juhlaa seurasi pieni jälkinäytös, johon emme voi olla

kajoamatta.

Kun Knuutin oli juhlan vakavan puolen lopettajaisiksi lausuttava

muutamia sanoja, oli hän siksi varomaton, että kosketteli ajanhenkeä,

ylisti sen inhimillisyyttä, valistuspyrintöjä j.n.e. Samalla oli

sopusointuinen, rauhallinen mieliala kuin poispyyhäisty. Ja kun

Knuutin puheen jälkeen vapauden ystäväin innokkaat eläköönhuudot

alkoivat raikua, murtui vanhan koulumestarin kärsivällisyys ja hän

tunsi velvollisuuden vaativan häntä puhumaan. "Saanko puheenvuoroa?"

huusi hän, ennenkuin vielä eläköönhuutojen kaiku oli ehtinyt kuolla

tyynessä kesäilmassa.

Taistelunhenki oli kuin saaliinhimoinen leijona hyökännyt keskelle

ihmisjoukkoa. Ei kukaan tahtonut sitä häätää pois. Päät kohosivat,

posket hehkuivat ja jokaisen kasvoista saattoi lukea: "otellaan,

otellaan!"

"Äskeinen puhuja kuvasi meille ajan henkeä", alkoi Lystrup puhua

koko keuhkojensa voimalla, kun hän ensin oli tehnyt tavanmukaiset

liikkeet käsillään. "Mutta minä sanon: Jumala varjelkoon meitä

valistuksesta!... Olkaa huoletta, herra pastori, en ole yhtään

kiihoittunut... Jos te, arvoisat kuulijani, tahdotte nähdä ajanhengen

oikeassa karvassaan, niin minä paljastan sen teille ja näytän, miten

surkuteltava se on..."

"Alas!" huusi joku. "Ei, anna vaan heille oikein kelpo lailla!"

kuului toisaalta. Syntyi yleinen levottomuus. Viimein täytyi papin

kehottaa yleisöä rauhoittumaan. Hän oli sitä tehdessään aivan kalpea.

Yleisö huomasi, että oli tosi kysymyksessä ja asettui.

"En taputa ajanhenkeä poskipäille, tunnustan sen suoraan", jatkoi

Lystrup. "Otamme esimerkiksi tarkasteltavaksemme ylistetyn

inhimillisyyden, josta äskeinen puhuja mainitsi ja joka on muuan

ajanhengen hyviä ominaisuuksia. Sääliessään 'kärsivää ihmiskuntaa'

hellitellään raakuutta ja intohimoja, rakennetaan pieniä, mukavia

kamareja varkaille ja roistoille, missä he voivat säilyttää nahkansa

kuivina ja viettää turvallista ja huoletonta elämää, ihaillaan

luonnontilassa elämistä ja pidetään suurta ääntä roskaväen jaloista

ja pyhistä tunteista. Se on sitä Rousseaun metsäläis-oppia, ja sitä

täällä meidänkin maassamme koetetaan panna käytäntöön, kun se ensin

on muun maailman villinnyt. Minua ei ihmetyttäisi, jos lopulta

itse luontoakin aljettaisiin hemmotella, viljeltäisiin nokkosia ja

ohdakkeita huoneissa ja syötettäisiin repoja makeisilla. Ja mikä

tuosta siunatusta inhimillisyydestä on seurauksena? Eikö se, että

roskaväki saa vallan ja me muut saamme kauniisti väistyä heidän

tieltänsä? Vieläkö luulette olevan jotain kunnioitusta herättävää

yhteiskunnassa, missä upseerit ja sotilaat, mestarit ja oppipojat,

isännät ja rengit kävelevät käsikoukkua ja toisiaan sinuttelevat?

Mutta eikö sitten jo huomaakin, miten yhteiskunta natisee kaikista

liitoksistaan? Mitä kevytmielisyyttä ja tapainturmelusta kaikkialla!

Mitä vauhtia edistyvät päivälliskemut, tanssiaiset ja muut

narripelit! Miten ponnistellaan voittaakseen toisensa ylellisyydessä

ja turhamaisuudessa! Ja kun ei ole itsellä varaa, niin pöyhistellään

lainahöyhenillä ja petetään ihmisten silmiä koreilla vaatteilla,

joiden alla voi olla repaleinen paita. Kun lainaaminen ei enää

käy päinsä, niin otetaan omin lupinsa ja livistetään käpälämäkeen

toisen rahojen kanssa vähääkään välittämättä siitä, että retki voi

päättyä kuritushuoneeseen. Ja siitä huolimatta saatetaan vielä

kerskaten puhua ajan edistyksestä. Sanomalehdet ovat täynnä roskaa

ja tyhjänpäiväisiä juttuja, köykäisiä, onttoja ajatuksia lähetetään

maailmaan ja kansa tervehtää niitä riemulla ja muuttuu niiden

täysiveriseksi liittolaiseksi. Parrattomat piimäsuut juoksentelevat

ympäriinsä ja kuvittelevat olevansa koko pöpöjä kuultuaan pari

'kansallista esitelmää.' Vastustelemista ja arvostelua kuulee

kaikkialla. Niin, ystäväni, semmoinen on meidän aikamme -- se se

on sitä ajanhenkeä! Ja kutka ovat syypäät kaikkeen? Eivätkö juuri

nuo laulavat vapauden ystävät, jotka kannattavat kansallisia

mielipiteitä, hemmottelevat roskaväkeä ja rakentelevat mielettömiä

ilmalinnoja? Sekin ala, millä minä työskentelen, on muutettava

muodinmukaiseksi. Pois mätäpesä, jolla on nimenä valtionkoulu, ja

asettakaamme sijaan uusi koulu, jonka kulmakivinä ovat vapaus,

Bjarkeviisut [Tarkottaa erästä Grundtvigin laulua. Suom.] ja

ruusuhohteinen tulevaisuus! Tunnen mainiosti tämänkin puolen

ajanhenkeä ja tiedän, mitenkä nuoria kuljetellaan pilvien takaisissa

maissa ja miten heille lauletaan vapausvirsiä..."

"Näkee selvään, että olette tottunut heiluttamaan pamppua!" huusi

joku, mutta Lystrup, joka juuri sai yskänkohtauksen, ei sitä onneksi

kuullut. Hiki virtasi pitkin hänen poskiaan, hän pyyhki punaista

naamaansa, veti ilmaa keuhkoihinsa ja pani jyrkän vastalauseen

"kaikkia vapauden apostolien oppeja" vastaan. Erityisesti tähtäsi

hän sen "noihin suurisuisiin poikanulikoihin, jotka tuskin osaavat

panna omat housunsa kunnollisesti kiinni, kun jo intoilevat joka

tilaisuudessa ja toitottavat ajan hengestä."

Yleisö rähähti nauramaan ja eläköön- ja paheksumishuudot sekaantuivat

toisiinsa, niin että koko ilma oli yhtenä surinana. Puheen aikana

olivat Knuut ja pappi usein kuiskutelleet keskenään tehden innokkaita

liikkeitä käsillään. "En voi olla puhumatta, herra pastori!" "Enhän

minä tahdokkaan teitä kieltää, mutta muistakaa -- olkaa varovainen,

kuuletteko!"

Lystrupin viimeiset sanat olivat sattuneet Knuutin sydämmeen kuin

myrkytetty nuoli. Hänen täytyi pidellä kiinni puhujalavan kaiteesta

kuullessaan naurua, joka ei vielä ollut ehtinyt asettua. Maailma

huojui hänen silmissään. Hän tunsi, ettei hän koskaan voisi sitä

hetkeä unohtaa.

"Hm, tahdon... hm... tahdon tehdä vaan pari pientä huomautusta",

alkoi hän ja puri hampaansa yhteen ikäänkuin tukahuttaakseen

kiivauttaan. "Koulumestari maalasi kaikki meidät vapauden ystävät

ja elävän hengen valistuksen kannattajat järjettömiksi olennoiksi,

jotka leijailevat pilvien takaisissa maailmoissa. En tiedä, josko

joku täällä saapuvilla olijoista menee innostuksessaan niin pitkälle,

mutta tiedän, että täällä on useita, joiden mielestä vapaakouluaate

on kansallisen elämän kaunein kukka, kukka, jonka täytyy saada aueta

koko ihanuudessaan ja joka on sen kerran tekevä."

Hän tunsi voivansa yhä paremmin hillitä itseään ja uskalsi

sentähden tarttua käsiksi Lystrupin puheesen, jonka perättömyyttä

hän asteettaisin koetti todistaa. Erehdyksiä ja yhteiskunnallista

rappeutumista ei saanut lykätä vapauden niskoille; paljon suurempaa

tapainturmelusta on ollut valtioissa, missä herravalta valtikkaansa

heilutti. Mutta mikä kieltämättä oli vapauden ansiota, niin se

oli ihmishengen herääminen. Tietä sille, näyttäytyipä se sitten

kirkollisen elämän tai valistusrientojen piirissä! Murrosajat olivat

välttämättömiä kansojen elämässä. Ne pitivät yhteiskuntaa nuorena ja

elinvoimaisena ja olivat paljoa paremmat kuin se kuollut tila, joka

jäykistää kaikki kaavoihinsa ja muuttaa ihmiset muumioiksi. "Uusi

aika koittaa meille, ystäväni. Meillä on ollut pappis-, aatelis- ja

kuningasvallan aika, luulen, että seisomme käännekohdassa, joka

-- huolimatta siitä, että kuningasvalta jää ennalleen -- on vievä

meidät valoisaan kansanvallan aikaan, jolloin kansa itse pääsee

kohtalonsa herraksi. Se aika on kaivava päivän valoon sen, mitä

kansassamme on syvintä ja parhainta, se on levittävä loistavia

tulevaisuuskuvia sen silmien eteen, mutta se on myöskin pakottava sen

semmoiseen itsekehitykseen, että se voi tulla toimeen omin neuvoin.

Minä uskon, että on olemassa voima, joka kääntää historian lehtiä ja

johtaa kunkin kansan kehitystä jotain määrättyä päämäärää kohti sitä

mukaa kuin kansat itse antautuvat sen johdettaviksi. Ottakaamme sen

pitkän koetusajan jälkeen, minkä kansamme on saanut kestää, vaaria

siitä kutsumuksesta, mihin nykyaika meitä johtaa! Älkäämme peljätkö

taistelua ja mullistuksia, älkäämme vapisko jos vanhanajan pei..."

-- hän oli sanoa peikot -- "vanhanajan ihmiset puskuilevat meille.

Elämä, toivo ja totuus on meidän puolellamme, ja kerran näytämme,

kuinka heidän vanhettuneet ja ummehtuneet mielipiteensä hajoavat kuin

akanat tuuleen...!"

Hän huomasi Emman, joka seisoi erään puun takana ja tuiotti

häneen tuskainen, melkein epätoivoinen ilme silmissään. Knuut oli

kiihottunut, hänen kasvonsa hehkuivat, silmänsä paloivat. Epäilemättä

oli hänellä vielä terävin nuolensa, jäljellä, mutta Emman katse

häiritsi hänen taistelu-intoansa siinä määrin, ettei hän tuntenut

enää voivansa jatkaa. Samassa alkoi taas hyvä- ja hurraa- sekä

paheksumishuutojen pauhina puhujalavan ympärillä. Tuntui kuin

maakannas olisi murtunut ja kahden meren laineet yhtyneet toisiinsa.

"Mistä lehdestä sinä sen olet oppinut?" kysyi Lystrup ärsyttävä ilme

kasvoillaan.

"Minulla ei ole tapana lukea ulkoläksyjä", vastasi Knuut

värähtelevällä äänellä. "Sitä tein vaan siihen aikaan, kun teidän

pamppunne riippui selkäni takana."

"No, no", tarttui pappi puheesen, "älkäämme menkö mieskohtaisuuksiin!"

Näkymättömiä teitä myöten oli taistelun henki levinnyt koko yleisöön.

Joka haaralla näkyi hehkuvia kasvoja ja ihmisiä, jotka viittoivat

innokkaasti käsillään, ja satojen äänien surina täytti pyökkimetsän.

Pappi pudisti epätoivoisena päätänsä, astui sitten koko pituudessaan

puhujalavalle ja teki merkin kädellään ikäänkuin vaatiakseen

hiljaisuutta. Melu vaikeni heti, ja hän julisti juhlan päättyneeksi

seuraavaan tapaan:

"Ei kukaan rakasta vapautta siinä määrin, ettei hän salaisesti

haluaisi hallita toisia, sanoo englantilainen runoilija Goldsmith.

Ja hän on oikeassa. Mikä se on, joka vapauden ja sivistyksen nimessä

nostaa kansan kansaa vastaan, avaa tykkien ja helvetinkoneiden

kidat ja saa verivirrat vuotamaan taistelukentillä? Eikö se ole

vallanhimo, omien pyyteiden edistämis- ja toisten sortamisinto?

Ja jos tarkastelemme kansojen omia sisäisiä taisteluja, missä

myrkytetyt sanat lentelevät eri puolueiden välillä ja kynä ja kieli

repivät haavoja, joita kirvelee vielä vuosimääriä jälkeenpäin --

eikö siinäkin huomaa samaa vallanhimoa, samaa pyrkimystä saada

omat mielipiteensä tunnustetuiksi? Kaikissa meissä on, kenessä

suuremmassa, kenessä pienemmässä määrässä itsepäisyyttä ja

itseviisautta, ja monesti käy niin, että nimitämme kiihottumistamme

innostukseksi ja kuvittelemme mielessämme, että kovat sanamme ovat

oikeutetun harmin purkauksia. Älkää luulko, hyvät ystävät, että

minä kokonaan vaadin teitä luopumaan aseistanne. Älkää luulko, että

mielestäni ainainen rauha on hyväksi. Jos vesi saa kauvan seisoa

yhdessä kohti, alkaa se mädätä, raikkaana pysyy se ainoastaan sen

kautta, että raitis tuulen leyhkä pitää sitä liikkeessä. Sentähden

on ajanvirtaa -- jos emme kerran kaikki tahdo molskahtaa sen

pohjaan kuin hengetön lokapallo -- raikkaiden hengentuulahdusten

virkistettävä ja työnnettävä uusia uria myöten keskelle ihmiselämää.

Ainoa, mitä tahdon, hyvät ystävät, on että kinastus ja kaivelu

talttuisi, intohimot, jotka usein voivat olla suureksikin vahingoksi,

menettäisivät voimansa ja taistelijain välillä vallitseva katkeruus

ja tuomitsemishalu, joka, sen sijaan että edistäisi hyvää asiaa,

turmelee sitä, katoaisi. Myös teillä, joita muutoin pidän

hengenheimolaisinani, on omat vikanne..."

"Hyvä!" huusi Lystrup kaikin voimin.

"En epäile, että intonne on todellista ja vakavaa, mutta

sallikaa minun lausua teille rehellisesti, että te, samoinkuin

vastustajannekin, joskus unohdatte, että ainoastaan se, mikä johtuu

totuudesta ja rakkaudesta, voittaa ja elää. En tahdo jäähdyttää

teidän intoanne taistelussa uuden asianne puolesta, mutta liika

kiihkeys ei ole milloinkaan eduksi. Nykyisyyttä ja entisyyttä

yhdistävät toisiinsa lukemattomat hienot juuret, joita ei saa poikki

yhdellä ainoalla ajattelemattomalla iskulla. Tarkastakaamme, miten

maailman suurin sivistävä voima, kristinusko, on päässyt valtaan eri

maissa. Hitaasti, mutta varmasti on se pitkittänyt voittokulkuaan

kaikkialla. Ja millä ihmeteltävällä taidolla on se voinut sulautua

siihen sivistykseen, mitä se kussakin paikassa tapasi, ja juuri

sentähden, että sen seuralaisina olivat totuus ja rakkaus! Hyvät

ystävät! en tahdo, että mielipiteissänne olisi tinkimisen varaa,

en tahdo, että puolella sydämmellänne kiintyisitte totuuteen,

tahdon vaan huomauttaa teitä, että viha ja erimielisyys ei ole

yhteiskunnalle hyödyksi. Antakoon Jumala meille siunauksensa ja

suokoon hän, että oppisimme toimimaan ilman vihaa ja katkeruutta,

ilman kuumeentapaista intoilua, toimimaan lämpimin ja suvaitsevaisin

sydämmin, huomaten toisia ja kunnioittaen heidän ihmisarvoaan, toisin

sanoen: toimimaan rakkaudessa totuuden puolesta!"

Juhlan vakava puoli sai siis kuta kuinkin sovinnollisen lopun, ja

pappi tunsi iloksensa, että hänen sanansa todellakin näyttivät

jossain määrin jäähdyttäneen tulistuneita mieliä. Mutta kun eväskorit

myöhemmin otettiin esille, hiipi puoluehenki yhtä kaikki yleisön

keskuuteen ja jakoi sen kahteen parveen, jotka silmäilivät toisiansa

enemmin tai vähemmin suopealla tavalla. Vasta sitten kun herra Besser

oli apulaisineen jonkun aikaa kiertänyt syöjien keskellä ja hiessä

otsin kaatanut heille punaista tai valkoista viiniä, Baijerin olutta

tai muuta virkistävää juomaa, pääsi iloinen, suvaitsevainen mieliala

taas voitolle ja hääti puoluehengen tiehensä. Siellä täällä huomasi

kumminkin vielä taistelun jälkimaininkia. Niinpä Sören Hugger ja

Jörgen Siversen sotkeutuivat vielä parisen kertaa sanoissaan pöydän

toisessa päässä, minkä toisessa päässä pappi ja Lystrup -- jotenkin

rauhallisen näköisinä -- ottelivat keskenään. Mutta ylipäänsä

vallitsi sovinnollinen juhlamieli joukkueessa.

Knuut lähestyi Besserin tarjoilupaikkaa, tilasi pullon olutta ja

istuutui muutamalle lähellä olevalle penkille.

"No", sanoi Besser sammaltaen -- tuntui kuin joku olisi kuristanut

hänen kurkkuaan -- "voimme pitää itseämme voittajina, ystäväni! Joka

tapauksessa arvelen ja uskallan sanoa, että puolellamme oli yhtä

suuri enemmistö kuin toisellakin -- häh?"

"Mitä te höpisette, Besser! Eihän molemmilla voinut olla enemmistöä."

"Ah, tarkoitan luonnollisesti..."

"En välitä pikkuistakaan siitä, mitä te tarkoitatte", sanoi

Knuut, joka ei ollut ehtinyt vielä täysin rauhoittua. "Teidän

kansanvaltaiset lörpötyksenne eivät maksa viittä äyriä."

"Mitä te sanotte!" huudahti pikku mies kauhistuneena ja näytti

kasvavan kaksi tuumaa. "Kuulkaa, ystäväni, se teidän on pyydettävä

anteeksi!" Hän istuutui penkille Knuutin viereen. "Minä olen ottanut

osaa parlamentaariseen elämään siitä asti kuin..." Ja sitten

seurasi koko joukko vanhoja muistoja höystettyinä semmoisella

kansanvaltaisuudella, ettei yksikään, joka vaan tahtoi kuunnella,

olisi voinut enää epäillä, että Besserin sydän ei olisi ollut

puhdasta kultaa.

Knuutin suu vetäytyi hymyyn, mutta -- suuttuneena siitä itseensä --

muuttui hän taas pian totiseksi ja heitti rahat oluesta penkille.

"Ja se, mitä olen kertonut, on niin totta kuin nimeni on Besser. Alas

oikeistolaiset ja kansansyöjät ja valta kansalle! se on aina ollut

tunnussanani... Joko menette, hyvä ystävä?... no, voimmehan toiste...

Hm", lisäsi hän itsekseen ja pudisti päätänsä, "taisi olla pahalla

päällä."

Kun Besser nousi ja kääntyi, huomasi hän kauhuksensa, että Jörgen

Siversen ja Frans Larsen olivat seisoneet aivan heidän takanansa.

"Olisikohan Jörgen kuullut...?" Ei varmaankaan, sillä hän seisoi

niin rehellisen näköisenä ja vaipuneena keskusteluun Fransin

kanssa, ikäänkuin häneltä ei voisi riittää huomiota mihinkään

muuhun. Ravintoloitsijan sydän alkoi kiivaasti sykkiä, ja vahvoille

luonteille ominaisella päättäväisyydellä astui hän Jörgenin luo,

räpytti salaperäisen näköisenä silmää ja veti hänet mukaansa takin

kauluksesta. Erään puun takana esitti kosija vihdoinkin monien

tarkasti harkittujen mutkien ja verukkeiden jälkeen sydän kurkussa

"totisen ja rehellisen pyyntönsä."

"Te tunnette minut, vanha ystävä, ja minun on siis tarpeetonta

luetella teille ominaisuuksiani. Toimeni on hyvä ja rehellinen ja

mitä sydämmeeni tulee, niin luulen kyllä..." hän lopetti sanansa pään

nyykytyksillä.

Ei ainoakaan väre muuttunut Jörgen Siversenin kasvoilla, kun hän

kuunteli kosintaa peukalot liivin kainaloissa, silmät maahan luotuina

ja silloin tällöin ruiskauttaen suustaan hyvän annoksen sakeaa

tupakkisylkeä alas kahiseville lehdille. Mutta yht'äkkiä alkoi hänen

vatsansa oudosti hytkiä, hän oikasi itsensä ja katsoi Besseriin.

"Höh, höh, höh, en osannut ajatella sitä teistä, Besser. Höh, höh,

luuletteko, että huolin semmoista vasemmistolaista vävypojakseni?"

"Vasemmistolaista?"

"Niin, ettekös te ole vasemmistolainen? Mitä te sitten olitte

keskustellessanne Knuutin kanssa?"

Besseristä tuntui, kuin olisi hänen vasen saappaansa vajoamaisillaan

liejuun, ja hänen täytyi hapuilla ilmaa käsillään pysyäkseen

tasapainossa.

"Ystäväni!" sanoi hän, mutisti suutansa ja pani päänsä kallelleen,

"olen suvaitsevainen. Mitä ei tulekin sanoneeksi väliin

keskustellessaan tuommoisten äärimäisyyksiin asti meneväin ihmisten

kanssa! Mutta mitä minä olen todellisesti sydämmestäni, siksi jään,

kunnes minut lasketaan maan poveen."

"No, mitä te sitten olette?"

"Mitäkö olen? Mitä olette te, vanha ystävä, mitä minä, mitä kaikki,

jotka edustavat pääomaa ja älyä...?"

Aivan vastakkainen elämänkatsantokanta tuli nyt esille väliin

vauhdilla, väliin taas arvokkaasti ja juhlallisesti, muutamat

sanat ja lauseet erityisellä painolla. Nykyinen ja äskeinen Besser

kilpailivat keskenään kaunopuheliaisuudessa vanhan, tutun laulun

mukaan:

"Paremp' tanssija Pekka on Jussia,

Paremp' Pekkaa Jussi on tanssija."

"Höh, höh, höh! En luota teihin, Besser. Sillä jos te voitte muuttaa

mielipiteitänne noin vaan joka toinen hetki niinkuin sukkaparia, niin

te ette ole muuta kuin tuuliviiri."

Nyt upposi oikea saapas myös ja herra Besser tunsi vaipuvansa

auttamattomasti liejuun.

"Ei puhuta enää. Tulkaa ja kaatakaa ryyppy meille molemmille! Se on

järkevämpää kuin seista ja lörpötellä tässä."

Besser totteli ja Besser täytti lasit, kilisti, joi ja kantoi

alennustilansa kuin mies. Mutta mitä hänen sisimmässänsä liikkui

salassa maailman silmiltä, siitä ei kukaan tietänyt.

Kun Jörgen ja ravintolan isäntä palasivat juhlapaikalle, kajahti

voimakas neliääninen laulu keskeltä väen surinaa. Kaikki riensivät

katsomaan ja kuuntelemaan Knuutin johtamaa laulukuoroa, joka oli

asettunut muutamalle kumpareelle juhlakentän laitaan. Lystrup

piteli väliin korviansa, kun soinnut tuntuivat liiaksi käyvän

hänen hermoilleen. Mutta sen sijaan oli siellä toisia, muiden

muassa Kristen Knort, jotka joutuivat laulusta siinä määrin

haltioihinsa, että he tietämättänsä sekoittivat väliin oudon

kurkkuäänen sävelien sekaan, nyykyttivät päätään laulun tahdissa

ja keinuttelivat ruumistaan autuaallisen näköisinä. Nuoret eivät

jaksaneet enää kauvemmin hillitä jalkojaan. Kenttä tyhjennettiin,

soittajat asettuivat puhujalavalle ja kohta pulpahteli kirkkaista

torvista säveleitä, jotka tosin vähän särähtelivät, mutta jotka

siitä huolimatta kuuluivat aika hauskoilta ja täyttivät koko ilman

helinällään. Tanssi alkoi ja ilo yltyi yltymistään. Itse vanhat,

vakavat tilanomistajat ja työn jäykistämät mäkitupalaiset sieppasivat

nuoruuden innon valtaamina enemmän tai vähemmän kevyitä vaimojaan

vyötäisistä ja katosivat heidän kanssaan tanssin pyörteeseen. Tanssia

jatkettiin vielä päivän mailleenkin mentyä kuun ja kahden lyhdyn

valossa, jotka huolekas Besser oli paikalle hankkinut. Besser ei

ottanut osaa iloon. Useampia kertoja seisoi hän toisen lyhtynsä

himmeässä valossa, tuiotti tynnyreinänsä, raapasi niskaansa ja

huokasi: "huonosti kävi, huonosti kävi!"

Kahden juuresta yhteen kasvettuneen pyökin takana puoleksi

vattupehkojen ja sananjalkaan peitossa seisoi tanssin alkaessa

eräs nuoren näköinen mies ja tummatukkainen naishenkilö puhellen

puoliääneen keskenänsä.

"... Ei, minä en ole kiihottunut, Emma, älä väitä sitä ollenkaan;

mutta minä sanon sinulle kerrankin suoraan: en kärsi enää kauvemmin!

Ja vaikka hän olisi kymmenen kertaa sinun isäsi, niin tulee hän

saamaan nenälleen joka kerran, kun häntä haluttaa loukata minua.

Eikö hän ole ärsyttänyt ja häväissyt minua vuosikausia? Eikö hän ole

tuppautunut minun tielleni, milloin vähänkin on voinut? Eikö saanut

hän Per Grejsenin karkoittamaan meitä viime vuonna ampumakentältä

ja siten vähällä tappanut koko ampumaseuran? Eikö hän toissa vuonna

kirjoittanut maaherralle ja saanut aikaan sitä, ettei Jesperille

myönnetty kansanopistoapurahaa? Ja eikö hän vihdoin varoittanut

sanomalehdessä ketään yhtymästä Rörbyn lukuseuraan, koska meidän

kirjastossamme oli muka vaan 'lorukirjoja'. Semmoista valetta! Meidän

kirjastossamme on parasta, mitä kirjallisuutemme ikinä on tuottanut

kaunokirjallisella, historiallisella ja taloudellisella alalla."

"Sen kyllä myönnän, Knuut, mutta sinun tulee koettaa kärsiä minun

isääni. Muista, että hän on neljäkymmentä vuotta ollut pitäjän

ensimäinen mies, on hallinnut sanalla sanoen kaikkea, ja nyt sinä,

eräs hänen entisiä oppilaitaan, työnnät hänet syrjään. Se koskee

häneen, hän kärsii, Knuut."

"Se tekee ukolle hyvää..."

"Hyi, miten ilkeä olet! Sinä et tahdo kuulla puhuttavan mitään hyvää

hänestä. Ei hän ollenkaan tuomitse kaikkea. Minä kuulin esimerkiksi

hänen sanovan Jörgen Siversenille, että turvakoti, jonka te

perustitte viime vuonna, ei ollut hulluimpia. Lapset, jotka sieltä

tulivat kouluun, olivat parempia kuin köyhien lapset yleensä."

"Hänkö suosisi turvakotia, hän, joka oli sen perustamishomman

innokkaimpia vastustajia! Ei, tyttöseni, jos hän vaan voisi, niin

musertaisi hän minut ja minun puoluelaiseni kaikki yhdellä iskulla."

"Sitä hän ei tekisi, Knuut; sinä tuomitset häntä liian ankarasti.

En ymmärrä, miksi minusta tuntuu, kuin en oikein voisi hyväksyä

menettelytapaasi viime aikoina. Sinun täytyy koettaa hillitä

kiivauttasi. Et usko, miten se sinua rumentaa ja miten se

vahingoittaa sinun työtäsi."

"Minä tiedän, että teen työtä hyvän ja oikean asian eteen, ja tiedän

myös, että jos tahdotaan jotakin saada aikaan maailmassa, niin täytyy

käydä rohkeasti käsiksi eikä häilyä sinne tänne. Jos sinä et uskalla

seurata minua niin..."

"Niin mitä sitten, Knuut?"

"Niin seuraa Herran nimessä isääsi siksi kunnes saat enemmän terästä

luonteeseesi. Toivon, että ei viivy enää kauvan, ennenkuin te

seisotte kahden jäljellä koko joukosta."

"Knuut, sinä et ole minun komentajani, tiedä se!"

"Etkä sinä minun, saat luottaa siihen! Minä olen kauvan tanssinut

sinun pillisi mukaan, mutta tästä lähtien olen näyttävä sekä sinulle

että muille, että osaan pitää ohjia kädessäni itsekkin! Hyvästi

nyt!... minun täytyy lähteä kotiin."

"Knuut!" sanoi tyttö vesissäsilmin.

"Siis et tahdo edes antaa kättä minulle? Niin, niin -- hyvästi!"

Hän käänsi selkänsä tytölle ja meni.

Emma kuivasi silmänsä, kohotti päätään ja katsoi harmistuneen

näköisenä hänen jälkeensä. Se oli Lystrupin tytär kiireestä

kantapäähän, joka seisoi pyökkipuun takana suorana, kookkaana ja

kädet ristiin puserrettuina.

Knuutin askeleet muuttuivat yhä hitaammiksi ja hitaammiksi, ikäänkuin

joka hetki lisääntyvät painot riippuisivat hänen jaloissaan. Hän

kääntyi ja tahtoi palata takaisin, mutta samassa alkoi Emmakin

kävellä juhlapaikalle päin. "Emma!" Hän ei kuullut, tahi kenties ei

tahtonut kuulla. Ja Knuut jatkoi taas matkaansa.

Kun hän pääsi metsän ulkopuolelle, tapasi hän kaksi renkiä, jotka

olivat vasta matkalla juhlaan. "No, oliko hauskaa?" kysyi toinen

heistä. "Hauskaa oli", vastasi Knuut ja naurahti, mutta miesten

mielestä hän naurahti niin kummallisesti.

Knuut astui rivakasti eteenpäin ja huitasi aina väliin ilmaa

lehdettömällä puunoksalla, joka hänellä oli kädessään. Mutta

vähitellen alkoivat hänen askeleensa taas hidastua. Hän pysähtyi

viimein kokonaan, löi oksalla maata, pudisti päätään ja huokasi.

Taas alkoi hän astua, mutta pysähtyi uudelleen, pyörähti takaisin

ja palasi juhlapaikalle. Siellä oli kaikki niinkuin ennenkin ja

puhelijain äänet ja tanssin sävelet täyttivät ilman. Knuut haki

katseillaan Emmaa. Hän löysi hänet puhujalavan vierestä tarinoimassa

Bodilin kanssa. Emma säpsähti nähdessään Knuutin.

"Oletko nähnyt minun keppiäni, Emma? Muistelen jättäneeni sen tänne."

"En minä ole nähnyt mitään keppiä.";

"Keppiäkö?" virkkoi Bodil. "Eihän sinulla ollut koko keppiä

matkassasi."

"Oli minulla... mutta saatanhan muistaa väärinkin... ei täällä näytä

sitä olevan."

Hän otti sikarikotelonsa ja pani tupakan. "Kuule, Bodil, koeta saada

Frans käsiisi! Tahtoisin vielä puhua siitä asiasta -- ymmärräthän?"

"Kyllä koetan, jos vaan löydän."

Bodil meni. Knuut selvitti kurkkuaan ja puristeli sikaria näppiensä

välissä, se ei tahtonut oikein palaa.

"Emma, minkätähden sinä et antanut minulle kättä?"

"En minä ole mikään koiran penikka, jolle 'annatetaan kättä'."

"Hm, tiedän, että käyttäydyin sopimattomasti, mutta koeta kärsiä

minua... Hm, etkö tahdo kumminkin... etkö tahdo sanoa minulle

hyvästiä?" Hänellä oli kyyneleet silmissä.

Emma ojensi hänelle kätensä ja lausui matalalla äänellä hyvästit,

mutta katsoi maahan.

Bodil ei tavannut Fransia ja Knuutkin oli mennyt, kun hän palasi.

Pyökkien varjossa alkoi tulla yhä pimeämpi, vanha väki läksi jo

kotimatkalle ja nuorienkin jalat alkoivat tuntua raskailta. Mutta

vielä jatkui tanssia jonkun aikaa. Viimein alkoi ripehtiä vettä.

Silloin korjasi soittokunta torvensa ja Besser sammutti kaihomieliset

lyhtynsä -- juhla oli loppunut.

Juhlatamineissa ja sikarinpää hampaissa käveli Knuut Olsen kerran

illansuussa seuraavana talvena pitkin Rörbyn katua, pyörähti

muutamalle syrjätielle ja suuntasi askeleensa Povi Madsenin taloa

kohti. Siellä oli hänen määrä yhtyä muutamain parhaimpain ystäväinsä

kanssa tuumimaan vapaakoulun perustamisesta kylään. Ei ollut helppoa

kaalata puuromaisessa lumisohjussa suojailman pehmittämällä tiellä.

Taivas oli raskaassa pilvessä. Silloin tällöin putosi suuria

lumihiuteita hänen kasvoilleen, ja kylmä, kostea tuuli vinkui hänen

korvissansa. Oli oikein ikävä talvinen ilma. Jos kysymyksessä oleva

asia ei olisi ollut niin tärkeää laatua, olisi hän epäilemättä

mieluummin pysynyt kotona. Siihen hänellä olisi ollut sitäkin enemmän

syytä, koska hänellä koko päivän oli ollut kova hammastauti.

Kansanjuhlan jälkeen oli Knuutilla ja Lystrupilla ollut useita

ankaroita yhteentörmäyksiä. Ne olivat aina aikaan saaneet kovia

taisteluja nuoren talonpojan sydämmessä, milloin niillä ei sattunut

olemaan muita seurauksia. Knuutin luonne oli kovaa kuin tammi ja

taistelussa se päivä päivältä vaan koveni. Jonkunmoinen ylpeys ja

taipumaton itsepäisyys sai samalla yhä enemmän valtaa hänessä. Ensi

hetkestä alkaen oli hän antautunut valistustyöhön epäitsekkäässä ja

jalossa tarkoituksessa, oli uhrannut aikaa ja rahaa omaa kiitosta

etsimättä ja oli yhä vielä vakuutettu siitä, että hän teki työtä

oikean ja hyvän asian puolesta. Mutta samalla hän ei voinut kieltää

itseltään, että hänessä viime aikoina oli tapahtunut muutos, joka

häiritsi hänen mielensä tasapainoa, häneen oli tarttunut jotakin

kylmää ja katkeraa, joka oli aivan vierasta hänen lämpimälle ja

hehkuvalle luonteellensa. Samalla kärsi hän myös siitä, että hän,

joka itseään ajattelematta uhrautui toisten hyväksi, itse kaipasi

onnea ja mielen rauhaa. Mitä tulisi Emman ja hänen asiastaan?

Eikö heidän välillensä ollut tullut jotakin, joka sen sijaan että

yhdistäisi heitä lujemmin toisiinsa, vieroitti heitä toisistaan yhä

kauvemmaksi? Knuutin korvallisia kuumenti, kun hän muisti, mikä valta

tyttöön oli isällä, tuolla muinaisajan muumiolla, vanhalla, jäykällä

miehellä, joka niin usein oli tukkinut hänen tiensä, pilkannut häntä

ja tehnyt hänet naurunalaiseksi. Hänen tähtensä ei Emma voinut tuntea

itseänsä vapaaksi ja käydä omaa tietänsä. Koulumestari oli Knuutin

ainaisena kiusankappaleena, eikä hän malttanut olla lausumatta

väliin Emmalle katkeria syytöksiä vanhusta kohtaan sekä moittimatta

tyttöänsä siitä, ettei tämä tahtonut ratkaisevasti vaikuttaa asiain

käänteeseen. Ja kumminkin tiesi hän, ettei Emma ansainnut moitteita.

Hän oli sanonut, että hän minä hetkenä hyvänsä voisi jättää isänsä,

ja Knuut tiesi, että hän olisi sen myöskin tekevä. Mutta kun hän

tarkemmin mietti asiaa, tunsi hän, ettei hän voisi iloita sinä

päivänä, kun tyttö tulisi hänen luoksensa ja sanoisi: "tässä olen!"

Ei, toisin sen pitäisi käydä. Vanhuksen tulisi itsensä olosuhteiden

pakoittamana, nöyrtyneenä ja neuvottomana tuoda tyttärensä hänelle,

niinkuin voitettu vihollinen luovuttaa viimeisen turvapaikkansa

voittajalle. Tällä haavaa se oli vapaakoulu...

Niin, vapaakoulu! Vihdoinkin oli tosi kysymyksessä. Mitä hyötyä oli

jatkaa enää tuumimisia papin kanssa! Sitä tietä ei ikinä päästy

perille. Seurakunta ei ollut vielä tarpeeksi kypsynyt asialle, arveli

pappi, ja jos semmoisen alkoi voimatta sitä kunnollisesti ajaa, olisi

asia pilattu pitkiksi ajoiksi. Ei, odottakaamme vielä hetkinen!

Vanhus ei enää luultavasti elä kauvan ja sitten -- niin, kuka tietää,

emmekö tule saamaan hänen sijallensa nuorta, taitavaa opettajaa,

joka ainakin toistaiseksi tyydyttää vapaakoulun tarpeen... Lorua!

Vanhus saattaa elää vielä kymmenkunnan vuotta. No hyvä! Knuut tahtoi

näyttää, ettei asiaan tarvittu enemmän papin kuin lukkarinkaan apua.

Joka kerran kuohuksissa ollessaan tunsi Knuut omituista pistävää

kipua sydämmessään... Ei, hän se on, jolla ei ole hiventäkään

sääliä! Minun luonteeni on semmoinen, että siihen ei kovuus pysty!

Se voi murtua ja pirstoutua, mutta taipua se ei voi! Ja eikö

rehellinen, julkinen taistelu ole oikeutettua? Eikö vapaakouluaate

ole "kansallisen elämän kaunein kukka?" Enkö voi täydellisesti

vastata Jumalan ja ihmisten edessä menettelystäni? Miksi

sittenkin...? Ei, horjua ei saa! Taipumattomuus ratkaisevina hetkinä

on vahvojen luonteiden tunnusmerkki.

* * * * *

Kun hän kahlasi ruiskuhuoneen ohitse, vilkasi hän erääsen hänelle

hyvin tuttuun ilmoitukseen, joka oli kiinnitetty porttiin. Se

oli kutsumus yleiseen kokoukseen, missä keskusteltaisiin puheena

olleen vapaakoulun perustamisesta. Kymmenen perheen-isää oli sen

allekirjoittanut, Knuut ei ollut pannut siihen nimeänsä, koska

hänellä ei ollut perhettä. Mutta minä hetkenä hyvänsä olisi hän

ollut valmis julistamaan koko maailmalle, että hän oli valmis

voimiensa takaa edistämään asiaa, olisi valmis lahjoittamaan koululle

tonttimaankin.

Samassa kuin Knuut poikkesi syrjätielle, tulla tuuhkasi hänen

emännöitsijänsä, jolla oli ollut asiaa ruokapuotiin, aika hamppua

häntä kohti ja sanoi hengästyneenä:

"Tiedätkö jo Knuut, että koulumestari on saanut halvauksen ja on

kuolemaisillansa?"

"Mitä sinä puhut?" huudahti Knuut säikähtyneenä.

"Hän kaatui hetki sitten koulun ja ruiskuhuoneen välille ja Mads

Loven ja pitkän Fredrikin täytyi kantaa hänet kotiinsa. Siversin

Niels on mennyt hakemaan Lyngen uutta tohtoria, mutta kaikki sanovat,

ettei siitä ole enää mitään apua."

Knuut kääntyi ja palasi kotiin. Hän ei voinut puhua vapaakoulusta

sinä iltana.

"Kuoleekohan hän todellakin näin äkisti?" Hän oli näkevinänsä,

miten kaikki pitäjäläiset kohottaisivat kauhistuneina paitansa ja

huudahtaisivat: "onko se mahdollista?" Siinä uutisessa olisi jotakin

valtavan mahtavaa, mutta mitä -- siitä hän ei ollut vielä selvillä.

Kotiin tultuansa lähetti hän pojan juoksuttamaan sanaa Povi

Madsenille, että hän ei voinutkaan saapua kokoukseen. Hän sytytti

lampun ja meni makuuhuoneeseensa saadakseen olla yksin.

Hän vaipui mietteisiinsä. Hänestä tuntui, kuin näkisi hän itsensä

pikkupoikana istumassa koulun penkillä. Hän kuuli kovan, jyrisevän

äänen. Sitten tunsi hän käden leikillisesti koskettavan päälakeaan

ja äskeinen ääni sanoi hänelle: "ähäs, aasi!"... Sen jälkeen oli

hän istuvinaan pienessä, hauskassa arkituvassa, missä oli Fredrik

kuudennen kuva seinällä sohvan yläpuolella. Vakaumuksella lausutut

sanat tai leikkipuheet kaikuivat hänen korvissaan hänen siinä

istuessaan ja vilkuillessaan nuoreen, tummatukkaiseen tyttöön, joka

istui ikkunanposkessa.

Kummalliselle, hyvin kummalliselle tuntui muistella niitä aikoja!

Entäs jos hän kuolee nyt juuri!

Hänen sydämmensä alkoi kiivaasti sykkiä. Kalvava tunne jäyti hänen

rintaansa ja hänet valtasi pelko. Hän seisoi pöydän edessä, tuiotti

lampun valkeaan tulenvarjostajaan ja näpelöi partaansa. Hän näki

Emman epätoivoisena ja nyyhkien kumartuvan suutelemaan valkeaa kättä

hautajaispäivänä, ja hän värisi. Hän tunsi, kuinka hän vetäytyi

surusaaton taa ja piiloutui nurkkaan. Samassa katseli Emma etsivänä

ympärilleen, silmät itkusta turvonneina. Vihdoinkin huomasi hän

hänet, pudisti päätänsä ja alkoi nyyhkyttää yhä kovemmin.

"Mutta onhan isäsi... Oi Jumalani...!"

Hän käveli kahdesti huoneen poikki. "Kenties ei hän kuolekkaan

vielä", sanoi hän itselleen. Se ajatus helpotti ja vapautti hänet

ahdistavista mielikuvista. Mutta taas pysähtyi hän lampun eteen ja

taistelu alkoi uudelleen.

"Eikö hän ole syyllisempi kuin sinä?" kuuli hän äänen kuiskaavan

sisimmässään. "Sinä taistelit valon ja elämän puolesta, hän

sitävastoin..." "Niin", sanoi eräs toinen ääni, "kerran taistelit

sinä puhtaasta innostuksesta, mutta viime aikoina... Älä kiellä,

ettet sitä tietäisi. Omatuntosi on sanonut sinulle kerta toisensa

jälkeen, että sinä olit sairas, että sinulla oli myrkkyä veressäsi,

mutta sinä et tahtonut kuulla..."

Hänestä tuntui, kuin muuttuisi hän äärettömän pieneksi, kurjaksi,

puutteelliseksi olennoksi. Koko hänen työnsä näytti hänestä

mitättömältä.

Silloin viilti kauhea ajatus hänen sydäntänsä aivan kuin hieno

veitsen terä. "Saanut halvauksen... koulun ja... Laupias Jumala,

eihän liene... portissa oleva paperi...?"

Hänen selkäpiitänsä karmi ja kylmä hiki kohosi hänen otsastaan.

"Ei, ei, ei se tarvitse olla syynä", sanoi hän itsekseen ja pyyhki

otsaansa. "Kuoleehan moni halvaukseen ilman... Oi, tätä on mahdoton

kestää!"

Hän viskautui sohvan nurkkaan ja painoi kädellä märkää otsaansa.

Toinen pöyristyttävä ajatus toisensa jälkeen syntyi hänen polttavissa

aivoissaan.

Hän kuuli ulkoa kulkusten kilinää ja hevosen kavioiden kopsetta.

Nähtävästi kyydittiin lääkäriä takaisin kotiinsa. Knuut hypähti

seisoalleen. "Jospa puhuttelisin lääkäriä!" Hän riensi ikkunaan ja

katsoi ulos pimeään, mutta reki tuntui jo olevan kaukana.

Taas alkoi hän mitellä lattiaa kalvavan pelon valtaamana. Muut

tuntuivat asettuvan nukkumaan. Kello löi yhdeksän, siis oli juuri

hänen maatapanoaikansa... Ei, niin hän ei voinut nukkua!

* * * * *

Puoli tuntia sen jälkeen kahlasi Rörbyn ja Lyngen välisellä

suolla yksinäinen mies, raskaat saappaat jalassa ja nutun kaulus

pystyssä, kinoksissa, jotka toisin paikoin olivat useiden jalkain

korkuisia. Tuuli ja lumituisku kiihtyi kiihtymistään. Hyytynyttä

lunta moksahteli miehen kasvoille ja kaivautui hänen korviinsa,

pieniä kinoksia syntyi hatun reunoille ja olkapäille ja sulanut

lumi virtasi pitkin selkää. Tuuli pudisteli lumen alta pistäviä

kuivuneita, kellastuneita ruohoja. Tuntui kuin joukko pimeyden henkiä

olisi sähissyt kulkijan ympärillä. Yhä kiireemmin ja kiireemmin

ponnisteli hän eteenpäin lumen peittämien turvehautojen keskellä.

Yht'äkkiä säikytti häntä kimeä huuto. Hän näki kaksi villisorsaa

lähtevän lentoon aivan jalkainsa juuresta. Ne olivat sijoittuneet

yöksi puroon, mikä siinä kohti sulana pisti näkyviin lumen peitosta,

ja pakenivat peljästyneinä yörauhan häiritsijää. Mies katsoi

veteen. Näytti kuin musta, ammottava syvyys olisi avannut kitansa

hänen eteensä. Välttääkseen putoamisen vaaran astui hän askeleen

syrjään, mutta oli silloin vähällä tupsahtaa suin päin turvehautaan,

joka oli täynnä vellimäistä lumisohjua. Hän pysähtyi ja veti

ilmaa keuhkoihinsa. Sydän paukutti hänen rinnassaan ja hiostava,

tukahuttava kuumuus tuntui hitaasti kohoavan pitkin hänen ruumistaan

ja täyttävän hänen päänsä. "Ei, tässä ei ole aikaa levähtää...

Jospa tohtori vaan olisi kotona!" Taas alkoi hän rientää eteenpäin,

hoippuroi milloin tiellä milloin sen vierellä, kunnes hän vihdoin

läpimärkänä ja hikisenä saapui perille ja soitti ovikelloa.

"Kas, Knuut Olsen!" huudahti lääkäri, kun Knuut astui hänen

huoneeseensa. "Mitä... joko hän kuoli?"

"En tiedä... hm!... en minä sentähden... hammastani minä vaan... Huh,

miten täällä on kuuma, aivan pää menee sekaisin!"

Lääkäri oli sama herra Holst, johon tutustuimme Jörgen Siversenin

pidoissa. Hän oli muutamia kuukausia sitten majoittunut Lyngeen ja

oli sen jälkeen usein ollut puheikkain Knuutin kanssa sekä alkanut

pitää hänestä yhä enemmän. Knuutin myöhäinen tulo ja kummallinen

esiintymistapa ihmetytti häntä. Lääkärin mielestä oli kipeä

hammas otettava pois, mutta sillä kertaa antoi hän vaan Knuutiile

lievittäviä tippoja. Knuutin oli lähdettävä kotimatkalle. Hän nousi

ja alkoi panna nuttunsa nappia kiinni ja solmita kaulaliinaansa,

mutta ei näyttänyt joutuvan siinä hommassaan lainkaan valmiiksi.

"Oli se koko ikävä tapaus", sanoi hän viimein, ikäänkuin hän

silloin vasta olisi muistanut Lystrupin. "Onko... hm... onko siinä

perää" -- hänestä tuntui, kuin olisi hän tukehtumaisillaan -- "että

sellainen on seurauksena jonkunmoisesta... jonkunmoisesta äkillisestä

mielenliikutuksesta?"

Lääkäri ymmärsi heti yskän. Sydämmestään säälien kalpeaa,

horjahtelevaa miestä kysyi hän hiljaisella äänellä: "oliko teillä

yhteentörmäystä tänään?"

"Ei... ymmärrätte minua väärin... tarkoitin vaan... mutta eikö

lienekin se, mistä mainitsin, pelkkää juttua?"

Mielellänsä olisi nuori lääkäri tahtonut antaa Knuutille rauhoittavan

vastauksen, mutta hänen täytyi, ikävä kyllä, myöntää, että

mielenliikutus voi sellaiseen olla syynä. Sillä kertaa saattoi tosin

asian laita olla toinen.

Sitä arveli Knuutkin. "Saitteko muutoin tarkemmin tietää

tapahtumasta?"

"En, hän oli liiaksi heikko siitä kertoakseen; mutta huomisaamuna

varhain noudetaan minua taas hänen luoksensa, jos hän ei sitä ennen

jo ehdi kuolla."

Lääkäri oli sydämmestään pahoillansa Knuutin tähden. Hän istui vielä

kauvan aikaa valveilla myöhäisen vieraansa lähdettyä ja tuumiskeli,

miten asiat oikeastaan mahtoivat olla.

Sykkivin sydämmin ja yhtä rauhattomana kuin tullessaankin lähti

Knuut taivaltamaan kotia kohti. Hän ei ollut siis entistä viisaampi.

Ainoa, mitä hän oli saanut tietää, oli se, että sellainen voi olla

seurauksena äkillisestä mielenliikutuksesta. Kuta enemmän hän

ajatteli asiaa, sitä todenmukaisemmalta hänestä tuntui, että kiivas

vanhus oli saanut kohtauksen lukiessaan ruiskuhuoneen porttiin

naulattua ilmoitusta. Ihmiselämässä on hetkiä, jolloin voi tunnustaa

itsellensä totuuden suoraan vasten silmiä ilman minkäännäköisiä

verukkeita. Näkymätön käsi oli sinä iltana laskeutunut Knuutin pään

päälle ja pakottanut hänet tarkastelemaan sydämmensä salatuimpiakin

lokeroita. Pois hieno lumousverho, millä valhe sokaisee sisäisen

silmän! Miten mielellänsä hän olisi tahtonut tunnustaa, että siinä

ilmoituksessa oli oma osansa uhmaa, vallanhimoa, kostonhalua eli

miksi sitä nimittäisi? Miten mielellänsä hän olisi tahtonut sen

tunnustaa ja koettaa parantaa kaikki, jos vaan kalvava pelko, mikä

vaivasi häntä, olisi perätön! Hän toivoi, että lääkärin luona käynti

olisi tuonut hänelle rauhaa ja varmuutta siitä, että hänellä ei ollut

tapahtuman kanssa mitään tekemistä. Silloin olisi hän hyvällä omalla

tunnolla voinut pestä kätensä ja seurata syrjästä asiain edistymistä

-- joskin ei täydellisesti, niin toki jossain määrin rauhallisena.

Toivo oli pettänyt. Yksi ainoa mahdollinen keino oli enää jäljellä --

"Jumalan nimeen siis!"

Koululla oli tapaus saanut aikaan surua ja hämmästystä. Vanhus

lepäsi sängyssä mustanpuhuvana kasvoiltaan ja vasen puoli ruumista

jäykkänä. Emma oli poissa suunniltaan. Ensi työksi oli lähetetty

hakemaan Jörgen Siverseniä, mutta hän ei pahaksi onneksi ollut

kotona. Vasta iltamyöhällä saapui hän koululle. Lääkäri kävi, mutta

ei antanut juuri toivoa. Muutaman tunnin kuluttua näytti sairas

tulevan tuntoihinsa, ja merkillistä kyllä, ei hän ollut kadottanut

puhekykyänsä, joskin hän puhui tavallista hiljemmin ja vaivaloisesti.

"Tässä minä lepään", sanoi hän, kun hänen vanha ystävänsä saapui.

"Laupias Herra, miten onkaan laitanne, Lystrup?"

"Luulen, että pahimmasta olen tällä kertaa päässyt?"

"Höm, höm... vai niin, vai niin."

Sairas ähki ja pyyhki kasvojansa, joilla kylmä hiki helmeili.

"Höm", sanoi hän sitten ja pudisti päätänsä ikäänkuin olisi ollut

äissään, "kymmenen vuotta olen uskonut, että hengenahdistus päättää

päiväni, ja nyt mokoma sairaus hiipi niskaani ja kellistää minut

maahan seisovilta jaloiltani. Eikös teistäkin olisi harmillista

kuolla aivan toiseen tautiin kuin mitä itse olette luullut? Mitä

hyvää minulla on siis ollut koko hengenahdistuksen ajattelemisesta!"

"Hyvä Jumala mitä te vielä puhutte! Jos tauti kerran on kuolemaksi,

niin kiittäkää Jumalaa siitä, että hän ottaa teidät pian luoksensa

eikä kiduta teitä pitkään."

"Miten te puhutte tuolla tavalla, Jörgen Siversen!" keskeytti Emma.

"Ei isä vielä kuolekkaan... Tunnethan jo itsesi paremmaksi isä?"

Hän istuutui vuoteen reunalle ja pyyhki hikeä sairaan otsalta.

"Jos Jumala tahtoo, voi hän minut parantaa, se ei hänelle paljoa

merkitse. Mutta rauhoitu toki, tyttöseni! Olisihan sen täytynyt

kerran tapahtua."

"Ehkäpä pääsette vielä jaloillenne", arveli Jörgen.

Näytti, kuin Lystrup olisi todellakin alkanut olla virkistymään

päin. Mutta halvautunut osa ruumista pysyi yhä jäykkänä, ja sitä

Lystrup pelkäsi. Hän kuvitteli, että halvaus vähitellen leviää hänen

sydämmeensä ja tuottaa silmänräpäyksessä kuoleman. Muutamain tuntien

kuluttua oli hänen tilansa kumminkin siinä määrin parantunut, että

hän alkoi toivoa pääsevänsä terveeksi.

"Tapahtukoon Herran tahto!" sanoi hän. "Mutta jos minun on

loppuiäkseni jouduttava saamattomaksi, avuttomaksi olennoksi, niin

mieluummin tahtoisin, että saisitte kantaa minut hautaan. Mikäpä

minua pidättäisi enää täällä... jos Emman toimeentulo vaan olisi

turvattu."

"Siitä ette tarvitse huolehtia, Lystrup, sillä luulen minullakin

olevan siinä sanansijaa. Sitäpaitsi on hän nuori ja terve ja kykenee

ansaitsemaan leipänsä, jos niikseen tulee. Mutta -- kerran asia

tuli puheeksi, niin etteköhän vielä ennen eroanne miettisi sitä

eräältä toiselta kannalta, sillä itse sanoitte kerran, että asiaa on

arvosteltava asian mukaan."

Emma poistui keittiöön saadakseen raitista ilmaa. Hän ei voinut

kuunnella vanhusten keskustelua.

"Minä olen ajatellut sitä asiaa enemmän kuin luulisi", sanoi Lystrup.

"Olen surrut nähdessäni tytön laihtuvan... hän on paljon muuttunut,

raukka!"

"Niin, hän näyttää kuihtuneelta."

"Ja toiselta puolen on sekin minua vaivannut, että minun on

aina täytynyt olla Knuuttia vastaan. Siinä pojassa on terästä,

sanottakoonpa hänestä mitä hyvänsä. Mutta taivu minä en hänen

edessänsä! Silloinhan olisin uskoton koko menneisyydelleni ja Herrani

nimittäisi minua huonoksi ja kunnottomaksi palvelijaksi. Olen

sanonut Emmalle, että kun minä olen maanraossa, niin tehköön hän

Herran nimessä mitä tahtoo, mutta niin kauvan kuin minussa on elon

kipinääkään jäljellä, me emme tahdo olla missään tekemisessä hänen ja

hänen vapaushommiensa kanssa."

Emma seisoi keittiössä surun ja tuskan valtaamana. Hänen rintaansa

ahdisti, ikäänkuin joku olisi sitä rautakourin painellut. Hän huokasi

raskaasti ja painoi kuuman otsansa pesupöydän kosteita lautoja

vastaan. Oi, jospa Knuut olisi ollut hänen luonansa ja hellänä

ottanut osaa hänen suruunsa!

Samassa kuului askeleita pihalta. Emma kohosi ja katsoi oveen joka

hermo jännitettynä. Mutta se ei ollut Knuut. Viinipullo, lyhyt,

pyöreä käsivarsi ja sileäksi kammattu pää ilmestyi oven raosta.

"Iltaa, iltaa! Tässä olisi pisara virkistysjuomaa sairaalle... pieni

pisara vaan! Olen hyvin pahoillani, neiti...!"

"Kiitoksia, Besser, mutta ettekö tahdo käydä sisään?"

"Ei, ei, en tahdo olla häiriöksi. Kuinka hän voi? Ikävä juttu, ikävä

juttu! Hm, hm, mutta hyvä siitä vielä tulee... Hyvästi, pikku neiti!

Paratkoon terveeksi, paratkoon terveeksi!"

Tuo pieni myötätuntoisuuden osoitus teki Emmalle sanomattoman

hyvää. Eihän Lystrup ollut koskaan huomannut Besseriä, tuskin

katsahtanutkaan häneen... Emma tunsi oikein heltyvänsä. Mutta sitten

taas valtasi suru ja katkeruus hänet. Hän oli todellakin ollut

niin äärettömän lapsellinen, että oli luullut tulijaa Knuutiksi.

Suuttumus ja pettymys täytti hänen mielensä ja hänen sydämmensä alkoi

kapinoida. Knuut! Mitä huolisi hän asioista! Eikö hän jalomielisyyttä

uhkuvista sanoistaan huolimatta ollut kova ja armoton hänelle ja

melkein ilkeä hänen isällensä? Eikö voisi hän arvoansa ja asiaansa

loukkaamatta mukautua hiukan isän mielipiteisiin niinä muutamina

vuosina -- muutamina vuosina, mitä tällä ehkä oli enää jäljellä?

Knuutko tulisi? Johan vaan hän sen tekisi! Mieluummin istuisi hän

kotona ja miettisi uusia keinoja hänen isänsä nöyryyttämiseksi! Hän

melkein vihasi Knuuttia. Hänestä tuntui, kuin pitäisi hänen kokonaan

lopettaa suhteensa häneen ja siirtyä täydellisesti isänsä puolelle.

Taas kuului pikaisia, rientäviä askeleita ulkoa. Hyvä Jumala, olisiko

se hän! Se oli Knuut. Tukka märkänä ja tuskan ilme silmissään astui

hän Emman luo keittiöön.

"Minä näin tulta täältä... Kuinka...?"

Hän ei ehtinyt lopettaa, sillä Emma heittäysi hänen syliinsä ja

nyyhkytti:

"Jumalan kiitos, että tulit, Knuut! Sinä et siis ansaitsekaan... Oi,

Knuut, kuinka sydämmeni tuntuu keventyneeltä!"

"Onko hän... onko isäsi...?" Hän ei uskaltanut sanoa "kuollut",

tuntui kuin riistäisi hän silloin itseltänsä viimeisen toivon

kipinän. Vihdoinkin sai hän sanoneeksi: "onko isäsi hyvin sairas?"

"On, kyllä hän on hyvin sairas. Eikö ollut kauheaa, että kävi näin?"

"Kyllä; kuinka... kuinka se tapahtui? Eihän se ollut minun syyni,

Emma?"

"Sinunko syysi? Mutta Knuut, oletko sinä sairas? Sinä vapiset kuin..."

"En ole sairas. Sano, kuinka se tapahtui?"

"Kuinkako tapahtui? Hän oli Siversissä kastamassa erästä lasta --

pappi ei ollut kotona -- ja hän hengästyi kahlatessaan lumessa.

Yht'äkkiä kaatui hän keskelle tietä ruiskuhuoneen seuduilla. Sinun

syysi...? Miten se olisi ollut sinun syysi?"

Knuut puristi käsiään ristiin ja huudahti liikutuksesta väräjävällä

äänellä. "Jumala olkoon kiitetty!... Minä olin niin peloissani,

Emma!"

Ja hän avasi hänelle sydämmensä rehellisesti ja peittelemättä, salli

hänen katsoa sen salaisimpiinkin sopukoihin, kertoi tuskasta, joka

häntä oli ahdistanut, tunnusti vikansa ja pyysi häneltä anteeksi.

"Kerran olit se sinä, joka rukoilit minulta anteeksi, nyt on minun

vuoroni olla anteeksipyytäjänä. Minä en ole menetellyt sinua ja

isääsi kohtaan niinkuin minun olisi pitänyt, mutta niin totta kuin

Jumala minua auttakoon, olen minä tästä lähtien koettava hallita

pikaisuuttani. Kaikki on muuttuva, Emma, kaikki!"

"Oi, Knuut, en voi sanoin lausua, miten puheesi tekee minulle

hyvää!" sanoi tyttö, laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi

häneen kyynelten läpi. "Tiedän, että sinä olet aina toiminut hyvässä

tarkoituksessa, vasta viime aikoina... Mutta isässäkin oli kyllä

vikaa... Oi, et tiedä, mitä kaikkea tänä aikana olen kärsinyt! Pidin

teistä kummastakin niin paljon ja kumminkin te molemmat työnsitte

minut pois luotanne. Minusta tuntuu, kuin voisin nyt kestää vaikka

mitä."

Kohta sen jälkeen astuivat nuoret sairashuoneesen, missä parhaallaan

puhuttiin Knuutista. Lystrup pysähtyi keskelle muutamaa ankaraa

tuomiotansa, varjosti kädellä silmiään ja tarkasti tulijoita.

"Mitä näen, siinähän tulee Knuut itse!" huudahti hän ja liikutus

valtasi hänet.

"Niin, teki mieleni... teki mieleni tulla katsomaan teitä." Kun hän

tarttui vanhuksen käteen, herahti hänen silmistänsä pari kyyneltä ja

vieri pitkin hänen poskiaan.

"Se oli kauniisti tehty, Knuut, se oli kauniisti tehty. Hm, hm, sinä

olet siis sittenkin pitänyt vanhasta opettajastasi, vai mitä, Knuut?"

"Olen", -- nyyhkytys tukahutti hänen äänensä -- "vaikka olen

joskus..." Hän ei voinut jatkaa.

"Niin, niin, ystävä hyvä! Kullakin meistä on omat vikamme. Sinä olet

taistellut omien mielipiteittesi, minä omieni puolesta. Ehkä olit

väliin oikeassa, en kiellä sitä. Mutta istu, Knuut, ja juttele enosi

kanssa, minun täytyy saada vähän levähtää."

Vanha, kunnon tilanomistaja oli vähän päästä pyyhkinyt takkinsa

hihalla silmiään, niistänyt nenäänsä ja siirtänyt harmaita, pitkiä

hiussuortuvia pois otsaltaan. "Sinä mahdoit olla katkera pala

Lystrupille", sanoi hän, "mutta hyvä oli, että päähäsi pisti tulla

lausumaan ystävällinen sana hänelle ennen hänen mahdollisesti

tapahtuvaa lähtöään."

Vuosien kuluessa karttunut uhma katosi sinä iltana jäljettömiin

Knuutin sydämmestä ja omantunnon soimaavat äänet vaikenivat. Se ilta

kysyi voimia, se nöyryytti ja masenti. Mutta miten vapaa ja kevyt

oli hänen mielensä, kun hän palasi kotiin! Kaikki, mitä hänessä oli

parhainta, tuntui pyrkivän ilmoille huokauksessa: "oi, kiitos, että

myrkky on verestäni poissa!"

Lystrup näytti päivä päivältä tulevan yhä paremmaksi, mutta sitten

sai hän uuden taudinkohtauksen, joka joudutti hänen loppuansa. Knuut

ja Emma valvoivat hänen vuoteensa ääressä viimeisen yön. Samaa voimaa

ja täysinäisyyttä, jota hän eläessään oli osoittanut, ilmeni vielä

niissä hourekuvissa, joita hänen sairaat aivonsa synnyttivät. Väliin

tuntui hän olevan täysin tajussaan, mutta kohta sekaantui hän taas.

"Pappi oli oikeassa. Meidän harrastuksiamme yhdistää toisiinsa

tuhannet hienot juuret. Me tarvitsemme toisiamme. Mer--kil--lis--tä,

ettei Knuut, vaikka hän onkin viisas poika, sitä ymmärrä."

Hän pudisti päätänsä.

"Niin, niin, et tarvitse hävetä, Knuut, että taivutit niskasi. Minä

luotan sinuun paljoa enemmän nyt kuin silloin, kun sinä kokistelit ja

pöyhistelit kuin kukko. Knuut, en minä aio sinua köyttää enkä vaadi,

että sinä käärisit lippusi kokoon. Sitä sinä et tekisikään, ja jos

sen tekisit, niin silloin paljastaisit oman kunnottomuutesi. Mutta

sinun pitää pysyä alempana eikä kiipeillä joka seipääsen huutamaan:

'hei, tässä olen! Näytäntö, alkaa!'... Ja mitä vapaakouluun tulee

-- kyllä tiedän, mitä puuhaat, et petä minun silmiäni -- niin sanon

sinulle, ystäväni, että jos sinä kuulutat kokouksen sitä asiaa

varten, niin olen siellä minäkin, poikaseni, ja -- vaikka oletkin oma

vävyni -- näytän nyrkkiä sinulle niin että muistat sitä vielä kauvan

aikaa!"

Hänen oma koulutoimensa ja Emman tulevaisuus väikkyi myöskin hänen

mielikuvissaan.

"Muistakaa, lapset, että osaatte kuudennen pääkappaleen tutkinnossa!

Tiedättehän... sen, missä on velvollisuuksista Jumalaa ja lähimaista

kohtaan! Velvollisuuden pyhyys se on, joka pitää kansaa pystyssä."

Silmänräpäyksen ajan hän mumisi käsittämättömiä sanoja. Sitten

huudahti hän suuttuneena: "no niin, kaksikymmentä poikanulikkaa aikoo

kaataa kouluni... paikoillenne, pojat!... Hoh, hoh", huokasi hän,

"en jaksa enää, toista oli ennen. Höm, höm, miten se mies sanoikaan,

jonka näin puutarhassa? 'Hakkaa puu! Mitä se siinä hyödyttömänä

seisoisi!'"

"Hyvä Jumala, Emma", sanoi hän kohta sen jälkeen, "täytyykö meidän

lähteä pois vanhalta koulultamme... Älä riipu takissani, rakas

lapsi, minun on mentävä kokoukseen tänään. Mutta pyyhi kyyneleesi,

tyttöseni, minulla on siellä hyvä olla, ja sinulla on myöskin hyvä

olla. Sydämmestäni tuntui niin kummalliselta, kun pappi antoi minulle

leipää ja viiniä. Muistatko sinä, miten virsi oli?... 'Jesuksen

tähden syntini hän anteeks antakohon.' Se on n:o 330 uudessa

virsikirjassa... Niin, Emma, minulla on siellä hyvä olla, ja sinulla

on myöskin hyvä, saat nähdä. Olemmehan saaneet voiton kaikki kolme,

etkö käsitä sitä, lapsi?"

Emma istui sängyn reunalla ja Knuut sen vieressä olevalla tuolilla.

Tytön itkusta ja valvonnasta pöhöttyneet silmät seurasivat tuskaisina

joka ainoaa väräystä isän väsähtäneissä kasvoissa. Välistä valtasi

hänet pöyristyttävä kauhun tunne ja hän puristi lujasti Knuutin

kättä. Knuut vastasi hänen puristukseensa samalla tavalla ikäänkuin

vakuuttaakseen: "meitä on kaksi."

"Oi, kuinka silmä kirkastuu täällä ylhäällä seesteisessä ilmassa!"

sanoi Lystrup kerran. "Miten toiselta näyttää kaikki kukkuloilta,

missä maa ja taivas yhtyvät toisiinsa! Katso, kuinka pikkulaiset

tuolla alhaalla häärivät vahvasti vakuutettuina siitä, että kukin

heistä on maan keskipiste ja että kaikki joutuisi epäkuntoon,

elleivät he pitäisi huolta! Kuinka ne ahertavat, hyörivät ja

pyörivät, huutavat ja tappelevat!... Hyvä Jumala, enkö seisokin itse

tuolla puhujalavalla ihka elävänä ja huido käsiäni kasvot punaisina!

Lystrup, Lystrup, miten kummalliselta näytät täältä! Kuulkaa, te

siellä alhaalla, ei niin, ei niin, hiljaa ja maltillisesti! Kas

niin, lapset, se on minun mieleistäni! Muistakaa lukea hyvin...

velvollisuudet Jumalaa ja lähimaista kohtaan!"

Myöhempään yöllä oli hän kerran täydellisesti tajussaan.

"Emma, lue minulle runo, jota näytin sinulle päivällä, 'Rajalla'

muistelen sen nimen olleen. Kirja on kaapissa."

Emma meni arkitupaan ja palasi hetkisen kuluttua takaisin kädessään

pieni runoteos, josta hän alkoi lukea:

"Niin usmaista..."

Ääni katkesi. Hän kumartui, painoi kätensä silmilleen ja nyyhkytti:

"en voi, isä, en voi!"

"No, mitä taas, pikku Emma! Knuut, lue sinä!"

Knuut otti kirjan ja luki matalalla, mutta sointuvalla äänellä:

"Niin usmaista! Verhoa nostaa jos vois,

valo kirkastais otsaani uurtaman huolen!

Oi, luojani, synkkä niin kuolema ois

ja kauhea portti, mi vie täältä pois,

jos valo ei välkkyis sen toiselta puolen!

Mitä teimme ja tuumimme, toivoimmekaan,

mihin kiintyivät hetkien huolet ja kaipuu,

se toiseksi muuttuvi kokonaan,

sitä silmin kun kirkkahin katsella saa,

tuhatpirstoiksi särkyvi, usmahan haipuu.

Mitä Kristus hän saarnasi aikoinaan,

mitä kärsi hän kyynelin, sielun tuskin,

mitä maailma tunne ei konsanaan,

mille kylm' olin itsekin toisinaan,

tuki mulla on nyt, mikä kestävi yksin.

On elämä suurta ja vakavaa,

mut hetkelle tälle ei vertaa se vielä.

Hän, min käskystä hautakin aukeaa,

rajan toiselle puolen mua johdattaa

ja saattavi käyntini helpoksi siellä.

Jopa joudatkin tulla, sä viikatemies,

elon siementä kätköstä et sinä yllä!

Sumun, varjojen yöstä nyt käypi mun tie,

valon, kirkkauden maahan se riemuiten vie --

Sitä muistakaa, lapset, kun syömmein on kylmä!"

Knuutin suupielet värähtelivät. Emma, joka oli polvistunut sängyn

viereen, painoi otsaansa isän kättä vastaan ja nyyhkytti.

"No, no, lapset!" sanoi Lystrup heikolla, katkonaisella, mutta ihmeen

rauhallisella äänellä. "Kaikki on hyvin. Nyt vaan hiljaa -- hiljaa!"

Aamun sarastaessa leimahti viimeisen kerran elonkipinä vanhassa,

voimakkaassa vartalossa. Kauhun ilme kasvoillaan kohosi Lystrup

istualleen sängyssä, tuiotti Emmaan ja Knuuttiin ja huudahti:

"Ettekö kuulleet, mitä Herramme sanoi? 'Riisu valjaasi, Lystrup!'

Hoh, hoh", huokasi hän ja vaipui takaisin patjoille, "niin on se

siis lopussa...! Tule, Herrani ja Vapahtajani, ja vie rajan toiselle

puolen!"

Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Vielä katse, syvä, siunaava katse

molempiin nuoriin, pitkä, raskas huokaus, ja silmät ummistuivat.

Vanha jykevä pato oli sortunut. Kukapa enää asettaisi rintansa

suojaksi myrskyä ja aaltoja vastaan? Besser kyllä tarjoutui, mutta

Besserissä ei ollut miestä siihen. Pienen yhteiskunnan vanhoilliset

valtasi hämärä, lamauttava aavistus siitä, että uusi aika olisi

esteettömästi ja keskellä selvää päivää hyökkäävä pitäjään ja

anastava asemat, jotka vanha aika oli joko vapaaehtoisesti jättänyt

tai joista sen askel askeleelta täytyi peräytyä. Mutta olkoon

sanottu uuden ajan enemmässä tai vähemmässä määrässä tulisien

hyökkääjien kunniaksi, että heidät täytti jonkunmoinen ritarillinen

myötätuntoisuus tappion kärsineitä vastustajiansa kohtaan. Näytti,

ikäänkuin he olisivat tunnustaneet mielessään, että olisi väärin

käyttää ylivaltaa poistamaan viimeisetkin vanhan ajan jäännökset

muutamista syrjäisistä asemista.

Toistaiseksi ei tehty enemmän hyökkäys- kuin

puolustussuunnitelmiakaan. Sodan melske oli hetkeksi vaiennut, ja

kaikkien mielet valtasi äskettäin sattunut kuolemantapaus, joka,

aivan niinkuin Knuut oli arvellut, herätti vilkasta osanottoa

pitäjän kaukaisimmissakin sopissa. Silloin vasta oikein selvisi,

kuinka pitäjän kunnollinen, joskin viime aikoina vähän levoton

väestö, oli mielipiteiden eroavaisuudesta huolimatta kiintynyt

vanhaan opettajaansa, joka oli vaikuttanut sen keskuudessa lähes

kahden sukupolven ajan. Voimakas sielu, joka on elänyt täysinäistä

elämää, elämää, josta ei ole puuttunut enemmän rehellisyyttä ja

totuutta, kuin tahdonlujuutta ja kunnollisia pyrkimysperiäkään, on

aina jättävä tuntuvan jäljen jälkeenjäävien, niinhyvin ystävien kuin

vastustajienkin, sydämmiin. Lystrup oli tosin ollut itsevaltainen ja

taipumaton kuin vanha tammi, mutta hän oli samalla ollut kaikessa

tunnollinen ja oikeudentuntoinen ja omalla tavallaan rehellisesti

puolustanut viimeiseen asti pientä yhteiskuntaansa; siksi hänen

muistoansa kunnioitettiin. Koko pitäjä sitoi seppeleitä, kaikki

kilpaa auttoivat surevaa tytärtä. Niin lukuisaa surusaattoa kuin se,

joka hautajaispäivänä kokoutui kirkkomaalle, ei Rörby ollut vielä

koskaan nähnyt. Ja kellojen kaiun kieriellessä puhtaassa, kirkkaassa

talvi-ilmassa yli valkeain, välkkyväin metsien, seisoivat miehet,

vaimot ja koululapset totisina ja äänettöminä ja katsoivat, kuinka

heidän vanha opettajansa laskettiin maan poveen. Se oli valtava

hetki; juhlallinen rauha oli koittanut kauvan raivonneen myrskyn

jälkeen. Tuntui kuin vanha ja uusi aika olisivat ojentaneet kättä

toisilleen haudan ylitse.

Vielä muutama sana lopuksi.

Vanha Jörgen Siversen muutti kohta sen jälkeen kirkkomaahan lähelle

monivuotista ystäväänsä, mutta Jörgenin Kaaren, tosin heikkona

ja kivuloisena, kolistelee vielä puukenkiään vanhassa kodissaan.

Ikäänkuin lempeä suojelushenki seisoo Ellen hänen sivullaan. Hän on

oppinut tyytymään kohtaloonsa ja näkee siinä jumalallista johdatusta.

Kuin vieno, hiljainen sävel on hänen elämänsä katoava.

Entäs Besser? Niin, mitä auttaisi salata sitä, jonka koko

maailma tietää: Besseriä ei ole enää -- ei, siitä voisi syntyä

väärinkäsitystä -- Besseriä ei ole enää Rörbyssä. Matkustanut!

kadonnut! Valtiollisessa suhteessa vainosi häntä rakas, tosin ei

niinkään harvinainen kohtalo, että toimeliaan, jopa joka taholle

toimeliaan elämän lopulla -- niin, mitä siitä kaunistelisimme --

kaikki kääntävät selkänsä ja heittävät syrjään kuin mitättömän

olennon, jolla ei ole mitään menneisyyttä, ei mitään ansioita. Mutta

nämä rivit todistakoot, että se arvokkaisuus ja sielunrauha, jonka

tieto ansiorikkaasta elämästä herättää suurissa henkilöissä, pysyi

hänessä järkkymättä viimeiseen asti. Entäs hänen yhteiskunnallinen

asemansa, miten sen kävi? Niin, miksi hän paremmin olisi säilynyt

haaksirikosta yhteiskunnallisessa asemassaan kuin muissakaan.

Mutta se myöskin tässä todistettakoon, että ajan aineelliset

vaikeudet eivät järkyttäneet Besserin mielenrauhaa enempää kuin

valtiollisetkaan vastoinkäymiset.

"Te muutatte siis pois, Besser?" sanoi vanha eläinlääkäri muutamana

päivänä.

"Niin, liike ei tahdo oikein kannattaa, Peddersen. Vuokrat ovat

kalliit, ei jaksa maksaa."

"Sepä ikävää, Besser!"

"Hm -- tjaa--ah! Kunakin aikana on omat vaikeutensa, sille ei

mahda mitään. Mutta ei saa silti menettää rohkeuttaan, eivätkä ne

säännöllisesti olekkaan niin pahoja, kuin miltä ne näyttävät. Ei

tämä ole ensimäinen pulma elämässäni, Peddersen, mutta mainiosti

minä olen aina selviytynyt. Koettelemuksetkin ovat väliin hyväksi,

Peddersen, ne terästävät luonnetta... höm, höm" -- kurkkua kangerti

-- "terästävät luonnetta!"

"Hyvä on, että on terästä, mutta hopeaakin elämässä tarvitaan."

"Ah, ystäväni, kun vaan on yritteliäisyyttä ja intelligensiä, niin

ei ole hätää, ei mitään hätää. Niks forbluffen lassen! [Ei pidä

hämmästyä. Suom.] se on aina ollut minun tunnussanani."

Ja kun lähtöhetki koitti, vaelsi Besser Rörbystä paita ja tohvelipari

kainalossa, aivokoppa täynnä kultaisia sääntöjä ja tunnussanoja ja

pahkulainen tammikeppi kädessä ulos avaraan maailmaan etsimään "uutta

liikettä".

Emmasta on täydellisesti kadonnut kovien myrskyjen synnyttämä

hervakkuus, ja hän nostaa taas päätänsä Lystrupien tapaan. Nuoruuden

ruusut heloittavat hänen poskillaan ja voimaa uhkuaa koko hänen

olennostaan. Hänen miehensä, nuori, lahjakas, edistyshaluinen

maanviljelijä, on saavuttanut onnen ja rauhan, jota hän niin monta

vuotta kärsimättömänä ajoi takaa. Hänen valistustyönsäkö? Luopunutko

siitä? Ei, sitä hän ei ole tehnyt, paljastaisihan hän, Lystrupin

sanaan, oman kunnottomuutensa, jos hän käärisi kokoon lipun, jota

hän kerran oli kantanut niin korkealla. Mutta hän ei enää rynnistä

vanhan ajan varustuksia vastaan, sillä hän tietää, että niiden kanssa

otellessa on leikki kaukana. Tyynesti ja tasaisesti, mutta samalla

voimakkaasti, koettaa hän niitä kukistaa sitä mukaa kuin niiden aika

on tullut. Hän näet myöntää, että on sellaisiakin varustuksia, joiden

tulee antaa seisoa aikansa, jos kerran naapurien ja kanssaihmisten

omistusoikeudelle annetaan jotain arvoa.

Kiinalainen muuri on kaatunut, Rörby on yhdistynyt muuhun

yhteiskuntaan. Maine maailman tapahtumista ei kulje enää Rörbyn

sivuitse niinkuin entisaikaan. Elonilmaukset metsien toisella

puolen ovat hienojen lähteensuonien tavoin uurtautuneet muinoin

kuivaan ketoon ja saaneet siinä aikaan rehevän kasvullisuuden.

Niinkuin jo edeltäpäin saattoi arvata, on kylä saanut nuoren,

etevän opettajan, johon on syytä olla tyytyväinen ja josta innokas

pappi näyttää saavan tukevan liittolaisen. Ampuma- ja puhujaseurat

menestyvät niin hyvin, että aiotaan parin naapuriseuran kanssa

rakentaa yhteinen voimistelu- ja kokoushuone Besserin vanhan, ajan

hampaan nakerteleman "salongin" sijaan, jossa kylän nuoret jo kauvan

aikaa ovat saaneet näyttää voimiaan ja notkeuttaan. Taloudellinen

toiminta on edistymään päin, kirjat ja sanomalehdet ovat muuttuneet

välttämättömiksi monessa kodissa. Osan vanhoista säästöistään, jotka

Knuuttia kerran niin kiusasivat, on todellakin moni tilanomistaja

käyttänyt parannuspuuhiin karjanhoidon ja meijeriliikkeen aloilla,

elämää ja virkeyttä huomaa kaikkialla. Totta on, että väliin vielä

taistelunvihuri ryöpsähtää kylään ja joku valtiollinen pommi

räjähtää keskellä keskustelevaa ihmisjoukkoa. Mutta pommit eivät

putoa enää niin korkealta kuin entisaikaan, jolloin kauvan kestäneen

toimettomuuden jälkeen tuntui hyvältä saada oikein "paukuttaa".

Mielten kiihkeys on kadonnut, tuntuu kuin alkaisi Rörby jo jättää

lapsuuden huimuuden ja siirtyä kypsyneesen ikäkauteen.

Ja Laulupuro laulaa, laulaa yöt päivät herkeämättä. Emma kuuntelee

sen laulua väliin, mutta siinä on toinen sointu nyt kuin silloin,

kun hän kuunteli sitä koulun puutarhassa. Kokonainen joukko

erilaatuisia ääniä kohoaa hiljaisina kesä-iltoina kukkaismetsikön

syvyydestä. Tuolla syreenipehkojen siimeksessä heläjää kuin iloinen

laululinnunliritys. Tuolta kivien välistä ohdakekatoksen alta kuuluu

taas korkea, sointuva ääni, jota kauvempana säestää putouksen kohina

kuin urkujen mahtava pauhu. Kirkkaina, ikäänkuin puhdistuneina

kaikuvat sävelet. Niissä soi rauhaa, soi hiljaista onnea, mutta

samalla velvollisuudentuntoa ja vastuunalaisuutta. Ja Emma kiittää

Jumalaa siitä, että hän pääsi puron toiselle rannalle. Kaikki eivät

pääse Laulupuron ylitse -- Ellen ei sitä koskaan tehnyt.