yksinäsi. Lahjoin yöllä poppamiehen, sekoitin unijuomaa tuliveteen,
jota verenhimoiset sotilaat joivat, ja olen valmis uhraamaan henkeni
sinun edestäsi kuten sinä olit valmis uhraamaan minun tähteni. Olkoon
uhraus molemminpuolinen, sinä nuori pakana!
Atala ojensi minulle aseet, jotka hän, ajattelevasti kyllä, oli ottanut
mukaansa. Sitten sitoi hän haavani, pyyhki sitä papaya-lehdellä ja
kostutti sitä kyynelillään.
-- Sinun kyyneleesi lääkitsevät minua, -- sanoin hänelle.
-- Pelkään, että ne ovat myrkkyä sinulle, -- vastasi hän.
Hän repäisi kaistaleen vaipastaan ja teki siitä ensimäisen siteen,
jonka sitten kääri haavani ympäri ja sitoi hiuskiehkurallaan.
Humala, jota villit tavallisesti potevat kauan ja joka ilmenee heissä
jonkinlaisena tautina, esti heitä ensimäisten päivien kuluessa ajamasta
meitä takaa. Ja jos he etsivätkin meitä, niin oli todennäköistä, että
he suuntasivat etsiskelynsä itäänpäin, luullen meidän pyrkivän
Meschacebelle. Mutta me seurasimmekin Pohjantähden viitoittamaa
suuntaa.
Pian tulimme kuitenkin huomaamaan, että vapauttamiseni ei kovinkaan
suuria merkinnyt. Erämaa avautui nyt eteemme yksinäisenä, äärettömänä.
Minne me metsien elämään tottumattomat joutuisimmekaan noilla
eksyttävillä teillä umpimähkään samoillessamme?
Katsahtaessani Atalaan muistui mieleeni vanha kertomus Hagarista, --
Lopez oli antanut sen lukeakseni -- Abrahamin palvelustytöstä, joka
harhaili Arabian erämaissa kauan, kauan sitten, kun ihmiset saavuttivat
kolme kertaa pitemmän ijän kuin metsien tammet.
Atala punoi minulle vaatteet saarnipuun kuoresta, sillä minä olin
melkein alasti. Hän ompeli jalkineet myskirotan nahasta piikkisian
harjaksilla. Minä puolestani huolehdin hänen koristamisestaan. Milloin
asetin hänen päähänsä malva-seppeleen, -- malvakukkasia löysimme
vanhoista intiaanien hylkäämistä kalmistoista -- milloin punoin hänelle
kaulanauhan azalean punaisista siemenistä, ja minä hymyilin
ihastuksesta, katsellessani hänen ihmeteltävää kauneuttansa.
Aina virran kohdatessamme kuljimme yli lautalla tai uiden. Atala nojasi
olkaani, ja me meloimme eteenpäin tyynessä vedessä kuin kaksi pakenevaa
joutsenta.
Kun kuumuus kävi rasittavaksi, etsimme suojaa seetripuitten naavan
katveesta. Floridassa ovat puut ja etenkin seetrit ja rautatammet
valkoisen naavan peitossa; tämä riippuu oksissa ja ylettyy aina maahan
saakka.
Kohdatessaan yöllä paljaalla niityllä tuollaisen yksinäisen, koruihinsa
verhoutuneen rautatammen, luulee melkein näkevänsä edessään
pitkäliepeisen kummituksen. Näky ei ole vähemmin hurmaava päivälläkään,
sillä perhoisparvet, koreat kärpäset, kolibrit, vihreät papukaijat ja
siniset pähkinähakkiset laskeutuvat noille naavaköynnöksille,
kirjaillen ne värikkäiksi, valkopohjaisiksi kudoksiksi.
Noissa suuren hengen luomissa, hymyilevän kauneissa majataloissa
nautimme me lepoa. Tuulten tullessa tuudittamaan tuollaista mahtavaa
tammea, ja sen oksilla lepäävien ilmakkaitten linnojen alkaessa liehua
lintuineen ja lepäävine vieraineen, ja tuhansien huokausten alkaessa
kuulua tuon liikkuvan rakennuksen holveista ja käytävistä, ei vanhan
maailman merkillisyyksiä käy vertaaminen tuohon erämaan ikivanhaan
muistomerkkiin.
Joka ilta viritimme suuren nuotion ja rakensimme majan kaarnan
kappaleista, jotka punoimme neljän seipään väliin.
Tapettuani villin kalkkunan, kyyhkysen tai metsäfasaanin, ripustimme
sen nuotion päälle, maahan pystytetyn seipään varaan, ja annoimme
tuulen käännellä paistia.
Muita ravitsevia ruokalajeja oli hieno _tripe_-niminen sammal, koivun
makea mahla ja kevätomenat, jotka maistuvat persikalle ja vaapukalle.
Musta pähkinäpuu, vaahtera ja sumakki varustivat pöytämme viinillä.
Toisinaan löysimme kaislikosta kasveja, joitten pitkät suppilomaiset
kukat sisälsivät puhtaimmalle kasteelle maistuvaa juomaa. Kiitimme
kaitselmusta, joka oli muuttanut kukkien hataran terän kirkkaaksi
lähteeksi tuossa löyhkäävässä nevassa, samoin kuin se sytyttää toivon
kipinän surun ahdistamassa sydämessä ja antaa hyveen kukoistaa keskellä
kurjuuttakin.
Voi, minä huomasin pian, että olin pettynyt Atalan näennäisen tyyneyden
suhteen. Kuta kauemmaksi tulimme, sitä surullisemmaksi hän kävi.
Toisinaan värisi hän ilman erityistä syytä ja käänsi äkkiä päänsä pois.
Huomasin hänen luovan minuun intohimoisen katseen, mutta kohdistavan
heti silmänsä syvästi murheellisena taivaaseen.
Eniten huolestutti minua salaisuus, joku sielun syvyyksiin kätkeytynyt
ajatus, joka hänen silmistään kuvastui. Milloin veti hän minut
puoleensa, milloin työnsi minut luotaan, milloin sytytti hän minussa
toiveita, milloin taas saattoi minut pettymään luullessani varmasti
omistavani hänen sydämensä. Monasti saattoi hän sanoa minulle:
-- Oi, sinä nuori rakastajani! Rakastan sinua kuin metsän pimento
aurinkoa. Sinä olet kaunis kuin kukkiva erämaa tuulineen. Kumartuessani
puoleesi tunnen väristystä ruumiissani. Käteni koskettaessa sinun
kättäsi olen kuolla autuuteen. Tuonaan puhalsi tuuli kiharoitasi
kasvoilleni, levätessäsi rinnoillani, ja oli kuin näkymättömät henget
olisivat hivelleet minua. Niin, minä olen nähnyt metsäkauriin ja
kuullut Occonin vanhojen, viisaitten miesten puhetta, mutta kauriitten
sirous ja ukkojen viisaus viehättää minua vähemmin kuin sinun sanasi.
Ja kuitenkaan, Chactas-parka, en minä koskaan voi tulla vaimoksesi.
Alituinen ristiriita Atalan rakkauden ja uskonnon välillä, hänen
ääretön hellyytensä ja puhtaat tapansa, hänen ylpeä luonteensa ja
herkkyytensä, hänen sielunsa ylevyys ja hänen hienotunteisuutensa
pikkuasioissa loivat hänestä olennon, jota en pystynyt käsittämään.
Atalan suhteen ei voinut jäädä välinpitämättömäksi; häntä täytyi joko
jumaloida tahi vihata.
Viisitoista päivää kestäneen pikamarssin jälkeen lähestyimme Alleghanyn
vuoristoa ja saavuimme eräälle Tenase-virran sivujoelle. Atalan
ohjeiden mukaan rakensin venheen, sitoen juurisäikeillä kaarnan
kappaleita yhteen ja kiskostaen ne toisiinsa luumupuun pihkalla.
Viimein astuimme venheeseen ja heittäydyimme virran vietäviksi.
Sivuutettuamme erään kallioisen niemekkeen näimme vasemmalla
Sticoe-nimisen intiaanikylän kartiomaisine hautoineen ja luhistuvine
majoineen. Oikealla taas näkyi Keow-laakso, jonka taustalla siinsivät
Joreksen majat samannimisellä kukkulalla.
Molemmin puolin virtaa kohosi korkeat rannat, joitten välistä näkyi
juuri mailleen menevä aurinko. Luonnon yksinäisyyttä eivät ihmiset
häirinneet. Näimme ainoastaan intiaanimetsästäjän, joka jousensa
nojassa liikkumattomana seisten muistutti erämaiden hengen pystyttämää
kuvapatsasta.
Atala ja minä nautimme äänettöminä hiljaisuudesta. Äkkiä korotti
maanpakoon joutunut tyttönen äänensä ja lauloi kaihoksien ja
liikutettuna kaukaista kotiseutuaan muistellen:
Onnellinen se, ken ei ole nähnyt savua vierasten pidoista,
vaan rauhassa isänsä majan edessä istuu!
Jos Meschaceben sininen pähkinähakkinen sanoisi Floridan
pähkinähakkiselle:
"Miksi sinä suruissasi valitat? Eikö täällä ole kauniita
virtoja ja vilpoisia lehtoja ja samanlaista ravintoa kuin
omissa metsissäsi?" vastaisi suruissaan oleva:
"Kuka antaa takaisin jasmineihin punotun pesäni? Ja aavikoitteni
aurinko, missä se on?"
Onnellinen se, ken ei ole nähnyt savua vierasten pidoista,
vaan rauhassa isänsä majan edessä istuu!
Pitkien hetkien ja vaivalloisen matkan jälkeen pysähtyy
pakolainen. Hän näkee kattoja ihmisasunnoista, mutta ei
tiedä kuhunka päänsä kallistaisi.
Pakolainen kolkuttaa ovelle, ripustaa jousensa seinälle
ja anoo vierasvaraisuutta. Isäntä viittaa kädellään, ja
pakolainen ottaa jousensa ja palaa erämaahan.
Onnellinen se, ken ei ole nähnyt savua vierasten pidoista,
vaan rauhassa isänsä majan edessä istuu!
Ihanan lieden ääressä kerrotut tarut, sydänsalaisuudet,
arkielämän rakkaat askareet ja tarpeet, te tyydytätte sitä,
joka ei ole kodistaan luopunut.
Hänet haudataan kotomultaan, auringon laskiessa, ystävien
itkiessä ja hartaitten rukousten täyttäessä ilman.
Onnellinen se, ken ei koskaan ole nähnyt savua vierasten
pidoista, vaan rauhassa isänsä majan edessä istuu.
Niin lauloi Atala, ja vain aaltojen kumma lorina venheen keulassa
häiritsi hänen valitustansa. Parisen kertaa vastasi yhä heikentyvä
kaiku hänen lauluunsa. Saatoimme kuvitella, että siellä jossain oli
rakastuneen, muinoin onnettomuudesta kärsineen pariskunnan henget,
joita kiehtovat säveleet houkuttelivat ja saattoivat huokaamaan
jokaisen säveleen jälkeen.
Yksinäisyys, alituinen yhdessä olo ja itse onnettomuus kiihdyttivät
joka hetki rakkauttamme. Atalan vastustuskyky alkoi horjua. Hän rukoili
yhä innokkaammin ja useammin äitiään, jonka vihastunutta haamua hän
tahtoi lepyttää. Toisinaan kysyi hän, kuulinko minä valittavaa ääntä ja
näinkö liekkejä nousevan maasta.
Vaivojen rasittamana, mutta yhä palavasti kaihoten ja kuvitellen
olevani ainiaaksi mennyttä miestä tuossa erämaassa, aijoin tuhansia
kertoja sulkea hänet vaimonani syliini, ja tuhansia kertoja ehdotin
hänelle, että rakentaisimme majan virran rannalle ja asettuisimme siinä
yhdessä asumaan.
Mutta hän kieltäytyi aina, sanoen:
-- Muista, ystäväni, että sotilas kuuluu heimolleen! Mitä merkitsee
nainen verrattuna niihin velvollisuuksiin, joita sinulla on? Rohkaise
itseäsi, Outalissin poika, äläkä napise kohtaloa vastaan! Ihmis-sydän
on kuin virran sieni, joka imee itseensä puhdasta vettä silloin kun
taivas on sees, ja savivettä, kun myrskyt ovat mylleröineet aallot.
Onko sieni oikeutettu sanomaan: "Minä en luullut, että milloinkaan
saattaisi myrskytä; luulin auringon aina paistavan."
Voi, René, jos pelkäät sydänmyrskyjä, niin pakene yksinäisyyttä!
Voimakkaat intohimot menestyvät parhaiten erämaan yksinäisyydessä. Me
olimme levottomuuden ja pelon lamauttamia; olimme joka hetki vaarassa
joutua vihollistemme käsiin, käärmeitten purtaviksi, petojen
raadeltaviksi ja virran pyorteitten nieltäviksi. Toisinaan oli meidän
perin vaikea löytää niukkaa ravintoamme, ja tietää mitä kohti
askeleemme suuntaisimme. Koettelemustemme mitta tuntui täyttyvän uusien
onnettomuuksien lisääntyessä. Pakenemisestamme oli kulunut 27 päivää.
Tulikausi, heinäkuu, oli juuri alkanut, ja kaikkialla saattoi huomata
myrskyn enteitä.
Silloin kun intiaanivaimot ripustavat työkalunsa puun oksille ja kun
papukaijat lymyävät kypressien kätköihin, vetäytyy taivas pilveen.
Äänet vaikenevat ja metsät odottavat ikäänkuin herpaantuneina, mitä
tuleman pitää.
Pian jyrähti kaukainen ukkonen, jymyten ikivanhassa aarniometsässä.
Peläten vedenpaisumusta kiiruhdimme rantaan ja etsimme suojaa metsästä.
Seutu, johon olimme tulleet, oli nevamaata. Me samosimme vaivaloisesti
viini- ja muiden köynnöskasvien välissä, jotka takertuivat jalkoihimme
kuin paulat. Huokoinen maa vapisi ympärillämme, ja me olimme joka hetki
vaipua johonkin syvään allikkoon. Lukemattomat hyönteiset ja
suunnattoman isot lepakot olivat puhkoa silmämme. Kalkkalokäärmeet
sihisivät ympärillämme, ja luoliinsa pakenevat sudet, karhut ja
tiikerikissat kiljuivat joka puolella.
Pimeys sankkeni; pilvet riippuivat matalalla, painuivat aivan puiden
latvoihin kiinni, repeytyivät äkkiä, ja samassa välähti salama.
Ulvova länsimyrsky alkoi ajella pilviä taivaalla. Puut taipuivat.
Taivas avautui kerta toisensa perästä, ja repeämästä näkyi uusia
ukkospilviä ja lieskoja.
Mikä kauhistuttava, suuremmoinen näky! Salama sytytti metsän: lieskat
hulmusivat hiussuortuvien tavoin tuulessa, kipinä- ja savupatsaat
kohosivat ylös korkeuksiin, pilvien syytäessä salamoitaan laajalle
levinneeseen kuloon.
Suuri henki kätki vuoret synkkään pimeyteen. Myrskyn ulvonta, puitten
rätinä, petojen kiljunta, tulipalon pauke, ukkosen herkeämätön jyrinä
ja sammuvien salamoitten sähinä vedessä yhtyivät hirvittäväksi meluksi.
Suuri henki olkoon todistajani! Noina hetkinä näin vain Atalan,
ajattelin vain häntä.
Olin onnistunut löytämään suojapaikan käyristyneen koivun alta. Istuin
siinä, pitäen rakastettuani polvellani ja lämmittäen käsissäni hänen
paljaita jalkojaan. Olin onnellisempi kuin vastanainut äiti, joka
povensa alla tuntee lapsen ensi liikkeet.
Kuuntelimme myrskyn pauhua. Äkkiä tunsin kyyneleen putoavan rinnalleni
Atalan silmästä.
-- Sydänmyrsky, -- ajattelin itsekseni. -- Ja tämäkö on sadepisarasi?
Sitten syleilin hellästi lemmittyäni ja sanoin:
-- Atala, sinulla on jotakin sydämelläsi. Sano, rakkaani, mitä se on?
Paljasta sielusi, se tuottaa huojennusta. Ilmaise sydänsalaisuutesi,
jonka niin itsepintaisesti olet minulta kätkenyt! Minä ymmärrän!
Sinulla on koti-ikävä!
Hän vastasi:
-- Hullutusta! Kuinka minulla olisi koti-ikävä, kun isäni ei ole
palmujen maasta!
-- Kuinka? ihmettelin minä. -- Eikö sinun isäsi ole palmujen maasta?
Kuka sinut sitten on tähän maailmaan lähettänyt?
Silloin kertoi Atala:
-- Ennenkun äitini oli vienyt sotilas Simaghanille myötäjäisinä
kolmekymmentä tammaa, kaksikymmentä puhvelia, sata mitallista
pähkinäöljyä, viisikymmentä majavannahkaa ja paljon muita kalleuksia,
oli hän tuntenut erään valkoihoisen miehen. Mutta isoäitini ripotteli
vettä hänen kasvoilleen ja pakotti hänet menemään naimisiin urhoollisen
Simaghanin kanssa, joka kaikessa oli kuninkaan veroinen ja jota kansa
päällikkönään kunnioitti. Mutta äitini sanoi uudelle miehelleen; "Minä
olen raskaana. Tapa minut!" Simaghan vastasi: "Suuri henki varjelkoon
minua sellaisesta väkivallasta! Minä en tahdo edes silpoa sinua; en
leikkaa pois nenääsi enkä korviasi, koska olit suora, etkä valheella
saastuttanut vuodettani. Sinun hedelmäsi on oleva minun hedelmäni, enkä
minä käy luonasi ennenkun linnut riisilaihosta ovat lähteneet ja
kolmastoista kuunkierto päättynyt." Näin päivänvalon siihen
vuodenaikaan ja vartuin ylpeänä kuin espanjatar ja villi. Äitini teki
minusta kristityn, jotta hänen ja isäni Jumala olisi myöskin minun
Jumalani. Rakkauden suru kalvoi häntä, ja hän astui siihen pieneen,
nahoilla verhottuun hautaan, josta ei enää koskaan nousta.
Niin kertoi Atala.
-- Ja kuka oli sinun isäsi? kysyin minä. -- Miksi nimittävät ihmiset
häntä täällä maan päällä ja mikä oli hänen nimensä henkien parissa?
-- Minä en ole koskaan huuhtonut isäni jalkoja, -- sanoi Atala, --
Tiedän vain että hän asui sisarineen Saint-Augustinessa ja pysyi aina
uskollisena äidilleen. Philippe oli hänen nimensä enkelien parissa,
ihmiset sanoivat häntä Lopeziksi.
Kuultuani hänen viimeiset sanansa, huudahdin minä niin, että metsät
kajahtivat. Painoin Atalan sydäntäni vasten ja huusin kyyneliin saakka
liikutettuna:
-- Oi, sisareni! Oi, sinä Lopezin, hyväntekijäni tytär!
Kauhistuneena kysyi Atala syytä mielenliikutukseeni, mutta hänen
saatuaan tietää, että Lopez oli sama jalomielinen mies, joka oli tehnyt
minut ottopojakseen Saint-Augustinessa, valtasi hänetkin ilo ja
hämmästys.
Tämä uusi sydämien side, sydämien, jotka jo ennestään sykkivät
rakkaudesta, voitti Atalan. Hänen taistelunsa olivat olleet turhat. Hän
painoi käden sydämelleen, ottaessani hänet syliini ja juodessani
rakkauden lumoa hänen huuliltaan. Silmät taivasta kohti tähdättyinä
pidin minä, salamoitten räiskyessä, vaimoani sylissäni Kaikkivaltiaan
silmien edessä. Häävalmistuksemme olivat koettelemustemme ja
rakkautemme mukaiset. "Te, ylevät metsät, punokaa köynnöksenne ja
lehvänne häämajaksemme! Te kuohuvat virrat ja huokaavat vuoret, olkaa
todistajinamme! Sinä mahtava, karu luonto, näytitkö kaiken komeutesi
vain pilkataksesi meitä, etkö voinut sietää ihmisonnen hymyä keskellä
salaperäisiä kauhujasi?"
Atala teki vain heikkoa vastarintaa. Nautin hetkisen onnesta, kun äkkiä
voimakas salama, kumahtavan jylinän seuraamana, välähti synkissä
pimennoissa, täyttäen metsän tulikivikatkulla ja valolla ja silpoen
puun aivan edestämme.
Me pakenimme kauhistuneina.
Silloin kuului -- oi, ihmettä -- kellon soittoa. Hämmästyneinä
kuuntelimme tuota aarniometsissä niin harvinaista ääntä.
Samassa kuului koiran haukuntaa etäisyydestä, se läheni, kävi yhä
kiivaammaksi, ja äkkiä ilmestyi eteemme koira ilosta ulvoen.
Eläintä seurasi vanha ukko pieni lyhty kädessään.
-- Taivaalle kiitos! huudahti hän, keksittyään meidät. -- Koira vainusi
teidät jo ennen myrskyn puhkeamista, ja kuletti minut tänne. Hyvä
Jumala! kuinka nuoria te olette! Lapsi-raukat, kuinka te olettekaan
kärsineet! Kas tässä on karhuntalja; se on hyvään tarpeeseen tälle
nuorelle naiselle. Minulla on tilkkanen viiniä kurpitsapullossani.
Ylistetty olkoon Herra kaikissa töissään! Suuri on hänen armonsa, eikä
hänen hyvyydellään rajoja ole!
Atala lankesi vanhuksen jalkoihin:
-- Rukoukseni haltija! sanoi hän. -- Minä olen kristitty. Jumala on
lähettänyt sinut tänne minua pelastamaan.
-- Tyttäreni, -- sanoi erakko, -- lähetysasemalla tapaamme soittaa
kelloa öiseen aikaan ja myrskyn raivotessa, opastaaksemme siten
matkamiehiä luoksemme. Seuraten Alpeilla ja Libanonilla asuvien
veljiemme esimerkkiä, olemme me opettaneet koiramme etsimään eksyneitä
matkustajia.
Minun oli vaikea käsittää erakon äkillistä ilmestymistä. Tänä armo
tuntui siihen määrin käyvän yli inhimillisen odotuksen, että minä
luulin uneksivani. Lyhdyn valossa näin, että munkin parta ja hiukset
olivat vallan läpimärät sateesta, ja hänen kätensä, jalkansa ja
kasvonsa olivat orjantappuroitten repimät.
-- Vanhus, -- virkoin minä viimein, -- millainen on sydämesi, koska et
pelkää salamaa?
-- Pelkää? vastasi hän innoissaan. -- Pelkäisinkö minä silloin kun
ihmiset ovat hädässä ja kun voin olla heille avuksi? Silloinhan
totisesti olisin arvoton seuraamaan Jeesusta Kristusta.
-- Mutta tiedä, -- jatkoin, -- että minä en ole kristitty.
-- Nuori mies, -- vastasi hän, -- olenko minä kysynyt uskontoasi?
Kristus ei ole sanonut: "Minun vereni puhdistaa tämän, mutta ei tuota."
Hän kuoli juutalaisien ja pakanoitten edestä, ja hän piti kaikkia
ihmisiä veljinään ja onnettomina. Vähäpätöistä on kaikki se, mitä minä
täällä voin hyväksenne tehdä, ja sama avuliaisuus tulisi osaksenne
muuallakin. Kunnia ei ole meidän. Mitä me heikot erakot olemme muuta
kuin kehnoja välikappaleita? Kuka sotilas pelkurina vitkastelisi, kun
päällikkö risti kädessään ja otsa orjantappurakruunun haavoittamana
kulkee edellä ihmisiä vapahtamaan!
Nämä sanat tekivät syvän vaikutuksen minuun. Ihailun ja liikutuksen
kyyneleet valuivat poskillani.
-- Rakkaat lapsukaiset, -- sanoi lähetyssaarnaaja. Minä paimennan
täällä metsässä veljiänne, pientä villilaumaa. Luolani on tässä aivan
lähellä. Tulkaa ja lämmitelkää itseänne luonani. En voi tarjota teille
elämän mukavuuksia, mutta katon saatte päänne päälle ja turvan. Ja
kiittäkää Jumalaa, sillä paljon on sellaisia, joilta nekin puuttuvat.
Uurastelijat.
On kunnon ihmisiä, joilla on niin puhdas omatunto, että heitä ei voi
lähestyä joutumatta osalliseksi siitä rauhasta, joka niin sanoaksemme
huokuu heidän sydämestään ja puheestaan.
Kuta enemmän erakko puhui, sitä raukeammiksi tunsin intohimojeni
käyvän, ja myrskykin tuntui tyyntyvän hänen sanoistaan. Pilvet
hajaantuivat, joten saatoimme nyt lähteä suojapaikastamme.
Jätimme metsän ja aloimme kiivetä ylös korkeata vuorta. Koira kulki
edellämme, kantaen hampaissaan keppiä, jonka toisessa päässä riippui
sammutettu lyhty.
Kuljimme Atalan kanssa lähetyssaarnaajan perässä, käsikkäin. Hän
kääntyi tuon tuostakin katsomaan meitä, ja me huomasimme, että
koettelemuksemme ja nuoruutemme liikuttivat häntä. Hän tuki itseään
valkoiseen sauvaan ja kantoi kirjaa kaulassaan. Hän oli pitkäkasvuinen,
kalpea ja laiha, rehellisen ja yksinkertaisen näköinen. Hänen
piirteensä eivät olleet kuolleet eikä tasaiset, kuten ihmisen, joka on
syntynyt ilman intohimoja. Elon myrskyt kuvastuivat hänenkin
kasvoiltaan, ja otsarypyt todistivat intohimoja, jotka hyveet sekä
ihmis- ja Jumalanrakkaus olivat kuolettaneet.
Hänen pitkä partansa, nöyrä katseensa, lempeä äänensä, kaikki todisti
rauhaa ja ylevyyttä. Joka, kuten minä, on nähnyt isä Aubryn vaeltavan
yksinään sauvoineen ja kirjoineen aarniometsässä, hän on nähnyt kuvan
tosikristitystä maailmanvaeltajasta.
Puoli tuntia kestäneen vaivaloisen kävelyn jälkeen jyrkillä
vuoripoluilla saavuimme erakon luolalle.
Astuimme sisään aukosta, joka puolittain oli rönsyilevien
suikerokasvien ja kurpitsien peitossa. Luolassa oli vain papayalehdistä
punottu matto, vesiruukku, muutamia puuvateja, lapio, kesy käärme ja
pöydän virkaa toimittava kivi, jolla lepäsi kristittyjen raamattu ja
risti.
Vanhus kiiruhti sytyttämään takkavalkean kuivista köynnöksistä. Hän
hienonsi maissia kahden kiven välissä ja leipoi leivän, jonka paistoi
hiilillä. Kun leipä oli käynyt kauniin kellertäväksi, asetti hän sen
eteemme ynnä kokosmaitoa vaahterapuisessa maljakossa.
Myrskyä seurasi kaunis ilta, ja Suuren Hengen palvelija kehoitti meitä
istahtamaan luolan sisäänkäytävän viereen. Teimme niin, ja eteemme
avautui laaja näköala.
Viimeisetkin myrskypilvet olivat paenneet itään. Metsäpalo loisti vielä
etäällä. Vuoren juurella oli tuuli kaatanut kokonaisen mäntymetsän, ja
joki pauhasi vaahtoisena ja täynnänsä kaikenlaista sälyä: irtonaisia
turpeita, kaatuneita puunrunkoja, kuolleitten eläinten ruumiita ja
kaloja, jotka hopealle hohtavat vatsat ylöspäin kääntyneinä kelluivat
veden pinnalla.
Tällaisen näyn edessä kertoi Atala seikkailumme vanhukselle. Ukko tuli
liikutetuksi, ja kyyneleet valuivat hänen parralleen.
-- Lapseni, -- sanoi hän Atalalle, -- uhratkaamme Herralle
kärsimyksemme ja Hän suo meille levon ja lievityksen. Katso, kuinka
Hän tukahduttaa palon, rauhoittaa veden ja hajoittaa pilvet. Luuletko
sinä, että Hän, joka tyynnytti rajuilman, ei pystyisi lievittämään
ihmis-sydämen suruja? Ellei sinulla ole parempaa turvaa, niin tarjoan
sinulle paikan siinä laumassa, jonka olen onnistunut saattamaan Herran
Kristuksen turviin. Minä opetan Chactasta ja annan sinut hänelle
vaimoksi heti kun hän tulee sen arvoiseksi.
Nämä sanat kuultuani polvistuin erakon eteen, ja sydämeni sykki ilosta.
Mutta Atala kävi kalpeaksi kuin kuolema.
Ukko nosti minut ylös ja siunasi minua ristinmerkillä. Huomasin että
hänen kätensä olivat silvotut. Atala arvasi heti, mitä oli tapahtunut:
-- Julmurit! huudahti hän.
-- Tyttäreni, -- virkkoi munkki lempeästi hymyillen, -- mitä merkitsee
tämä kaikkeen siihen verrattuna, mitä Herrani ja Mestarini on saanut
kärsiä! Pakanalliset intiaanit rääkkäsivät minua, sillä he olivat
soaistuja raukkoja, joille Herra kerran lahjoittaa valkeuden. Mitä
enemmän pahaa he ovat minulle tehneet, sitä enemmän heitä rakastan.
Minä en jäänyt kotimaahani, jonne olin palannut ja missä kuuluisa
kuningatar halusi nähdä lähetystyössä saamani merkit. Ja kunniakkaampaa
hyvitystä vaivoistani kuin se, että kirkkomme päämiehen suostumuksella
saan näillä vaivaisilla käsillä jakaa pyhää sakramenttia, en olisi
koskaan voinut odottaa. Palasin uuteen maailmaan, vihkien lopun elämäni
Herran palvelemiseen.