Isäntä.
Kylään saavuttua pysähtyi leski odottamaan heitä. Hän tahtoi
välttämättä astua esiin koko saattojoukkonsa kanssa, mutta Germain ei
suonut hänelle sitä iloa; hän erosi ukko Leonardista, yhtyi muihin
henkilöihin, jotka hän tunsi, ja astui kirkkoon toisesta ovesta. Se
suututti leskeä.
Jumalanpalveluksen jälkeen näytteli hän itseänsä voitostaan ylpeänä
kaikkialla, tanssipaikoissa nurmikoilla, alottaen tanssin kolmen
kosijansa kanssa vuorotellen. Germain katseli valmista ja huomasi hänen
kyllä tanssivan hyvin, vaikka teeskennellen.
"No", sanoi Leonard, lyöden häntä olkapäähän, "miksi ette pyydä minun
tytärtäni tanssiin? Te olette liian kaino."
"Minä olen lakannut jo tanssimasta silloin, kuin vaimoni kuoli", sanoi
Germain.
"Mahdollista kyllä, mutta koska nyt olette hankkimassa uutta, niin
pitää surun loppua sekä sydämmestä että vaatteista."
"Ei siinä mitään syytä; ja muutenkin minä olen mielestäni jo liian
vanha, ei minua tanssi huvita."
"Kuulkaas", jatkoi Leonard ja vei hänet vähän syrjään, "te pahastuitte,
kun meille tullessanne näitte linnan jo olevan piiritetyn; ja nyt
huomaan, että te olette hyvin ylpeä, mutta se ei ole viisasta,
poikaseni. Minun tyttäreni on tottunut mielistelyihin, varsinkin
kahtena viime vuonna, siitä asti kuin hänen surunsa loppui, eikä hänen
asiansa ole tulla teille vastaan?"
"Teidän tyttärenne on jo kaksi vuotta ollut valmiina; miksi hän ei
vielä ole valinnut?" kysyi Germain.
"Hän oi huoli kiirehtiä ja siinä hän tekee ihan oikein. Vaikka hän
näyttää iloiselta eikä ehkä varsin ajattelevalta, niin kyllä hän
kuitenkin on ymmärtäväinen nainen, joka varsin hyvin tietää, mitä
tekee."
"Eipä minusta näytä siltä", sanoi Germain, "hänellähän on kolme
kosijaa, ja jos hän tietäisi, mitä hän oikeastaan tahtoo, niin hänestä
ainakin kaksi olisi liikaa, ja hän pyytäisi heitä pysymään kotonansa."
"Miksi niin? Sitä te ette ymmärrä, Germain. Hän ei huoli vanhasta, ei
toissilmäisestä eikä nuoresta, sen minä jotenkin varmaan tiedän; mutta
jos haa karkoittaisi heidät, niin luultaisiin hänen tahtovan pysyäkin
leskenä eikä enää tulisi ketään muuta."
"Vai niin, ne ovat siis kylttinä."
"Aivan niin. Mitä pahaa sima on, jos se heitä huvittaa?"
"Kullakin on oma makunsa", sanoi Germain.
"Kyllä huomaan, että se ei sovellu teidän maullenne. Mutta saatammehan
sopia siitä asiasta; jos oletamme, että te olette valittu, sillä
voidaanhan tehdä tilaa."
"Niin, saattaahan tuota olettaa. Mutta kuinka kauan pitää seisoa, nenä
pystyssä, ja odottaa siitä tietoa?"
"Se riippuu teistä, miten taitava olette puhelemaan ja taivuttamaan.
Tyttäreni on tähän asti varsin hyvin käsittänyt, että paras osa hänen
ijästänsä on juuri se, jota hän nyt viettää kuunnellen mielistelyjä,
eikä hänellä ole ollenkaan kiire antautua yhden miehen piiaksi, kun
hän itse voi komentaa useampia. Niin kauan, kuin leikki huvittaa,
hän kaiketi sitä jatkaa; mutta jos hän mieltyy enemmän teihin kuin
leikkiin, niin saattaa leikki loppua. Teidän ei tarvitse muuta kuin
olla pitämättä vastakynttä. Tulkaa joka sunnuntai, tanssikaa hänen
kanssansa, näyttäkää julkisesti rupeavanne hänen kosijakseen, ja jos
hän katsoo, että te olette rakastettavampi ja viisaampi kuin toiset,
niin hän varmaankin sen joskus ilmasee teille."
"Suokaa anteeksi, tyttärellänne on oikeus tehdä miten tahtoo eikä
minulla ole mitään oikeutta moittia häntä, mutta kyllä minä tekisin
toisin, jos olisin hänen sijassansa; minä olisin rehellisempi enkä
kuluttaisi turhaan noiden miesten aikaa, joilla arvatenkin on muutakin
tekemistä kuin kieppua naisen ympärillä, joka pilkkaa heitä. Mutta
jos se tytärtänne huvittaa ja tyydyttää, niin eihän se minuun koske.
Minun täytyy kuitenkin sanoa teille yksi asia, jota olen jo aamusta
asti aikonut sanoa, vaan en ole oikein rohjennut, koska te heti
alussa erehdyitte minun aiheistani ettekä sitte ole antaneet minulle
aikaa vastata; ja sen tähden te kuvittelette mielessänne jotakin,
jossa ei ole mitään perää. Niinpä tietäkää, että minä en ole tullut
tänne kosimaan teidän tytärtänne, vaan ostamaan härkiä, joita aiotte
tulevalla viikolla viedä markkinoille ja joitten appeni luulee
itselleen sopiviksi."
"Kyllä ymmärrän, Germain", vastasi Leonard levollisesti; "teidän
mielenne on muuttunut, kun näitte tyttäreni kosijainsa parissa.
Tapahtukoon tahtonne. Mikä miellyttää toista, näyttää olevan
vastenmielistä toiselle, ja teillähän on oikeus peräytyä, koska ette
vielä mitään sanoneet. Jos todella aiotte ostaa härkiä, niin tulkaa
alas niitylle niitä katsomaan; saatammehan sitte puhua asiasta, ja
tulkoonpa siitä kauppaa taikka ei, niin tottahan syötte päivällistä
meidän kanssamme ennen kuin lähdette kotimatkalle."
"En minä huoli teitä vaivata", sanoi Germain, "teillä on ehkä jotakin
toimittamista täällä; minusta sitä vastoin on vähän ikävä seisoa täällä
ja katsoa tanssia, mitään tekemättä. Minä menen yksin katsomaan teidän
juhtianne ja sitte tapaamme toisemme teillä kotona."
Germain hiipi pois väkijoukosta ja astui niitylle jossa Leonard oli
näyttänyt osan karjastansa olevan. Tosiaankin ukko Mauricen tarvitsi
ostaa härkiä, ja Germain arveli, että jos hän veisi kotiin pari
kaunista, kohtuullisella hinnalla saatua juhtaa, niin hänen olisi
helpompi saada anteeksi, että tahallaan laiminlöi matkansa tarkoituksen.
Hän astui astumistaan ja saapui kohta lähelle Ormeauxia. Hän tunsi
vetoa tervehtimään poikaansa, jopa myöskin tapaamaan pikku Marieta,
vaikka hän ei enää toivonutkaan eikä siis voinut myöskään ajatella
hänen saamistansa onnensa sepäksi. Kaikki, mitä hän äsken oli nähnyt
ja kuullut: tuo mielistelynhaluinen, turhamainen nainen, tuo samalla
viekas ja typeränlainen isä, joka kiihotti tytärtänsä ylpeyteen ja
petokseen, tuo kaupunkimainen komeus, joka hänestä melkein tuntui
rikokselta maalaistapojen yksinkertaisuutta vastaan, tuo aika, joka
kului tyhjään ja tyhmään lörpöttelemiseen, tuo koti, joka oli niin
toisenlainen kuin hänen omansa ja varsinkin tuo paha mieli, jota
maamies aina tuntee, milloin joutuu pois toimeliaista töistänsä;
lyhyeen sanoen, kaikki se, joka oli viime hetkinä ikävystyttänyt
Germainia ja tehnyt neuvottomaksi, herätti hänessä halun päästä
lapsensa luo ja samalla pienen ystävän seuraan. Vaikka hän ei olisi
rakastanutkaan Marieta, olisi hän kuitenkin rientänyt hänen luokseen,
selvitäkseen vastenmielisyydestä ja päästäkseen tavalliseen tasapainoon.
Mutta hän turhaan katseli pitkin niittyjä, siellä ei näkynyt pikku
Marieta eikä pikku Petteriä, vaikka elukat juuri siihen aikaan
tavallisesti ovat laitumella paimenineen. Suuri lauma lampaita käveli
kesantopellolla, hän kysyi niitä paimentavalta nuorukaiselta, olivatko
ne Ormeauxin talosta.
"Ovat", vastasi poika.
"Oletteko te paimen? Pojatko ne täällä paimentavatkin lampaita?"
"Ei, minä olen vaan tänään paimentamassa sen tähden, että tyttö
sairastui ja läksi pois."
"Mutta ettekö saaneet uutta paimentyttöä juuri tänä aamuna?"
"Tulihan se, mutta hän jo läksi pois hänkin."
"Mitä, läksikö pois? Eikö hänellä ollut lapsi mukana?"
"Oli pikku poika, joka itki. He läksivät täältä molemmat jo parin
tunnin jälkeen."
"Läksivät! Mihinkä?"
"Luultavasti samaa tietä, kuin olivat tulleetkin. Minä en heiltä
kysynyt."
"Mutta minkä tähden he läksivät?" kysyi Germain yhä levottomampana.
"Mistä minä sen tietäisin?"
"Eivätkö he sopineet palkasta? Mutta olisihan sen pitänyt olla sovittu
jo edeltä päin."
"Siihen en tiedä vastata. Minä näin heidän ainoastaan tulevan ja
lähtevän."
Germain astui edelleen taloon ja kysyi vouramiestä. Ei kukaan tiennyt
ilmoittaa hänelle asiaa; se vain oli tosi, että tyttö, puheltuaan
isännän kanssa, oli lähtenyt tiehensä sanaakaan sanomatta ja ottanut
itkevän lapsen mukaansa.
"Onko minun poikaani kohdeltu pahoin?" huudahti Germain, silmät
säihkyvinä.
"Vai niin, oliko hän teidän poikanne? Mitenkä hän sitte oli sen tytön
matkassa? Mistä ja kuka te olette?"
Germain, huomattuaan, että aiottiin maan tavan mukaan vastata hänen
kysymyksiinsä vastakysymyksillä, polki kärsimättömästi jalkaa ja pyysi
puhutella isäntää.
Hän ei ollut siellä, hän ei tavallisesti viipynyt koko päivää
käydessään. Hän oli tullut ratsain ja lähtenyt johonkin toiseen taloon,
mutta tietämätöntä mihin.
"No, samapa se", sanoi Germain hyvin levottomana, "mutta ettekö tiedä
syytä, minkä tähden tyttö läksi pois?" Vouramies katsahti omituisesti
hymyillen vaimoonsa ja vastasi, että sitä hän ei tiennyt eikä se häneen
koskenut. Sen vain Germain sai tietää, että tyttö ja lapsi olivat
lähteneet Fourcheen päin.
Germain riensi Fourcheen; leski kosijoinensa eivät olleet vielä
palanneet eikä Leonardkaan. Piika sanoi nuoren tytön ja pikku pojan
käyneen siellä häntä kysymässä, mutta koska hään ei tuntenut heitä,
ei hän ollut päästänyt heitä sisään, vaan neuvonut menemään Mersiin
kirkolle.
"Minkä tähden ette päästäneet heitä sisään?" kysyi Germain harmissaan.
"Ollaanko täällä niin epäluuloisia, että ei avata ovea lähimmäisilleen?"
"Tottahan", vastasi piika, "näin rikkaassa talossa on parasta ollakin
varovainen. Minä vastaan kaikesta sill'aikaa, kuin isäntäväki on
poissa, enkä minä voi avata kelle hyvänsä."
"Se on ruma tapa", sanoi Germain, "ja minä tahdon ennemmin olla köyhä
kuin elää tuollaisessa levottomuudessa. Hyvästi nyt te ja koko teidän
ikävä seutunne."
Hän kyseli naapuritaloista. Siellä oli nähty paimentyttö lapsen kanssa.
Koska poikanen oli lähtenyt Belairista kaikkein tietämättä ja matkaa
varten pukeutumatta hiukan repaleisena ja mekkoturkki yllä ja Marie
myöskin helposti arvattavista syistä oli aina hyvin köyhässä puvussa,
niin heitä oli luultu kerjäläisiksi. Heille oli tarjottu leipää ja
tyttö oli ottanut palasen pojalle, jolla oli nälkä; sitte oli hän
lähtenyt hyvin kiireesti pois metsään päin.
Germain mietti hetkisen, kysyi sitte, eikö Ormeauxin isäntää oltu nähty
siellä.
"Kävi se", vastattiin, "hän ratsasti tästä ohitse kohta tytön
lähdettyä."
"Seurasiko hän heitä?"
"Vai niin, tunnetteko te hänet?" irvisteli kylän kapakoitsija, jolta
Germain tätä kyseli. "Niin, onpa hän aika hurja juoksemaan tyttöjen
jäljestä. Mutta en minä luule hänen nyt tavoittaneen heitä; vaan jos
tavoitti..."
"Kiitoksia, jo riittää!" Germain pikemmin lensi kuin juoksi Leonardin
talliin, viskasi satulan hiirakolle selkään, hyppäsi itsekin ylös ja
ajoi täyttä laukkaa metsään päin.
Hänen sydämmensä jyskytti levottomuudesta ja vihasta ja hiki juoksi
pitkin kasvoja. Hän kannusti hiirakon sivut verisiksi, ja tamma,
huomaten nyt oltavan matkalla kotitalliin, ei vitkastelutkaan.