ATALA
Seikkailu aarniometsässä
Kirj.
F. R. de CHATEAUBRIAND
Suomentanut Felix Borg
Kariston 50 p:n romaaneja N:o 13
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna 1912.
O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino
SISÄLTÖ:
Fr. de Chateaubriand.
Esipuhe.
Metsästäjät.
Uurastelijat.
Murhenäytelmä.
Hautaus.
Jälkilause.
François-René de Chateaubriand.
Keväällä v. 1801 istui Parisissa eräässä pienessä ravintolassa Champs
Elyséen varrella kaksi ystävystä puolisensa ääressä. Toisen heistä,
kalpean, hintelän, suunnilleen kolmikymmenvuotiaan miehen, oli vaikea
rauhassa nauttia yksinkertaista ateriaansa. Hän käänteli ja väänteli
itseään tuolilla ja virkkoi tuon tuostakin:
-- Huomenna se nähdään. Huomenna olen minä joko kurja raukka tai
kuuluisa mies.
Mies oli vicomte François-René de Chateaubriand, noitten jalosukuisten
ylimysten jälkeläisiä, joilta vallankumous oli säälimättä riistänyt
kaikki. Hänen ainoa veljensä oli vaimoineen päättänyt päivänsä
mestauspölkyllä; hänen äitinsä ja sisarensa olivat kuolleet vankilassa
kärsimyksiinsä. Itse oli hän ajoissa lähtenyt Ranskasta, samoillut pari
vuotta Amerikan aarniometsissä, palannut jälleen kotiin, taistellut
emigranttien joukoissa ja joutunut vihdoin maanpakolaisena Englantiin.
Brumairen 17:nä oli synnyinmaa taas avannut sylinsä hänelle,
ja hän tuli takaisin, ansaiten niukan toimeentulonsa "Mercure de
France"-lehden avustajana.
Mutta Amerikassa oleskelunsa aikana oli hän aarniometsissä, leiritulien
ääressä, kirjoittanut kertomuksen nimeltä _Atala_. Kertomus oli
kysymyksessä olevana päivänä ilmestynyt kirjakauppoihin, ja juuri tämä
teos oli tekevä hänet "joko kurjaksi raukaksi tai kuuluisaksi
mieheksi".
Huomispäivä toi hänelle mainetta. "Atala" saavutti suuremmoisen
menestyksen, ja sen tekijän nimi joutui parissa päivässä kaikkien
kirjallisuutta harrastavien huulille. Napoleon Bonaparte, joka silloin
hallitsi Ranskaa ensimäisen konsulin arvonimellä, lähetti
Chateaubriandin Roomaan Ranskalaisena ministerinä. Hänen välinsä
Napoleonin kanssa rikkoutuivat pian, mutta hän antautui taas, tämän
kukistuttua, valtion palvelukseen, ollen lähettiläänä ensin Berlinissä
ja sitten taas Roomassa, kunnes vetäytyi takaisin yksityiselämään.
Hänen kirjailijamaineensa ei himmennyt. Vuonna 1826 möi hän eräälle
kustannusyhtiölle koottujen teostensa painattamisoikeuden 500,000
frangista; kymmenen vuotta myöhemmin möi hän elämäkerralliset
kirjoitelmansa 250,000 frangista ehdolla, että ne julaistiin vasta
hänen kuolemansa jälkeen.
Kuten yllä mainittiin, tuotti "Atala" yhdellä iskulla hänelle mainetta
ja kunniaa, ja "Atala" on myöskin säilyttänyt hänen nimensä
jälkimaailmalle. Tämä ennen tuntemattoman runoilijan teos muodosti
käännekohdan Ranskan kirjallisuudessa. Ihmiset olivat väsyneet
n.k. valistusajan kuivaan, ankarien sääntöjen kahlehtiman
kirjallisuudentuotteisiin ja kaipasivat runollisuutta, tunnetta ja
mielikuvituksen lentoa. Tahdottiin päästä ulos tukahduttavista saleista
ja leikatuista puutarhoista vapaaseen luontoon hengittämään raitista
ilmaa.
"Atala" tarjosi mitä oli odotettu ja kaivattu. Se siirsi ihmiset
järkeilemään runouden keinotekoisista lehdoista ja ikävystyttävän
yksitoikkoisilta lakeuksilta Amerikan karuihin aarniometsiin. Siinä
jouduttiin kosketukseen mielikuvituksen ja runollisuuden, polttavien
tunteitten, sykkivien suonien ja hentomielisyyden kyynelten kanssa --
sanalla sanoen: vapaan, karun luonnon ja ihmisten kanssa, jotka
uskalsivat nauraa ja itkeä, vaikkakin kyyneleet toisinaan olivat ylen
runsaat.
Chateaubriand'illa oli syvempikin tarkoitus kuin vain tarjota nautintoa
lukijan tunteille. "Atala" on ensimäinen rengas suuremmassa "Genie de
Christianisme"-teoksessa, jolla runoilija alotti taistelun katoollisen
uskon puolesta. Hirmuvalta oli tuhonnut kristinuskon, ja Notre
Dame-kirkon pääalttarilla oli tanssiva ja remuava roskajoukko
kunnioittanut erästä oopperatanssijatarta korkeimman järjen esikuvana,
josta olisi tuleva uudestisyntyvän Ranskan ainoa Jumala. Hirmuvallan
jälkeen avattiin tosin kirkkojen ovet jälleen, mutta ajan tapa vaati
asettumaan epäilevälle, välinpitämättömälle kannalle. Chateaubriand
tahtoi lietsoa uutta virikettä tuohon veltostuneeseen uskonnolliseen
tunteeseen, osoittamalla mitä kauneusarvoja kristinoppi ja etenkin
katoolinen oppi itsessään kätki.
Ranskasta levisi "Atala" yli koko sivistyneen maailman, ja se on
käännetty likipitäen kaikille kielille. Ja huolimatta siitä, että
toista sataa vuotta on jo kulunut -- verrattain pitkä aika
kirjateokselle -- ilmestyy "Atalasta" yhä uusia ja uusia painoksia.
Teoksen ikuinen nuoruus ei riipu sen kristillis-ystävällisestä
tarkotusperästä -- sen liiallinen tunnepuolen painostaminen vaikuttaa
meistä "myöhemmän ajan lapsista" kuvitellulta ja lapselliselta -- vaan
runollisuudelta, jota ilmenee etenkin suuremmoisissa Amerikan
aarniometsäkuvauksissa.
Chateaubriand kuoli 4 p:nä heinäkuuta v. 1848 ja haudattiin oman
toivomuksensa mukaan Grand-Bén saarelle, lähelle Saint Maloa.
ATALA
Esipuhe.
Ranska omisti ennen muinoin Pohjois-Amerikassa suunnattomia
maa-alueita, jotka ulottuivat Labradorista aina Floridaan saakka ja
Atlantin rannoilta vuoririkkaan Kanadan äärimmäisille järville.
Neljä suurta jokea, joitten lähteet sijaitsivat samassa vuoristossa,
jakoivat tämän laajan alueen: Sant Lorenzo-joki, joka katoaa itään ja
laskee saman nimiseen lahteen, Länsi-joki, joka laskee vetensä
tuntemattomaan mereen, Bourbon-joki, joka virtaa etelästä pohjoiseen ja
laskee Hudsonin lahteen, sekä Meschacebe, -- Missisippin oikea nimi --
joka laskee Meksikon lahteen.
Viimemainittu mahtava, puolituhatpeninkulmainen joki hedelmöittää
ihanata maa-aluetta, jota Yhdysvaltojen asukkaat nimittävät Uudeksi
Edeniksi ja jolle ranskalaiset ovat antaneet pehmeälle kajahtavan nimen
Louisiana. Tuhannet muut joet, Missiouri, Illinois, Akanza, Ohio,
Wabache, Tennessee juoksuttavat veronalaisten alamaisten tavoin mikä
samean mikä kirkkaan vetensä Meschacebeen.
Kun kaikki nämä joet paisuvat sadekausien vesimäärästä, kun myrskyt
ovat kaataneet kokonaisia metsiä, kerääntyvät juurineen maasta
kiskaistut puut matalikoille. Pian kiinnittää lieju ne toisiinsa,
köynnökset punovat ne yhteen, ja kasvit, jotka juurtuvat mihin tahansa,
kiiruhtavat yhdistämään kaiken.
Vaahtoavien aaltojen kulettamina luisuvat ne pitkin Meschacebea.
Mukaansa temmannut joki kulettaa ne Meksikon lahteen, missä ne
tarttuvat hiekkasärkkiin ja jakavat siten joen suun useampiin
haarakkeihin. Toisinaan syöksee Meschacebe vuorilta raisut ryöppynsä,
jotka kiitävät ohi metsän puiden ja intiaanien kivisten hautakumpujen.
Sellainen on arojen Niili.
Mutta usein yhtyy luonnossa suuremmoinen jylhyys ja sirous. Päävuolteen
kulettaessa leikkiviä jättiläishonkia ja tammia merta kohti,
uiskentelee rantojen tyyneydessä vesikasvi- ja ulpukkarykelmiä, kohoten
vedestä kullankellervinä saarina. Vihreät käärmeet, siniset haikarat,
ruusunpunaiset flaminqot ja krokotiilin poikaset lojuvat matkustajina
näillä kukkaisaluksilla. Linnut levittävät kullankarvaiset siipensä
kuin purjeina, ja koko nukkuva joukko liukuu hiljalleen johonkin
rauhalliseen sopukkaan.
Meschaceben molemmat rannat tarjoavat mitä merkillisimmän näyn. Idässä
siintävät metsättömät ruohoaavikot niin pitkälle kuin silmä kantaa.
Näyttää kuin nuo vihreät aallot kohoaisivat kohti taivaan sineä
sulautuakseen siihen. Tuhansia eläimiä käsittävät puhvelilaumat
samoilevat näillä rajattomilla aavikoilla. Toisinaan halkoo vuosien
rasittama puhvelihärkä aaltoja, laskeutuakseen jonkun Meschaceben
saaren korkeaan ruohostoon levähtämään. Kaksisarvisesta päästä ja
harmaantuneesta, liejuisesta parrasta päättäen saattaisi sitä luulla
joen jumalaksi, joka tyytyväisenä katselee mahtavia aaltoja ja reheviä
rantoja.
Sellaiselta näyttää joen vasemmalla puolella. Mutta oikea puoli
muodostaa ihmeellisen ja lumoavan vastakohdan. Kallistuneina yli
kuohuvan veden, ryhmittyneinä kukkuloille ja vuorille ja siroiteltuina
laaksoihin on siellä kaikennäköisiä puita, värejä ja tuoksuja toisiinsa
sekottuneina, huimaavan pitkinä, korkeuksiin kohoavina. --
Villit viiniköynnökset, bignoniat ja colocyntikset suikertelevat pitkin
puitten juuria, kiemurtelevat ylös oksia, tarttuvat kiinni niitten
kärkiin, heittäytyvät vaahteroista tulpaanipuihin, tulpaanipuista
ruusupuihin, muodostaen tuhansittain luolia, käytäviä ja aukkoja.
Hakkaillessaan puusta puuhun muodostavat nämä suikerokasvit siltoja
joen haarakkeitten yli, kukkaissiltoja.
Tästä rehevyydestä kohottaa magnolia jäykän päänsä, halliten
valkeankukoistavana kokonaisia metsiä, palmujen löyhyttäessä sitä
kevyillä, vihreillä, viuhkanmuotoisilla lehdillään.
Moninaiset eläimet, joille Luoja on suonut nämä neitseelliset seudut
asuinsijoiksi, luovat niihin eloa ja liikettä. Metsien siimeksissä
keinuvat rypäleitten juovuttamat mesikämmenet jalavien oksilla.
Karibut, Pohjois-Amerikan villipeurat, kylpevät jossakin järvessä.
Mustat oravat ilakoivat tuuheissa lehvissä. Varpusen kokoiset
naurukyyhkyset laskeutuvat ruohostoon, joka punertaa mansikoista.
Vihreät, keltapäiset papukaijat, purppurankirjavat vihertikat,
tulenkarvaiset punatulkut kapuavat korkeissa kypresseissä. Kolibrit
välkkyvät Florida-jasmineissa, ja saaliinhimoiset käärmeet riippuvat
metsän vihreissä holveissa köynnösten tavoin, sinne tänne heiluen ja
sihisten.
Toisella puolella lepää ruohoaavikko hiljaisessa, rauhallisessa unessa.
Tällä puolella sitävastoin on liikettä ja elämää, linnunnokkien iskut
tammenrunkoihin, risahdukset hiiviskelevien eläinten jalkojen alla,
hedelmien halkeaminen eläinten hampaissa, aaltojen kohina, kumea
karjunta, hilpeät liverrykset muodostavat mitä vaihtelevimman
sopusoinnun tällä laajalla saloseudulla.
Mutta kun tuulenhenki sattuu eksymään näihin yksinäisiin seutuihin,
pannen kaiken riippuvan heilumaan, sekoittaen valkeat, taivaansiniset,
vihreät ja punaiset värit yhteen ja sulattaen äänet toisiinsa, silloin
syntyy sellainen ilmiöitten vaihtelevaisuus ja liike metsien
siimeksissä, että muiden kuin niitten, jotka ovat noissa luonnon
neitseellisissä seuduissa olleet, on mahdoton sitä käsittää.
Kun isä Marquette ja onneton La Salle olivat löytäneet Meschaceben,
lyöttäytyivät ensimäiset ranskalaiset, jotka saapuivat Bilaxiin ja
Uuteen Orleansiin, liittoon natchez-intiaanein kanssa, joka heimo on
seudun mahtavin ja pelätyin. Myöhemmin muuttui vierasvaraisuus
kuitenkin verivihollisuudeksi.
Villien joukossa oli Chactas- eli "Sointuva ääni"-niminen ukko, jota
vanhuutensa, viisautensa ja elämäntuntemuksensa perustuksella pidettiin
aavikoiden patriarkkana ja suosikkina.
Kuten kaikki ihmiset, saavutti hänkin elämänrauhan onnettomuuksien
jälkeen; Ei yksin uuden maailman metsissä puhuttu hänen
vastoinkäymisistään, aina Ranskan rajoilla ne tunnettiin. Kaleeriorjana
Marseillessa huutavaa vääryyttä kärsittyään laskettiin hänet jälleen
vapaaksi, hän pääsi Ludvig XIV:nnen puheille, oli keskustelussa
vuosisadan suurmiesten kanssa ja läsnä Versaillesin juhlissa, näki
Racinen murhenäytelmät teatterissa ja kuuli kuuluisan Bossuetin
hautapuheen. Sanalla sanoen: tämä villi sai nähdä yhteiskunnan
loistavimmat puolet.
Palattuaan vuosien kuluttua kotimaahansa nautti Chactas siellä
rauhallista lepoa. Mutta kohtalo kadehti häneltä tätäkin ja teki hänet
sokeaksi. Eräs nuori tyttö talutti häntä pitkin Meschaceben rantoja,
kuten Antigone Oidiposta Kyteralla tai Maloina Ossiania Morvenin
kukkuloilla.
Huolimatta siitä, että Chactas sai kärsiä paljon vääryyttä
ranskalaisten puolelta, rakasti hän heitä. Hän muisteli usein
Fénelonia, jonka vieraana hän oli ollut ja toivoi aina tilaisuutta
saada auttaa tuon hurskaan miehen maalaisia.
Vuonna 1722 oli ranskalainen René tullut Louisianaan, levottoman
luonteensa ja kovan kohtalonsa ajamana. Hän kulki pitkin Meschacebea
natchez-intiaanien luo ja pyysi päästä sotilaaksi heidän heimoonsa.
Chactas kuulusteli häntä, ja huomattuaan, että hänen päätöksensä oli
järkkymätön, otti hänet pojakseen ja antoi hänelle vaimoksi
intiaanittaren nimeltä Celuta. Heti sen jälkeen varustautuivat villit
majavanpyyntiretkelle.
Huolimatta Chactasin sokeudesta, valitsi sachen, vanhojen neuvosto,
hänet retken johtajaksi sen kunnioituksen perusteella, jota kaikki
intiaaniheimot häntä kohtaan tunsivat.
Rukoukset ja uhritoimitukset alkoivat. Poppamiehet ja noidat selittivät
unia, manitou-jumalilta kysyttiin neuvoa. Uhrattiin tupakkaa;
paistettiin hirvenkieliä; seurattiin tarkasti, räiskyikö tuli
nuotiossa, jotta saatiin selville henkien tahto ja toivomukset.
Vihdoin lähdettiin matkaan, kun ensin oli nautittu pyhän koiran lihaa,
ja René seurasi mukana.
Vastavirtojen avutta soluivat venheet pitkin Meschacebea ja kääntyivät
sitten Ohiolle.
Tämä tapahtui syksyllä. Kentuckyn suuremmoiset aarniometsät levisivät
hämmästyneen ranskalaisen silmien eteen.
Eräänä yönä, kun kuu kumotti kirkkaana taivaalla ja kaikki natchezit
nukkuivat veneittensä pohjilla ja koko intiaanilaivasto solui
nahkaisine, levitettyine purjeineen hiljaisen tuulen kulettamana virtaa
alas, pyysi René, joka oli jäänyt yksin Chactasin luo, tätä kertomaan
seikkailujaan ja kokemuksiaan. Vanhus suostui siihen, ja istuen Renén
vieressä perätuhdolla alotti hän kertomuksensa.
Metsästäjät.
-- Harvinainen sattuma on saattanut meidät yhteen täällä, rakas
poikaseni. Sinä olet sivistynyt mies, mutta ruvennut villiksi, minä
villi, jota Suuri Henki -- en tiedä mitä varten -- on tahtonut
sivistyttää.
Me olemme syntyneet elämään vastakkaisissa olosuhteissa, ja kuitenkin
olet sinä samoillut näillä minun kotiseuduillani ja minä sinun. Ja
siitä syystä tulisi meillä kummallakin olla sama katsantokanta. Kumpi
meistä molemmista, sinä vai minä, on enemmän voittanut tai kadottanut
vaihdossa? Sen tietävät vain Henget, joista vähäpätöisimmällä on
enemmän älyä kuin ihmisillä yhteensä.
Ensi kukkaiskuussa tulee kuluneeksi seitsemän kertaa kymmenen
lumikautta ja lisäksi vielä kolme siitä kun äitini lahjoitti minulle
hengen Meschaceben sannalla. Espanjalaiset olivat vast'ikään asettuneet
Pensacolan lahteen, mutta Louisianassa ei ollut vielä ainoatakaan
valkoihoista.
Tuskin olivat lehdet varisseet vielä seitsemättätoista kertaa, kun
läksin isäni, sotilas Outalissin kanssa taistelemaan muskogeja,
Floridan mahtavinta heimoa vastaan. Me yhdyimme espanjalaisiin,
liittolaisiimme, ja taistelu tapahtui erään Mobilejoen sivuhaaran
luona.
Areskouija manitouhenget eivät olleet meille suopeita. Vihollinen
voitti; isäni kaatui; minä haavoituin kahdesti puolustaessani häntä.
Oi, miksi en saanut astua hänen kanssaan sielujen valtakuntaan! Olin
silloin kokenut ne onnettomuudet, jotka minua maanpäällä olivat
odottaneet. Henget olivat päättäneet toisin: pakenevat veivät minut
Saint-Augustineen.
Tuosta kaupungista, jonka espanjalaiset olivat vast'ikään rakentaneet,
olin vähällä tulla viedyksi Meksikon kaivoksiin töihin, mutta eräs
vanha kastilialainen nimeltä Lopez, tuli liikutetuksi, nähdessään
nuoruuteni ja avuttomuuteni, ja tarjosi minulle turvapaikan kotonaan,
missä hän asui naimattomana sisarineen.
Molemmat kohtelivat minua mitä myötätuntoisimmin. He hoitivat minua
hyvin huolellisesti ja antoivat minulle kaikenlaista opetusta.
Oleskeltuani kolmekymmentä kuunkierron aikaa Saint-Augustinessa, alkoi
kaupunkilaiselämä ikävystyttää minua. Kuihduin aivan silminnähtävästi.
Usein seisoin tuntikausia liikkumattomana ja tähystelin etäistä metsän
reunaa. Usein istuin joen rannalla surullisena virran juoksua seuraten.
Uneksin metsistä, joitten ohi nuo aallot olivat kiitäneet, ja tuska
ahdisti sieluani.
Viimein en enää jaksanut tukahduttaa kaihoani, joka veti minua
erämaahan, ja eräänä aamuna astuin Lopezin eteen puettuna villin
pukuun, jousi ja nuolia toisessa kädessäni ja europalaiset vaatteeni
toisessa. Heittäydyin polvilleni jalon hyväntekijäni eteen ja vuodatin
kyyneliä virtana. Moitin levottomuuttani ja syytin itseäni
kiittämättömyydestä.
-- Mutta, isäni, -- sanoin, -- sinä näet itse; minä kuolen, ellen pääse
jälleen intiaanien vapaaseen elämään.
Lopez katseli minua ihmetellen ja koetti saada minut luopumaan
aikeestani. Hän selitti, millaiset vaarat minua uhkasivat, jos
uudestaan joutuisin muskogien käsiin. Mutta nähtyään päättäväisyyteni
vuodatti hänkin kyyneliä ja sulki minut syliinsä.
-- Lähde, -- virkkoi hän, -- lähde, sinä luonnon lapsi. Jos itse olisin
nuorempi, seuraisin sinua erämaihin, joista minullakin on suloisia
muistoja, ja veisin sinut äitisi syliin. Kun sinä samoilet metsissäsi,
niin ajattele joskus vanhaa espanjalaista, joka osoitti sinulle
vierasvaraisuutta. Muista, että ensin sait maailmassa kokea hellyyttä
ja sen kautta opit rakastamaan lähimmäistäsi.
Lopez rukoili sitten kristittyjen Jumalaa, jota en suostunut
tunnustamaan omakseni, ja niin me erosimme kyynelin.
Ei kestänyt pitkää aikaa, kun kiittämättömyyteni sai rangaistuksensa.
Outo kun olin, eksyin metsissä, ja jouduin muskogien ja seminolien
vangiksi, kuten Lopez oli ennustanut. Puvustani ja päätäni koristavista
sulista tunsivat he minut natchez-intiaaniksi. Minut pantiin
kahleisiin, jos kohta lieviin nuoruuteni tähden.
Simaghan, joukon päällikkö, kysyi nimeäni. Minä vastasin:
-- Olen Chactas, Outalissin poika, Miscoun pojan, jotka ovat anastaneet
useamman kuin sadan muskogi-sankarin päänahat.
Simaghan sanoi:
-- Chactas, Outalissin poika, Micsoun pojan! Iloitse! Sinut poltetaan
suuressa kylässä.
Minä vastasin:
-- Se on hauskaa.
Ja sitten viritin minä kuolinlauluni.
Vankinakaan ollen en voinut seuraavien päivien kuluessa olla
ihailematta vihollisiani. Muskogit ja etenkin heidän liittolaisensa
seminolit uhkuivat iloa, reippautta ja tyytyväisyyttä. Heidän käyntinsä
oli kevyttä, esiintymisensä avonaista ja suoraa. He puhuivat paljon ja
sujuvasti, ja heidän kielensä oli kaikuvaa ja puhdasta. Vanhuuskaan ei
ollut voinut riistää sachemilta, vanhojen neuvostolta, vapaata
iloisuutta. Kuten metsiemme vanhat linnut, säestivät he yhä vanhoilla
lauluillaan nuoremman polven uusia säveliä.
Naiset, jotka seurasivat joukkoa, osoittivat minua kohtaan hellää
myötätuntoa ja rakastettavaa uteliaisuutta nuoruuteni johdosta. He
utelivat tietoja äidistäni ja varhaisemmasta nuoruudestani. He
tahtoivat tietää, oliko kätkyeni ollut ripustettuna vaahteran
kukoistaviin oksiin, ja oliko tuuli tuuditellut minua pikku lintujen
pesien ääressä. Ja lisäksi tuhansia kysymyksiä sydämeni tilasta: Olinko
nähnyt valkoista hirveä unissani ja olivatko salaperäisen laakson puut
neuvoneet minua rakastamaan.
Vastasin yksinkertaisesti ja kiertelemättä äitien, tyttöjen ja vaimojen
kyselyihin:
-- Te olette päiviemme viehätys, ja yö odottaa teitä kuin aamun
sarastusta. Miehet heittäyvät syliinne, joutuakseen rintojenne ja
huulienne kahleisiin. Te tunnette ne taikasanat, jotka vaimentavat
kaikki valitukset ja surut. Kas siinä, mitä hän, joka on minut
maailmaan synnyttänyt, mutta joka ei enää koskaan saa minua nähdä, on
minulle kertonut. Hän on myöskin kertonut, että immet ovat salaperäisiä
kukkasia, jotka kukoistavat yksinäisissä paikoissa.
Nämä mairittelevat sanat herättivät naisissa suurta mieltymystä. He
toivat minulle kokosmaitoa, vaahteranmahlaa, maissileipää, karhunluita,
majavantaljoja, simpukoita ja alleni sammalta. He laulelivat ja
ilakoivat kanssani, ja vuodattivat kyyneliä ajatellessaan, että minut
poltettaisiin.
Eräänä yönä, kun muskogit olivat asettuneet leiriin metsänreunamaan,
istuin minä nuotiovalkean ääressä sotilaan kanssa, joka oli saanut
toimeksi vartioida minua.
Äkkiä kuului vaatteitten kahinaa ruohostosta ja puoleksi hunnutettu
nainen ilmestyi viereeni istumaan. Kyyneleet helmeilivät hänen
silmäripsissään. Tulen valossa välkkyi pieni kultainen risti hänen
povellaan.
Hänen piirteensä olivat säännöllisen kauniit. Hänen kasvoillaan
kuvastui harvinainen puhtaus ja lempeys, jotka vaikuttivat
vastustamattomasti. Hänen katseensa todisti hellää suloutta, ääretöntä
herkkyyttä ja syvää surumielisyyttä. Hänen hymynsä oli taivaallinen.
Luulin häntä _viimeisten lemmenhetkien immeksi_, nuoreksi tytöksi, joka
lähetetään sotavangin luo sulostuttamaan hänen viimeisiä hetkiään ja
kuolemaansa. Tässä luulossa katselin häntä, sopertaen sekavana, mikä ei
suinkaan johtunut polttorovion pelosta:
-- Impi, sinä olet luotu ensimäisiä etkä viimeisiä lemmenhetkiä varten.
Tämän sydämen, joka kohta herkeää lyömästä, on vaikea sykkiä
sopusoinnussa sinun sydämesi kanssa. Miksi yhdistää kuolema ja elämä?
Se sytyttäisi minussa vaan päivänvalon kaipuun. Tulkoon joku toinen
onnellisemmaksi kuin minä ja yhtykööt köynnökset ja tammet keskenään
syleilyyn!
Nuori tyttö vastasi:
-- Minä en suinkaan ole viimeisten lemmenhetkien impi! Oletko
kristitty?
Vastasin, etten ollut voinut luopua vigvamini haltijoista. Tämän
kuultuaan teki tyttö vastenmielisyyttä ilmaisevan eleen.
-- Valitan, että sinä raukka yhä edelleenkin olet epäjumalanpalvelija.
Äitini kasvatti minut kristityksi. Nimeni on Atala. Minä olen
kultarenkailla koristetun Himaghanin tytär, ja isäni on tämän joukon
sotapäällikkö. Me olemme matkalla Apalacuclaan, missä sinut poltetaan.
Tämän sanottuaan nousi Atala ja poistui.
* * * * *
Tässä täytyi Chactasin keskeyttää kertomuksensa. Muistojen valtava
virta syöksyi hänen sieluunsa. Hänen sammuneihin silmiinsä nousi
kyyneleitä, jotka alkoivat valua hänen ryppyisille poskilleen. Kaksi
sielun syvyyksiin kätkeytynyttä lähdettä puhkesi, uurtaen itselleen
tien hänen kalvailla kasvoillaan.
-- Voi, poikani, -- sanoi hän viimein, -- sinä näet, olenko minä
älykäs, vaikka minua sellaisena pidetään. Ihmiset, jotka eivät näe,
voivat sentään vielä itkeä.
Ja sitten jatkoi hän kertomustaan.
* * * * *
-- Useita päiviä kului. Päällikön tytär tuli joka ilta luokseni ja
keskusteli kanssani. Uni pakeni silmistäni, ja Atala oli aina
mielessäni.
Seitsemäntenätoista matkapäivänä, kun ilta lähestyi vedenpinnan
yläpuolella liitelevine korentoineen, olimme saapuneet Alachuan
suurelle ruohoaavikolle. Tätä aavikkoa ympäröi kalliot, jotka toinen
toistaan korkeammalle kohoten kannattivat huimaavassa, pilviä
tavoittelevassa korkeudessa kokospalmu-, sitruunapuu-, nagnolia- ja
tammiryhmiä.
Päällikkö kajahutti tervetuliaishuudon, ja joukko leiriytyi erään
vuoren juurelle. Minut vietiin hiukan syrjään, pienen lammen rannalle,
jommoisia Floridassa on kovin runsaasti, ja sidottiin puuhun kiinni,
erään sotilaan jäädessä kärsimättömänä viereeni vartioimaan.
Montakaan minuuttia ei ollut ennättänyt kulua, kun Atala jo näyttäytyi
puiden suojissa lammikon luona:
-- Metsästäjä, -- sanoi hän muskogisankarille, -- jos mielesi tekee
hirvenajoon, jään minä tänne vankia vartioimaan.
Sotilas hypähti ilosta, kuultuaan päällikön tyttären sanat, ja pian oli
hän kadonnut aavikolle.
Kuinka ihmeellinen olio onkaan ihmissydän! Kuinka innokkaasti olinkaan
halunnut kuiskailla rakkauden sanoja hänelle, jota rakastin kuin
aurinkoa. Ja nyt olisin mieluummin tahtonut alakuloisuudessani ja
hämmennyksissäni joutua lammikon krokotiilien ruuaksi kuin olla yksin
Atalan kanssa.
Erämaan tytär näytti olevan yhtä hämmästynyt kuin vankinsakin. Me
istuimme aivan äänettöminä. Rakkaus oli riistänyt meiltä puhelahjan.
Vihdoin ponnisti Atala voimiaan ja virkkoi:
-- Sotilas, kahleesi ovat heikot. Sinä voit helposti paeta.
Nämä sanat kuultuani heltisivät kieleni siteet ja minä vastasin:
-- Heikot, oi, nainen...!
En tietänyt kuinka jatkaa. Atala istui hetkisen neuvottomana ja sanoi
sitten:
-- Pakene!
Ja hän irroitti minut puunrungosta. Otin nuoran ja työnsin sen tuon
ihmeellisen tytön käteen, puristaen hänen pienet sormensa kahleeni
ympäri.
-- Ota! Sido! huusin.
-- Oletko järjiltäsi, -- vastasi Atala liikutettuna. -- Etkö sinä
onneton tiedä, että sinut poltetaan? Mitä sinä ajattelet? Unohdatko,
että minä olen peljätyn päällikön tytär?
-- Oli aika, -- vastasin, -- jolloin äitini kantoi minua hartioillaan
majavannahassa. Isälläni oli myös kaunis vigvaminsa, ja hänen kauriinsa
sammuttivat janonsa tuhansista lorisevista puroista. Mutta nyt samoilen
minä ilman isänmaata. Kun minua ei enää ole olemassa, ei kukaan
sirottele ruohoa haudalleni kärpästen pelotteeksi. Kukaan ei välitä
onnettoman muukalaisen ruumiista.
Nämä sanat liikuttivat Atalaa. Hän vuodatti kyyneliä virtana.
-- Voi, jatkoin minä innostuneena, -- jospa sinä tuntisit samaa kuin
minäkin! Eikö erämaa ole vapaa? Eikö metsissä ole piilopaikkoja, joihin
voimme kätkeytyä? Paljonko majojen lapset tarvitsevat, ollakseen
onnelliset! Oi, sinä ihana tyttö! Oi, sinä minun rakastettuni,
uskallatko lähteä kanssani?
Niin minä puhuin, ja Atala vastasi hellästi:
-- Nuori ystäväni, sinä olet oppinut puhumaan valkoihoisten tavoin.
Sinun on helppo houkutella intiaanityttö-raukkaa.
-- Mitä? huudahdin minä. -- Sanotko sinä minua ystäväksesi? Voi, jos
halpa orja uskaltaisi...
-- No? sanoi hän, kumartuen puoleeni, -- jos halpa orja uskaltaisi...?
-- Uskaltaisi pyytää sinua suudelmalla vahvistamaan uskollisuutesi.
Atala täytti pyyntöni. Niinkuin nuori kauris imeytyy kiinni
ruusuköynnöksen kukkasiin niitä vuorenrinteeltä tavoittaessaan, niin
kiinnyin minäkin rakastettuni huuliin.
* * * * *
-- Voi, rakas poikani, iloa seuraa melkein aina suru! Kuka olisi voinut
uskoa, että se hetki, jolloin hän antoi minulle ensimäisen todistuksen
rakkaudestaan, samalla murtaisi toiveeni. Kuinka suuresti
hämmästyinkään kuullessani päällikön tyttären sanovan:
-- Kaunis vanki! Minä olen hulluudessani suostunut toivomukseesi, mutta
mihin tämä rakkaus meidät saattaa? Uskontoni eroittaa meidät ijäksi...
Oi, äitini, miksi minulle tämän teit?
Atala vaikeni äkkiä, tukahduttaen jonkun tuhoa uhkaavan salaisuuden,
joka oli päästä hänen huuliltaan. Hänen sanansa saattoivat minut
synkkään epätoivoon.
-- Hyvä! huudahdin, -- minä olen yhtä julma kuin sinäkin! Minä en
pakene; jään tänne. Ja sinä näet minut roviolla. Sinä kuulet
tuskanhuutoni, ja sinä iloitset.
Atala tarttui käsiini:
-- Sinä mieletön poika-parka! huudahti hän. -- Minun käy sinua
todellakin sääli. Sinä tahdot siis, että itken itseni näännyksiin? Etkö
usko, että sydämeeni koskee, kun en voi paeta kanssasi? Onneton oli se
kohtu, joka sinut synnytti, oi Atala! Miks'et heittäydy krokotiilien
ruuaksi?
Aurinko teki juuri laskuaan ja krokotiilit kurnuttivat käheästi
lammikossa. Atala jatkoi:
-- Lähtekäämme täältä!
Vein Simaghanin tyttären vuoren juurelle, joka siinä kohden pistäytyi
aavikkoon, ikäänkuin muodostaen vihreän lahden. Erämaassa vallitsi
rauha ja juhlallinen hiljaisuus. Haikara kirkui pesässään; metsät
kaikuivat viiriäisten yksitoikkoisesta vikinästä, papukaijojen
rääkynnästä, puhvelien mylvinnästä ja seminolien hevosten hirnunnasta.
Me kuljimme äänettöminä, rinnakkain. Hän piti kädessään nuoraa, jonka
olin pakoittanut hänet ottamaan. Milloin kyyneltyivät silmämme, milloin
koetimme hymyillä, milloin kohdistimme katseemme taivaaseen, milloin
maahan. Me kuuntelimme hajamielisinä lintujen laulua, osoitimme
mailleen menevää aurinkoa, puristimme hellästi toistemme käsiä,
tunsimme sydäntemme sykkivän väliin voimakkaammin, väliin taas
heikommin, ja tuon tuostakin kuiskattiin nimet Chactas ja Atala.
Oi sitä ensi lemmen kävelyä! Kuinka voimakas muistosi onkaan, kun se
vielä monien koettelemusten ja kärsimysten vuosien jälkeen voi näin
liikuttaa vanhan Chactasin sydäntä!
Kuinka vaikea onkaan tajuta kuolevaisia, kun intohimot heitä
hallitsevat! Olin juuri jättänyt jalon Lopezin, antautunut
kaikenlaisiin vaaroihin, saavuttaakseni vapauteni, ja naisen katse oli
riittänyt silmänräpäyksessä muuttamaan mieleni, päätökseni ja
ajatukseni. Olin unohtanut maani, äitini, vigvamini ja kamalan
kuoleman, joka minua odotti, ja olin vallan välinpitämätön kaikesta,
mikä ei koskenut Atalaa.
Voimattomana saavuttamaan miehen ajatuksen selvyyttä, olin vaipunut
jonkinlaiseen lapsellisuuteen, ja kykenemättä tekemään kerrassaan
mitään pelastukselleni, olin avun tarpeessa kuin pieni lapsi.
Siksipä heittäytyi Atala, samoiltuamme läpi ruohoston, turhaan
jalkoihini ja uudestaan pyysi minua jättämään hänet. Vakuutin hänelle
palaavani yksin leiriin, jos hän kieltäytyisi sitomasta minua puuhun.
Hänen täytyi taas tehdä mielikseni, mutta hän toivoi onnistuvansa
paremmin ensi kerralla?
Päivää myöhemmin pysähdyimme laaksoon lähelle Cuscovillaa,
seminolien pääleiriä. Yhtyneinä muskogeihin muodostivat nämä intiaanit
creek-intiaaniliiton.
Yöllä tuli palmumaan tytär luokseni hongikkoon ja rukoili minua taas
pakenemaan yksinäni. Vastaamatta mitään tartuin hänen käteensä ja
pakotin vapisevan tytön seuraamaan minua metsän läpi.
Yö oli ihana. Ilman hengettäret ravistelivat sinisiä kiharoitaan, jotka
tuoksuivat männyn pihkalle, ja virralla, missä krokotiilit tyytyväisinä
venyivät, levittivät tamarindit suloista ambrantuoksua.
Kuu heloitti lempeästi pilvettömällä, syvänsinisellä taivaanlaella,
siroitellen helmiloisteisia säteitään metsien synkille ääriviivoille.
Ei kuulunut pienintäkään ääntä, metsät vain omalla merkillisellä
tavallaan soittivat. Voi melkein sanoa, että yksinäisyyden sielu humisi
hiljaa erämaassa.
Puiden välissä huomasimme soihtua kantavan nuorukaisen, joka oli kuin
metsien halki vaeltava, luontoa herättelevä kevään henki. Hän oli
lempiväinen, joka meni tiedustelemaan kohtaloaan rakastettunsa
vigvamista.
Jos tyttö sammuttaa soihdun, merkitsee se myöntymystä; jos hän
verhoutuu huntuunsa, sammuttamatta sitä, on vastaus kielteinen.
Hiipiessään siellä puiden siimeksessä, lauloi hän puoliääneen itsekseen
näin:
-- Minä riennän ennen päivää vuoren huipulle etsimään arkaa
kyyhkyläistäni metsän tammien seasta.
Olen kiinnittänyt hänen kaulaansa simpukkakuoriketjun, jossa
kolme punaista puhuvat rakkaudestani, kolme sinipunaista
levottomuudestani ja kolme sinistä toiveistani.
Milan silmät ovat kuin kärpän ja kiharat kuin riisivainiot,
hänen suunsa kuin ruusunpunainen helmillä koristettu simpukka,
hänen rintansa kuin kaksi saman emon samana päivänä synnyttämää
karitsaista.
Oi, jospa Mila sammuttaisi soihdun!
Oi, jospa hänen suunsa hengittäisi siihen kaihon huoahduksen!
Minä teen hänet onnelliseksi, ja minä poltan rauhan piippua
poikani kehdon ääressä.
Oi, ehdittävä on minun ennen päivää vuoren huipulle, etsiäkseni
aran kyyhkyläiseni metsän tammien seasta.
Niin lauloi nuorukainen, ja hänen laulunsa lisäsi sieluni tuskia ja
saattoi Atalan kalpenemaan. Meidän yhdistyneet kätemme vapisivat. Mutta
pian kiintyi huomiomme toiselle taholle ja paljoa vaarallisempaan
seikkaan.
Olimme tulleet lähelle erään lapsen hautaa, jota pidettiin rajamerkkinä
eroittamassa kahden heimon alueet toisistaan. Maan tavan mukaan oli se
sijoitettu tien viereen, jotta nuoret naiset lähteellä käydessään
hengittäisivät viattoman olennon sielua, antaakseen sen takaisin
heimolleen. Nyt juuri oli siellä nuoria vaimoja, jotka äidinonnea
toivoen avosuin tavoittelivat pienokaisen sielua, jonka he luulivat
kukkasilla liitelevän. Lapsen äiti saapui viimein paikalle ja laski
maissilyhteen ja muutamia valkoisia liljoja haudalle. Sitten kostutti
hän hautaa oman rintansa maidolla, istahti matalalle ruohokunnaalle ja
puheli lapselleen hempeällä äänellä:
Voi, miksi tippuvat kyyneleeni multaiseen kehtoosi, esikoiseni?
Vartuttuaan isoksi, täytyy lintusen uskaltautua metsiin ruokaa
etsimään, ja erämaassa kohtaa se usein karvaita paloja.
Sinä olet ainakin välttänyt kyyneleet; sinä olet säästynyt
talven purevilta tuulilta.
Umppu, joka kuihtuu verhossaan, vie tuoksut muassaan, kuten
sinä, rakas poikani, veit viattomuutesi.
Onnelliset ne, jotka kuolevat kehtoonsa; he ovat tunteneet
vain äitinsä suudelmat ja nähneet hänen hymyilynsä!
Oltuamme jo ennestään tunteittemme vallassa, tekivät nuo hellyyttä ja
äidinrakkautta osoittavat kohtaukset meihin mitä valtavamman
vaikutuksen lumoavassa yksinäisyydessä. Kannoin Atalan metsän pimentoon
ja kuiskasin hänelle sanoja, joita minun on enää vaikea mieleeni tämän
ikäisenä palauttaa.
Etelätuuli, rakas poikani, kadottaa lämpönsä, hiveltyään jäävuorten
sivuja. Lemmenmuistot vanhuksen sydämessä ovat kuin kuun kelmeät
säteet, auringon vaivuttua mailleen ja hiljaisuuden vallitessa villien
vigvameissa.
Ken saattoi pelastaa Atalan? Ken pidättää häntä luonnon vaatimuksilta?
Vain ihme sen saattoi tehdä, ja tämä ihme tapahtui. Simaghanin tytär
pakeni kristittyjen Jumalan turviin. Hän heittäytyi polvilleen maahan
ja rukoili palavasti äitiään ja Pyhää Neitsyttä.
Tällä hetkellä teki tuo uskonto minuun valtaavan vaikutuksen, uskonto,
joka kykeni metsien vaaroissa ja yksinäisyydessä tukemaan hätään
joutunutta, uskonto, joka todella vaikutti ja voitti intohimon myrskyt,
joita kaikki näkyi suosivan: metsien lymy, yksinäisyys, hiljaisuus.
Oi, kuinka ylevältä hän näyttikään, tuo vaatimaton villi, oppimaton
Atala, ollessaan siinä polvistuneena ikivanhan, kaatuneen petäjän
edessä ja rukoillessaan Jumalaansa pakanallisen rakastajansa puolesta!
Hänen korkeuden tähtiä kohti käännetyt silmänsä ja poskensa, joita
maallisen rakkauden ja uskonnollisen innostuksen kyyneleet kostuttivat,
olivat kuolemattoman kauniit. Luulin hänen pakenevan luotani
taivaaseen; luulin näkeväni henkien, joita kristittyjen Jumala lähettää
vuorten erakkojen luo noutamaan heidän sielujansa, heiluvan kuun
säteissä ja viuhkovan siivillään puiden lomissa. Minut valtasi tuska,
sillä pelkäsin, ett'ei Atalan aika enää ollut pitkä täällä maan päällä.
Hän vuodatti niin hereitä kyyneliä ja näytti niin onnettomalta, että
minä melkein olisin suostunut jättämään hänet ja pakenemaan yksinäni,
kun kuolinhuuto äkkiä kajahti metsässä. Neljä asestettua miestä
heittäytyi päälleni. Meidät oli löydetty. Päällikkö oli ajattanut meitä
takaa.
Atala oli ylpeä kuin kuningatar. Hän ei virkkanut sanaakaan sotilaille,
vaan loi heihin ylimielisen katseen ja läksi Simaghanin luo.
Hän ei kuitenkaan saanut mitään aikaan. Vartijat lisättiin
kaksinkertaisiksi ja minut eristettiin kokonaan rakastetustani.
Viisi yötä ja päivää kului, kunnes näimme edessämme Apalachuclan, joka
sijaitsi Chata-Uches virran rannalla. Minut koristeltiin heti
kukkasilla, kasvoni kirjailtiin punaisiksi ja valkoisiksi, nenääni ja
korviini ripustettiin helmiä, ja käteeni pantiin chichikone, eräs laji
soittokoneitamme.
Tällaisissa uhritamineissa saavuin kansajoukon tervehtimänä
Apalachuclaan. Olin juuri tehnyt tilin elämäni kanssa, kun
simpukankuoresta lähtenyt merkkipuhallus äkkiä kajahti ilmassa, ja
Mico, heimon mahtavin päällikkö, kutsui neuvoskunnan koolle.
Sinähän tiedät, poikaseni, millä tavoin villit kiduttavat
sotavankejaan. Oman henkensä uhalla ja väsymättömän ihmisrakkauden
ohjaamina on kristittyjen lähetyssaarnaajien onnistunut aikaansaada se,
että useat heimokunnat ovat vaihtaneet kidutuspaalun kauhut lievään
orjuuteen. Muskogit eivät kuitenkaan olleet vielä luopuneet vanhoista
tavoistaan, jos kohta suuri joukko olikin asian puolella. Mico oli
kutsunut vanhimmat koolle keskustelemaan tästä tärkeästä asiasta. Minut
vietiin neuvoskunnan eteen.
Kokoushuone sijaitsi vähän matkan päässä Apalachuclasta
yksinäisellä kukkulalla. Huoneena oli kolminkertainen pilaripyörylä
avonaisella pyöreähköllä paikalla. Pilarit olivat sileäksi vuoltuja
kypressinrunkoja, keskimmäiset olivat pitempiä ja paksumpia, mutta
sijaitsivat harvemmassa; aivan keskellä oli yksinäinen pilari. Tämän
yläpäästä kulki pitkiä nilanauhoja, ulottuen toisten pilarien päihin
saakka ja muodostaen ikäänkuin katoksen.
Neuvoskunta kokoontui. Viisikymmentä majavannahkaviittaan puettua ukkoa
asettui porrasmaisesti kohoaville lavitsoille siten, että heidän
kasvonsa olivat kääntyneinä oveenpäin. Heimon johtaja istui keskellä,
pitäen kädessään rauhanpiippua, joka nyt oli puoleksi kirjailtu
sodan merkiksi. Ukkojen oikealla puolella istui viisikymmentä
joutsenuntuvapukuista vaimoa. Sotapäälliköt asettuivat kirveineen,
sulkatöyhtöineen ja punaiseksi kirjailtuine rintoineen ja käsivarsineen
vasemmalle.
Pilarien juurella paloi nuotio. Kahdeksan temppelivartijan ympäröimä
poppamies, joka oli puettuna pitkään kaapuun ja kantoi täytettyä
huuhkainta päänsä päällä, astui esille ja valoi kokosöljyä nuotioon,
uhraten auringolle. Kolminkertainen ukkorivi, vaimot, sotilaat,
poppamies, suitsutus-savu, uhritoimitukset kaikki nuo antoivat
tuollaiselle kokoukselle juhlallisen, salaperäisen leiman.
Minä seisoin kahleissa kaikkien keskellä. Kun uhri oli toimitettu,
alkoi Mico puhua, esittäen lyhyesti asian, joka oli aiheuttanut
neuvoston kokoonkutsunnan. Hän heitti sinisen nauhan maahan merkiksi,
että oli puhunut.
Silloin nousi muuan Kotka-suvun vanhimmista seisomaan ja sanoi:
-- Isä Mico, heimon vanhimmat, Kotka-, Majava-, Käärme- ja
Kilpikonnasukujen vaimot ja sotilaat, älkäämme muutelko esi-isiemme
vanhoja tapoja. Polttakaamme vanki, älkäämmekä olko heikkoja.
Valkoihoisten tapoja koetetaan tyrkyttää meille, mutta niistä koituu
vaan vaaroja. Heittäkööt ne, jotka hyväksyvät sanani, punaisen nauhan
maahan. Minä lopetan.
Ja hän heitti punaisen nauhan maahan.
Muuan vaimo nousi ja sanoi:
-- Isä Kotkalla on ketun viekkaus ja kilpikonnan hidas varovaisuus.
Olkoon ystävyysside luja välillämme ja puhelkaamme sovussa rauhanpuun
suojissa. Mutta muuttakaamme esi-isiemme säännöt sikäli kun ne ovat
vahingollisia! Me tarvitsemme orjia viljelemään peltojamme.
Vapauttakaamme itsemme kuulemasta vankien valitushuutoja, jotka
häiritsevät äitiemme rauhaa. Minä lopetan.
Kuten myrskyssä särkyvät meren aallot, kuten tuulen pyörre lakaisee
syksyisin tieltään kuivat lehdet, kuten Meschaceben kaisla nousee ja
laskee hyökyaallokossa ja kuten joukko mylviviä eläimiä syöksyy
metsikköön, niin meluttiin ja kohistiin kokoushuoneessa. Vanhukset,
sotilaat ja vaimot puhuivat kaikki yht'aikaa. Mielipiteet kamppailivat
keskenään, lausuttiin vastakkaisia toivomuksia ja sekasorto uhkasi koko
neuvoskuntaa. Mutta lopuksi voittivat kuitenkin vanhat tavat, ja minut
tuomittiin roviolle.
Satunnaisen seikan tähden siirrettiin tuomion täytäntöönpanoa hiukan.
_Kuolleitten juhlan_ eli _Henkien kunniapäivien_ aatto oli juuri
käsissä. Tavat eivät sallineet ketään teloitettavan niinä päivinä.
Minua vartioittiin ankarasti, eikä Simaghanin tytärtä laskettu millään
ehdolla luokseni.
Sillävälin saapui intiaaniheimoja monen sadan penikulman päästä
viettämään Henkien juhlaa. Eräälle syrjäiselle paikalle oli rakennettu
pitkä rakennus. Määrättynä päivänä kaivoivat kunkin perheen jäsenet
esi-isiensä luut esille haudoista ja ripustivat ne säännölliseen
järjestykseen "Esi-isien yhteisen salin" seinille.
Myrsky oli puhjennut raivoamaan, tuuli ulvoi, metsät humisivat ja
lähiseudun vesiputoukset pauhasivat, eri heimojen vanhimpien solmiessa
liittoja ja tehdessä rauhansopimuksia esi-isiensä luitten ääressä.
Vietettiin hautajaisjuhlia, pantiin toimeen kilpajuoksuja ja
palloleikkejä ja harjoitettiin maaliin heittämistä. Kaksi neitosta
taisteli pajuseppeleestä. Rinta rintaa vasten painautuneina raastoivat
tytöt toisiltaan seppelettä, jota pitivät koholla päänsä päällä. Heidän
sirot, alastomat säärensä kietoutuivat toisiinsa, heidän suunsa
yhtyivät, heidän huohotuksensa huokui yhteen ja kiharat sotkeusivat
toisiinsa. Katselijat taputtivat käsiään.
Poppamies manasi Michabouta, virtojen henkeä. Hän kertoi suuren
Jäniksen taistelusta, Matchimanitousta, pahan jumalasta; kuinka
ensimäinen mies ja Atahensic, ensimäinen nainen, syöstiin taivaasta,
koska he olivat kadottaneet viattomuutensa, kuinka veljesveri punasi
maata jumalattoman Jouskekan surmattua oikeatuntoisen Tahouistsaron,
kuinka suuri Henki lähetti mahtavan vedenpaisumuksen, kuinka Masson
yksin pelastui kaarnakanootissaan ja kuinka hän lähetti korpin etsimään
maata sekä kuinka kauniin Endaen puoliso herätti ihanalla laulullaan
vaimonsa kuolleista.
Näitten kilpailujen ja ylistysvirsien jälkeen valmistauduttiin
vihkimään esi-isät ikuiseen lepoonsa.
Chata-Uche-virran rannalla kasvoi villi viikunapuu, jota pidettiin
pyhänä. Tytöillä oli tapana pestä kylpyvaatteensa sillä kohdalla virtaa
ja ripustaa ne kuivamaan tuon vanhan puun oksille.
Paikalle oli nyt kaivettu suunnaton kuoppa. Hautaushuoneesta lähdettiin
liikkeelle kuolinvirsiä veisaten. Kunkin perheen jäsenet kantoivat
esi-isiensä luita. Kun oli saavuttu haudalle, laskettiin jäännökset sen
pohjalle, järjestettiin ja eroitettiin toisistaan karhun ja majavan
taljoilla. Sitten luotiin hauta umpeen ja kummulle istutettiin
_Kyynelten ja Auringon puu_.
Surkuttele ihmisiä, poikaseni! Samat intiaanit, jotka noudattivat niin
liikuttavia tapoja, samat naiset, jotka olivat osoittaneet niin hellää
osanottoa kohtalooni, vaativat nyt huutaen ja kirkuen tuomion
täytäntöönpanoa, ja muutamat heimot siirsivät kotimatkansa, nähdäkseen
miehen kärsivän hirveitä tuskia.
Notkossa jonkun matkan päässä kylästä oli kypressi- ja kuusitiheikkö
nimeltä _Verilehto_. Sinne päästiin kulkemalla yli raunioitten, jotka
olivat jätteitä jonkun tuntemattoman kansan rakennustaidosta.
Keskellä tätä lehtoa oli jonkinlainen aho, jolla tavallisesti uhrattiin
sotavankeja.
Minut vietiin sinne juhlasaatossa. Kaikki laitettiin kuntoon
teloitustani varten. Ryhdyttiin pystyttämään Areskouisin paalua.
Kaadettiin petäjiä, jalavia ja kypressejä. Katselijat sovittelivat
oksista ja puunrungoista itselleen amfiteatterimaiseen järjestykseen
istuinsijoja. Jokainen koetti keksiä minua varten jotakin uutta
kidutustapaa. Yksi ehdotti, että päänahkani riistettäisiin, toinen että
minut soaistaisiin hehkuviksi kuumennetuilla sotakirveillä. Minä
viritin kuolinlauluni:
En välitä tuskista. Olen urhokas mies! Voi, muskogit, minä
halveksin teitä, sillä te olette naisia kehnommat!
Isäni Outalissi, Miscoun poika, on juonut kuuluisimpien
sankarienne pääkuorista. Huokaustakaan ette sydämestäni saa!
Lauluni ärsyttämänä lävisti eräs sotilaista nuolella käsivarteni.
Sanoin hänelle:
-- Kiitos, veikkonen!
Pyövelieni kiirehtimisistä huolimatta ei teloitusvalmistuksia ehditty
suorittaa loppuun ennen auringon laskua. Kysyttiin neuvoa
poppamiehiltä; he kielsivät häiritsemästä varjojen henkiä. Teloitukseni
siirrettiin seuraavaan päivään.
Saadakseen varmasti olla läsnä tilaisuudessa ja ollakseen paikalla heti
auringon noustessa, jäivät kärsimättömät intiaanit yöksi Verilehtoon.
He virittivät suuria nuotioita ja alkoivat tanssia ja mässätä. Makasin
selälläni maassa. Kaulastani, käsistäni ja jaloistani meni nuoria
paaluun, ja jokaisen nuoran päällä makasi intiaani, joten en olisi
voinut hievauttaakaan itseäni heidän havahtumattansa.
Yö kului verkkaan. Tanssi ja laulu taukosi vähitellen. Nuotiot loivat
nyt enää punaisen loimun ympärilleen, valaisten muutamia vielä
liikkuvia mustia haamuja.
Viimein nukkuivat kaikki. Ihmisten hälinän tauottua alkoivat erämaan
öiset äänet kajahdella, ja ihmisäänien asemesta kuului nyt tuulen
valitus metsissä.
Oli se hetki, jolloin vasta äidiksi tullut intiaanitar havahtuu
unestaan keskellä yötä, luullen kuulleensa juuri syntyneen pienokaisen
pyytäneen ruokaa.
Silmät käännettyinä kohti taivaan lakea, missä uusi kuu pilvien lomassa
kumotti, mietin minä kohtaloani. Atala oli silmissäni kuin kiittämätön
kummitus. Kuinka hän saattoikaan hyljätä minut viimeisinä
tuskanhetkinäni, minut, joka kernaammin olisin tahtonut heittää henkeni
kidutuspaalussa kuin hyljätä hänet! Ja kuitenkin tunsin yhä rakastavani
häntä ja ilomielin kuolla hänen tähtensä.
Keskellä kaikkia huvituksiakin pakoittaa joku sisäinen tunne meitä
ottamaan vaarin pakenevasta hetkestä. Suurimmat tuskan hetket kätkevät
itsessään jotain salaperäistä, joka tuudittaa meidät lepoon. Itkusta
väsähtäneet silmät sulkeutuvat mielellään, ja niin huolehtii Kaitselmus
meistä onnettomuuksissammekin.
Vasten tahtoani vaivuin syvään uneen, joka usein tuo lohtua
onnettomalle. Näin unta, että minut vapautettiin kahleistani. Olin
tuntevanani helpoitusta, kuten se, joka on kauan virunut kovissa
kahleissa, kun ystävällinen käsi nämä äkkiä kirvoittaa.
Tämä tunne oli niin voimakas, että se saattoi minut avaamaan silmäni.
Kahden pilven lomasta pilkistävän kuun valossa näin pitkän, valkoisen
olennon, joka kumartuneena ylitseni hiljaa ja varovasti koetti
hellittää siteitäni. Olin vähällä huudahtaa, kun samassa kätönen, jonka
heti tunsin, laskeutui suulleni.
Oli enää jälellä vain yksi nuora, mutta sen poikkileikkaaminen ilman
sen päällä nukkuvan sotilaan heräämistä näytti mahdottomalta. Atala
yritti, ja heti liikahti sotilas nousten unen pöpperössä istumaan.
Atala seisoi suorana ja katsoi häneen ylpeästi. Intiaani luuli
näkevänsä raunioitten hengen. Hän heittäytyi jälleen pitkäkseen, sulki
silmänsä ja rukoili Monitouta.
Nuora oli nyt irti. Minä nousin seisomaan ja seurasin vapauttajaani,
joka ojensi minulle kädessään olevan jousen toisen pään, pitäen itse
kiinni toisesta.
Mutta lukemattomat vaarat ympäröivät meitä vielä! Milloin olimme
kompastua nukkuviin villeihin; milloin pysähdytti joku vartija meidät,
ja Atala vastasi teeskennellyllä äänellä. Lapset huusivat ja koirat
haukkuivat.
Tuskin oli vaarallinen paikka jäänyt taaksemme, kun äkkiä koko metsä
kajahti huudoista. Leiri heräsi, tuhannet valkeat syttyivät ja joka
puolelta riensi villejä soihtuineen.
Me joudutimme pakoamme.
Auringon kohotessa Apalachien takaa olimme jo kaukana leiristä. Kuinka
onnelliseksi tunsinkaan itseni, saadessani taas olla Atalan kanssa
kahden erämaassa, Atalan, vapauttajani, Atalan, joka oli ikuisesti
antautunut omakseni! Minä en tavannut sanoja; lankesin polvilleni ja
sanoin Simaghanin tyttärelle:
-- Ihmiset ovat heikkoja olentoja, mutta kun henget tukevat heitä,
tulevat he voimakkaiksi. Sinä olet henki, joka tuli luokseni, ja minä
vaikenen kunnioituksesta edessäsi.
Atala ojensi minulle hymyillen kätensä: