erämaassa, ja huomenna tulee kuluneeksi kaksikymmentäkaksi vuotta siitä
kun otin tämän luolan haltuuni. Saapuessani tänne oli täällä vain
muutamia intiaaniperheitä, jotka viettivät surkeata elämää julmine
tapoineen. Saarnasin heille rauhan evankeliumia, ja heidän tapansa ovat
vähitellen muuttuneet. He asuvat nyt yhdessä tämän vuoren juurella.
Samalla kun olen opastanut heidät pelastuksen tielle olen opettanut
heille järjestynyttä elämää, menemättä kuitenkaan liian pitkälle ja
koettaen pidättää heitä yksinkertaisissa oloissa, jotka yksin luovat
onnen. Peläten ainaisen läsnäoloni kiusaavan heitä, vetäydyin tähän
luolaani, ja tänne he aina tulevat minulta neuvoa kysymään. Täällä
erämaassa, kaukana ihmisistä, ylistän minä Jumalaa. Ja täällä minä
valmistaudun vastaanottamaan kuoleman, jota korkea ikäni minulle jo
ennustaa.
Puhuttuaan näin polvistui erakko, ja me seurasimme hänen esimerkkiään.
Korkealla äänellä alotti hän rukouksensa, johon Atala vastasi.
Äänettömät salamat leimahtelivat tuon tuostakin idässä, ja mailleen
menevä aurinko näytti kolminkertaiselta. Muutamat eksyneet ketut
työnsivät mustat kuononsa esille vuoren reunalta, ja kasvit
kahahtelivat hiljaa, kun ne iltatuulen kuivaamina taas kohottivat
taipuneita vanojansa.
Me palasimme luolaan ja erakko valmisti Atalalle vuoteen kypressin
naavasta.
Syvä levottomuus ilmeni tytön silmissä ja liikkeissä. Hän katseli isä
Aubrya ikäänkuin tahtoen uskoa hänelle jonkun salaisuuden. Mutta oli
aivan kuin jokin olisi pidättänyt häntä, joko sitten kainous tai
tietoisuus siitä, että ripistä ei olisi mitään apua.
Kuulin hänen yöllä nousevan ylös ja etsivän erakkoa. Mutta tämä oli
antanut hänelle oman vuoteensa, ja mennyt ulos ihailemaan taivaan
kauneutta, ja rukoilemaan Jumalaa vuoren huipulla. Hän kertoi minulle
seuraavana aamuna tekevänsä aina niin, vieläpä talvellakin, sillä hän
rakasti metsän öistä suhinaa, taivaalla purjehtivia pilviä, tuulta ja
yksinäisyydessä lorisevia puroja.
Sisareni palasi syvästi huoaten vuoteeseensa.
Iloisten toivomusten elvyttämänä pidin Atalan levottomuutta vain
ohimenevän väsymyksen ilmaisuna.
Seuraavana aamuna havahduin luolan edessä kasvavien akasia- ja
laakeripensaitten oksiin kätkeytyneitten punatulkkujen ja matkijain
lauluun.
Poimin aamukasteen kostuttamia magnoliakukkasia ja asetin ne vielä
nukkuvan Atalan päähän, toivoen, uskoni mukaan, jonkun kuolleen
rintalapsen sielun laskeutuvan aamukasteen mukana kukkaan ja onnellisen
unen johdattavan tuon nuoren sielun Atalan poveen.
Sitten läksin etsimään isäntääni. Tapasin hänet istumassa kaatuneen,
ikivanhan hongan rungolla, kaapu ylöskäärittynä, rukousnauha
kädessään. Hän ehdotti, että lähtisimme, koska Atala vielä nukkui,
lähetysasemalle. Suostuin ehdotukseen, ja me läksimme heti matkaan.
Laskeutuessamme alas vuorelta, huomasin muutamien taramien kyljissä
salaperäisiä merkkejä, joita henget kai olivat kirjoitelleet, arvelin.
Erakko selitti itse kaivertaneensa ne, ja sanoi niitten olevan erään
entisajan kirjailijan Homeron säkeitä sekä muutamia vieläkin vanhempia
Salomonin runoja. Mielestäni vallitsi noissa ikivanhoissa, kaarnaan
piirretyissä runoissa, tuossa iäkkäässä erakossa, joka ne oli
kaivertanut, ja itse noissa vanhoissa tammissa salaperäinen sopusointu.
Hänen nimensä ja ikänsä sekä lähetysaseman vuosiluku oli
myöskin kaiverrettu puitten juurella kasvavaan, leveälehtiseen
jättiläisrunkoon. Ihmettelin, että hän oli tuollaiseksi muistomerkiksi
valinnut niin hataran aineen, mutta hän vastasi:
-- Se säilyy siinä kyllä yli minun aikani, ja on aina arvokkaampi kuin
se vähä, minkä minä olen toimittanut.
Me saavuimme erään laakson suulle ja minä sain nähdä jotakin
ihmeellistä: luonnollisen sillan, jommoisia on Virginiassa ja joista
sinä ehkä olet kuullut puhuttavan. Ihmiset, ja etenkin sinun kotimaasi
asukkaat, matkivat usein luontoa, mutta heidän jäljittelynsä on monasti
perin pientä ja vähäpätöistä. Tulos on aivan toinen, kun luonto koettaa
jäljitellä ihmistöitä. Se rakentaa siltoja vuorenhuipuilta toiselle,
raivaa teitä pilviin, luo jokia kuin kanavia, muodostaa vuorista
pylväitä ja kaivaa meret vesialtaiksi.
Me kuljimme tuollaisen sillan alitse ja näimme edessämme toisen ihmeen:
lähetysaseman intiaanilaisen kalmiston eli _Kuolon lehdon_.
Isä Aubry oli sallinut vastakäännettyjen haudata kuolleensa isiensä
tavalla ja säilyttää haudoillaan pakanalliset nimensä. Hän oli tyytynyt
vain ristillä vihkimään paikan.
Maa oli -- kuten yhteiset kalmistot ainakin -- jaettu yhtä moneen osaan
kuin seurakunnassa oli perheitä. Jokainen osa muodosti itsessään pienen
lehdon, johon kukin oli istuttanut mielensä mukaisia kasveja. Puro
kiemurteli verkkaan ja äänettömänä näiden lehtojen välissä. Sitä
nimitettiin _Rauhan puroksi_.
Idässä rajoitti tätä sielujen rauhallista kaupunkia silta, jonka alta
olimme juuri kulkeneet. Etelässä ja pohjoisessa päättyi se kahteen
kukkulaan. Siitä oli vapaa näköala vain länteen, missä kohosi korkea
kuusimetsä. Punaiselle ja vihreälle hohtavat puunrungot oksivat vasta
latvojen alla muistuttaen korkeita pylväitä ja muodostaen
pilarikäytäviä tuossa kuolemantemppelissä. Puitten latvat soittivat
lakkaamatta juhlallisesti kuin urut kirkon kuorissa. Mutta jos astui
sisälle pyhättöön, kuuli vain lintujen ylistyslauluja, joita ne
ikuisina sielumessuina virittivät kuolleitten kunniaksi.
Tultuamme ulos lehdosta näimme järven rannalla lähetyskylän, keskellä
kukoistavaa ruohoaavikkoa.
Kylään päästiin lehtokujaa myöten, jota rautatammet reunustivat. Nuo
ikivanhat tiet ulottuivat niihin vuoriin saakka, jotka jakavat
Kentuckyn ja Floridan.
Heti kun intiaanit näkivät paimenensa tasangolla, jättivät he
askareensa ja riensivät häntä vastaan. Toiset suutelivat hänen
vaippansa liepeitä, toiset tukivat häntä. Äidit nostivat pienet
lapsensa olkapäilleen, jotta he näkisivät hänet.
Matkalla kylään tiedusteli hän, mitä siellä oli tapahtunut. Toista hän
kehui, toista moitti. Hän puhui viljan korjaamisesta, lasten
opettamisesta ja auttamisen ja lohduttamisen velvollisuudesta, ja
käänsi puhuessaan alituisesti ajatukset Jumalaan.
Seuralaistemme ympäröiminä saavuimme näin tien varteen pystytetyn
suuren ristin juurelle. Siinä pidettiin tavallisesti jumalanpalvelus.
-- Rakkaat lapset, -- haastoi lähetyssaarnaaja, kääntyen intiaaneihin,
-- te olette saaneet veljen ja sisaren, ja jotta onni olisi vielä
suurempi, on jumalallinen sallimus säästänyt laihonnekin. Kas siinä
teille kaksi syytä olla kiitolliset. Nauttikaamme siis pyhä ehtoollinen
ja tehkäämme se liikutetuin mielin, elävin uskoin, palavan kiitollisina
ja nöyrin sydämin!
Pappi pukeutui valkoiseen messukaapuun, joka oli tehty silkkiäispuun
kaarnasta, ja otti esille pyhät astiat ristin juurelle talletetusta
tabernakelista. Nelikulmainen kivi asetettiin alttariksi, vihkivesi
tuotiin läheisestä purosta ja viiniä saatiin villiviinirypäleistä. Me
polvistuimme kaikki korkeaan ruohostoon, ja pyhä toimitus alkoi.
Idässä, vuorten takana, kiilsi aamun sarastus. Kaikki kylpi kullassa ja
purpurassa. Ja kun aurinko, jonka tuloa niin upeasti valmistettiin,
vihdoin sukelsi esille valomerestä, osui sen ensimmäinen säde pyhälle
leivälle, jota pappi juuri piti koholla.
Oi, minkä mahtavan voiman uskonto itsessään kätkee! Oi, kuinka valtava
kristillinen jumalanpalvelus onkaan! Ehtoollisen jakajana vanha ukko,
alttarina kivi, kirkkona erämaa ja seurakuntana joukko villejä! Minä en
epäillyt suuren ihmeen tapahtuvan laskeutuessamme polvillemme, ja
Jumalan astuvan maan päälle, sillä minä tunsin, kuinka Hän meni
sydämeeni.
Jumalanpalveluksen jälkeen -- sen aikana kaipasin vain Atalaa --
läksimme kylään.
Siellä vallitsi harvinainen sekoitus valistunutta yhteiskuntaa ja
luonnon elämää. Aivan erämaan laitaan oli raivattu uutisviljelys.
Ruislaiho huojui kultaisina aaltoina kaatuneen tammen vieressä.
Kaikkialla tupruttivat kasket sankkaa savuaan, ja aurat vakoilivat
kannokossa. Miehet mittailivat maata, jonka uutisasukkaat ottivat
haltuunsa. Linnut saivat lähteä pesistään, ja petojen luolat muutettiin
asuinmajoiksi, alasimet kalkkuivat ja kirveitten iskut kajahtelivat
ensi kertaa.
Samosin ihastellen ympäri ja tunsin sydämeni heltyvän yhä enemmän,
ajatellessani Atalaa ja sitä onnea, jota täällä saisimme nauttia.
Ihaillen katselin kristinopin voittokulkua salomailla: Näin kuinka
uskonto oli valistanut ja taltuttanut intiaanit. Olin todistajana
noissa ihmisen ja maan välisissä alkuperäisissä vihkiäisissä, joissa
ihminen vihkimäkirjan mukaan antoi myötäjäisiksi hikensä ja vaivansa ja
maa puolestaan lupasi uskollisesti antaa satonsa ja lapsensa, ja kätkeä
hänen tuhkansa.
Tällävälin oli lähetyssaarnaajan eteen tuotu lapsi, jonka hän kastoi
lähteen reunalla, kukoistavien jasminien keskellä. Mutta samaan aikaan
kannettiin pieni kirstu Kuolon lehtoon. Morsiuspari sai siunauksensa
erään tammen alla, ja me seurasimme vastanaineita heidän uuteen
kotiinsa salomaan kolkkaan. Edellämme kulki pappi, siunaten kukkulat,
puut ja lähteet, kuten kristittyjen raamattu kertoo Herran ennen
muinoin siunanneen muokkaamattoman maan, ennenkuin luovutti sen
perintönä Aatamille.
Hääsaattue, johon paimenet laumoineen yhtyivät, muistutti mieleeni
ensimmäisten perheitten vaelluksia, kun Sem samosi lapsineen
tuntemattomia seutuja, seuraten edellä kulkevata aurinkoa.
Kysyin erakolta, miten hän ohjasi lapsiaan. Hän vastasi: -- Minä en ole
laatinut heille minkäänlaisia lakeja. Olen vain opettanut heitä
rakastamaan toisiaan, rukoilemaan Jumalaa ja etsimään parempaa elämää.
Kaikki maailman lait sisältävät nämä käskyt. -- Sinähän näet tuolla
etäällä majan, -- jatkoi hän, -- joka on suurempi toisia. Sitä pidetään
kappelina sadeaikana. Sinne kokoontuvat seurakuntalaiset aamuin ja
illoin ylistämään Herraa, ja kun minä olen estetty olemasta läsnä,
toimittaa eräs vanhus rukoukset, sillä vanhuuteen samoin kuin
äitiyteenkin liittyy papillisia velvoituksia. Sitten mennään työhön
pelloille. Vaikka omaisuus onkin jaettu siinä tarkoituksessa, että
jokainen oppisi hoitamaan omaansa, kootaan sadot yhteen suureen latoon,
jotta veljesrakkaus pysyisi yllä.
Neljä vanhinta jakavat työn hedelmät yhtä suuriin osiin. Lisäksi
uskonnolliset menot, risti, jonka luona nautitaan pyhä ehtoollinen,
jalava, jonka juurella kauniilla ilmalla saarnaan, hautamme lähellä
niittyjä, virtamme, joiden äärillä kastan pieniä lapsia -- ne ovat
pieni valtakuntamme, jossa Jesus Kristus on kuninkaana.
Niin puhui vanha erakko, ja ankara liikutus valtasi minut. Silmäni
avautuivat näkemään, kuinka paljon korkeammalla tuo säännöllinen,
ahertava elämä oli villien laiskaa vetelehtimistä.
-- Voi, René, minä en tahdo napista Sallimusta vastaan, mutta minun
täytyy tunnustaa, etten voi muistella tuota kristillistä yhteiskuntaa,
tuntematta kaihon katkeruutta rinnassani. Maja ja Atala tuossa
yhteiskunnassa, ja onneni mitta olisi ollut täysi. Siihen olisivat
harharetkeni päättyneet. Siellä olisin vaimoni kanssa, tuntemattomana,
aarniometsän helmaan kätkeytyneenä viettänyt elämäni päivät, jotka
olisivat vierineet hiljaa eteenpäin kuin salojen nimettömät virrat.
Mutta minkälaisiin kärsimyksiin jouduinkaan uneksimani rauhan asemesta!
Oltuani kohtalon alituisena leikkikaluna, kärsittyäni haaksirikon
kaikilla rannoilla ja oleskeltuani pitkät ajat maanpaossa, tulin
vihdoin ja viimein kotiini ja löysin majani raunioina, kaikki ystäväni
kuolleina ja kuopattuina.
Sellainen oli Chactasin kohtalo oleva.
Murhenäytelmä.
Onnenunelmani oli yhtä suloinen kuin lyhytkin, ja havahtuminen odotti
minua erakon luolassa.
Oli jo täysi päivä, kun me saavuimme sinne, ja minä kummastelin, että
Atala ei rientänyt meitä vastaan.
Äkillinen kauhu valtasi minut. En rohjennut huutaa Lopezin tytärtä
nimeltään, lähestyessämme luolaa. Kiihoittuneessa mielentilassani
pelkäsin yhtä paljon ääntä kuin hiljaisuuttakin, joka huutoani
seuraisi.
Luolan suulla ammottava pimeys lisäsi yhä kauhuani, ja minä sanoin
lähetyssaarnaajalle:
-- Voi, sinä, jota taivas suosii ja vahvistaa, astu sinä edellä tuohon
pimentoon!
Kuinka heikko onkaan se, joka on himojensa orja! Kuinka voimakas se,
joka luottaa Jumalaan. Hurskaassa, seitsemänkymmentäkuusi vuotta
kokeneessa sydämessä oli enemmän rohkeutta kuin minussa, uhmailevassa
nuorukaisessa. Rauhanmies astui luolaan ja minä jäin ulkopuolelle.
Hetkisen kuluttua kuului heikkoa, tuskanhuudon tapaista ääntä vuoren
onkalosta. Ponnistettuani kaikki voimani syöksyin minä huudahtaen
pimeään luolaan.
Isäni henget, te ainoastaan tiedätte mitä siellä näin.
Erakko oli sytyttänyt soihdun ja piti sitä vapisevin käsin Atalan
vuoteen yllä.
Puoliksi istuvassa asennossa, käsivarteensa nojautuneena näin nuoren,
kauniin tytön, hapset hajallaan. Tuskan hiki helmeili hänen otsallaan;
hänen puoliksi sammunut katseensa yritti vielä vakuuttaa minulle
rakkautta, ja hänen huulensa koettivat hymyillä.
Kuin salaman iskemänä seisoin minä siinä tuijottavin silmin, levitetyin
käsivarsin ja huulet raollaan.
Syvä hiljaisuus vallitsi luolassa. Erakko alkoi ensin puhua:
-- Väsymyksestä johtuvaa kuumetta, -- sanoi hän. -- Taipukaamme Jumalan
tahdon alle, ja Hän varmasti armahtaa meitä.
Kuultuani nämä sanat, alkoi veri taas kiertää suonissani ja suuri
kauhuni muuttui mitä varmimmaksi lohdutukseksi.
Mutta Atala ei suonut minulle pitkäaikaista toivoa.
Hän pudisti surullisena päätään ja viittasi meitä astumaan lähemmäksi
vuodetta.
-- Isäni, -- sanoi hän heikolla äänellä, kääntyen munkkiin, -- kuolema
koskettaa minua nyt juuri. Oi, Chactas, kuuntele ilman epätoivoa
surullista salaisuutta, jota en ole sinulle vielä ilmaissut, sillä minä
en ole tahtonut saattaa sinua onnettomaksi enkä olla tottelematon
äidilleni. Älä anna tuskanilmaustesi keskeyttää minua, sillä se vain
lyhentäisi niitä hetkiä, jotka minulla vielä on jälellä elämästäni.
Minulla on niin paljon kerrottavaa, ja sydämeni heikot lyönnit ja
rintani ahdistava jäätaakka kehoittavat minua kiirehtimään.
Hetkisen vaitiolon jälkeen jatkoi hän:
-- Surullinen kohtaloni alkaa jo ennenkuin olin nähnyt päivän valon.
Murheisena kantoi äitini minua povensa alla ja suurella tuskalla
synnytti hän minut maailmaan. Ei luultu minun jäävän henkiin syntymäni
jälkeen. Henkeni pelastukseksi teki äitini pyhän lupauksen: hän lupasi
uhrata neitsyyteni Pyhälle Neitsyelle, jos säilyisin kuolemalta.
Onneton lupaus, joka nyt vie minut hautaan!
Olin juuri täyttänyt viisitoista vuotta, kun äitini kuoli. Hiukan ennen
kuolemaansa kutsui hän minut vuoteensa ääreen:
-- Tyttöseni, -- sanoi hän erään hänelle viimeistä lohdutusta antaneen
lähetyssaarnaajan läsnäollessa, -- sinä tiedät, minkä lupauksen olen
sinun suhteesi tehnyt. Tahdotko tehdä äidistäsi lupauksen rikkojan? Oi,
Atalani, jätän sinut ympäristöön, joka ei ole sinulle kyllin arvokas.
Nämä pakanat vihaavat isääsi ja minun Jumalaani, sitä Jumalaa, joka
ensin antoi sinulle hengen ja sitten pelasti sinut kuin ihmeen kautta.
No niin, lapseni, jos verhoudut nunnanhuntuun, luovut sinä vain vaimon
huolista ja niistä julmista kärsimyksistä, joita äitisi on saanut
kokea. Tule siis tänne, rakas lapseni, ja vanno tämän Vapahtajan Äidin
kuvan kautta ja tämän hurskaan papin ja kuolevan äitisi kuullen, että
et tee minusta valapattoa! Muista aina, että minä olen mennyt takuuseen
puolestasi, ja että sinä, jos lupauksesi rikot, syökset äitisi sielun
ikuiseen kadotukseen!
-- Voi äitini, miksi puhuit minulle niin? Voi, sinä uskonto, joka
samalla kertaa lahjoitit minulle tuskan ja autuuden, onnettomuuden ja
lohdun!
Oi, sinä kallis ja surkuteltava rakastettuni, jota sydämeni vielä
kuolemassakin janoo, sinä näet nyt, mikä meidän kohtalomme on
katkeroittanut.
Kyynelten tulviessa silmistäni, laskin pääni äitini rinnoille ja
lupasin hänelle kaikki mitä hän oli pyytänyt. Lähetyssaarnaaja lausui
kauheita sanoja, jotka sitoivat elämäni ainiaaksi, ja ojensi minulle
nunnanmerkin. Äitini uhkasi kirouksellaan, jos minä koskaan rikkoisin
lupaukseni, ja veti sitten viimeisen hengähdyksensä, syleillen vielä
kuollessaan minua. Alussa en huomannut lupaukseni sisältävän mitään
kovaonnisuutta. Kristitty kun olin sydämestäni ja sielustani ja ylpeä
espanjalaisesta verestäni, jota suonissani virtasi, eivät ympärilläni
olevat miehet olleet mielestäni kyllin arvokkaita saamaan kättäni. Olin
onnellinen, että ainoa sulhoni oli äitini Jumala. Mutta sitten näin
sinut, nuori, kaunis vanki, ja minä säälin sinun kohtaloasi; uskalsin
puhua kanssasi nuotion luona metsässä, ja samassa muistin pyhän
lupaukseni.
Kun Atala oli puhunut tämän, ja ollut hetkisen vaiti, puristin minä
käteni nyrkkiin ja käännyin uhkaavana lähetyssaarnaajan puoleen,
huudahtaen:
-- Tämän on siis saattanut aikaan sinun uskontosi, jota niin olet
kehunut! Kirottu olkoon se vala, joka riistää minulta Atalan! Kirottu
olkoon se Jumala, joka pakottaa ihmistä vastustamaan luontonsa
vaatimuksia! Ihmismunkki, mitä sinä näissä metsissä teet?
-- Pelastan sinut, -- vastasi ukko vakaasti, -- lauhdutan intohimojasi
ja estän sinua, herjaaja, saattamasta päällesi taivaan vihaa. Voitko
sinä, nuori mies, joka olet vasta elämäsi alussa, valittaa
kärsimyksiäsi? Missä ovat merkit kärsityistä tuskistasi?
Sano, mitä vääryyttä sinä olet kokenut? Sano, mitä sinulla on avuja,
jotka oikeuttaisivat valituksiin? Mitä suurta sinä olet toimittanut,
mitä hyvää tehnyt?
-- Onneton, -- jatkoi hän, -- sinulla on vain himosi, ja rohkenet
kuitenkin syyttää taivasta! Jos olisit isä Aubryn tavoin viettänyt
kolmekymmentä vuotta elämästäsi maanpaossa vuorilla, niin sinä olisit
vähemmin kärkäs tuomitsemaan Kaitselmuksen töitä. Silloin sinä
huomaisit, että et mitään tiedä, et mitään ole, ja että ei ole niin
ankaraa vitsausta eikä niin kauheita tuskia, joita ei saastainen lihasi
olisi ansainnut.
Ukon silmistä säihkyvä tuli, rinnalla liehuva parta ja ukkosena
jyrähtelevät sanat tekivät hänet Jumalan kaltaiseksi. Hänen ylevyytensä
masentamana vaivuin minä maahan ja pyysin anteeksi kiivauttani.
-- Poikani, -- vastasi hän niin lempeästi, että minut valtasi katumus,
-- poikani, itseni tähden en ole sinua neuvonut. Olet oikeassa,
rakas lapseni, en ole tullut toimittamaan mitään suurta näihin
metsäseutuihin, eikä Jumalalla ole arvottomampaa palvelijaa kuin minä.
Mutta, poikani, taivasta, taivasta ei saa koskaan syyttää! Anna minulle
anteeksi, jos olin liian ankara, mutta kuulkaamme nyt sisartasi. Ehkä
on vielä pelastuksen mahdollisuus. Älkäämme kadottako toivoa. Oi,
Chactas, eikö uskonto sentään ole jumalallinen, kun se tekee
toivostakin hyveen?
-- Nuori ystäväni, -- sanoi Atala, -- sinä olet ollut taistelujeni
todistaja, ja sittenkin olet nähnyt vain vähäpätöisimmät niistä; toiset
olen sinulta peittänyt. Ei, totisesti halvin orjakaan, joka hiellään
kostuttaa Floridan peittävää hiekkaa, ole kurjempi Atalaa.
Kehoitin sinua pakenemaan, vaikka tunsin, että ero olisi ollut
kuolemani. Pelkäsin pakoa kanssasi läpi aarniometsien, ja kuitenkin
kaipasin niitten siimestä. Voi, jos olisi ollut kysymys vain
sukulaisista, ystävistä ja kodista, -- niin, vaikkapa, niin kamalalta
kuin se kuuluukin, sieluni autuudestakin luopuminen! Mutta sinun
varjosi sukelsi aina esiin, syyttäen minua niistä tuskista, joita se
sai kärsiä.
Kuulin huokauksesi; näin intohimojen tulen, joka sinua kulutti.
Kummitukset ahdistivat minua unettomina öinä, ja päivisin olin kokonaan
epätoivon vallassa. Aamukaste kuivui heti, laskeuduttuaan polttavalle
iholleni. Aukaisin huuleni, hengittääkseni viileätä ilmaa, mutta se
muuttuikin tuleksi huokauksistani.
Mikä kiusaus nähdä sinut alituiseen läheisyydessäni, kaukana
ihmisistä, erämaan yksinäisyydessä, ja kuitenkin tuntea välillämme
ylitsepääsemätön muuri.
Suurin onneni olisi ollut saada viettää elämäni sinun jalkojesi
juuressa, saada palvella sinua orjana, valmistaa ateriasi ja vuoteesi
johonkin salaiseen soppeen.
Oi, millaisena tulevaisuus välkkyikään silmissäni! Kuinka sydämeni
unelmoikaan! Kun katsahdin sinuun, ahdisti minua kaiho, yhtä mieletön
kuin rikoksellinen. Milloin toivoin, että sinä ja minä olisimme ainoat
elolliset olennot maan päällä; milloin taas, huomatessani jumaluuden
hillitsevän rohkeita unelmiani, olin toivoa, että tuo jumaluus
tuhoutuisi, jotta minä sinun käsivarsiisi nojautuneena vierisin
kuilusta kuiluun Jumalan ja maailman pirstaleitten keralla.
Vielä tällä hetkellä -- sen tunnustan nyt, ijäisyyden avautuessa
eteeni, astuessani järkkymättömän tuomarin eteen ja, äitiäni totellen,
ilolla uhratessani elämäni neitsyyteni pelastukseksi -- vielä tällä
hetkellä kadun minä, että en antautunut omaksesi!...
-- Tyttäreni, -- keskeytti hänet lähetyssaarnaaja, -- tuskasi vie sinut
harhaan. Tuo piinttynyt tunne on luonnoton, vaikka ehkä vähemmin
rikollinen Jumalan silmissä, koska se ennemmin on mielen kuin sydämen
hairahdus. Sinun täytyy kuitenkin huolehtia, että pääset siitä
vapaaksi, sillä se ei ole viattomuutesi arvoinen. -- Kuitenkin, rakas
lapseni, on vilkas mielikuvituksesi saattanut sinut lupauksesi suhteen
liian levottomaksi. Uskonto ei vaadi yliluonnollisia uhrauksia. Sen
tarkoitus on kehittää todellisia tunteita ja lempeitä hyveitä, jotka
ovat kaukana kiihottuneista mielentiloista ja väärän sankarillisuuden
teeskennellystä voimasta.
Jos sinä, eksynyt karitsa-raukka, kuolet, no niin, silloin noutaa hyvä
paimen sinut ja ottaa laumaansa. Anteeksiannon aarteet ovat myöskin
käytettävinäsi. Tarvittaisiin verivirtoja poistamaan vikojamme ihmisten
silmissä. Jumala tyytyy yhteen ainoaan kyyneleeseen. Tyynny sentähden,
rakas tyttäreni, sillä tilasi vaatii rauhaa. Kääntykäämme Jumalan
puoleen, joka huojentaa omiensa tuskaa.
Jos hän tahtoo, kuten toivon, pelastaa sinut tästä taudista, kirjoitan
minä Quebecin piispalle. Hän voi päästää sinut vapaaksi lupauksestasi,
ja sitten saat sinä täällä minun luonani viettää elämäsi päivät
Chactasen vaimona.
Kuultuaan vanhuksen sanat sai Atala ankaran kouristuskohtauksen, ja kun
se meni ohi, kuvastui hänen kasvoillaan syvä, ankara tuska.
-- Kuinka? kysyi hän ristien innokkaasti kätensä. -- Oliko mitään
keinoa? Olisinko voinut päästä vapaaksi lupauksestani?
-- Olisit, tyttäreni, -- sanoi munkki. -- Sinä voit vieläkin päästä
siitä vapaaksi.
-- Liian myöhään, liian myöhään! huudahti hän. -- Täytyykö minun siis
kuolla samalla hetkellä, kun olisin voinut tulla onnelliseksi! Miksi en
tavannut sinua ennemmin, hurskas isä? Kuinka onnelliseksi olisinkaan
tuntenut itseni tänään sinun ja kristityn Chactas'in parissa...
onnelliseksi ja lohdutetuksi... täällä erämaassa... oi, mikä
ylenmääräinen autuus!
-- Rauhoitu! sanoin minä ja tartuin onnettoman käteen, -- Rauhoitu! Nyt
alkaa onnemme!
-- Ei koskaan! Ei koskaan! valitti Atala.
-- Mitä tarkoitat? kysyin minä.
-- Sinä et tiedä kaikkea! sanoi tyttö. -- Eilen... kun myrsky raivosi.
Minä olin rikkoa lupaukseni, olin syöstä äitini kadotuksen kuiluun.
Hänen kirouksensa uhkasi jo minua. Olin joutua valehtelijaksi Jumalan
edessä, Jumalan, joka pelasti henkeni. Suudellessasi vapisevia huuliani
et sinä tiennyt koskettavasi kuolemaa.
-- Voi taivas! Rakas lapsi, mitä sinä olet tehnyt? huudahti
lähetyssaarnaaja.
-- Rikoksen, isä, -- virkkoi Atala, kääntäen katseensa pois, -- mutta
minä itse vain joudun kadotukseen; äitini minä pelastan.
-- Lopeta! huudahdin minä epätoivoisena.
-- No niin, -- sanoi hän, -- minä aavistin heikkouteni, ja lähtiessämme
kylästä otin mukaani...
-- Mitä? sanoi munkki.
-- Mitä? kysyin minä kauhuissani.
-- Se, se repii nyt rintaani.
Soihtu heltisi erakon kädestä, minä vaivuin Lopezin tyttären viereen ja
luolan pimeydessä kuului meidän kaikkien nyyhkytykset.