Paluu kotiin.
A Neljännestunnin kuluttua oli kanervakangas jo jäljellä. He
ratsastivat suurta maantietä ja hiirakko hirnui joka esineelle, kuin
hän tunsi. Pikku Petter kertoi isälleen, mitä oli käsittänyt tämän
päivän tapauksista.
"Kun me menimme sinne", sanoi hän, "tuli tuo mies heti puhuttelemaan
pikku Marieta lammasnavettaan, jonne me heti menimme katselemaan
kauniita lampaita. Minä olin nurkassa leikkimässä eikä mies nähnyt
minua. Hän sanoi Marielle hyvää päivää ja suuteli häntä."
"Annoitko sinä hänen suudella itseäsi, Marie?" kysyi Germain
suutuksissaan mieheen.
"Minä luulin sitä vain ystävyydeksi, sen seudun tavaksi ottaa vastaan
uusia palvelijoita, niin kuin anoppinnekin suutelee uusia piikojansa,
näyttääkseen, että hän ottaa heidät perheen jäseniksi ja kohtelee heitä
kuin äiti."
"Ja sitte", jatkoi pikku Petter, ollen muka suurikin mies, koska tiesi
jotakin kertoa, "sanoi se mies sinulle jotakin pahaa, jota sinä kielsit
minua koskaan lausumasta ja koskaan muistamasta; minä unhotinkin sen
heti. Mutta jos isä tahtoo, niin minä kerron hänelle, mitä se oli."
"Ei, Petter, en minä huoli sitä kuulla etkä sinä saa koskaan muistaa
sitä."
"Kyllä minä sen heti unhotan", sanoi poika. "Ja sitte näytti se mies
pahastuvan, koska Marie sanoi lähtevänsä pois. Hän lupasi antaa, mitä
vain Marie tahtoi, vaikka sata francia! Mutta silloin pahastui myöskin
pikku Marie. Mies meni hänen luoksensa ikään kuin tekemään hänelle
jotakin pahaa. Minä peljästyin, juoksin Marien luo ja tartuin häneen ja
huusin. Silloin se mies sanoi: Mitä tämä on? Mistä tuo poika tuli? Aja
pois hänet! Ja hän nosti keppinsä, lyödäkseen minua, mutta pikku Marie
esti ja sanoi näin: Saammepahan sitte puhua; nyt minun täytyy saattaa
tämä pikku poika Fourcheen ja sitte sieltä palaan minä. Heti kuin se
mies meni pois navetasta, sanoi Marie minulle: Tule pois Petter, meidän
pitää heti joutua pois täältä, sillä tuo mies on häijy ja hän tekisi
vain pahaa meille. Me astuimme latojen taitse pienen niityn poikki ja
tulimme Fourcheen sinua etsimään. Mutta sinä et ollut siellä eivätkä
ne antaneet meidän jäädä odottamaan sinua. Silloin se mies ratsasti
meidän jäljestämme mustalla hevosella ja me juoksimme kauas pois ja
kätkeydyimme metsään. Ja hän tuli sinnekin, ja kun me kuulimme hänen
tulevan, menimme me piiloon metsään. Ja kun hän ratsasti ohitse,
aloimme me taas juosta, päästäksemme kotiin, ja sitte tulit sinä ja
löysit meidät. Niin se kaikki tapahtui. Sanos, pikku Marie, olenko minä
unhottanut mitään."
"Et, Petter, se on ihan ilmeinen tosi. Nyt te, Germain, saatte olla
minulla todistajana ja sanoa kaikille ihmisille siellä kotona, että
jos en voinut pysähtyä Ormauxiin, niin se ei tapahtunut rohkeuden eikä
työhalun puutteesta."
"Ja sinä, Marie", sanoi Germain, "ajattele tarkkaan, onko
kahdeksankolmatta ikäinen mies liian vanha puolustamaan naista ja
rankasemaan hävytöntä lurjusta. Olisipa hauska tietää, tokkohan Bastien
tai kuka muu kaunis poika hyvänsä, joka on niin rikas, että on kymmenen
vuotta nuorempi minua, olisi voinut kurittaa sitä mustaa miestä, kuten
pikku Petter sanoo, vai mitä sinä luulet?"
"Minä luulen, Germain, että te teitte minulle suuren hyväntyön ja että
minun tulee olla siitä kiitollinen teille koko ikäni."
"Siinäkö kaikki?"
"Isä", sanoi poika, "minä en muistanutkaan sanoa pikku Marielle sitä,
kuin lupasin sinulle. Minulla ei ollut aikaa, mutta kyllä minä siitä
puhun kotona ja puhun myöskin mummolle."
Tämä pikku pojan lupaus saattoi Germainin ajattelemaan. Nythän oli
selitettävä asia appivanhuksille ja kerrottava, minkä tähden hän oli
tyytymätön Guerinin leskeen, vaan jätettävä sanomatta, mitkä muut
aatteet hänet olivat tehneet tarkkanäköiseksi ja vaativaiseksi. Jos
ollaan onnellinen, tuntuu helpolta saada toisetkin vahvistamaan sitä
onnea; mutta jos ollaan hyljätty toisella ja moitittu toisella taholla,
niin eipä se tunnu juuri hauskalta.
Onneksi pikku Petter nukkui kotiin saapuessa ja Germain laski hänet
herättämättä vuoteelle. Sitte hän antoi kaikki selitykset, kuin suinkin
osasi. Maurice ukko istui kolmijalkaisella tuolillaan oven suussa ja
kuunteli vakavasti, ja vaikka hän olikin tyytymätön matkan päätökseen,
kun Germain kertoi lesken vehkeilemisistä ja kysyi apeltaan, oliko
hänellä aikaa käydä siellä liehakoimassa joka sunnuntai yli koko
vuoden, sitte ehkä saadakseen rukkaset, niin ukko arvelematta vastasi:
"siinä teit oikein, Germain, se ei olisi käynyt päinsä." Ja kun Germain
sitte kertoi, miten hänen oli täytynyt tuoda pikku Marie takaisin
kotiin niin pian kuin mahdollista kärsimästä häijyltä isännältä
loukkauksia, ehkäpä väkivaltaakin, nyökkäsi ukko vielä kerran, sanoen:
"siinä teit ihan oikein, Germain, niin oli tehtäväkin." Kun Germain
sai selitellyksi kaikki syynsä ja lopetti kertomuksensa, katsahtivat
appivanhukset toinen toistansa silmiin ja huokasivat syvään, vaikka
taipuvaisesti välttämättömään kohtaloon. Sitte nousi perheen isä ja
sanoi: "Niin, tapahtukoon Herran tahto. Tunteita ei voi käskeä."
"Tule syömään illallista, Germain", sanoi anoppi. "Ikävä kyllä, ett'ei
käynyt paremmin, mutta se ei liene ollut Jumalan tahto, kuten näyttää.
Saammepahan katsella toiselta taholta."
"Niin", yhtyi siihen ukkokin, "sinä olet oikeassa, saatamme katsella
toiselta taholta."
Hiljaisuus vallitsi sitte huoneessa, ja kun pikku Petter seuraavana
aamuna heräsi yht'aikaa leivojen kanssa päivän koitteessa eikä
enää ollut näkemässä edellisten päiväin merkillisiä tapauksia,
vaipui hän jälleen pienten talonpoikais-poikasien tavalliseen
ajattelemattomuuteen, unhotti kaikki ne asiat, jotka olivat tuottaneet
hänelle niin paljon ajattelemista, eikä enää huolinut muusta kuin
leikistä veljiensä kanssa sekä härkäin ja hevosten ajamisesta.
Germain koetti myöskin unhottaa ja kiintyä työhön, mutta tuli niin
alakuloiseksi ja hajamieliseksi, että kaikki ihmiset sen huomasivat.
Hän ei puhutellut pikku Marieta eikä edes katsonutkaan häneen,
ja kuitenkin hän mihin päivän aikaan hyvänsä varsin hyvin tiesi,
millä niityllä hän oli tai mitä tietä hän oli astunut. Hän ei ollut
uskaltanut pyytää appivanhuksia ottamaan häntä palvelukseen talveksi,
ja hän kuitenkin tiesi, että tyttö jäisi puutetta kärsimään. Mutta
sitä Marien ei tarvinnut. Guillette ei käsittänyt, mitenkä hänen pieni
puuvarastonsa ei ollenkaan vähennyt ja miten lato oli aamulla täynnä,
vaikka illalla jäi tyhjäksi. Samoin oli viljan ja perunain laita.
Joku hiipi vinnin luukusta sisään ja kaatoi säkin täyden lattialle,
herättämättä ketään ja jättämättä mitään merkkiä jälkeensä. Guillette
tuli siitä sekä iloiseksi että levottomaksi ja kehoitti tytärtänsä
olemaan puhumatta koko asiasta, sillä jos saataisiin kuulla tuo
ihme, niin luultaisiin häntä noidaksi. Hän tosin itse luuli pahan
hengen olevan osallisena noissa vehkeissä, mutta ei kiirehtinyt häntä
suututtamaan eikä kirkkoherraa lukemaan manausta hänen asunnossansa;
hän ajatteli, että ehtiihän tuon tehdä sittekin, kuin saatana tulee
vaatimaan hyvistä töistään korvaukseksi hänen sieluansa.
Pikku Marie tiesi paremmin, miten asia oikeastaan oli, mutta ei
uskaltanut puhua siitä äidilleen eikä Germainillekaan, kun näet
pelkäsi, että hän siten ehkä taas johtuisi kosimisajatuksiinsa; sen
tähden Marie, milloin tapasi Germainin, oli olevinaan, kuin ei olisi
mitään huomannut.