Mummo.
Germain saapui kohta siihen paikkaan suon laidalle, jossa yötä oli
vietetty. Tuli vielä savusi; vanha mummo oli keräämässä risuja, jotka
Marie oli siihen koonnut. Germain pysähtyi kyselemään. Mummo oli kuuro,
kuuli väärin ja vastasi:
"Niin, herra, tämä on Pirunsuo. Paha paikka eikä sitä pidä lähestyä
heittämättä siihen kolmea kiveä vasemmalla kädellä ja tekemättä
ristinmerkkiä oikealla; se ajaa pois pahat henget. Muuten se, joka
kiertää tämän suon, joutuu onnettomuuteen."
"En minä siitä puhu", sanoi Germain, astui hänen luoksensa ja huusi
minkä jaksoi: "Ettekö ole nähnyt tyttöä ja pikku poikaa täällä
metsässä?"
"Kyllä", sanoi mummo, "pikku poika on hukkunut tähän."
Germain vavahti, mutta mummo toki jatkoi, päästyään kerran alkuun:
"Siitä on hyvin pitkä aika; tähän oli tehty kaunis risti sen
onnettomuuden muistoksi, mutta eräänä myrsky-yönä pahat henget sen
kaatoivat suohon. Vielä siitä näkyy vähä päätä. Jos kukaan onneton
pysähtyy tähän yöksi, niin hän ei suinkaan pääse täältä ennen päivän
tuloa. Astukoonpa hän miten kauan hyvänsä, niin ei siitä ole muuta kuin
turhaa vaivaa; vaikka hän astuisi sata peninkulmaa tässä metsässä,
joutuisi hän kuitenkin samaan paikkaan takaisin."
Germainin mielikuvitukseen tarttui vastoin hänen tahtoansakin, mitä
hän kuuli, ja pelko, että jokin onnettomuus saattaisi tapahtua mummon
tarinan vahvistukseksi, täytti niin kokonaan hänet, että hän tunsi
kylmiä väreitä koko ruumiissaan. Luopuen yrityksistään saada mummolta
parempaa selkoa, nousi hän jälleen hiirakolle selkään ja alkoi
ratsastella metsässä, huutaen kaikin voimin Petteriä; hän vihelteli,
läjähytteli piiskaa ja katkoi oksia, tehdäkseen vain niin paljon ääntä
kuin mahdollista. Sitte hän välistä aina kuunteli, tulisiko mistään
päin vastausta, mutta eipä kuulunut muuta kuin lehmäin kellojen kalinaa
joka taholta ja sikojen äkäistä röhkinää tapellessa tammen terhoista.
Viimein kuului hevonen laukkaavan takana ja keski-ikäinen, päivettynyt,
vahvajäseninen mies, puoliherran puvussa, huusi häntä pysähtymään.
Germain ei ollut koskaan nähnyt Ormeauxin isäntää, mutta vaistomainen
viha sanoi hänelle heti, että se juuri oli hän. Germain käänsi
ratsunsa, tarkasti häntä kiireestä kantapäähän ja odotti, mitä miehellä
oli sanomista hänelle.
"Oletteko nähnyt viisi- tai kuusitoista-vuotisen tytön kulkevan tästä
pikku pojan kanssa?" kysyi tuo vieras mies välinpitämättömästi, vaikka
hän nähtävästi oli hyvin kiihtynyt.
"Ja mitä te heistä tahdotte?" vastasi Germain koettamattakaan salata
vihaansa.
"Minä voisin sanoa, että se ei koske teihin, hyvä herra; mutta
koska minulla ei ole syytä pitää sitä salassa sanon minä, että minä
tuntematta pestasin hänet paimentytöksi. Kun hän tuli, näytti hän
minusta liian nuorelta ja heikolta minun työhöni. Minä en ottanut häntä
vastaan ja aioin maksaa hänelle korvausta hänen matkastaan, mutta kun
käänsin selkäni, meni hän suutuksissaan tiehensä. Hänellä oli niin
kiire, että unhotti osan omistakin tavaroistaan, jopa kukkaronsakin,
jossa varmaankaan ei ole paljoa! Kun minun kuitenkin oli ratsastaminen
tätä tietä, luulin saavuttavani hänet ja voivani antaa hänelle omat
tavaransa ja sen aikomani korvauksen."
Germain oli siksi liian rehellinen, että joutui vähän arvelemaan, kun
kuuli tuon kertomuksen, joka tosin ei ollut hyvinkään todennäköinen,
mutta kuitenkin mahdollinen. Hän katsoi tuikeasti Ormeauxin isäntään,
joka kesti sen tarkastuksen levollisesti, tapahtuiko se sitte suuresta
hävyttömyydestä vaiko uskottavasta rehellisyydestä.
"Minun täytyy ottaa tästä selko", ajatteli Germain ja sanoi, vihaansa
hilliten: "Se tyttö on meidän puolelta, minä tunnen hänet. Hän on
luultavasti täällä. Lähtekäämme yhdessä etsimään, niin kyllä me hänet
löydämme."
"Te olette oikeassa", sanoi toinen. "Etsikäämme yhdessä, mutta jos emme
löydä häntä siihen asti, kuin pääsemme metsän laitaan, luovun minä,
sillä minun täytyy kääntyä sieltä toiselle taholle."
"Ohoh", ajatteli Germain, "en minä päästä sinua näkyvistäni, vaikka
minun täytyisi kiertää Pirunsuota sinun kanssasi neljäkolmatta tuntia."
"Malttakaas!" sanoi hän äkisti ja katsoi tarkkaan erästä vesakkoa, joka
liikkui niin omituisesti. "Hohoi! Petter, oletko se sinä, poikaseni?"
Kun Petter tunsi isänsä äänen, hyppäsi hän pensastosta esiin kuin nuori
kili; mutta nähtyään myöskin Ormeauxin isännän pysähtyi hän ikään kuin
peljästyen.
"Tule, tule, pikku Petter, minähän se olen!" kehoitti Germain, ratsasti
lähemmäksi, hyppäsi maahan ja sulki pojan syliinsä. "Missä on pikku
Marie?"
"Tuolla piilossa; hän pelkää tuota rumaa mustaa miestä ja minä myöskin."
"Ole huoletta, minähän nyt olen tässä. Marie, Marie, tule pois!"
Marie hiipi esiin ja nähtyään Germainin tarttui häneen kuin isäänsä,
sanoen: "Hyvä Germain, te puolustatte minua, teidän luonanne minä en
pelkää."
Germain vapisi mielihyvästä ja katseli Marieta: hän oli kalpea ja hänen
vaatteensa olivat repeilleet vesakossa hänen juostessaan etsimässä
piilopaikkaa kuin metsämiestä pakeneva peura. Mutta hänen kasvoistansa
ei näkynyt epätoivoa eikä häpeää.
"Isäntäsi tahtoo puhua kanssasi", sanoi Germain, yhä katsellen häntä.
"Isäntänikö?" sanoi Marie ylpeästi. "Tuo mies ei ole minun isäntäni
eikä tule siksi koskaan! Te minun isäntäni olette, Germain, ja, minä
tahdon, että viette minut kanssanne kotiin; minä palvelen teitä
ilmaiseksi."
Ormeauxin isäntä oli tällä välin tullut lähemmäksi ja sanoi
kärsimättömyyttä teeskennellen:
"Teiltä unhottui jotakin meille, pikku ystävä, ja tässä se on."
"En minä ole mitään unhottanut", vastasi pikku Marie, "eikä minulla ole
mitään puhuttavaa teidän kanssanne."
"Kuulehan, minulla sitä vastoin on jotakin sanottavaa sinulle. Tule
pois minun kanssani! Älä pelkää. Pari sanaa vain."
"Ne saatatte puhua julki. Ei minulla ole mitään salaisuuksia teidän
kanssanne."
"Tulkaa ainakin ottamaan rahanne."
"Mitkä rahat! Ette te ole mitään velkaa minulle, Jumalan kiitos."
"Sen kyllä arvasin", sanoi Germain puoli ääneen. "Eihän tuossa mitään
vaaraa ole, Marie; kuule vain, mitä hän sanoo, minäkin olen utelias
kuulemaan ja minulla on omat syyni. Sitte saatat kertoa minulle, mitä
hän sanoo. Mene hänen luoksensa, minä kyllä pidän vaaria sinusta."
Marie astui kolme askelta miehen luo, joka kumartuen eteen päin sanoi
hänelle hiljaa:
"Tästä saat kauniin kultakolikon, pikku ystävä! Älä puhu mitään,
kuulitko! Minä sanon, että sinä näytit minusta liian heikolta olemaan
minun työssäni. Älkäämmekä nyt enää puhuko siitä asiasta. Minä tulen
tervehtimään teitä jonakuna päivänä, ja, jos siihen asti et ole mitään
puhunut, saat enemmän. Ja jos maltat mielesi ja tulet järkeväksi, niin
sano vain suoraan. Minä otan sinut kanssani jälleen kotiin taikka tulen
puhelemaan sinun kanssasi hämärissä niityllä. Millainen lahja minun
silloin pitää tuoda?"
"Tämän lahjan te minulta saatte!" vastasi Marie kovalla äänellä ja
heitti kultarahan hänelle vasten silmiä niin kovasti, kuin jaksoi.
"Kiitoksia paljon, ja kun tulette meitä tervehtimään, niin olkaa hyvä,
ilmoittakaa edeltä päin; kaikki kotikylän rengit tulevat sitte ottamaan
teitä vastaan, sillä siellä meillä ollaan hyvin ihastuneet herroihin,
jotka tahtovat pettää köyhiä tyttöjä! Saattepahan nähdä, että teitä
kyllä odotellaan."
"Te valehtelette ja puhutte tyhmyyksiä", sanoi mies vihoissaan ja nosti
uhkaavasti keppinsä. "Te koetatte uskotella ihmisille jotakin, jota ei
ole koskaan tapahtunut; mutta ette te saa minulta narratuksi enempää
rahaa, kyllä teidät ja teidän kaltaisenne tunnetaan!"
Marie oli kauhistuen hypähtänyt taa päin, mutta Germain juoksi esiin,
tarttui hevosen suitsiin, pudisti niitä vihoissaan ja sanoi:
"Nyt olemme kuulleet kylliksi ja nyt näemme selvään, mistä on puhe.
Alas! Tulkaa maahan, niin puhelemme me pari sanaa keskenämme."
Ormeauxin herra ei ollut halukas ryhtymään riitaan, hän kannusti
hevostaan, päästäkseen irti, ja tavoitti kepillään Germainin
käsiä; mutta hän vältti iskun, tarttui jalkaan ja veti hänet pois
satulasta, niin että hän putosi sanajalkojen sekaan, sekä kaatoi hänet
maahan, vaikka ensin nousi seisaalleen ja puolustautui urhollisesti.
Saatuaan hänet allensa sanoi Germain:
"Sinä pelkuri konna, minä saattaisin piestä sinut vaivaiseksi, jos
tahtoisin! Mutta minä en mielelläni tee kellekään pahaa eikä sinun
omatuntosi tule yhtään paremmaksi, vaikka saisit selkääsi kuinka paljon
hyvänsä. Mutta sinä et pääse tästä ennen, kuin polvillasi pyydät
anteeksi tältä tytöltä."
Ormeauxin herra ei ollut ensi kertaa tällaisessa seikkailussa; nytkin
hän yritti kääntämään asiaa leikiksi, sanoen, että hänen rikoksensa
ei ollut kovinkaan suuri, koska se oli tapahtunut vain sanoilla, ja
hän tahtoi mielellään pyytää anteeksi, jos vain tyttö suostui antamaan
hänelle suutelon; sitte saattoivat he muka lähteä juomaan lasin viiniä
lähimmässä ravintolassa ja erota hyvinä ystävinä.
"Sinä ihan inhotat!" vastasi Germain ja käänsi hänen kasvonsa maahan
päin. "Minulla on kiire päästä näkemästä sinun kelvotonta naamaasi.
Häpeä, jos osaat, ja laita niin, että teet suuren kierroksen, milloin
tiesi vetää sinua meidän kylämme ohitse."
Hän otti miehen rautatammisen kepin, katkasi sen polveaan vasten,
näyttääkseen käsiensä voimaa, ja heitti kappaleet kauas pois.
Sitte hän otti toisella kädellään poikaansa ja toisella pikku Marieta
kädestä ja läksi suuttumuksesta vavisten hevosensa luo.