helmaan vielä suuriarvoisemman muiston: siveän, yksinkertaisen
hautakummun.
Jälkilause.
Chactas, natchezi Outalissin poika kertoi tämän Renélle,
europalaiselle. Isät jättivät kertomuksen lapsilleen, ja minä kaukainen
muukalainen, olen jäljentänyt sen tarkasti tähän, niinkuin intiaanit
ovat sen minulle tarinoineet.
Tässä kertomuksessa kuvastui minulle villin metsästäjäkansan elämä,
uskonto ja alkuperäiset lait evankeliumin valoa, rakkautta ja henkeä
vasten, intohimojen ja hyveitten taistelu luonnonlapsen sydämessä sekä
lopuksi kristillisyyden voitto kuumimman tunteen ja pelätyimmän kauhun:
rakkauden ja kuoleman ylitse.
Kun muinoin seminoli haastoi minulle tämän tarinan, tuntui se minusta
viehättävältä ja kauniilta voimakkaine erämaantunnelmineen, joiden
jäljentämisestä en mitenkään tahdo kerskailla. Mutta eräästä seikasta
tahdon päästä selvyyteen. Kyselin kuinka isä Aubryn kävi, mutta kukaan
ei sitä tiennyt. Enkä olisi koskaan saanut siitä selkoa, ellei kaikkia
ohjaava Kaitselmus olisi ilmaissut minulle, mitä halusin tietää.
Olin samoillut pitkiä Meschaceben rantoja, jotka ennen olivat uuden
Ranskan rajana etelässä, ja halusin päästä pohjoiseen katsomaan suurta
luonnonihmettä, Niagaran putousta.
Olin ehtinyt lähelle tuota Aganonsionin vanhassa maassa sijaitsevaa
putousta, kun eräänä aamuna, vaeltaessani tasangolla, näin naisen, joka
istui puun alla, pitäen kuollutta lasta polvellaan.
Lähestyin hiljaa nuorta äitiä ja kuulin hänen ääntelevän:
-- Jos olisit jäänyt luoksemme, rakas lapsi, niin kuinka
miehekkäästi olisitkaan jännittänyt jousta! Kätesi olisi
hillinnyt rajuimmankin karhun; ja vuorilla olisit saavuttanut
nopsimmankin kauriin. Nuorena muutit sinä, vuorten valkea
kärppä, sielujen valtakuntaan! Kuinka tulet siellä toimeen?
Isäsihän ei ole siellä metsänsaalista antamassa. Sinua
paleltaa, eikä sinulla ole nahkoja pakkasen suojaksi! Oi,
minun täytyy kiirehtiä luoksesi laulaakseni kanssasi ja
tarjotakseni sinulle rintojani!
Nuori äiti lauloi väräjävällä äänellä, tuudittaen lasta helmassaan,
tiputtaen äidinmaitoa sen kalpeille huulille ja huolehtien siitä aivan
kuin elävästä olennosta.
Tämä vaimo aikoi antaa auringon kuivata lapsensa, ennenkuin hän kätki
sen isiensä hautaan. Hän riisui esikoisensa ja hengitti hetkisen sen
huulille laulaen:
-- Poikani sielu, oi kaunis sielu, huuliani suudellen antoi
isäsi sinulle kerran hengen. Voi, minun suudelmani eivät
kykene synnyttämään sinua uudestaan!
Sitten nousi hän ylös ja etsi puuta, jonka oksille olisi lapsensa
asettanut. Hän valitsi tuoksuvan, punakukkaisen vaahteran.
Toisella kädellään taivutti hän oksan ja toisella asetti sille
pienokaisensa, laskien sitten oksan taas irti, jolloin se vetäytyi
takaisin alkuperäiseen asentoonsa, vieden pienen ruumiin mukanaan
hienotuoksuisiin lehviin.
Kuinka liikuttava tuo intiaanilainen tapa onkaan' Olen nähnyt
Crassuksien ja Caesarien mahtavat muistomerkit, mutta enemmän tehoavat
minuun nämä ilmahaudat, joita länsituuli tuudittaa ja joihin satakieli
rakentaa pesänsä, visertäen surunvoittoisia säveliään. Olipa siellä
sitten nuoren naisen ruumis, jonka rakastajan käsi on ripustanut
kuolinpuuhun, tai rakas pienokainen, jonka äiti on asettanut
linnunpesien joukkoon, tapa on yhtä kaunis.
Lähestyin vaimoa, joka nyyhkytti vaahteran juurella, laskien käteni
hänen päänsä päälle, ja kajautin kolme valitushuutoa, alkuasukkaitten
tavan mukaan. Sanaa virkkamatta tartuin, kuten hänkin oli tehnyt,
oksaan ja karkoitin pois hyönteisiä, jotka surisivat lapsen ruumiin
ympärillä. Mutta samalla säikytin kyyhkysen lentoon. Intiaanitar sanoi
heti:
-- Kyyhkynen, ellet ole poikani sielu, olet sinä varmaankin äiti, joka
etsii pesän paikkaa. Ota nämä suortuvat, joita en enää koskaan pese
kiinanjuurivedellä. Ota ne pienokaistesi suojaksi. Säilyttäköön suuri
henki ne sinulle!
Sitten kääntyi hän puoleeni ja itki ilosta, nähtyään, että muukalainen
toimitti hänen lapselleen viimeistä palvelusta. Sitten me taas
leyhyttelimme.
Silloin lähestyi muuan nuorukainen.
-- Celutan tytär, -- sanoi hän, -- ota lapsesi. Me emme jää enää tänne,
vaan jatkamme matkaa auringon noustessa.
-- Veli, -- sanoin hänelle, -- toivotan sinulle sinisen taivaan, paljon
riistaa, majavannahkavaipan ja toivorikkaan mielen. Kotisi ei siis ole
täällä?
-- Ei, -- vastasi nuori mies, -- me olemme maanpakolaisia ja etsimme
uutta kotipaikkaa.
Sanoessaan tämän katkoi sotilas jousensa kärjellä umput lähimmistä
kukista. Huomasin koskettaneeni kipeään kohtaan ja vaikenin.
Vaimo otti kuolleen poikansa oksalta ja ojensi sen miehelleen.
Silloin sanoin minä:
-- Annatko minun sytyttää valkeasi tänä yönä?
-- Meillä ei ole edes opasta, -- vastasi sotilas. -- Mutta tule
kanssamme leiriin putouksen luo.
-- Minä tulen, -- ja me läksimme kaikki yhdessä. Hetkisen kuluttua
saavuimme putoukselle, joka pani ilman kamalasti kumisemaan.
Putouksen muodostaa Niagaravirta, joka alkaa Erie-järvestä ja laskee
Ontario-järveen. Sen korkeus on sataneljäkymmentäneljä jalkaa. Aina
Erie-järvestä putoukseen saakka kiitää virta huimaavaa vauhtia, ja kun
se heittäytyy alas pyörryttävästä korkeudesta, on se enemmän meren kuin
virran näköinen.
Putous jakaantuu kahteen haaraan, kiemurrellen hevosenkengän
muotoisena. Molempien haarojen välissä kohoaa saari, jonka aallot ovat
onsittaneet altaia joka riippuu puineen keskellä ryöppyjä.
Virran päävuolle, joka syöksyy etelään päin, pyöristyy suunnattomaksi
lieriöksi, särkyy sitten harsomaiseksi vaahdoksi ja kimaltelee
auringonpaisteessa sateenkaaren kaikissa väreissä.
Toinen haara syöksyy kuin vedenpaisumuksen patsas kamalaan pimeyteen.
Tuhannet sateenkaaret risteilevät välkkyen kuilun yläpuolella.
Kun vesi syöksyy vapisevia kallioita vasten, kohoaa se vaahtoavina
ryöppyinä aina puitten latvojen korkeuteen, kuten savupatsaat suuressa
tulipalossa.
Hongat, pähkinäpuut ja omituiset, aavemaiset kalliot ovat puitteina
tälle suuremmoiselle näytelmälle.
Ilmapaineen vaikutuksesta suistuvat käärmeet kiemurrellen syvyyteen ja
labradorikarhu riippuu hännästään puunoksassa, pyydystellen äkkisyvästä
hirvien ja muitten eläinten ruumiita.
Katsellessani näytelmää kauhun ja ihailun sekavin tuntein ovat
intiaanitar ja hänen miehensä loitonneet. Etsin heitä sittemmin
putouksen yläpuolelta ja tapasin heidät leiriytyneinä ruohostoon,
joukossaan muutamia ukkoja, joiden edessä lepäsi nahkoihin käärittyjä
luurankoja.
Ihmetellen kaikkea sitä, mitä olin viimeisten tuntien aikana nähnyt,
istahdin nuoren intiaanittaren viereen ja kysyin:
-- Mitä tämä kaikki merkitsee, sisareni?
-- Veljeni, -- vastasi hän, -- tässä on kotimaamme multaa ja
esi-isiemme luita, jotka otimme mukaamme pakoretkellemme.
-- Kuinka te sitten olette joutuneet näihin onnettomuuksiin?
Celutan tytär vastasi:
-- Me olemme natschez-suvun viimeiset jälkeläiset. Kostonhaluisten
ranskalaisten toimeenpaneman verilöylyn jälkeen saivat pakoon päässeet
veljemme turvapaikan naapuriemme chikassesien luota. Siellä elimme
jonkun aikaa levossa ja rauhassa. Matta seitsemän kuukautta sitten
saapui Virginiasta valkoihoisia miehiä alueellemme, selittäen erään
europalaisen kuninkaan luovuttaneen sen heille. Me keräsimme
esi-isiemme jäännökset ja läksimme erämaahan. Matkalla synnytin lapsen,
mutta kun maitoni oli surujen heikontamaa, kuoli pienokaiseni.
Nuori äiti kuivasi kyyneleet hiuksillaan.
-- Sisareni, -- sanoin minä, -- nöyrtykäämme suuren hengen edessä.
Kaikki tapahtuu hänen tahdostaan. Me olemme kaikki vaeltajia.
Esi-isämmekin olivat sellaisia, mutta on paikka, missä saamme levähtää.
Ellen pelkäisi, että pidät minua liian uteliaana, kysyisin sinulta,
oletko kuullut puhuttavan natchezi Chactasista?
Tämän kuullessaan katseli intiaanitar minua tarkkaavasti ja sanoi:
-- Kuka on kertonut sinulle natchezi Chactasista?
-- Viisaat, -- vastasin minä. Intiaanitar jatkoi:
-- Kerron sinulle, mitä tiedän, koska torjut pois kärpäsiä poikani
ruumiilta ja puhuit niin kauniisti Suuresta hengestä. Minä olen
europalaisen René, Chactasen ottopojan tytär. Chactas, joka sittemmin
kastettiin, ja René saivat loppunsa verilöylyssä.
-- Ihmiselämä on tuskista koottu, -- vastasin minä kumartuen. -- Ehkä
sinä tiedät jotain isä Aubrystakin?
-- Hänen kohtalonsa ei ollut onnellisempi kuin Chactasinkaan, --
vastasi intiaanitar. -- Cherokeet, ranskalaisten viholliset,
hyökkäsivät hänen lähetysasemansa kimppuun. Eksyneitä matkamiehiä
opastava kellonsoitto johdatti heidät sinne. Isä Aubry olisi voinut
paeta, mutta hän ei tahtonut hyljätä lapsiaan, vaan jäi vahvistamaan
heitä esimerkillään. Hänet poltettiin roviolla kamalasti kiduttaen.
Mutta pienintäkään valituksen huutoa ei hänen huuliltaan kuulunut.
Liekkien keskellä rukoili hän pyöveliensä puolesta ja lohdutti
onnettomuustovereitaan. Saadakseen hänet osoittamaan heikkouden
merkkejä, laahasivat he nuoren, kristityn, kamalasti silvotun intiaanin
hänen eteensä. Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun he näkivät
nuorukaisen lankeavan polvilleen ja suutelevan vanhan erakon haavoja,
tämän sanoessa: 'Poikani, enkelit ja ihmiset ovat lujuutemme
todistajia'. Estääkseen häntä puhumasta, lävistivät mielettömät
cherokeet hänen kaulansa tulikuumalla raudalla. Kun hän ei enää voinut
lohduttaa ihmisiä, heitti hän henkensä.
-- Kerrottiin, että vaikka cherokeet olivatkin nähneet villien lujina
kestävän tuskiansa, myönsivät he, että isä Aubryn nöyrämielisyys oli
ennen kuulumatonta ja hänen tuskanhalveksumisensa kerrassaan
yli-inhimillistä. Hänen kuolemansa nähtyään kääntyi moni villi
kristinuskoon.
-- Kun Chactas muutamia vuosia myöhemmin palasi valkoihoisten maasta,
sai hän kuulla, minkä kamalan kohtalon alaiseksi vanha rukouksen
haltija oli joutunut. Hän lähti silloin noutamaan isä Aubryn ja Atalan
jäännöksiä. Saavuttuaan paikalle, missä lähetysasema oli sijainnut, hän
tuskin tunsi sitä. Järvi oli paisunut yli äyräittensä ja ruohoaavikko
oli muuttunut rahkasuoksi. Kivinen luonnonsilta oli romahtanut alas ja
haudannut lohkareittensa alle Atalan hautakummun ja Kuolon lehdon.
-- Chactas harhaili kauan paikalla. Hän kävi erakon luolassa, joka oli
kokonaan karhunmarja- ja vaapukkapensaitten peitossa; naarashirvi oli
nyt asettunut sinne poikineen.
-- Hän istahti paikalle, missä he olivat vartioinneet ruumista. Hänen
istuessaan siinä surullisiin mietteisiin vaipuneena, luikerteli
lähetyssaarnaajan kesy käärme esille pensaikosta ja kiertyi hänen
jalkojensa juureen. Chactas otti uskollisen ystävän syliinsä ja
lämmitti sitä povellaan, sillä se oli ainoa muisto, mitä vielä oli
jälellä menneistä ajoista.
-- Outalissin poika kertoi, että hän oli yön hämyssä nähnyt isä Aubryn
ja Atalan haamujen liihoittelevan esille metsän pimennosta. Tämä näky
herätti hänessä uskonnollista hartautta ja surumielistä iloa.
-- Etsittyään turhaan sisarensa ja erakon hautoja, valmistautui hän
lähtemään paikalta, kun luolan hirvi alkoi samassa hypellä hänen
edessään. Hän seurasi eläintä, joka pysähtyi lähetysaseman ristin
juurelle. Risti oli nyt sammaleen kattama, ja arojen pelikaani istahti
mielellään sen madonsyömille haaroille levähtämään.
-- Chactas tuli ajatelleeksi, että ehkä hirvi oli tuonut hänet munkin
haudalle. Hän vieritti paikoiltaan kiven, joka ennen oli toimittanut
alttarin virkaa, ja löysi sen alta miehen ja naisen luut. Hän ei
hetkeäkään epäillyt niitten olevan tuon hurskaan erakon ja hänen
rakastettunsa, eikä hän vaivannut päätään miettimällä, miten ne olivat
sinne joutuneet. Ehkä enkelit olivat kulettaneet ne sinne?
Hän kääri jäännökset karhuntaljaan, otti ne mukaansa ja suuntasi
askeleensa kotia kohden.
-- Tässä, oi muukalainen, -- päätti Celutan tytär, -- ovat nuo
jäännökset sekä lisäksi Chactasin omat luut!
Taivutin pääni niiden edessä ja ajattelin:
-- Niin käy maailmassa kaiken, mikä on hyvää, puhdasta ja jaloa.
Ihminen, elämäsi on vain haihtuva, tuskallinen unelma! Onnettomuudet,
sielusi murheet ja ajatustesi ikuinen surumielisyys, ne yksin
muodostavat sinun elämäsi.
Minä ajattelin koko yön Chactasia ja hänen erämaanrakkauttaan. Aamun
sarastaessa lähtivät intiaanit taas vaeltamaan. Nuoret sotilaat
kulkivat ensimäisinä jonossa ja vaimot viimeisinä. Ensimainitut
kantoivat esi-isien jäännöksiä, jälkimäiset vastasyntyneitä lapsiaan.
Vanhukset kulkivat keskellä, isiensä ja jälkeläistensä, muistojensa ja
toiveittensa, kadotettujen ja tulevien metsästysmaittensa vaiheilla.
Ja minä näin jonon verkalleen katoavan puitten taakse.
-- Teitä, onnettomat intiaanit, jotka esi-isienne luita kantaen
harhailette uuden maailman aarniometsissä, teitä, jotka kurjuudessanne
osoititte minulle vierasvaraisuutta, teitä en voi koskaan
ystävyydestänne palkita, sillä itsekin harhailen maanpaossa
kodittomana, konnuttomana ja vähemmän onnellisena kuin te, sillä
minulla ei ole edes isieni luita mukanani.