Suom. Tyyne H.
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava
1902.
Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.
Pari vuotta oli kulunut vuoden 1863--64 Tanskalle onnettomasta
sodasta. Silloin kolmannen joulupäivän aamuna tapahtui Rörbyssä
jotakin ennen kuulumatonta. Outo, kirjavapukuinen mies, "herra
voimistelun ja tanssin opettaja Sundström Tukholmasta", niinkuin
hän itse sanoi, kunnioitti kylää läsnäolollansa. Ylevän arvokkaana
hän astua tepasteli kadulla -- mutkikkaalla, surkeannäköisellä
kylänkatupahasella, jota ainoastaan välttämättömyyden pakosta sopii
mainita asian yhteydessä. Vanha, isokukkainen aamutakki, jonka
etupuolella ja hihoissa oli kiiltäviä rasvatahroja ja jonka saumoista
ja reijistä tirkisteli uteliaita puuvillatyppyjä, peitti hänen
solakkaa, kaikin puolin moitteetonta vartaloansa. Alkuaan musta
samettilakki suunnattoman suurine tupsuineen oli hieman kallellaan
oikealle, ikäänkuin se olisi tahtonut kurkistaa jalkoja, jotka
vuorotellen mitä siroimmin siirtelivät kulunutta plyysitohveliparia
eteenpäin alimmissa ilmakerroksissa. Keveitä, sinertäviä
savukiemuroita kohosi pitkästä ruokopiipusta ja leijaili hänen
jäljessänsä tyynessä, kuulakassa pakkas-ilmassa. Oli luonnollista,
että kylän nuorin sukupolvi oli liikkeellä ja seurasi ihmeellistä
aamutakkia kunnioitusta osoittavan matkan päässä. Melkein joka ovella
ja portilla oli poikia ja tyttöjä kurkistelemassa ja ikkunaruutujen
läpi näkyi vanhojen vaimojen ryppyisiä naamoja. Sanomattakin arvaa,
että kylän joka sopessa lausuttiin mitä erilaisimpia arveluja siitä,
mitä tämä uusi ilmiö ennustaisi.
Hyvin luultavaa on, että uutiset ääniaaltojen lailla leviävät
ilman kautta; ainakin tiedettiin jo puolen tunnin kuluttua kylässä
aamutakin omistaja tanssinopettajaksi, joka edellisenä iltana oli
tullut kylään ja sijoittautunut majataloon. Vieläkin tiedettiin, että
hän aikoi antaa oppijakson, missä pitäjän tanssihaluinen nuoriso
huokeasta maksusta saisi ohjausta tanssitaiteessa. Herra Sundström
ei koskaan käyttänyt kirjallista ilmoitustapaa. Kylään saavuttuaan
hän vaan pari kertaa näyttäytyi kirjavassa puvussaan kadulla --
ja heti valtasi uteliaisuus ja ihmettely jokaisen, samalla kuin
kaikki tanssihaluiset jalat alkoivat tahdin mukaan liikahdella.
Rörbyssä oli jännitys tavallista suurempi, sillä tämä kunnon kylä ei
vielä koskaan ollut saanut osakseen sitä onnea, että olisi nähnyt
tanssinopettajan pensas- ja kiviaitojensa sisäpuolella. Pidoissa --
"tanssiaisten" nimikin oli Rörbyssä tuntematon -- puotettiin niin
hyvin kuin taidettiin jenkkaa, valssia, kaksi-, kolmi- ja nelivuoroa,
sydänparia, juutalaista ja muita vanhanaikuisia tansseja. Siinä
poljettiin lattiaa niin, että karsta katosta karisi, hypähdeltiin
ilmassa ja paukutettiin kengän korkoja vastakkain. Ja hauskaa oli
ja sydämmestä se lähti -- siinä määrin tietysti kuin olosuhteet
milloinkin myönsivät. Mutta tänä kolmannen joulupäivän aamuna tunsi
kylän nuoriso katumoikseen, että se oli jäänyt takapajulle kaikessa,
mitä voi kutsua edistykseksi tanssitaiteen alalla. Muualla maailmassa
tanssittiin franseessia, fransieeta, "asampleeta" ja paljon muuta
hienoa, Rörbyssä vaan jenkkaa, ja juutalaista -- miten naurettavaa!
Nyt ennusti kuitenkin isokukkainen aamutakki sivistyksen auringon
nousua kylälle.
Rörby on eräässä rauhaisessa Sjellannin kulmassa. Sen pohjoispuolella
on ikivanha muta- ja turvesuo, idässä ja lännessä taas suuret
metsät, jotka ikäänkuin estävät tuulen ja valon vapaata pääsyä
kylään. Ikimuistoisista ajoista oli tämä kunnon kylä kunniallisine
asukkaineen viettänyt rauhallista ja mukavaa elämää joutumatta
lainkaan tekemisiin niiden henkisien liikkeiden kanssa, jotka
metsien toisella puolen saivat mielet jännityksiin. Sillä oli
oma historiansa, omat tarinansa tulipaloista ja vahvan Sörenin
ihmeellisistä sankaritöistä y.m. Niitä kerrottiin väsymättä yhä
uudelleen, ja uudelleen, eikä kukaan tuntenut tarvetta saada "kastaa
vanhaa sydäntä uuteen öljyyn". Ympäristössä liikkuvat uutiset
maailman tapahtumista kulkivat aina Rörbyn ohitse. Sevastopolin
antautuminen tärisytti koko Eurooppaa -- Rörbyssä ei edes ainoa
lautanenkaan helissyt. Italian uudistumisesta ja puolalaisten
kapinasta vuonna 1863 ei Rörbyssä ollut aavistustakaan. Tuli sitten
vuosi 1864. Silloin tuntui tosin vienoisia värähdyksiä täälläkin;
mutta pian oli taas kaikki rauhallista ja jokainen oli siinä varmassa
vakuutuksessa, että kuningas ja hallitus kyllä selvittävät sen asian.
Talonpoikaisystävät pitivät myrskyisiä kokouksia ympäristössä,
politikoitsijat huusivat "oikeaan" ja "vasempaan" -- Rörby kätkeysi
metsiensä suojaan ja antoi toisten otella. Kansanopistoja ja
vapaakouluja [Vapaakouluiksi ja vapaaseminaareiksi nimitetään
Tanskassa kansakouluja ja seminaareja vastaavia oppilaitoksia,
joita ei kannata valtio, vaan yksityiset. Suom.] perustettiin,
uusia tuulahduksia, voimakkaita ja keväisiä puhalteli vanhaan
yhteiskuntaan; mutta Rörby oli suojapuolella. Kaikki kävi siellä
vanhaa, tasaista kulkuaan: tehtiin työtä hikihatussa, syötiin ja
juotiin, väliin haukuttiin toisiaan silmät korvat täyteen, mutta
hetki sen jälkeen jo juotiin sovinnonmaljaa teekupin ääressä.
Muun maailman hyörinä ei liikuttanut Rörbytä. Se oli itsekseen
rauhallinen, onnellinen pikkumaailma, jota piti koossa sitkeät,
piityneet tavat ja suojeli itsetyytyväisyyden vahva kivimuuri.
Näinköhän sitten kaikki rörbyläiset elivät tämmöisessä
luonnontilassa? Pappi esimerkiksi? -- Pappi oli vanha, kihtitautinen,
ihmisarka mies, joka kuusi päivää viikossa uskollisesti pysyttelihe
neljän seinän sisällä. Kun hänen seitsemäntenä täytyi olla kirkossa,
lateli hän hätimmiten vähän kuivaa siveysoppia ja sitten taas
kiireimmän kautta pakeni seiniensä turviin. Mutta olipa Rörbyssä eräs
toinen mies, jota ei enää kauvemmin sovi olla mainitsematta -- kylän
vanha kansakoulunopettaja ja lukkari J. H. Lystrup. Olisi suurin
valhe maailmassa väittää, että ajan tapahtumat huomaamatta pääsivät
hänenkin sivuitsensa. Yhtä väärin toki olisi arvella, että hänellä
koskaan olisi ollut pienintäkään yhteyttä vapauden aatteiden kanssa,
jotka kiersivät ympäri maailmaa ja kolkuttivat kaikkialla niin hyvin
koulujen ja kirkkojen kuin muidenkin rakennusten ovia.
Lystrup oli kookas, lihava mies. Hänellä oli punainen naama,
pienet kuplat silmien alla, lyhyt kaula ja jäykät polvet. Koko
hänen olennossaan oli jotain kankeaa ja jäykkää. Kun hänen piti
katsoa sivulle, käänsi hän koko ruumiin. Silmät olivat suuret ja
omituisen näköiset, mutta rehelliset. Niiden yläpuolella kaareilivat
kulmakarvat, tuuheat kuin tavalliset viikset. Leveät posket olivat
sileiksi ajetut, mutta paksun, mustan kaulahuivin sisältä näkyi
kokoonrutistunut, harmaa partapensas. Päässä oli hänellä suuri, musta
virkakalotti, joka oli aina takaraivalle sysättynä ja teki hänet
hyvin uhkamielisen näköiseksi. Koko hänen olentonsa näytti sanovan:
käy päälle! Tuttu on kuva entisaikain kuluneista, matelevista ja
turhantarkoista koulumestareista, -- jospa maailma olisi tuntenut
Lystrupin, olisi se saanut nähdä, että näiden vanhojen "lukkarienkin"
joukossa oli voimakkaita luonteita, henkilöitä sellaisia, jotka
osasivat esiintyä arvokkaisuudella käännetyssä takissansa.
Lystrup saapui aina kellonlyönnilleen kouluun ja kaikki kävi samaa
suoraa latua hänen työskennellessään lukuisan laumansa keskellä.
Hän oli alkuaan soittokoneiden tekijä ja oli silloin mieltynyt
lauluun ja soittoon. Siksipä hän antoi lasten ahkerasti harjoitella
pikku kulkkujansa. Nuoruudessaan hän oli ollut sotamiehenä ja
vielä vanhoillaankin hänellä oli kenraalin ryhti. Hän oli oikea
kunnioituksen ja tottelevaisuuden kulta-aikojen edustaja, jyrkkä
vanhoillinen kiireestä kantapäähän, mutta samalla elonvoimainen ja
leikkisä. Koulujen suhteen pysyi hän horjumatta vuonna 1814 säädetyn
lain perustalla, yhtä vakavasti kuin Fredrik VI graniittialustallansa
Fredriksbergin puistossa. Pamppua hän käytti aina viimeiseen
koulupäiväänsä asti. Siltä pitivät lapset hänestä paljon, mutta hänen
terävä katseensa pani heidät vapisemaan. Kun hän kulki poikaparven
ohitse kadulla, pysähtyi leikki, hatut lensivät päästä ja jokainen
jäi tuiottamaan hänen jälkeensä, ikäänkuin olisi ajatellut: tuossa
kulkee eräs maailman mahtavia! -- Lystrup ei vihannut leikkiä eikä
iloa. Joskus hän itsekin kujeili lasten kanssa, pudisteli heitä
päälaesta ja sanoi: ähäs aasi! tai jotain sen tapaista. Mutta lasten
leikki ei koskaan saanut mennä hiuskarvaakaan kunnioituksen rajain
yli. Kohteliaisuutta, ahkeruutta ja järjestystä Lystrup vaati,
ulkoläksyn täytyi lähteä rentonaan ja totella tuli ehdottomasti.
Epäilemättä tiesi Lystrup elonilmauksista metsien toisella
puolen. Hän tunsi Euroopan kaikki murrosajat, oli seurannut
heinäkuun vallankumousta vuonna 1830 ja maaliskuun mylläköitä
Köpenhaminassa 1848 sekä kaikkia uusimpia vapauspyrinnöitä.
Viimeisenä hän kuitenkin olisi tuova räjähdysaineita vapauden
ruutitehtaista kylän kunniallisille asukkaille. Vielä vallitsi
rauha ja järjestys hänen pienessä yhteiskunnassansa. Vielä
kunnioitettiin siellä siveellisyyttä, lakia ja oikeutta. Vielä
piti hyvä, vanhanaikainen kunnollisuus sitä kohdallansa. Kuinka
kauvan sitä sellaista oli kestävä? Mutta jos kerran koittaisi aika,
jolloin sekin pieni kolkka joutuisi vapauden luotituiskuun, silloin
hän, kuudestakymmenestäviidestä ikävuodestansa huolimatta, olisi
oleva ensimäinen mies varustuksella ja ottava hyökkääjiä vastaan
vanhanaikuisella tunnollisuudella ja sitkeydellä.
Se aika koittikin -- luonnollisesti se koitti, olihan enteitä
jo ilmassa. Ei enää hallitus eivätkä valtiosäädytkään laskeneet
leikkiä uudenaikuisista vapauspyrinnöistä. Vanhat, vakavat lait ja
säädökset kadottivat voimansa ja sijaan asetettiin uusia, häilyviä,
monimutkaisia määräyksiä. Kaikilla aloilla oli uudistettava ja
parannettava -- pois vanha roska!
"Emma, mikä linnunpelätti se töllistelee tuolla kadulla?" kysyi
Lystrup, kun hän, hengitettyänsä aukon ikkunanruutua peittävään
jäähän, huomasi äsken mainitsemamme miehen.
"Arvaas, isä! Ei, mistäpä sen tietäisit! Se on tanssinopettaja, hieno
ulkomaalainen."
"Tanssinopettaja! Mitä hän täällä tekee?"
"Hän... hän tietysti aikoo opettaa meille oikeita tansseja, sekä
franseessia että..."
"Franseessia! -- Mitä joutavia!... Niin, tarinamme keskeytyi vähän,
Jörgen Siversen", jatkoi hän ja istuutui puhuttelemansa miehen
viereen. Tämä oli eräs kylän vanhoja, kunnianarvoisia talonisäntiä
ja usein vieraili Lystrupin luona. Sillä kertaa oli hänellä
erityistä asiaa. Hän oli tullut neuvottelemaan palkollisseikoista.
"Palkollissäännön mukaan te ette voi ajaa häntä talostanne, jos
hän ei suorastaan hauku teitä pataluhaksi tai muutoin tavalla
tai toisella riko asetuksen neljättäkymmenettäensimäistä pykälää
vastaan. Niin säätää laki. Mikä oiva laki, Jörgen Siversen. Se on
muuan noita kansallisia 'helmiä', joita meidän aikamme on tuottanut.
Sanalla sanoen: nykäiseppäs vaan miestä, niin heti saat suuret sakot
niskaasi."
"Eilen olin jo vähällä antaa aika korvatillikan sille lurjukselle,
sillä hän on nyt pitkän aikaa ärsyttänyt minua päivät päästään."
"Kiittäkää kauppojanne, että ette sitä tehnyt! Joku vuosi sitten
luin sanomalehdestä, kuinka eräs oikeusistuin tuomitsi muutaman
talonisännän kymmenen taalarin sakkoon siitä, että hän oli pari
kertaa vetäissyt renkiänsä kepillä selkään. Herra varjelkoon! Mikä
rikos ihmisyyttä vastaan sillä tavoin kepillä rapata nokkaviisasta,
kahdeksantoistavuotiasta poikaa! Sitäkö suvaitsisi meidän vapaa,
inhimillinen aikamme!... Kuule, Emma, äläpäs seiso siellä ja vahtaa
tuota teikaroijaa, vaan mene ennemmin jouduttamaan kahvia valmiiksi.
Näyttää, kuin olisit aikalailla tanssivillissä, mutta älä luule,
tyttöseni!"
Tytär keikahutti tyytymättömänä päätänsä ja kiirehti keittiön ovea
kohti.
"Maltas vähän! Otahan ensin tuli uunista tähän sytytyspaperiin!...
Niin, niin", jatkoi Lystrup ja sytytti piippuaan, "me elämme
inhimillisyysaatteiden kulta-ajassa (pap--pap--pap). Sorrettua
ihmiskuntan, nähkääs, tahdotaan kohottaa (pap--pap--pap). Vuoden 1879
tasa-arvoisuusunelmat tunkeutuvat (pap--pap--pap pap pap) maahamme
joka puolelta. Mikä erinomainen aika!" Ja Lystrup löi paperia piipun
koppaan, niin että säkenet sinkoilivat ympäri.
"Niin, oikeassa te tässä tuonoissa päivänä olitte sanoessanne, että
tuntuu, kuin tuuliaispää nykyään juoksuttaisi ihmisiä mukanaan.".
"Niin se on! Muistan vielä, kuinka isävainaa osasi pitää aisoissa
palvelusväkensä ja kuinka hän kasvatti meitä poikia. Selkään saatiin,
se on selvää, saatiin niin että nahkaa kirvelti vielä viikon
päivät jälkeenpäin. Mutta kyllä sitten vallitsikin järjestys hänen
talossansa!"
"Silloin oli kaikkialla enemmän lujuutta, silloin. Siksi olikin elämä
niin varmaa ja helppoa. Mutta nyt alkaa maaperä hyllyä jalkain alla."
"Oli lujuutta ja oli järjestystä. Toisin nyt meidän vapaana
aikanamme! Kaikki pitäisi leipoa uudelleen yhdessä pyöräyksessä.
Virkavalta on huomattu tarpeettomaksi, vähempiosaiset valittavat
sortoa ja palvelijat hyppivät isäntäväen nenälle. Saatte nähdä
vielä, Jörgen Siversen, että muuanna kauniina päivänä renkimme ja
päiväläisemme palkkautuessaan vaativat saada nukkua meidän omissa
makuuhuoneissamme ja syödä aamiaista sängyssä."
"He, he, te luulottelette liikoja, Lystrup. Ei toki meidän
pitäjässämme vielä kuulu valituksia."
"Kuka on ollut pitäjässänne opettajana yli kolmekymmentä vuotta?"
kysyi Lystrup ja osotti piipun kärjellä Jörgeniä.
"Kenpä sitä ei tietäisi! Mutta mitäs se tähän kuuluu, Lystrup?"
"Kuuluupa niinkin, isäseni! Kun Herramme muutamain vuosien kuluttua
kutsuu minut pois, voitte te saada opettajaksi jonkun nuoren
vapaaseminaarilaisen, sellaisen hurjapään, joka antaa mennä ohjat
höllällä ja suosii sankarilauluja ja loilottamista. Kuinka luulette
kunnioituksen tunnon, kuinka järjestyksen ja kuuliaisuuden hengen
silloin käyvän, hengen jonka tulisi kasvattaa lapsista hyviä
palvelijoita ja kunnon kansalaisia?"
"Totta on, mitä sanotte, toden totta!"
Emma tuli samassa sisään ja toi kahvia. Tyytymättömyyden ilme oli
kadonnut hänen kasvoiltansa. Punoittavina, veitikkamaisina, raikkaina
kuin kesäinen aamu loistivat ne vanhuksia vastaan tumman tukan
keskeltä. Kuka astuisikaan tuossa paikassa sisään? Vanhukset eivät
sitä tietäneet, eivätkä he sillä suurta väliä pitäneetkään, mutta hän
tiesi sen. Pari nuorta tytönsilmää ehtii hyvin yksin ajoin hoitaa
kuppeja ja kannuja sekä nähdä tiet ja polut. Aavistikohan hän itse,
kuinka raikkaalta, kuinka lapsellisen herttaiselta hän sillä hetkellä
näytti, kuinka lumoavasti hänen ruskeat silmänsä hymyilivät ja kuinka
upeana tumma tukka aaltoili niskassa?
Lystrupin vanha sydän täyttyi ylpeydestä, kun Emma tulla liihoitteli
sisään tarjottimineen. "Aika soma!" ajatteli hän itsekseen. Miksikä
hän ei olisi saanut olla vähän ylpeä kauniista, lahjakkaasta
tyttärestään! Hän oli sitäpaitsi ainoa, mitä hänellä oli enää
jäljellä hänen rakkaistansa. Äiti ja toinen tytär olivat jo aikoja
sitten kätketyt kirkkomaahan. Emman tuli täyttää molempien paikka.
Ja hän voi sen tehdä, jos häneltä ei vaan puuttunut tahtoa. Luoja
oli antanut hänelle pari sukkelaa kättä ja pirteän mielenlaadun,
joka ei vastuksista lannistunut. Kodissa oli joka nurkka kuin
kiilloitettu. Miten häikäisevän valkoinen oli vanha lattia suurine,
kirkkaine naulanpäineen! Miten säteilikään soikea peili kullatuissa
kehyksissään Fredrik VI:n kuvan vieressä sohvan yläpuolella! Miten
aistikkaissa poimuissa olivat kukikkaat ikkunaverhot! Ja miten
tomuttomia ja puhtaita olivat tuolit ja sohva ruskeine, kotikutoisine
päällyksineen! Kylässä pidettiin häntä erinomaisen sukkelana ja
taitavana tyttönä ja lisäksi oppineenakin. Isä oli luettanut häntä
talvi-iltoina ja opettanut häntä soittamaan. Etupäässä oli hän
kuitenkin antanut taitavan emännöitsijän opastaa häntä talouden
toimiin.
Joku koputti ovelle.
"Kas, Knuut! Hyvää huomenta, hyvää huomenta! Joko olet lukenut sen
kirjan? Tule juomaan kuppi kahvia! Emma...!"
Tulija oli tummakiharainen, nuori, roteva talonpoika. Hänen kookas
vartalonsa uhkui voimaa ja hänen kaareva otsansa todisti älyä.
Vaistomaisesti käänsi hän katseensa Emmaan, mutta näytti siltä kuin
hän ei olisi kestänyt tytön ruskeain silmäin väikettä, sillä hän loi
kohta silmänsä kirjaan, joka hänellä oli kädessänsä.
"Kiitos! Mutta minä... hm! minä aioin vaan tuoda kirjan takaisin ja
kiittää lainasta."
Hän kätteli kaikkia huoneessa olijoita. Kun hän ojensi kätensä
Emmalle, puri tämä ylähuultansa ja katseli häntä melkeinpä
ilkamoiden, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "voi, kuinka olet
punainen, Knuut!"
"No, Emma, tuo Knuutille kahvia! Ole hyvä ja istu enosi viereen,
Knuut, niin pistämme pieneksi pakinaksi."
He puhuivat ensin tavanmukaisesta keskusteluaineesta: ilmasta ja
tuulesta.
"Mitä pidät kirjasta, Knuut?" kysyi Lystrup sitten.
"Se on oikein hyvä kirja. Kannattaa todellakin tutustua noiden
muinaisien kuninkaiden elämään, heidän sotaretkiinsä ja muihin
toimiinsa."
Sen lyhyen keskustelun aikana, joka kirjan johdosta syntyi opettajan
ja hänen entisen oppilaansa välillä, puhkesi lämmin innostus, jonka
Sakson "Tanskan historia" oli Knuutissa herättänyt, väliin ihan niin
voimakkaasti, että Lystrup aivan hämmästyi. Nuoren miehen silmät
loistivat mustien silmäripsien takaa hänen puhuessaan Rolf Kraken
sankareista, Ulfen taisteluista ja Absalonin voitoista sodassa
rygeniläisiä vastaan.
"Kirja voipi olla hyvä kylläkin, mutta siinä on liiaksi
lastenkamarijuttuja", arveli Lystrup. "Minä pidän enemmän
todellisesta historiasta."
Jörgen Siversen oli keskustelun aikana katsellut ihmetellen Knuuttia.
"Helkkarin muisti sillä pojalla on!" sanoi hän ja kääntyi Lystrupiin.
"Luen minäkin väliin yhtä ja toista, mutta kun muutamia päiviä on
kulunut, niin tuskin muistan siitä enää sanaakaan."
"Knuut ei ole lahjaton. Hänestä olisi saattanut tulla jotain, jos...
Kuinka vanha sinä oletkaan, Knuut?"
"Täytän kaksikymmentäkaksi ensi kynttilän päivänä."
"Sitten ei olisi ikään nähden liian myöhäistä vielä tarttua kirjaan."
"Ehkä ei olisi myöhäistä mennä kansanopistoon."
Knuutin mainitessa kansanopistoa säpsähti Lystrup, ikäänkuin häntä
olisi pistetty peukaloilla molempiin kylkiin.
"Vai kansanopistoon! Tiedätkö, mitä kansanopistot ovat, poikani?
Ne ovat sellaisia laitoksia, missä kaadetaan jonkunmoista
henkistä väkiviinaa, suurisuisuutta nimeltään, ymmärtämättömiin
talonpoikaisnuorukaisiin. Heille kuvitellaan, että he ovat
tulevaisuuden valiojoukkoa ja saatetaan heidät siten milt'ei
raivohulluiksi. Höh! kauneita oppilaitoksia todellakin!"
Emma istui naisten tavallisella paikalla, ikkunan edessä olevalla
lattian korokkeella ja vilkasi tavan takaa Knuuttiin. Samalla
hypisteli hän ilkamoiden huuliansa, ikäänkuin olisi tahtonut tehdä
pilaa hänen kansanopistoon menostansa.
Jörgen Siversen nousi lähteäkseen. Lystrup aikoi saattaa häntä,
mutta astui ensin kirjakaapin luo ja alkoi etsiä uutta kirjaa
lukuhaluiselle nuorukaiselle, joka myös teki lähtöä. "Lakikirja...
mihin helkkariin se on joutunut? Emma, sinäkö täällä olet
selkannut?... No, tietysti hänen piti nyt juuri juosta tiehensä! Istu
vielä vähän aikaa, Knuut! Minä tulen tuossa paikassa takaisin."
Emma oli sillä välin pujahtanut keittiöön ja sieltä eteiseen Jörgen
Siversenin perästä. "Kuulkaa", kuiskasi hän hengästyneenä, "jos
tanssiharjoituksista tulee totta, niin saahan Ellenkin tulla mukaan,
vai mitä? Minä myös koetan päästä."
"Tanssiharjoituksistako? Mitä hän siellä...?"
"Mitäkö siellä! Voi, päästättehän hänet?" rukoili tyttö ja tarttui
mairitellen Jörgenin takinhihaan sekä katsoi houkuttelevaisesti
vanhusta kasvoihin. "Päästätte tietysti, eikö niin?"
Samassa hän pujahti keittiöön ja ilmestyi kohta arkitupaan, missä hän
alkoi innokkaasti etsiä kirjaa kaapista.
"Saksan kielioppiko se oli?" kysyi hän ja vilkasi juhlallisen
totisena Knuuttiin.
"Ei, se oli lakikirja."
"Jahah!"
Kun hän oli löytänyt kirjan, kääntyi hän Knuuttiin päin ja alkoi
kaappiin nojaten selailla sitä veitikan väreillessä pienen
mansikkasuun ympärillä. Knuut tuiotti häneen hehkuvin katsein, mutta
hänen suupielensä vetäytyivät hieman alaspäin, joten hänen kasvojensa
ilme muuttui omituisen katkeraksi.
"Kaksikymmentäkaksi vuotta vaan ja jo niin turmeltunut!" huokasi
tyttö hullunkurisen vakavana ja silmäili poikaa kulmainsa alta.
"Miksi sinä niin sanot, Emma?"
"Mitä!... sanoinko minä jotakin? Minä houkkio taidan tietämättäni
lukea ääneen."
Knuutin suupielet vetäytyivät yhä enemmän alaspäin.
"Vai kansanopistoon on aikomus!" sanoi Emma hetken päästä.
"Niin, jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan", tokasi Knuut
pistävästi.
"Minullako? Ei, minä vakuutan, ettei minulla ole vähintäkään sitä
vastaan. Mutta maailmahan puhuu tavattomista lahjoista. Mielestäni
olisi viisainta lukea joksikin merkilliseksi mieheksi -- ministeriksi
tai joksikin sellaiseksi. Kuussa kuuluu olevan kuningaskunta, missä
on ääretön puute ministereistä."
"Vai niin!" Hän kaiveli aatevarastoansa löytääkseen sopivaa ja
samalla oikein purevaa vastausta; mutta merkillistä, hän oli kuin
lumottu! Aina hänen järkensä tyrmistyi tuon kiusottelevan tyttösen
seurassa. "Vai niin!" sanoi hän uudelleen ja tyhmistyi yhä enemmän.
Äkisti muisti tyttö tanssiuutisen. "Tuletko mukaan
tanssiharjoituksiin?"
"En, mitä minä siellä tekisin,"
"Mitäkö tekisit? Tietysti pitäisit hauskaa meidän kanssamme."
"Sinä arvattavasti menet."
"Tietysti!"
"No, sitten minä en ainakaan tule." Siinä hän nyt sai, sai aivan
vasten silmiä!
Emma rypisti suutansa, kohotti kulmiansa ja alkoi: "hyi toki! se
oli..." mutta samassa tuli isä sisään ja hänen kauhunpurkauksensa jäi
kesken.
"Löysitkö sinä kirjan, Emma? 'Lakikirja maamiehille', se sama juuri.
Siinä kirja, josta jokaiselle on hyötyä, ystäväni. Semmoisia kirjoja
tulee sinun lukea. Vai kansanopistoon! Herra varjelkoon sinua
joutumasta kansanopistoraivoon!"
Kun Knuut heitti Emmalle jäähyväiset, koetti hän varmistaa ja
jäykistää katsettaan, näyttääkseen että hän ei vähintäkään peljännyt
häntä. Emma katsoi vastaan hyvin hartaan näköisenä. Knuutin
miehekkäiden kasvojen jännittynyt ilme tuntui hänestä kumminkin niin
hullunkuriselta, että hänen täytyi äkkiä kääntää päänsä ja pitkä,
pyrskähtävä ääni pääsi väkisellä hänen kovasti yhteenpuristettujjen
huuliensa välistä.
"Mitä nyt?" ärähti Lystrup.
"Voi, tuolla Knuutilla on aina niin lystikkäitä kujeita!"
Kujeita! Hyvä Jumala, mitä hän keksitkään!
"Emma, Emma! Muista, että sinä olet jo yhdeksännellätoista ja liian
vanha moisiin lapsellisuuksiin", torui Lystrup, joka kyllä tiesi,
kuka kujeili.
Knuut meni lakikirjoilleen. Nolona, ärtyneenä, hämmentyneenä,
rakastuneena riensi hän koulun rappuja Jas, puristi lakikirjaa
ruumistaan vasten ja tuiotti alaspäin, aivan kuin olisi tahtonut
katseellaan kyntää vakoja kovaan tiehen.
Knuutin koti oli kylän pohjoiskulmassa. Se oli vanha perintötila,
joka hänen isänsä kuoltua oli melkoisen velkataakan rasittamana
jäänyt hänen vanhimmalle sisarellensa ja tämän miehelle, Frans
Larsenille. Knuut, jonka iso-isä oli ollut vanhaa merimiessukua ja
jonka suonissa vielä virtasi viikinkiverta, oli tulinen luonteeltaan,
eikä voinut oikein tulla toimeen raskasmielisen, ärtyisän lankonsa
kanssa. Monesti oli hän ajatellut lähteä pois kotoa. Jo pikkupoikana
hän oli oppinut soittamaan viulua, mutta hyvissä varoissa kun oli,
ei hän tarvinnut käyttää taitoansa minään tulolähteenä. Viime
aikoina oli hänessä herännyt palava lukuhalu, jonka tyydyttämiseksi
hän lainasi kirjoja kaikkialta. Ainoastaan sen takia hän --
luonnollisesti -- kävi myös koululla. Mitäpä hänellä olisi ollut
tekemistä tuon ruskeasilmäisen, kahdeksantoistavuotiaan tyttöveitikan
kanssa! Eikö hän alituisesti nauranut hänelle, pistellyt ja
ärsyttänyt häntä niin, että hän oli harmista pakahtua!
Nyt alkaisivat tanssiharjoitukset majatalossa, mutta hänpä vaan
pitäisi nokkansa poikessa sieltä. Hyppiköön muiden poikien kanssa,
jos häntä haluttaa!
Ei kulunut kauvan, ennenkuin tanssikoulu todellakin oli käymässä, ja
Emma oli harjoituksissa mukana. "Siitä ei tule mitään, tyttöseni!"
oli Lystrup sanonut; mutta Emma tiesi, miten vanhuksen kanssa oli
meneteltävä.
"Isä kulta, näethän sinä itse, miten kurjasti minä könkkäsen
tanssiessani. Ihmiset ihan nauravat minun tanssilleni, mutta kuinka
voisin osata paremmin? Minähän en milloinkaan ole saanut kunnollista
opetusta. En edes osaa oiva tavalla astua lattian poikki -- katsos,
minä asetan aina varpaat sisäänpäin -- näin... Ja sitten minä
pyöritän niin rumasti lantioitani. Tiedän sen hyvin itsekin, mutta
en voi sille mitään, en todellakaan mitään. Se mahtanee näyttää
hirveältä! Muistathan, kuinka Frits-serkku viime kesänä nauroi
minulle, kun minä kävellä löntystin kuin lehmä... Isä kulta, minä
tarvitsen välttämättä opastusta!"
"Opastusta -- häh! Minä sinut kyllä opastan, tyttöseni!"
"Mutta, isä kulta, ethän sinä osaa tervehtiä etkä niiata etkä mitään
uusimman muodin mukaan. Tahtoisitko sinä, että minä, kun kerran
pääsen maailmaan sivistyneiden ihmisten joukkoon, käyttäytyisin kuin
mikäkin maalaistytön tyllykkä, niin että ihmiset saisivat sanoa:
'katsokaas oikeaa maalaista pyhää yksinkertaisuutta! Hänpä vasta on
saanut kasvatuksen!'"
Ja päätökseksi tuli, että Lystrup heitti kärsimättömänä päätänsä,
joka merkitsi samaa kuin: "jo riittää!" Ei, oikeastaan se loppui
niin, että pieni, pehmeä käsivarsi kiertäytyi vanhan, harmaan
koulumestaripään ympäri ja lämmin huulipari painoi kevyen suudelman
ryppyisille huulille.
Vihdoin koitti ensimäinen harjoitusilta. Nuoret kokoontuivat
majatalon tanssisaliin ja asettuivat istumaan muutamille
pitkille, höyläämättömille lankuille, joita oli asetettu pitkin
seiniä kolmijalkaisten jakkarain varaan. Se oli juhlallinen
hetki. Puhuttiin kuiskaten ja vilkuiltiin erästä huoneen nurkkaa
kohti, johon oli ripustettu muutamia peittoja. Se oli herra
Sundströmin yksityisosasto. Emma ja hänen ystävänsä Ellen istuivat
vastapäisessä nurkassa. He kuiskailivat ahkerasti keskenään ja
vilkaisivat uteliaina oveen, joka kerta kuin joku uusi tulokas astui
sisälle. "Tuossa hän sittenkin on!" lausui Emma äkkiä ja pukkasi
kyynäspäällään ystäväänsä. Outo väristys pudistutti Elleniä ja hän
sävähti hehkuvan punaiseksi.
"Hys! hys! hän voi kuulla!"
Ei, kuullut hän ei, mutta hän näki, näki kyynäspään liikkeen ja
toisiinsa nojautuvat, kuiskailevat päät. Miksi hän ei jäänytkin
tulematta, vaikka hän vielä hetki sitten oli ollut siitä niin varma!
Siinä istui Emma ja nauroi hänelle. Rr--r--r! hän puri piipunluuta
niin, että ratisi.
Aikaa aseman perinpohjaiseen punnitsemiseen ei jäänyt. Samassa kuin
Knuut astui puolipimeään, kosteaan, oluelta löyhkävään huoneesen,
tulla lylleröitsi näet pieni, pyöreävatsainen, vääräsuinen mies
suoraan häntä vastaan. Miehellä oli pää sileäksi kammattu, posket
pöhöttyneet, lyhyen parransängen peittämät, nenä punertava ja
hieman ylöspäin vääntynyt. "Ah, iltaa, iltaa, ystäväni!" lausui
tulija kiireisellä ja käheällä naurunsekaisella äänellä, joka
paljon muistutti sitä ääntä, mikä syntyy, kun sertinkipalasta rikki
reväistään. Se oli talon isäntä, kapakoitsija -- eli, niinkuin hän
mieluimmin tahtoi sanottavan, ravintoloitsija -- Charles Julius
Besser.
"Iltaa, iltaa! Tervetultua, ystävät! Saas nähdä, miten paljon
hauskuutta tämä toimenpide meille tuottaa. Olkaa hyvä ja istukaa!...
Niin, minunhan piti tuoda olutta, Peddersen!"
Samassa hän lylleröitsi ulos ovesta huitoen ilmaa lyheillä, pyöreillä
käsivarsillaan, jotka tavattomasti muistuttivat valaan eviä. Knuut
istuutui ja alkoi puhella parin muun pojan kanssa. Juhlallinen
hiljaisuus oli muuttunut vilkkaaksi, iloiseksi sorinaksi, joka
silloin tällöin, kun joku pojista päästi sattuvan sukkeluuden,
puhkesi äänekkääksi nauruksi. Isäntä palasi takaisin olutpulloineen.
Vaihdettuaan pari sanaa sen tilaajan, vanhan, juopon eläinlääkärin
kanssa, joka istui ravintolassa säännöllisesti joka tilaisuudessa,
kääntyi hän ihastunein katsein äsken mainitsemiimme tyttöihin.
"He, he! Kuinka voivat arvoisat naiset? Hyvin, toivoakseni...
Valaistus ei, ikävä kyllä, ole oikein hyvä tänä iltana", lisäsi
hän valittavalla äänellä ja näppäsi karstan kaihomielisestä
talikynttilästä, joka tuikutti viereisellä ikkunalla.
"Ei haittaisi, vaikka olisi 'parempi'" [saksalainen nimi "Besser"
on suomeksi "parempi". Suom.], lausui Emma puoliääneen ja pukkasi
Elleniä kylkeen.
"... Mutta minä olen tilannut lamppuja, pieniä, somia lamppuja, jotka
varmaan erinomaisesti kaunistavat salonkia. Ensi kerralla saatte
nähdä, neitiseni!"
Herra Besser oli melkein yhtä merkillinen uutuus Rörbyssä kuin
tanssimestarikin, sillä vasta pari kuukautta sitten oli hän
vuokrannut kylän vanhan, luhistumaisillaan olevan, vähän käytetyn
ravintolan. Hänen nelikymmenvuotinen elämänsä oli ollut hyvin
kirjavaa. Monissa eri toimissa ja ammateissa oli hän saanut
työskennellä; hän oli ollut kaupungin ja herrasväen palvelijana,
tarjoilijana, ruokakauppiaana, nurkkasaksana ja nyt viimeksi
ravintolan pitäjänä. Huolimatta kohtalon oikuista oli hän kuitenkin
säilyttänyt iloisen mielen ja harvinaisen vahvan uskon omaan
ihmisarvoonsa. Paroonin palvelijana ollessaan hän oli kierrellyt
Saksassa ja Ranskassa. Näillä matkoilla oli hän mielestänsä
saanut paljon maailman tuntemusta ja sivistystä ja oli siis
kykenevä valloittamaan kaikkien niiden sydämmet, joiden kanssa
jotenkuten joutui tekemisiin. Hän oli nähtävästi luotu korkeaan
yhteiskunnalliseen asemaan, ja parhaimpina hetkinänsä tuntui
hänestä, kuin suurikin tulevaisuus vielä odottaisi häntä. Siitä
hän oli vakuutettu, että hän vielä kerran maailmassa olisi rikas
mies. "Yritteliäisyyttä, yritteliäisyyttä! on aina ollut minun
tunnussanani", oli hän lausunut sinä päivänä, kun hän ensi kerran
astui ihmetteleväin rörbyläisten eleen. Ja samalla kuin hän julisti
tämän tunnussanansa, helisti hän taskussansa siihen-astisella
yritteliäisyydellään kokoomaansa omaisuutta, joka tasaluvussa teki
puoli neljättä markkaa. Nyt sai yritteliäisyys taas uskaltautua
rohkeille retkille. Hyvillä sanoilla ja lupauksilla osti hän suuren
turveladon muutaman herraskartanon suolta peninkulman matkan päästä.
Kun lankut ja laudat oli ajettu kotiin ja niitä oli tarpeen mukaan
puhdistettu ja sompailtu, kohosi entinen lato laulun raikuessa
ja valoisien toiveiden välkkyessä ravintolarakennuksen päähän ja
vihittiin tanssin palvelukseen. Epäilemättä erinomainen yritys,
arveli Besser. Ja hankkiakseen yritykselle mainetta sekä taatakseen
sille pitkiksi ajoiksi ympäristöläisten kunnioituksen etsi hän, niin
pian kuin "salonki" oli valmis, käsiinsä tanssinopettajan totuttamaan
seudun nuorta väkeä edistysaskeleihin, joita Terpsikoren taide meidän
päivinämme on tehnyt.
Seudun hienomman sukupuolen joukossa oli Jörgen Siversenin lempeä ja
kaunis tytär kieltämättä tehnyt syvimmän vaikutuksen Besseriin. Hän
oli suorastaan sulattanut hänen sydämmensä -- ainakin pinta-osilta.
Ja kun Besser sai tietää tytön perivän omaisuuden, jolla paksunkin
ravintolanisännän saattoi kullata kiireestä kantapäähän, nousi
sisäinen lämpö hänessä siinä määrin, että hänen vanha, mutta
vielä helposti sulava poikamies-sydämmensä virtasi kuni hehkuva,
hillitsemätön ainejoukko hänen rintaontelossaan.
"He, he, pikku Ellen neiti saa varmaan kelpolailla liikutella pieniä
jalkojaan. Ihmeekseni kuulen, että täällä ei vielä koskaan ole ollut
tanssinopettajaa."
"Ei, me olemme vähän jäljellä muista."
"Saattaa olla niinkin, neiti; mutta..."
"Älkää sanoko minua neidiksi. En minä ole niin hieno."
"He, he, pyydän anteeksi! Kaunista, hyvin kaunista teiltä, että ette
vaadi... että ette tee... toisin sanoen, aseta vaatimuksia itsenne
suhteen. Mutta -- piti minun sanoa -- me tulemme perästä tästä
puoleen. Minä olen liikkunut jonkun verran maailmassa, ja luulen,
että minussa on vähän synnynnäistä toimintaneroa... Te ymmärrätte
minua!"
Hän selvitti lähemmin neroansa kumarruksilla ja käsien liikkeillä.
Mutta ennenkuin hän ehti lopettaa, temmattiin esirippu nurkassa
äkisti syrjään ja herra voimistelun ja tanssinopettaja Sundström
Tukholmasta, mustassa puvussa, kihara tukka voiteista kiiltävänä ja
kädessä korkea silkkihattu, hyökkäsi esiin ja kumarteli joka puolelle
semmoisella hienon maailman arvokkaisuudella, jonka rinnalla itse
ravintoloitsijan kohteliaisuus jäi varjoon.
"Hyvät naiset ja herrat! Minulla on mieluinen kunnia lausua teidät
tervetulleiksi!" Alkuun päästyänsä hän piti kokonaisen pikku puheen,
antaen siinä hienon sivistyksensä ja erinomaisen kohteliaisuutensa
esiintyä täydessä loistossaan. Oikeinpa se tuntui suloisesti
hivelevän nuoren, toivehikkaan joukon mieltä. Kohta aljettiin sitten
valmistavat harjoitukset. Herra Sundström hämmästytti rörbyläisiä
useammilla tanssitieteellisillä nimityksillä, niinkuin "vis à
vis", "assemble", "compliment" j.n.e., ja hyppeli kuin iso, musta
heinäsirkka ihmetteleväin oppilastensa keskellä.
Tanssiharjoituksista ei muutoin ole paljoa kertomista. Pian
näyttäytyi, että oiva tanssimestari, joka oikeastaan oli vaan
kuljeksiva räätälinsälli, ei ollut juuri enemmän perillä taiteessansa
kuin hänen oppilaansakaan. Hänen etevämmyytensä haihtui sitä mukaa
kuin nuoret miehet saivat silmänsä auki asian oikealle laidalle. Eikä
kestänyt monta iltaa, ennenkuin nuoret -- huolien viisi tieteen ja
taiteen määräyksistä -- hiessä otsin ja sydämmen pohjasta karkelivat
omia rörbyläisiä valssejaan ja jenkkojaan. Ja herra balettimestari
sai aina sivumennen muutaman hyvää tarkoittavan töykkäyksen, niin
että hän suinpäin lensi omaan osastoonsa. Tyytymättömyyttä ei toki
tunnettu vähintäkään puolin, ei toisin. Nuoret pitivät hauskaa
kahdesti viikossa ja herra Sundström näytti olevan iloisin iloisten
joukossa. Toisethan maksoivat hauskuuden, hän eli pulskasti,
huvittelihe parhaan kykynsä mukaan ja oli erittäin kiitollinen
siitä, että häntä suvaittiin "harjoituksissa". Herra Sundström oli
erityisesti iskenyt silmänsä Emmaan. "Armas tyttöseni", oli hänellä
tapana nimittää häntä. Mutta Emma palkitsi hänen huomaavaisuuttansa
mitä suurimmalla kiittämättömyydellä. Jouduttuaan pari kertaa
koskettamaan hänen tahmaisia takinhihojansa ja hengittämään hänen
kiiltävien kiharoidensa tuoksua valtasi hänet sellainen inho,
että kylmän väreet karmivat hänen selkäpiitänsä joka kerran, kun
tanssimestari läheni häntä. Useasti hän silloin pakeni Knuutin luo,
ikäänkuin hän olisi etsinyt turvaa hänen läheisyydestään. Knuut oli
sanomattoman onnellinen siitä Emman osoittamasta luottamuksesta.
Tosin saattoi tyttö vielä ärsyttääkin häntä vanhaan tapaansa, mutta
toisin ajoin oli hän hyvin herttainen. Tanssin tuottama hauskuus oli
omiansa saattamaan heidän mielensä herkiksi ja lähentämään heitä
toinen toisiinsa. Usein istuivat he kauvan yhdessä ja puhelivat
keskenänsä hengästyksissään ja hikisinä. Kun herra Sundström silloin
lähestyi heitä varpaisillansa, huulet mitä suloisimmassa hymyssä ja
käsivarret puoleksi ojennettuina, vetäytyi Emma kauhun valtaamana
aivan Knuuttiin kiinni ja kuiskasi: "voi, tuossa hän on taas!"
Pian ponnahti Knuut seisoalleen ja pyöri seuraavassa tuokiossa
tytön kanssa lattialla halveksitun kavaljeerin sanomattomaksi
harmiksi. Ei kukaan kummeksinut sitä, että Knuut ja Emma hakivat
näin toistensa seuraa. Tuntui siltä, kuin nuo kaksi kuuluisivat
toisilleen. Mutta eräät viattomat, lapselliset silmät, kosteat,
surumieliset tytönsilmät seurasivat heitä sekä tanssin aikana että
heidän kuiskutellessansa keskenään nurkassa. "Minusta näyttää,
ikäänkuin sinulla ei olisi oikein hauska, Ellen," sanoi Knuut joskus.
"Minullako? Minulla on hyvin hauska", vastasi silloin tyttö --
vavahtelevin huulin.
Tanssiharjoitukset saivat odottamattoman lopun. Eräänä iltana
heittäysi herra Sundström hävyttömäksi ja koetti tyrkätä
Knuutin tanssissa kumoon. Silloin tulinen nuorukainen tarttui
rauhanhäiritsijää kaulukseen, väänsi hänet melkein kaksinkerroin ja
viskasi avoimesta ovesta ulos. Se ei ollut viisas teko, sillä se oli
sama kuin kaiken hauskuuden loppu. Seuraavana päivänä katosi herra
Sundström -- oppijakso oli päättynyt.
"Mitätön mies!" sanoi Besser. "Yksinkertainen ihminen! Ei vähääkään
intelligenssiä!"
Mutta Knuutissa oli sinä aikana herännyt joukko valoisia toiveita.
Kun hän viimeisenä iltana saattoi Emmaa kotiin, rohkeni hän puristaa
hänen kättänsä ja lausua:
"Kiitos tanssista, Emma!"
"Kiitos itsellesi, Knuut!" vastasi Emma tavallista lämpöisemmin.
"Ikävää, että se loppui näin pian. Nyt kulunee monta aikaa,
ennenkuin..."
"Ennenkuin mitä?"
"Oh, ei juuri mitään, minä arvelin vaan... hm! Joko olet kohta
lukenut viimeksi lainaamasi kirjan?"
Knuut tajusi silmänräpäyksessä sen hienon ajatuksen käänteen, joka
ilmeni Emman sekavissa lauseissa, ja lämmin väristys pudistutti
häntä. "Hm!" Hän lähestyi tyttöä askeleen. Huulet alkoivat
liikkua. Hän oli ojentamaisillaan uudelleen kätensä ja aikoi sanoa
jotakin. Mutta vielä ei päässyt sanaakaan hänen huuliltansa, vielä
kätkivät pelkuruus ja ujous sen syvälle hänen rintaansa. Emmakin
seisoi äänetönnä ja kaiveli kenkänsä kärjellä muuatta pientä
käytäväkuoppaa, joka oli hienon jääkalvon peittämä. Knuut ryvästeli
ja selvitti kurkkuaan, kierti piippunsa varren tiukempaan, kaiveli
tulitikkulaatikkoa taskustaan, pudisteli sitä ja pani sen sitten
toiseen taskuunsa. Miten hartaasti kumpikin toivoi, että toinen olisi
sanonut jotain, mitä hyvänsä, tai että olisi sattunut kulkemaan
ohitse joku, jolle olisi voinut lausua hyvää iltaa, tai että edes
joku koira olisi lähistössä haukahtanut! Miten äärettömän tuhmalta,
miten nololta ja kiusalliselta tuntui sellainen äänettömyys! Miksi ei
toinen saattanutkin sanoa jotain!
"On aika kylmä", sai Emma vihdoin lausuneeksi.
"On, kylmä on... hm!"
Uusi äänettömyys.
"Mutta minun pitää toki viimein mennä sisään! Hyvää yötä!" Hän tiesi
kyllä, että ei ollut juuri välttämätöntä ojentaa enää kättänsä, mutta
hän teki sen kumminkin. Ja mitä Knuut ei ollut saanut pukeneeksi
sanoihin, se pyrki nyt ilmi kädenpuristuksessa, joka kesti yhtä
"hyvää yötä" varten tarpeettoman kauvan purevassa pakkasessa kello
yksitoista illalla.
Portti sulkeutui. Knuut seisoi ulkopuolella ja tuiotti kuin olisi hän
katseellaan tahtonut murtautua tervattujen lankkujen läpi. Samassa
hän kuuli heikkoa ääntä, aivan kuin joku olisi koskettanut linkkua.
Portti avattiin uudelleen hitaasti, hyvin, hyvin hiljaa -- ja muuan
pää pistäysi esiin. Mutta se vetäytyi äkisti takaisin, ilmestyi
taas uudelleen, sillä kertaa rohkeasti ja varmasti, ja heleä ääni
huusi: "Polle, Polle, missä sinä olet?... Minusta tuntui kuin olisit
raapinut porttia." Portti paukahti kiinni ja kaikki oli hiljaista.
"Polle, Polle!" toisti Knuut itsekseen. "Ilmi olet, tyttöni! Hurraa!"
riemuitsi ääni hänen sisimmässänsä. Hän näpäytti sormiaan päänsä
päällä, kiepahti ympäri vasemmalla kantapäällään ja alkoi sitten
rientää juoksujalkaa katua alas puoleksi tanssien yli pyöreäin kivien
ja ritiseväin jäätiköiden. Hänen onnensa tulvi ilmoille rörbyläisten
mielilaulun sävelissä: "Tiina, nytpä kohoaa oman tuvan harja."
Äkisti hän vaikeni, sillä hän muisti, että sellainen poikamainen
rallattaminen yleisellä valtakadulla yön aikana ei sopinut hänen
arvollensa vakaantuneena, kihloissa tai ainakin puolittain kihloissa
olevana miehenä. Ja hän astui vakavana edelleen itsetietoisena
arvostaan ja onnestaan.
Mutta Jörgen Siversenin kiviaidan vieressä seisoi nuori tyttö, nojasi
päätänsä kylmään kiveen ja itki.
Sveitsiläinen tietää muutamista luonnonilmiöistä edeltäpäin rajuilman
tulon. Kun pilvet riippuvat harmaina möhkäleinä alppien huipuilla,
kun ilmanhenki on tukahduttavan kuumaa ja kun metsistä kuuluu kumea
tohina, silloin hän tietää, että muutaman päivän perästä on myrsky
myllertävä hänen metsissänsä ja sekoittava hänen tunturijärvensä.
Ihmiselämässäkin on rajuilmoja. Rörbyn pienessä yhteiskunnassa
ei niihin päiviin asti oltu toki vielä huomattu merkkiäkään
siihen suuntaan. Ei ainoakaan vallankumouksellinen ajatus ollut
siellä koskaan lekuttanut siipiänsä. Mutta nyt tuntui, kuin olisi
rajuilma ollut tulossa -- Lystrup kuuli tohinaa metsistä. Harrastus
valtiollisiin asioihin, joka jo kauvan aikaa oli ollut vireillä
Rörbyn ympäristössä ja saattanut mieliä kuohuksiin, sai viimein
jalansijan myös rauhoitetussa Rörbyssä ja alkoi asetella kuntoon
ampumakojeitansa. Sitä paitsi oli vielä ainoastaan peninkulman päähän
kylästä, Lyshöjiin, perustettu kansanopisto, jossa jo oli ollut
useita oppilaita Rörbynkin pitäjästä. Opistolla pidettiin suuria
kokouksia. Rörbyläisiä alkoi käydä siellä esitelmiä kuulemassa.
Tyyninä kesä-iltoina tuntui väliin siltä, kuin kuuluisi sieltä
kaukaista sankarilaulun hyminää.
"Näyttää tulevan myrsky", sanoi Lystrup ja pudisti kunnianarvoista,
harmaata päätänsä. "Mutta me kestämme sen", lisäsi hän ja pullisti
vanhaa rintaansa.
Knuut oli suorittamassa sotapalvelustansa. Hänen lähdettyänsä oli
Rörby muuttunut Emman mielestä ikävimmäksi, sietämättömimmäksi
kolkaksi koko Tanskanmaassa. Mitäpä katseltavaa oli enää teillä ja
poluilla! Ryvettyneitä hanhia, lörpötteleviä akkoja, iljettäviä
lantakuormia -- siinä kaikki, mitä siellä saattoi nähdä.
Oli Rörbyssä sentään vielä jotain, joka lyhensi päivien
yksitoikkoisuutta. Se oli vanha, kaunis puro puutarhanaidan takana,
"Laulupuro" nimeltään. Sen vertaista ei ollut koko maailmassa.
Puro ei ollut noita uudenaikuisia, sirotekoisia kaivannaisojia,
joiden vesi sävyisästi virtaa tasaisiksi silitettyjen ja nuoran
avulla suoriksi kaivettujen rantojen välissä. Se oli iso ja vanha
luontainen puro. Sen reunat olivat epätasaiset ja sammaltuneet ja
se teki mitä kummallisimpia mutkia ja polvekkeita. Puro tuli kaukaa
salaperäisestä, metsästä, kulki kiemurrellen peltojen halki ja
muodosti pienen, iloisen putouksen heti päästyänsä koulun puutarhan
kohdalle. Sitten se hetkiseksi kokonaan kätkeytyi niiden rehevien,
villinä kasvavien kukkaisten, syreenien ja ohdakekasvien joukkoon,
joita tavattoman paljon kasvoi niin hyvin rygeniläisen naapurin
kuin koulun puoleisella rantaäyräällä ja jotka puron yli olivat
toinen toisiinsa sitoutuneet ja kiinni kasvettuneet. Taas puikahti
se näkyviin, pyörähti koulutalon nurkan ympäri ja jatkoi iloista
kulkuaan kylän halki turvesuolle. Nimi "Laulupuro" ilmaisee vaan
puolittain, mikä sävelrikkaus sen hopeankirkkaassa, solisevassa ja
lorisevassa vedessä oli. Säveliä, ikäänkuin jostain tarumaailmasta,
kohosi sen syvyydestä iltaisin, kun melu kylässä oli vaiennut ja
salaperäiset luonnonäänet saivat puhevuoron. Laulupuro oli niinkuin
joku salojen siimeksessä piilevän kylän runollinen elosuoni. Lapset
olivat aivan kuin syntyneet ja kasvaneet sen partailla. Aina
nähtiin joukko avopäisiä pikkupoikia leikkivän jossakin paikassa
puron rannalla. He juoda ryystivät sen raikasta vettä, pulikoivat
paljaine jalkoineen rantakivien välissä ja laittoivat pieniä
laivoja purjehtimaan puron värehtivälle rinnalle. Tarinat näkistä
ja keijukaisista liittyivät lasten mielikuvituksessa Laulupuron
salaperäisiin polvekkeihin. Varsinkin sopi koulun puutarhan kohdalla
oleva ryteikkö lasten kuvittelemain olentojen asuinpaikaksi.
Salaperäiseltä tuntui heistä myöskin iso, musta sulku siinä kohti,
missä puro jatkaisi valtakadun. "Iso-sulku" oli koko kylän ylpeys. Se
oli tukevasti rakennettu. Mahtavia graniittimöhkäleitä oli asetettu
päällekkäin täydelliseen vanhanaikuiseen epäjärjestykseen ja katettu
tavattoman paksuilla tammihirsillä, jotka näyttivät polveutuvan aina
jättiläisten ajoilta. Rörbyläisten mielestä se sellaisenaan oli
katoamaton muistomerkki esi-isäin perinpohjaisesta rakennustaiteesta.
Tarun mukaan ei ajan hammas eikä ilman vaikutus kyennyt tekemään
sululle vähintäkään haittaa. Moni pienokainen oli vanhempain ihmisten
kertomuksista joutunut siihen järjettömään käsitykseen, että kun
maailma kerran loppuisi, jäisi Rörbyn Iso-sulku vielä paikoilleen.
Emma rakasti Laulupuroa enemmän kuin mitään puroa tai virtaa
koko maailmassa. Se "lauluineen" oli vallannut sijan hänen
lapsuudenaikuisessa aate- ja tunnemaailmassaan. Se tunsi hänen
myöhemmätkin kaihonsa ja unelmansa. Tuhansia kertoja oli hän kuullut
sen laulavan nimeä "Knuut" kaikissa mahdollisissa äänilajeissa ja
tunne-ilmauksissa -- alakuloisena, uneksivana, tulisena, vakavana.
Kun hän hiljaisina kesä-iltoina istui puutarhan penkillä ja kuunteli
veden lorinaa, tuntui hänestä, kuin Knuutin henki leijailisi hänen
ympärillänsä ja Knuutin kuva katselisi joka sopesta. Entuudestaan
tuttuja, viehättäviä ajatuksia puikkelehti esiin. Ne ikäänkuin
ympäröivät häntä, kietoutuivat häneen kiinni, nostivat hänet
korkealle ilmaan ja kuiskailivat hänen korviinsa suloisia sanoja.
Ihmeellinen puro! Se tunsi kaikki hänen salaisuutensa. Se oli
vakoillut hänen sydämmensä kätketyimmänkin tunteen ja lauleli sitä
nyt niin lumoavasti, niin hyväellen, että hänen täytyi hymyillä,
kumartua hurmautuneena sitä kohti ja ikäänkuin vajoutua jasmiinin
vienoon tuoksuun tai satakielen liritykseen tai johonkin -- hän
ei itsekkään tiennyt, mihin. Kun hän sitten äkisti kohottausi ja
ikäänkuin säälimättömästi sysättynä tunsi joutuneensa takaisin
todellisuuteen, huokasi hän kärsimättömänä: "miten saan kulumaan
pitkän, pitkän kesän ja hirveän syksyn!" Ja puro lauloi ja lauloi.
Taas sama hyväilevä sävel, sama tunteita kiihottava solina!
Jos hänellä ei olisi ollut rakasta, vanhaa Laulupuroansa, miten
olisikaan hän voinut elää tuossa hanhien ja lantakuormien kotimaassa!
Eräänä sunnuntaina kesäkuun lopulla kävi Knuut kotonansa ja pistäysi
myös koululla.
Emma tunsi, kuinka hän punastui ja joutui hämilleen, kun Knuut astui
sisään. Mutta kun hän näki Knuutin kalahuttavan kengänkorkojaan
yhteen ja nostavan kätensä kunniantekoon, ei hän voinut olla
vetämättä suutansa hymyyn, niin naurettavalta tuntui hänestä hänen
kasvojensa vakava, sotilaallinen ilme. Miten maailmassa hän oli
saanut päällensä tuommoisen hirveännäköisen, likaisen takin! Emma oli
aina kuvitellut näkevänsä hänet loistavan uudessa, käyvässä puvussa,
joka kyllin arvokkaasti voisi ympäröidä hänen harvinaisen miehekästä
vartaloaan -- ja näkikin hänet vanhassa, kuluneessa takissa, jonka
ompeleet pahasti irvistelivät ja joka vielä muun hyvän lisäksi
pussotti kainaloista ja peitti hartioita kuin säkki aidanseivästä.
Hän tunsi jotakin suuttumuksen tai, pikemmin, pettymyksen tapaista,
mutta ei virkkanut mitään. Pian hän huomasi, ettei puku ollut ainoa,
mikä rumensi Knuuttia. Hän oli muuttunut niin naurettavan mahtavaksi
ja roimaksi. Se muutos ei häntä suinkaan kaunistanut.
Keskustelu kosketteli sotilasoloja. Knuutilla oli yhtä ja toista
muistuttamista tavasta, millä päälliköt kohtelivat alempiansa.
"Myönnän kyllä", lausui Lystrup, joka oli vähän ärtynyt Knuutin
sanoista, "että meidän sotilaslaitoksemme ei ole sellainen kuin
olla pitäisi; mutta koko syy on siinä, että teitä, hyvät herrat,
kohdellaan liian hyvin, aivan liian hyvin! Teitä hemmotellaan, ja
siksi te opitte arvostelemaan ja moittimaan kaikkea. Tunnen jonkun
verran sotilasoloja, ystäväni, sillä olen ollut sotilaana minäkin.
Mutta se oli siihen aikaan, kun ei vielä ollut tapana sanoa: 'olkaa
hyvä ja tehkää kunniaa, pieni ystäväni!' Silloin piti komentaja
rottinkia selän takana ja pamppua saatiin niin että tuntui, jos
velvollisuuksiaan ei täyttänyt. Mutta silloin osasivatkin miehemme
totella, osasivat kestää vilua ja vaivaa ja seisoa puoli päivää
vedessä valittamatta. Nyt tarjotaan sotilaillemme teetä sänkyyn --
höh!"
Emma purskahti nauruun, mutta Knuut sävähti punaiseksi.
"Niin ette toki saa sanoa, Lystrup! Luulenpa, että sotamiehemme ovat
yhtä kelvollisia nyt kuin teidän nuoruutenne päivinä, jos heillä vaan
on hyviä ja kansallisia johtajia, jotka... jotka osottautuvat siihen
toimeen kykenevänsä. Näyttiväthän he Tybbelin kentällä, etteivät he
ole enemmän arkalasta kotoisin kuin ennenkään."
Siinä oli kyllä perää, arveli Emma. Mutta itsekseen hän ihmetteli,
miten Knuut uskalsi puhua niin jyrkästi hänen isälleen. Siitä hän ei
oikein pitänyt. Myös Lystrup hätkähti. Hän oli Knuutin vastauksesta
kuullut erään sanan, joka hänen mielestänsä selvitti hänessä
tapahtuneen muutoksen.
"Häh! oletko sinäkin tullut ka... ka... kansalliseksi, Knuut?"
Asiasta ei puhuttu sen enempää, sillä samassa tuli muuan mies, jolla
oli ilmotettavana erään lapsen syntyminen ja Lystrup, jonka käsikirja
oli kouluhuoneessa, seurasi miehen mukana.
"No, mitenpä huristaa, Emma? Aika mukavaa on olla sotamiehenä. Olen
saanut muutaman hyvän ystävänkin pääkaupungissa."
"Vai niin! Kuka hän on?"
"Hänen nimensä on Rasmus Mortensen ja hän vapaakoulunopettaja maamme
eteläosasta."
"Vai hänen koulussansa sinä käyt. Mielestäni sinä olet muuttunut niin
-- kansalliseksi."
"Niinkö arvelet", vastasi Knuut ja joutui neuvottomaksi samoin kuin
tuonottain Emman puhuessa ministeripaikasta kuussa.
"Mikä hän on miehiään?"
"Mikäkö? Hän on oikein hyvä ja kunnon mies, ja oppinut on hän myös,
sillä hän on paljon lukenut ja suorittanut seminaaritutkinnon. Mutta
hän ei tahdo olla minkäänlaisessa tekemisessä vanhan koululaitoksen
kanssa, sillä hän suosii vapaata opetustapaa."
"Vai niin! No, minkähänlaista se mahtanee olla?" kysyi Emma pää
ivallisesti kallellaan.
"Ei sitä voi noin tuostaan selittää, mutta se on sellaista...
sellaista laulun ja rakk... Niin, et ollenkaan tarvitse virnistellä,
Emma, sillä se se kuitenkin on, jolla on tulevaisuus puolellaan."
Virnistellä! Olisi hän toki voinut käyttää vähän hienompaa sanaa.
Sillä kertaa ei Knuut joutunut pois suunniltaan. Hän kertoi, miten
hänen ystävänsä piti koulua ja miten suuresti lapset rakastivat
häntä. "Se on totta, sillä minä olen sen omin silmin nähnyt. Olin
muutamana sunnuntaina hänen kotonansa ja silloin näin, miten lapset
joka haaralta juoksivat häntä vastaan, repivät ja raastoivat häntä ja
olivat iloisia."
"Sepä oli hirveää!"
Se vierailu ei kohottanut Knuutin arvoa Emman silmissä. Hän piti
sen kumminkin omana salaisuutenaan. Mutta väliin valtasi hänet
syvä alakuloisuus, joka teki elon ikävässä kylässä vieläkin
sietämättömämmäksi kuin ennen.
Kesälupa tuli. Frits serkku, joka edellisenä kesänä oli oleskellut
muutamia päiviä Emman kotona, saapui sinne taas ja aikoi viipyä
kokonaisen kuukauden.
"Miten hauskaa, että tulit, Frits! Minä olen niin hirveästi ikävöinyt
ihmistä, jonka kanssa saattaisi puhella."
"Ilahduttaa minua suuresti!" Frits painoi käden sydämmelleen ja teki
notkean kumarruksen. "Vastapainoksi voin vakuuttaa..."
"Kuule, otitko nuotteja mukaasi?"
"Koko laukullisen! Odotahan pikkusen -- katsos: tässä Weysen
romansseja -- oi, sinä laulat niin viehättävästi ritari Aagea! -- ja
tässä Beethovenin sonaatteja, ja tässä kokonainen pakka nelikätisiä
kappaleita."
Frits Sommer oli Lystrupin velipuolen, erään köyhän
maalaisapteekkarin poika. Poikavuosinaan oli hän ollut isänsä
apulaisena. Mutta sitten kuin hänen vanhempansa olivat kuolleet ja
apteekki joutunut, vieraisiin käsiin, meni hän pääkaupunkiin lukemaan
farmaseuttitutkintoa. Hän oli kaunis, iloinen nuorimies, lahjakaskin
lisäksi, mutta vähän kevytmielinen. Emmalle olivat hänen käyntinsä
juhlahetkiä. He soittivat ja lauloivat yhdessä, kävelivät puistossa
ja puhelivat romaaneista, runoista y.m. Se oli jotakin se!
"Mitenkä jaksaa nykyisin se nuori talonpoika... Klaus -- vai mikä
soma nimi hänellä olikaan -- se, jonka kanssa me olimme Jörgen
Siversenin luona viime vuonna?" kysyi Frits kerran.
Emma alkoi pyyhkiä tomua pianosta.
"Knuutko? Hän on sotamiehenä", vastasi Lystrup.
"Vai niin! Kaunis nuorimies talonpojaksi, mutta hirveän tyhmä
tietysti."
"Knuutko tyhmä! Saisit pitää itsesi onnellisena, poikaseni, jos
voisit kiinnittää Knuutin pään omaan kaulaasi."
"Ah, lasket leikkiä, setä!"
"Tietoja ei hänellä luonnollisesti ole niinkuin sinulla, se on
selvää, mutta mitä luonnonlahjoihin tulee... Luulet kenties, että
kaikki talonpojat ovat tyhmiä kuin nauta?"
"En, setä kulta! Varjelkoon toki minua sellaisesta! Mutta ihmiset
täällä..." Frits kohautti olkapäitään, "tuo Jörgen Siversen
esimerkiksi... Hänelle voi syöttää mitä hyvänsä. Emma, muistatko,
kuinka hän kysyi minulta viime kesänä että miksi minä 'tuteerasin'?"
"Silloin sinä et käyttäytynyt ollenkaan sopivasti, Frits."
"Mitä hän teki?" kysyi Lystrup.
"Oi, pikkuisen pilaa vaan, rakas setä! Minä vastasin, että minä
luin medisinaa. Eikö liene mies oikein kuullut, mitä minä sanoin,
vai mikä lienee hänet pannut suu ammollaan tokasemaan: 'signaa...?'
Silloin en voinut hillitä itseäni tekemästä pientä kepposta.
'Niin, signaalia! Ymmärrätte kai, Jörgen Siversen: minä tutkin
korkeampaa signaalitiedettä, joka muun muassa käsittelee rautatie- ja
sähkölennätinsignaaleja y.m.' Hi, hi, hi! Mies uskoi, uskoi aivan
täydellisesti!"
Lystrup rypisti kulmiansa. "Kuule, Frits, sitä sinun ei olisi pitänyt
tehdä vanhalle miehelle."
"Oi, minä en tarkoittanut mitään pahaa, rakas setä! Leikillänihän
minä vaan", soperti Frits vähän häpeissään.
"Hän ymmärsi leikkisi liian hyvin", sanoi Emma.
"Ei ikinä, pikku serkku, se oli paljon korkeammalla hänen pörröistä
päätänsä."
"Sanon sinulle", keskeytti Lystrup ja osotti sormellaan Fritsiä
vasten naamaa, "pidä varasi, ettet loukkaa vanhaa Jörgen Siverseniä!
Usko pois, että jos kerran vielä hyppäät hänen nenälleen, niin
taidatpa saada kelpo selkäsaunan."
Milloin palvelustyttö ei oikein joutanut elonkorjuulta, kävi Emma
itse lypsämässä lehmät heinäpellolla. Frits seurasi tavallisesti
mukana ja auttoi häntä astioiden kantamisessa.
"Tämäpä vasta on idyllistä!" huudahti hän kerran loikoessaan
pitkällä pituuttaan apilaspellossa Emman lypsäessä. "Tuolla istuu
nuori, puhtoinen maalaistyttö kirkas maitokiulu edessään. Leivonen
lirittää suloisia säveliään ilmassa. Nuorukainen lepää tuoksuvassa
apilaspellossa ja tuiottaa siniseen eetterimereen... hyi, mitä se
oli!" huudahti hän äkisti, kimposi seisoalleen ja alkoi töllistellä
joka haaralle. Emma purskahti heleään, hillittömään nauruun.
Tyttöveitikka oli juuri silloin, kuin Fritsin runollisuus alkoi
kohota eetteriin, antanut hienon maitosuihkun sujahtaa hänen
silmilleen.
"Se oli hyvin... hyvin sopimatonta leikkiä!" änkytti Frits ottaessaan
nenäliinan taskustansa ja kuivatessaan maitoa, joka helmeili hänen
nenällänsä.
Emma rukoili tuhat kertaa anteeksi koettaen turhaan pidätellä
nauruansa. "Minä olin hyvin häijy -- mutta kiusaus oli suuri. Voi,
Frits, sinä et saa... tsi hi ha ha!... Voi, voi, sinä sait maitoa
kauluksellesikin. Tule, niin minä..." Ja uudelleen kajahti ilma tytön
heleästä naurusta.
Pian oli hyväluontoinen nuorukainen leppynyt. Kotimatkalla
kohtasivat he ajavan ryysykauppiaan. Kurja koni lönkytti eteenpäin
melkeinpä vaan kolmella jalalla samalla kuin tunnoton ämmä suomi sen
esiinpistäviä luita pitkällä kepillä. Fritsin ja Emman sydämmeen
koski moinen raakuus, ja Frits sieppasi ohjat käsiinsä sekä torui
ämmää aika lailla.
"... Se on hävytöntä, sydäntäsärkevää! Mitä... iso, ammottava haava
jalassa!"
"Senkö minä sille taisin", kirosi ämmä, "että se kunnoton pisti
jalkansa viikatteesen eilis-iltana."
Frits aivan punastui harmista ja kielsi ämmää ajamasta, ennenkuin
haava oli sidottu. "Emma, ota pari raudanhaavan lehteä ja huuhdo ne
tuolla lammikossa! Olisiko sinulla... ei, maltahan, onhan minulla
nenäliinani."
Sidottuansa huolellisesti hevosen loukkautuneen jalan kehoitti hän
vaimoa, että hän pesisi ja sitoisi haavan uudelleen kotiin tultua.
"Nenäliinan saatte pitää. Mutta muistakaakin kohdella eläintä
kunnollisesti, muutoin saatte olla varma siitä, että minä kykenen
teitä kesyttämään."
Vaimo, joka luultavasti pelkäsi joutuneensa tekemisiin poliisin
tai jonkun muun järjestyksen valvojan kanssa, muuttui äkisti hyvin
vetreäksi ja vilkasi ajamaan lähtiessään pelokkaana nuoreen, ankaraan
mieheen.
Emma ei koko iltana voinut hetkeksikään jättää mielestänsä serkkunsa
kaunista menettelyä. Hän melkein katui pikku kepposta, jonka hän oli
tehnyt hänelle heinäpellolla.
Usein istuivat nuoret puiston penkillä ja keskustelivat joko
vakavista tai leikillisistä asioista. Puro lauloi heidän takanansa
ja vesiputous kohisi vähän kauvempana heidän oikealla puolellaan.
Sulavia, sydäntä hellyttäviä säveliä kohosi rantapenkereen takaa,
kevyeltä ja iloiselta kuului putouksen kohina. Väliin tuntui Emmasta
kumminkin, kuin kuuluisi purosta syviä huokauksia ja soisi kaipausta
tai moitetta putouksen kohinassa. Mutta kohta helähti taas ilmoille
sama vallaton, leikkisä sävel. Vienoa levkojan tuoksua oli ilmassa.
Kastehelmet kimaltelivat kasvien lehdillä kuun hopeaisessa hohteessa.
Siellä, täällä tirskutti joku lintu. Alhaalta ruokosuolta kuului
kurppien tukahdutettu huuto ja tiivien pitkäveteinen piipitys.
Joskus tekivät Frits ja Emma iltaisin auringon laskiessa pieniä
kävelyretkiä metsään tai turvesuolle päin.
"Onpa tämä todellinen satisfaktsiooni viime vuonna kärsimästäni
tappiosta!" sanoi Frits kerran sellaisella retkellä. "Olen saanut
pikku serkkuni kävelemään iltaisin. Muistatko, miten sinä nauroit
minulle viime kesäluvalla, kun minä ehdottelin kävelymatkaa?"
"Niinpä niin, sillä täällä maalla ei meillä ole tapana 'kävellä'.
Mehän kävelemme päivät läpeensä."
"Ah niin, pikku serkku! Usein käy säälikseni nähdessäni sinun
alinomaa ahertavan jokapäiväisissä taloustöissä. Nuorta, lahjakasta
tyttöä ei pitäisi koskaan sillä tavoin sitoa triviaalisiin
arkiaskareihin. Hänellä saisi korkeintaan olla observeeraava eli
kontrolleeraava..."
"Voi, miten hirveän oppinut sinä olet, Frits! Sinä käytät niin paljon
vieraskielisiä sanoja, että minä aivan..."
"Kas, sitä minä itse en ollenkaan huomaa. Myönnän kyllä, että se
on väärin. Nykyisinhän kaikessa koetetaan pyrkiä kansalliseen.
Mutta -- en tiedä -- sivistynyt puhekieli... No, suo anteeksi
hajamielisyyteni! Pieni ideeassosiatsiooni tarvitaan päästäksemme
takaisin äskeiseen keskusteluaiheeseemme. Muudan niistä epäkohdista,
jotka -- no, miten sen taas sanoisin -- jotka resulteeraavat sinun
liiaksi riippuvaisesta asemastasi, on se, että sinulla ei ole koskaan
tilaisuutta oikein syventyä sivistyksen... tarkoitan, että sinun
aatemaailmasi ei koskaan oik..."
"Mitä sinä löpiset, Frits!"
"Tarkoitan, että sellaisessa asemassa kuin sinä olet joutuu
tekemisiin ihmisten kanssa -- niinkuin esimerkiksi Ellen neidin
ja herra Siversenin -- ihmisten kanssa, joiden kieli on köyhää ja
jokapäiväistä ja joiden seurassa aina pysyy vieraana sen todelliselle
kauneudelle... Sellainen suloinen, kirkas ääni kuin sinun -- niin,
aivan leikittä -- kelpaisi olosuhteisiin, missä..."
"Missä oppii puhumaan hienosti, niinkö?"
"En minä juuri sitä tarkoittanut -- mutta missä aivankuin itsestään
oppii kaunista esittämistapaa, saa plastillista hillitsemiskykyä ja
vaatimatonta eleganssia, mistä tosisivistyneen tuntee."
"Tärkeämpää toki on sisäinen sivistys kuin kaikki ulkonainen loisto
ja 'eleganssi'."
"Verrattoman hyvin sanottu! Mutta kuinka nuori tyttö, lahjakaskaan,
kykenisi kehittämään henkeänsä, kun hän elää pelkän talonpoikaisen
väestön keskuudessa ja kasvaa -- suoraan sanoen -- palojen ja
pesupunkkien ääressä. Olen usein, serkkuparkani, ollut todellisesti
suruissani siitä, että sinun herännyt, eteenpäin pyrkivä henkesi on
vankina tässä proosallisessa ympäristössä."
Emma ei luulotellut suuria itsestään, kaukana siitä. Mutta hänen
mielestänsä ei ollut mitään syytä väittää tyhjäksi sitä, mitä Frits
serkku sanoi hänen heränneestä hengestään ja sointuisasta äänestään.
Olihan hän usein hiljaisina hetkinänsä äärettömästi ikävöinyt jotakin
uutta, jotakin toimintaa. Olihan hänestä monesti yksitoikkoinen
elämä vanhojen pihlajain ja harmaiden kiviaitain keskellä tuntunut
kuluttavalta, värittömältä ja kuolleelta. Ja olihan hänet silloin
kapinallinen ikäväntunne usein kiidättänyt kauvas maailmaan, sinne,
missä oli nuorta, uhkuvaa, eteenpäin rientävää elämää. Täytyi
myöntää, että serkku oli tavallaan oikeassa.
"Yhden tekevää," sanoi Emma itseään lohdutellen, "minä elän kelpo
ihmisten keskellä ja sehän on pääasia."
"Kelpo ihmisten! Anteeksi, että hymyilen! Tyhmät ihmiset ovat melkein
aina hyviä ja kelvollisia."
"Voi, talonpojat eivät ole ollenkaan tyhmiä, tiedä se!"
"Sitten minun täytyy tunnustaa, että en sanottavasti kunnioita
talonpojan älyä. En tahdo salata sitäkään, että minusta tuntuu
kuin hyvä Rörby erityisesti eläisi vielä lapsellista keskiaikaa.
Ei ainoatakaan etevää talonpoikaa! Ei jälkeäkään valtiollisesta,
uskonnollisesta tai yhteiskunnallisesta herätyksestä! Ei mitään
elonmerkkiä -- paitsi hevostallissa ja puurokupin ääressä.
Esimerkiksi tuo Klaus -- vai mikä hänen nimensä taas oli --
rörbyläisten verrattoman viisas ihmeolento... Suo anteeksi,
serkkuseni! Tuo nimi näyttää sinua affiseeraavan. Huomasin sen jo
ennenkin. Mutta käsitän niin hyvin tämän kouluaikuisen toverillisen
tunteen..."
"Mitä välitän minä Knuutista!" sanoi Emma ärtyisesti. "Anna hänen
olla sinä, mikä hän on."
Frits, joka muutamista huomioistaan oli vetänyt sen johtopäätöksen,
että Emma ei ollut kokonaan välinpitämätön nuoresta talonpojasta,
lisäsi mustasukkaisuudesta värähtelevällä äänellä:
"En millään muotoa tahdo alentaa Knuut herran arvoa. Mutta sanoppa
minulle, minkä hengenetevyyksien tähden tätä nuorukaista" -- Frits
itse oli useita vuosia nuorempi -- "niin kiitetään."