sytyttämään lampun. -- Me kadotamme vain kalliita hetkiä. Ottakaamme
onnettomuus vastaan uskovaisina kristittyinä; tuhkaa päämme päällä ja
nuora kaulassa anomme häneltä armoa, valmiina taipumaan Hänen
tahtoonsa. Ehkä vielä on aikaa. Tyttäreni, miksi et avannut minulle
sydäntäsi jo eilen illalla?
-- Voi, isäni, -- sanoi Atala, -- etsin sinua yöllä, mutta taivas oli
syntieni rangaistukseksi johdattanut sinut pois luolasta. Nyt on kaikki
apu turhaa. Itse intiaanitkaan eivät tiedä mitään lääkettä sitä myrkkyä
vastaan, jota olen nauttinut, niin hyvin kuin he tuntevatkin kaikki
myrkyt ja lääkkeet. Voi, Chactas, kuvittele kauhuani, kun kuolema ei
tullutkaan niin pian kuin olin odottanut. Rakkauteni antoi minulle
monin kerroin voimia: minun on niin vaikea erota sinusta!
Nyt en enää säestänyt kyynelin Atalan sanoja, vaan voimakkain
mielenpurkauksin, joiden valtaan villit joutuvat, kun heidän tunteensa
pyrkivät esille. Vieriskelin mielettömänä maassa, väännellen ja
pureskellen käsiäni.
Vanhus kävi vuoroon kummankin luona ja osoitti meitä kohtaan mitä
suurinta hellyyttä. Huolimatta vanhuudestaan ja oman sydämensä
rauhasta, ymmärsi hän meitä nuoria, ja hänen uskonsa antoi hänen
äänelleen suloisen, liikuttavan sävyn.
Eikö tuo munkki, joka neljänkymmenen vuoden ajan joka päivä oli
uhrannut itsensä Jumalan ja ihmisten palvelukseen, eikö hän
muistuttanut Israelin kiitosuhreja, jotka alituisesti paloivat
kukkuloilla Jumalan kunniaksi?
Voi, turhaan koetti hän etsiä lievitystä Atalan tuskille! Väsymys,
suru, myrkky ja intohimo, kuolettavampi kuin kaikki maailman myrkyt
yhteensä, yhtyivät riistämään pois erämaan kukkasen.
Iltaa myöten kävivät oireet yhä vakavammiksi. Atalan ruumis herpaantui
kokonaan ja hänen kätensä ja jalkansa kävivät kylmiksi.
-- Hiero minun sormiani! sanoi hän minulle. -- Tunnetko, kuinka ne ovat
jähmettyneet?
En tiennyt mitä vastata, ja tukka nousi päässäni. Hetkisen kuluttua
lisäsi hän:
-- Eilen, rakkaani, tarvitsi sinun vain koskettaa minua, niin rupesin
heti vapisemaan, ja nyt en tunne enää käsiesi kosketusta ensinkään,
tuskin kuulen ääntäsikään enää. Kaikki katoaa täällä luolassa.
Laulavathan linnut? Auringon pitäisi juuri nyt mennä mailleen. Chactas,
kuinka kauniisti se vielä siroitteleekaan säteensä haudalleni
erämaassa!
Kun Atala huomasi, että hänen sanansa saattoivat silmämme kyyneltymään,
virkkoi hän:
-- Antakaa minulle anteeksi, rakkaat ystävät. Minä olen tosin hyvin
heikko, mutta ehkä minä taas paranen ja voimistun. Kuolla niin nuorena,
niin äkkiä, kun elämä vielä voimakkaana sydämessä sykähtelee! Rukouksen
haltia, armahda minua! Tue minua! Luuletko, että äitini on tyytyväinen
ja että Jumala antaa minulle anteeksi?
-- Tyttäreni, -- vastasi munkki liikutettuna, pyyhkien vapisevilla,
silvotuilla sormillaan kyyneleet silmistään -- tyttäreni, sen minkä
olet tehnyt olet sinä tehnyt ymmärtämättömyydestä. Sinä olet kasvanut
villien parissa ja olet ollut vailla tarpeellista opetusta. Sinä et
tiennyt, että kristitty ei saa riistää itseltään henkeä. Ole sentähden
lohdutettu, rakas karitsaiseni! Jumala, joka tutkii sydämet, antaa
sinulle anteeksi. Äitisi ja tuo ajattelematon lähetyssaarnaaja, joka
oli hänen sielunpaimenensa, ovat rikollisempia kuin sinä. Heillä ei
ollut oikeutta vaatia sinulta moista lupausta. Olkoot he kuitenkin
Herran rauhassa! Sinä olet surkuteltava esimerkki siitä, mihinkä
harhaan viety into ja puuttuva valo voivat saattaa uskonnollisen
mielen. Rauhoitu, lapseni, Jumala katsoo tarkoitustasi, joka oli
puhdas, eikä tekoasi, joka oli tuomittava.
Jos sinun aikasi on nyt tullut käydä Herran lepoon, niin tiedä,
lapseni, että kadottaessasi maailman, menetät sinä perin vähän.
Huolimatta elämäsi yksinäisyydestä, olet sinä saanut kokea suruja. Mitä
olisit sinä tuntenut, jos olisit saanut olla suuren maailman tuskien
todistajana, jos sinä Europan rannoilla olisit saanut kuulla vanhan
maailman kaikuvat tuskanhuudot? Majojen ja linnojen asukkaat, kaikki
kärsivät ja tuskittelevat siellä. Kuningattaret itkevät samoin kuin
yksinkertaiset naiset, ja on ihmetellen nähty kuninkaittenkin silmistä
tulvimalla tulvivan kyyneleitä.
Itketkö sinä rakkauttasi? Tyttäreni, yhtä hyvin voisit itkeä unelmaa.
Tunnetko sinä ihmissydämen, ja voitko arvioida sen tunteitten
kestävyyttä? Helpompi on laskea aaltoja myrskyävällä merellä.
Eikö totta, tyttäreni, että kaunein rakkaus oli se, jota ensimmäinen
mies ja ensimmäinen nainen tunsivat, lähdettyään Luojan kädestä?
Paratiisi oli heille avoinna, ja he olivat viattomat ja kuolemattomat.
Eva oli luotu Aatamia ja Aatami Evaa varten. Kun he kaikesta huolimatta
eivät voineet säilyttää onneaan, niin mikä aviopari voisikaan sen
heidän jälkeensä tehdä?
Minä tahdon, lapseni, säästää sinua kuulemasta yksityiskohtia
avioliiton huolista, riidoista, molemminpuolisista moitteista,
levottomuudesta ja kaikista noista salaperäisistä suruista, jotka
aviovuoteen ympärillä vaaniskelevat. Vaimon tuskat uusiintuvat joka
kerta, kun hän tulee äidiksi, ja itkien menee hän naimisiin. Kuinka
rajattomasti hän sureekaan, kun vasta syntynyt lapsi, jota hän on
imettänyt, kuolee hänen helmaansa! Vuoret huokaavat ja valittavat.
Kukaan ei voinut lohduttaa Rachelia, kun hän oli menettänyt poikansa.
Äidin suru oli niin katkera, että minä olen kotimaassani nähnyt
ylhäisten, kuninkaitten rakastamien naisten jättävän hovin ja
hautaantuvan luostarin muurien sisälle, menetettyään lapsensa.
Mutta ehkä sinä väität, että nämä viimeksi mainitut esimerkit eivät
sovellu sinuun, että toivomuksesi oli saada viettää yksinäistä elämää
miehesi kanssa, jonka sydämesi oli valinnut, että sinä olit vähemmin
toivonut avioliitolta rauhanhetkiä kuin sitä hullua huumausta, jota
nuoret kutsuvat _rakkaudeksi_? Kuvitteluja, harhakuvia, tuhmuuksia!
Minäkin olen tuntenut sydäntuskia, tyttäreni. Tämä pää ei ole aina
ollut kalju, eikä tämä rinta niin rauhallinen kuin se sinusta nyt
näyttää olevan. Usko miestä, joka tuntee elämää! Ihmismieli on
vaihtelevainen, eikä se rakasta kauan samaa esinettä samalla voimalla.
Esiintyy aina kohtia, jotka synnyttävät erimielisyyksiä, ja se
raskauttaa aikaa myöten elämää.
Lopuksi, rakas tyttäreni, erehtyvät ihmiset suuresti
autuudenunelmissaan: he unohtavat, että kaikkien on kerran kuoltava.
Olkoon onni kuinka suuri tahansa, hauta muuttaa kaikki Aatamin
jälkeläiset samanlaisiksi. Chactasinkaan silmät eivät eroittaisi sinua
sisartesi joukosta haudassa.
Rakkauden valta loppuu matojen ryhtyessä toimeensa. Mutta mitä minä
sanonkaan, mitä puhunkaan maallisen rakkauden voimasta? Tahdotko
tietää, minkälaista se on, tyttäreni? Jos joku nousisi haudastaan
muutamia vuosia kuolemansa jälkeen, niin epäilen, tokko nekään, jotka
vuodattivat runsaimmat kyyneleensä hänen haudallaan, iloitsisivat hänen
paluustaan. Niin pian solmitaan uusia suhteita; niin helposti
mukaudutaan uusiin tapoihin. Niin vaihtelevainen on ihminen. Niin
vähäarvoinen on elämämme ystäviemmekin silmissä.
Kiitä sentähden jumalallista Kaitselmusta, että sinä niin pian saat
lähteä tästä tuskien laaksosta. Pilvien yläpuolella valmistetaan
sinulle jo valkoista neitsytpukua ja loistavaa kruunua. Kuulen Pyhän
neitsyen jo tervehtivän sinua: 'Tule, uskollinen palvelijani, tule
kyyhkyläiseni! Tule ja asetu paikallesi näitten neitsyeitten joukkoon,
jotka ovat uhranneet kauneutensa ja nuoruutensa hyvän palvelukseen!
Tule, taivaallinen ruusu, ja levähdä Jesuksen Kristuksen rinnoilla!
Tämä arkku, jonka valitset häävuoteeksesi, ei petä sinua ja
taivaallisen ylkäsi syleily kestää ijankaikkisesti.'
Kuten päivän viimeinen säde tyynnyttää tuulet ja karkottaa pilvet, niin
rauhoittivat vanhuksen sanat levottomuuden rakastettuni rinnasta. Häntä
ei nyt näkynyt muu huolestuttavan kuin minun tuskani, ja hän koetti
keksiä keinoja onnettomuuteni helpottamiseksi. Hän sanoi kuolevansa
onnellisena, jos minä vain lupaisin kuivata hänen kyyneleensä. Hän
puhui äidistäni ja kotimaastani. Hän koetti haihduttaa tuskiani,
kohdistamalla ajatukseni menneisiin koettelemuksiin. Hän kehoitti minua
pysymään kärsivällisenä ja puhtaana.
-- Sinä et jää ainiaaksi onnettomaksi, -- sanoi hän, -- vaikka taivas
sinua tänään koetteleekin. Sinun on tästä opittava ottamaan osaa
toisten suruihin. Sydän, Chactas, on puun kaltainen, joka antaa
parantavan lääkkeensä ihmiselle vasta sitten kun teräs on sitä itseään
haavoittanut.
Sanottuaan tämän kääntyi hän lähetyssaarnaajaan, etsien häneltä lohtua,
jota itse oli minulle antanut. Jakaen ja vastaanottaen lohdutusta puhui
ja kuunteli hän elämän sanoja kuolinvuoteella.
Sillä aikaa osoitti erakko monenlaista huolenpitoa. Hänen
armeliaisuutta uhkuva sydämensä vuodatti uutta voimaa hänen vanhoihin
jäseniinsä. Hän valmisti lääkkeitä, viritti takkavalkean, kohensi
vuodetta ja puhui koko ajan liikuttavia sanoja Jumalasta ja
vanhurskaitten autuudesta. Uskonnon palava soihtu kädessään kulki hän
Atalan edellä hautaan, näyttäen hänelle sen oudot ihmeet. Matalan
luolan katto ikäänkuin avautui tuon kristityn taivaaseen astumisen
edellä, ja taivaan enkelit seurasivat, kuinka usko yksin taisteli
rakkautta, nuoruutta ja kuolemata vastaan.
Ja tämä jumalallinen usko voitti, sen saattoi havaita siitä
vienosta surumielisyydestä, joka sydämemme valtasi ensimmäisten
tunteenpurkausten jälkeen.
Keskiyöllä näytti Atala kokoavan voimansa, sanellakseen rukoukset
munkin perässä. Sitten ojensi hän minulle kätensä ja sanoi tuskin
kuultavalla äänellä:
-- Outalissin poika, muistatko yötä, jolloin luulit minua viimeisten
lemmenhetkien immeksi? Mikä kummallinen ennustus tulevasta
kohtalostamme!
Hän vaikeni, jatkaakseen hetken kuluttua:
-- Ajatellessani, että minun täytyy luopua sinusta ijäksi, ponnistelee
elinvoima sydämessäni niin, että minusta tuntuu melkein siltä kuin
rakkaudella olisi kylliksi voimaa tekemään minut kuolemattomaksi.
Mutta, oi Jumalani, tapahtukoon sinun tahtosi!
Atala vaikeni taas hetkiseksi. Sitten jatkoi hän:
-- Nyt minun on vain pyydettävä anteeksi, että olen tuottanut sinulle
niin paljon tuskia. Minä olen kiusannut sinua paljon ylpeydelläni ja
oikuillani. Chactas, pari multalapiollista haudallani luopi maailmoja
välillemme ja vapauttaa sinut kantamasta surullisen kohtaloni taakkaa.
-- Anteeksiko? vastasin minä kyynelten tukahduttamana. -- Enkö minä
juuri ole tuottanut sinulle onnettomuuksia?
-- Ystäväni, -- keskeytti hän, -- sinä olet tehnyt minut ylen
onnelliseksi; jos saisin alottaa elämäni uudestaan, valitsisin
edelleenkin onnen saada rakastaa sinua vaarojen uhkaamassa maanpaossa
kuin pysyä kotiseudun rauhaisuudessa.
Tässä sammui Atalan ääni. Kuolon varjot laskeutuivat hänen silmiensä ja
suunsa ympärille. Hänen haparoivat sormensa etsivät jotakin. Hän puheli
kuulumattomalla äänellä näkymättömien henkien kanssa. Sitten ponnisti
hän voimiansa ja koetti, joskin turhaan, irroittaa kaulastaan pientä
ristiä. Hän pyysi minua auttamaan ja sanoi:
-- Puhellessasi ensi kertaa kanssani näit sinä tämän ristin nuotion
valossa kaulallani. Muuta ei Atala omistanut. Lopez, isämme, lähetti
sen äidilleni muutamia päiviä ennen syntymääni. Ota se perinnöksi
minulta, oi veljeni; kätke se muistoksi koettelemuksistani! Ano elämän
suruissa lohdutusta Jumalalta.
-- Chactas, -- jatkoi hän, -- minä pyydän sinulta vielä jotakin.
Ystäväni, maallinen liittomme oli lyhyt, mutta meitä odottaa pitempi
elämä. Kuinka kauheata on erota sinusta ainiaaksi! Minä menen tänään
edellä ja odotan sinua taivaan valtakunnassa. Jos olet rakastanut
minua, niin käänny kristinuskoon, joka on kerran jälleen yhdistävä
meidät. Se näyttää tänään esimerkin voimastaan, antaen minun erota
sinusta ilman epätoivon tuskia. -- Kuitenkaan, Chactas, en vaadi
sinulta valaa -- sillä minä tiedän varsin hyvin, kuinka vala painaa
ihmistä. Se ehkä eroittaisi sinut naisesta, onnellisemmasta kuin minä.
Oi, äitini, anna anteeksi tyttärellesi! Oi, Pyhä Neitsyt, älä pahastu!
Minä lankean jälleen syntiini ja minä riistän sinulta, oi Jumalani,
ajatuksia, joitten tulisi kuulua ainoastaan sinulle.
Suuren tuskan vallassa lupasin Atalalle kääntyä kristinuskoon.
Erakko nousi nyt seisomaan ja kohotti pyhässä innostuksessa
käsivartensa luolan kattoa kohti, sanoen:
-- Nyt on aika, nyt on aika kääntyä Jumalan puoleen!
Tuskin oli hän lausunut nämä sanat, kun joku yliluonnollinen voima
pakoitti minut polvilleni, ja minä nojasin pääni Atalan vuoteeseen.
Munkki avasi salaperäisen komeron, jossa oli silkkiliinan peittämä
kultainen maljakko. Hän lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti.
Oli aivan kuin voimakas loiste olisi äkkiä valaissut luolan. Ilmassa
kaikui enkelien laulu ja taivaan harppujen soitto; ja kun erakko otti
esille pyhän kalkin tabernakelista, luulin minä Jumalan itsensä astuvan
alas luolaan.
Pappi avasi kalkin. Hän otti sormiensa väliin lumivalkoisen öylätin ja
ojensi sen Atalan huulille lausuen salaperäisiä sanoja.
Kuoleva lepäsi siinä silmät taivaaseen kohotettuina, ja säteili
innostuksesta. Näytti kuin hän olisi voittanut kaikki tuskansa. Hänen
huulensa avautuivat ja ottivat hartaina vastaan Jumalan, joka oli
kätkeytynyt pyhään leipään.
Senjälkeen kastoi Jumalan palvelija puuvillatukon pyhään öljyyn ja
voiteli sillä Atalan ohimoita, katsellen kuolevaa tyttöä. Äkkiä sanoi
hän korkealla äänellä:
-- Mene rauhaan, kristitty sielu, yhtyäksesi Luojaasi!
Silloin kohotin minä pääni ja huudahdin, nähdessäni öljymaljakon:
-- Isä, antaako se lääke Atalalle elämän?
-- Antaa, poikani, -- sanoi ukko sulkien minut syliinsä, --
ijankaikkisen elämän.
Atala oli juuri hengähtänyt viimeisen kerran.
* * * * *
Toistamiseen oli Chactasin nyt pakko keskeyttää kertomuksensa pitkäksi
aikaa. Kyyneleet valuivat virtanaan hänen silmistään, ja hän puhui
katkonaisin sanoin.
Sokea mies paljasti povensa ja otti esille Atalan ristin.
-- Kas tässä, sanoi hän, -- tuon onnettoman päivän lahja. Oi, René,
poikani, sinä näet sen, mutta minä en. Sano, onko kulta muuttunut
näitten pitkien vuosien kuluessa? Etkö näe kyynelten jälkiä? Voitko
eroittaa paikan, jota hurskas nainen huulillaan kosketti?
-- Miksi sinä, Chactas, et jo aikoja sitten ole antanut ristiä itseäsi?
Mitkä ovat ne joutavat, armottomat syyt, jotka ovat pidättäneet sinua
esi-isiesi harhaluuloissa?
Niin kysyi hän itseltään ja jatkoi sitten:
-- Ei, nyt en enää aijo siirtää sitä pitemmälle! Maa huutaa minulle:
'Koska astut sinä hautaan, ja mitä sinä odotat, kun vitkastelet, etkä
omaksu kristinoppia?'
-- Oi, maa, sinä olet jo tarpeeksi odottanut minua! Heti kun pappi on
kasteen kautta uudestisynnyttänyt tämän pään, joka on suruissa
valjennut, toivon saavani jälleen yhtyä Atalani kanssa.
Mutta kertokaamme tarina loppuun.
Hautaus.
En edes koetakaan, oi René, kuvailla sitä tuskaa, joka valtasi sieluni,
kun Atala oli kuollut. Siihen tarvitsisin enemmän hehkua kuin minussa
nyt on jälellä. Kaksi päivää olin kerrassaan tunteeton erakon
lohdutuksille. Koettaessaan rauhoittaa minua, karttoi hän kaikkia
maallisia lohdutuskeinoja. Hän kertasi ainoastaan: -- Poikani, se oli
herran tahto! ja sulki minut syliinsä. Minä en olisi koskaan saattanut
uskoa, että nuo muutamat, nöyrät, kristilliset sanat olisivat voineet
sisältää niin paljon lohdutusta, ellen itse olisi kokenut sitä.
Vanhan Herran-palvelijan lempeys, hurskaus ja väsymätön kärsivällisyys
voittivat vihdoin sydämeni. Kainostelin kyyneliä, joita vanhus oli
tähteni vuodattanut.
-- Isäni, -- sanoin hänelle, -- nuorukaisen kiihkeät tunteet eivät saa
häiritä päiviesi rauhaa. Anna minun viedä pois rakastettuni ruumis.
Hautaan hänet jonnekin aarniometsän kätköön, ja jos minun on pakko yhä
edelleenkin elää, niin koetan tehdä itseni niiden taivaallisten häitten
arvoiseksi, joista Atala puhui.
Kuultuaan nämä nöyryyttä ja toivoa ilmaisevat sanat huudahti hän
liikutuksesta väräjävällä äänellä:
--- Oi, Jesus Kristus, jumalallinen Mestarini, tässä tunnen veresi
voiman. Se varmasti pelastaa tämän nuoren miehen. Täydennä tekosi, oi
Jumala! Anna rauha tälle murheelliselle sielulle ja jätä hänen
suruistaan jälelle vain hiljaisia ja kehoittavia muistoja!
Hän kieltäytyi antamasta minulle Lopezin tyttären ruumista, ehdottaen,
että kutsuisimme uskovaiset koolle laaksoon ja hautaisimme hänet
kaikkien kristillisten menojen mukaan. Vastustin puolestani tätä.
-- Ihmiset eivät tunteneet Atalan hyveitä ja onnettomuuksia, -- sanoin
minä. -- Olkoon hänen hautansa, jonka me molemmat salassa kaivamme,
heille yhtä tuntematon.
Ja me päätimme seuraavana aamuna auringon noustessa haudata Atalan
_Kuolon laaksoon_ johtavan luonnonsillan holviin. Lisäksi päätettiin
viettää yö rukoillen hänen paariensa ääressä.
Illan lähetessä nostimme kalliit jäännökset luolan suulle, joka antoi
pohjoiseen päin.
Erakko oli käärinyt hänet europalaiseen liinavaatteeseen, jonka hänen
äitinsä oli joskus kutonut. Se kangaskappale oli ainoa muisto hänen
kotiseudultaan ja tarkoitettu hänen omaan hautaansa.
Atala lepäsi mimosakukkais-vuoteella. Hänen päänsä, jalkansa,
olkapäänsä ja osa rintaansa olivat paljaina. Hänen hiuksissaan oli
kuihtunut magnoliakukka... sama, jonka olin laskenut hänen
neitsytvuoteelleen äidinunelmien välittäjäksi. Hänen huulensa, jotka
muistuttivat kaksi päivää sitten kuihtunutta ruusun umpua, näyttivät
hymyilevän. Läpinäkyvän kalvailla poskilla kuulsi muutamia sinerviä
suonia. Hänen kauniit silmänsä olivat ummessa, hänen jalkansa lujasti
puristuneet yhteen, ja hänen alabasterinvalkoiset kätensä lepäsivät
rinnalla.
En ole koskaan nähnyt niin taivaallista näkyä! Joka ei tiennyt, että
nuori tyttö oli aikoinaan leikkinyt auringonpaisteessa, olisi voinut
pitää häntä uinuvaa viattomuutta esittävänä marmoripatsaana.
Munkki rukoili herkeämättä koko yön. Minä istuin hiljaa paarien ääressä
Atalan pääpuolella. Kuinka usein olinkaan pitänyt nukkuvan Atalan
kaunista päätä polvillani! Kuinka usein olinkaan kumartunut hänen
ylitsensä kuunnellakseni ja hengittääkseni hänen hengitystään. Mutta
nyt ei tuosta liikkumattomasta rinnasta kuulunut ääntäkään, ja minä
odotin turhaan, että hän heräisi unestaan.
Kuu loi valjut säteensä tälle kuolinvuoteelle. Se kohosi keskiyön
taivaalle kuin valkopukuinen vestaali, joka oli tullut itkemään
toverinsa haudalle, ja sen kalpea valo antoi koko aarniometsälle
surullisen sävyn.
Tuon tuostakin kastoi munkki kukoistavan oksan vihkiveteen ja ravisteli
sitä sitten, jolloin ilma täyttyi taivaallisista tuoksuista. Toisinaan
hyräili hän jollakin ikivanhalla sävelellä muutamia runoilija Jobin
kirjoittamia vanhoja värsyjä:
Minä olen kuihtuneen kukan ja kuivaneen ruohon kaltainen.
Miksi on valo suotu kurjille ja elämä murheellisille sydämille?
Niin lauloi vanhus. Hänen syvä ja jonkunverran väräjävä äänensä vieri
erämaan hiljaisuudessa. Virrat ja metsät toistivat sanat _Jumala_ ja
_hauta_ lukemattomia kertoja. Metsäkyyhkysten kuherrus, puron lorina
vuoristossa ja eksyneitä matkamiehiä opastava kellonsoitto yhtyivät
surulauluksi, ja minä olin kuulevinani kuolleitten köörin vastaavan
Kuolon laaksosta erakon hyminään.
Vähitellen alkoi päivä valjeta idässä. Varpushaukat kirkuivat vuorten
huipuilla, ja näädät palasivat jalavien onkaloihin.
Nyt oli aika ryhtyä saattamaan Atala viimeiseen lepopaikkaansa. Otin
ruumiin hartioilleni. Erakko kulki edelläni lapio kädessään. Vanhuus ja
kuolema hiljensivät niin hänen kuin minunkin askeleitani.
Nähdessäni koiran, joka myrsky-yönä oli löytänyt meidät ja nytkin hääri
iloisena ympärillämme, en voinut pidättää kyyneleitäni.
Usein heitti viileä aamutuuli Atalan suortuvat kuin kultaharson
silmilleni. Vähän väliä täytyi minun, taakkani näännyttämänä, laskea
hänet mättäälle ja istuutua itse viereen levähtämään.
Vihdoin päädyimme perille ja astuimme siltaholviin. Poikani, ajattele
mikä näky: nuori villi ja vanha erakko olivat siinä vastakkain
polvillaan aarniometsässä ja kaivoivat hautaa nuorelle tytölle, joka
lepäsi kalpeana ja kuolleena heidän vieressään!
Kun työ oli tehty, laskettiin Atala multavuoteeseensa. Voi, minä olin
toivonut saavani valmistaa hänelle aivan toisenlaisen vuoteen!
Otin pivollisen multaa ja katsoin viimeisen kerran rakastettuni
kasvoja. Sitten siroitin mullan seitsentoista vuotiaan otsalle. Näin
hänen piirteittensä vähitellen häviävän ja hänen suloisen siroutensa
katoavan ijankaikkisuuden verhon taakse. Nyt näkyi enää hänen povensa
mullan alta kuin valkoinen lilja.
-- Lopez, -- huudahdin silloin, -- poikasi kätkee tässä tyttäresi maan
poveen!
Ja minä kätkin Atalan ikuisen levon multaan.
* * * * *
Me palasimme takaisin luolaan ja minä ehdotin lähetyssaarnaajalle, että
jäisin hänen läheisyyteensä. Mutta hurskas vanhus, joka ihmeellisesti
tunsi ihmissydämen, ymmärsi tarkoitukseni.
-- Chactas, Outalissin poika! sanoi hän. -- Kun Atala vielä eli, pyysin
minä itse teitä jäämään luokseni, mutta nyt on kohtalosi muuttunut ja
sinun on ennen kaikkea ajateltava velvollisuuksiasi heimoasi kohtaan.
Usko minua, poikaseni, tuska ei ole ikuinen. Ennemmin tai myöhemmin se
parantuu, sillä ihmissydän ei muuten jaksaisi sitä kantaa. Me emme voi
kauan pysyä onnettominakaan. Käänny takaisin Meschacebelle; etsi äitisi
ja lohduta häntä, sillä hän on kauan itkenyt sinua ja tarvitsee
tukeasi. Anna opettaa itsellesi Atalan uskontoa, kun tilaisuus sallii,
ja muista, että sinä olet luvannut hänelle pysyä siveänä ja kastattaa
itsesi. Minä vartioin täällä hänen hautaansa. Mene rauhaan, poikani!
Jumala, rakastettusi sielu ja vanhan ystäväsi sydän seuraavat sinua!
Niin puhui minulle luolan erakko. Kunnioitukseni häntä ja hänen
viisauttaan kohtaan oli liian suuri, voidakseni vastustaa hänen
tahtoansa. Seuraavana päivänä jätin kunnianarvoisan isäntäni, joka
jäähyväishetkenä antoi viimeiset neuvonsa ja siunauksensa.
Menin haudalle. Hämmästyin nähdessäni pienen ristin kummulla, ikäänkuin
maston huipun, joka meressä osoittaa, mihin paikkaan laiva on vajonnut.
Ymmärsin, että erakko oli ollut siellä yöllä rukoilemassa, ja tämä
ystävyyden ja uskon osoitus liikutti minua syvästi.
Tunsin kiusausta kaivaa hauta auki, saadakseni vielä kerran nähdä
rakastettuni, mutta kunnioitukseni kuolemaa kohtaan pidätti minut
siitä.
Istahdin vastaluodun hautakummun ääreen. Tukien kyynärpäitäni polviin
ja nojaten kasvoni käsiin, istuin siinä karvaisiin unelmiin vaipuneena.
Oi, René, silloin ajattelin ensi kerran vakavasti ihmiselämän
katoavaisuutta, ja aikeittemme turhuutta! Voi, poikani, kelläpä ei
olisi ollut aihetta tehdä samoja havaintoja? Minä olen nyt ainoastaan
talvien valkaisema ja vuosien rasittama hirven jäkkyrä, mutta
huolimatta pitkästä ijästäni ja kokemuksistani en vielä ole tavannut
ihmistä, joka ei olisi pettynyt onnensa unelmissa, en sydäntä, joka ei
olisi salaisesti valittanut!
Myöskin näennäisesti onnellisimmat sydämet muistuttavat Alachuan
ruohoaavikon lammikoita: pinta näyttää tyyneltä ja puhtaalta, mutta
pohjalla kihisee krokotiileja, joita lammikko elättää.
Kun aurinko oli kerran noussut ja laskenut, valmistauduin seuraavana
aamuna haikaran ensi huudon kuultuani lähtemään haudalta. Kolme kertaa
kutsuin Atalan henkeä; kolme kertaa vastasi erämaan henki
siltaholveista huutoihini. Sitten käännyin tervehtien itään päin ja
näin kaukana vuoripolulla erakon, joka oli matkalla jonkun
apuakaipaavan majaan.
Lankesin polvilleni ja syleilin kumpua, huutaen:
-- Nuku rauhassa täällä vieraalla maalla, sinä surkuteltava vapauteen
päässyt olento! Vastalahjaksi rakkaudestasi, maanpaostasi ja kuolostasi
hylkää nyt Chactaskin sinut!