Taivasalla.
"Ei, nyt minä luovun kaikista yrityksistä", sanoi Germain, polkien
harmissaan jalkaa. "Me olemme lumotut, se on ihan varma, emmekä pääse
tästä mihinkään ennen, kuin päivä tulee. Tämä metsä lienee noiduttu."
"Ei tässä ole syytä pahastua", sanoi Marie, "tyytykäämme ennemmin
kohtaloomme. Me teemme suuremman tulen, poika on hyvästi kääritty,
niin että hänellä ei ole mitään vaaraa emmekä suinkaan me itse kuole,
jos olemmekin yhden yön ulkona. Mihin te panitte satulan, Germain? No
tuonne, suurten orapihlajain keskeen, te muistamaton! Onpa nyt hauska
ottaa se jälleen vuoteeksi!"
"Pidä sinä poikaa, ota hänet, niin minä vedän sängyn esiin vesakosta.
Älä sinä raamuttele käsiäsi.
"Jo se on tehty, täss' on sänky, eivätkä muutamat raamut suinkaan ole
miekan haavoja", vastasi tyttö reippaasti.
Hän ryhtyi taas asettamaan pikku Petteriä, joka tällä kertaa oli niin
nukuksissa, että ei tiennyt mitään koko kävelystä. Germain kokosi
niin paljon puita tuleen, että koko metsä valistui. Mutta pikku Marie
oli ihan uuvuksissa ja vaikka hän ei valittanut, ei hän enää jaksanut
seisoa. Hän oli kalpea ja värisi niin, että hampaat kalisivat. Germain
otti hänet syliinsä, lämmittääkseen häntä; levottomuus, sääli ja
vastustamaton hellyys, täyttivät hänen mielensä. Hänen kielensä liikkui
kuin ihmeen vaikutuksesta ja ihan kainostelematta puhui hän:
"Marie, minä pidän sinusta ja olen hyvin pahoillani, että sinä et
huoli minusta. Jos sinä tahtoisit ottaa minut mieheksesi, niin ei appi
eikä sukulaiset, naapurit eikä mitkään neuvonantajat voisi estää minua
ottamasta sinua. Minä tiedän, että sinä olisit hyvä minun lapsilleni
ja opettaisit heitä kunnioittamaan äitinsä muistoa, ja minä sen tähden
voisin levollisella mielellä totella sydämmeni taipumusta. Minä olen
aina tuntenut ystävyyttä sinua kohtaan, ja nyt minä tunnen olevani
niin rakastunut sinuun, että jos pyytäisit minua koko ikäni tekemään,
mitä sinä tahdot, niin minä heti lupaisin. Katsohan vain, miten minä
rakastan sinua, ja koeta unhottaa minun ikäni! Ajattele, että se
on väärä ajatus, kun sanotaan kolmenkymmenen vuoden ikäistä miestä
vanhaksi. Eikä minulla vielä olekaan enempää kuin kahdeksankolmatta!
Nuori tyttö pelkää ihmisten moitetta, jos hän ottaa miehen, joka on
kymmenen vuotta häntä vanhempi, ja häntä ehkä moititaankin, vaan
ainoastaan sen tähden, että se ei ole tapana tässä paikassa. Muualla
olen kuullut, että siitä ei pidetä lukua; päin vastoin annetaan
nuorelle tytölle mieluisemmin tueksi ymmärtäväinen ja vakavaluonteinen
mies kuin nuori heitukka, josta voi tulla renttu tai muuten huono
mies, vaikka häntä ensin luullaan hyväksi mieheksi. Eikähän ikä aina
riipu vuosista, vaan voimista ja terveydestä. Liian ankarassa työssä
ja puutteessa taikka huonossa elämässä saattaa mies tulla vanhaksi
jo ennen, kuin pääsee viidenkolmattakaan vuoden ikään. Minä sitä
vastoin... mutta ethän sinä kuule. Marie."
"Kyllä, Germain, kyllä minä kuulen", vastasi pikku Marie, "mutta
minä ajattelin, mitä äitini aina sanoo: Kuudenkymmenen vanha
vaimo on surkuteltava, jos hänen miehensä on seitsemänkymmenen
tai viidenkahdeksatta ijässä eikä enää jaksa tehdä työtä vaimonsa
elatukseksi. Mies tulee heikoksi ja vaimon täytyy hoidella häntä
juuri silloin, kun hän itse tarvitsisi lepoa ja hoitoa. Sillä tavalla
joudutaan supi köyhäksi."
"Vanhemmat ovat oikeassa, kun niin puhuvat, sen kyllä tunnustan",
vastasi Germain, "vaikka he turhaan uhraavat koko nuoruutensa ajan,
joka on paras kaikesta, noihin pahoihin aavistuksiin, mitä kenestäkin
on tuleva siinä ijässä, jolloin ei enää kyetä mihinkään ja jolloin
on ihan samantekevä, millä tavalla kuollaan. Minun ei tarvitse
peljätä kuolevani nälkään vanhoilla päivilläni. Minä voin säästääkin
vähitellen; elänhän minä yhdessä appivanhusten kanssa, teen vahvasti
työtä enkä kuluta mitään. Muuten sinä olet minusta niin rakas, näetkös,
että sekin yksinään estää minut vanhenemasta. Tietysti onnellinen
ihminen pysyy kauemmin voimissaan ja minä kyllä tunnen olevani nuorempi
Bastieniakin, mikäli on puhe rakkaudesta. Hän ei sinua rakasta, hän
on liian tyhmä ja liian lapsellinen ymmärtämään, miten kaunis ja hyvä
sinä olet ja miten ansaitset rakkautta. Voi, Marie, älä inhoa minua, en
minä ole häijy mies; olihan Katerinekin onnellinen; kuolinvuoteellaan
hän Jumalan kautta todisti, että hänellä ei koskaan ollut syytä
olla tyytymätön minuun, ja hän kehoitti minua naimaan uudestaan.
Minusta näytti, että hänen henkensä puhui poikani kautta, kun hän oli
nukkumaisillaan. Etkö kuullut, mitä hän sanoi? Etkö nähnyt, miten hänen
pikku suunsa vapisi, kun hän katsoi ja näki ilmassa jotakin, jota me
emme nähneet? Hän näki äitinsä, usko se, ja äiti se juuri johdatti
hänelle mieleen ne sanat, että hän tahtoi sinua äidiksi hänen sijaansa.
"Germain", vastasi Marie kummastuneena ja ajatuksissaan: "te puhutte
niin hyvin, ja kaikki mitä sanotte, on totta. Minä tiedän varmaan, että
tekisin oikein, jos rakastaisin teitä, jos vain teidän vaimovainajanne
vanhemmat eivät sitä niin jyrkästi vastustaisi; mutta sanokaa itse,
mitä minun pitää tehdä. Minä en tunne mitään taipumusta teihin. Minä
kyllä pidän teistä, mutta vaikka ikänne ei teekään teitä rumaksi, niin
minä sitä kuitenkin pelkään. Minusta te olette ikään kuin setä tai kummi
minulle, minä tunnen, että minä olen teille suuressa kiitollisuuden
velassa ja että te välistä kohtelette minua kuin pikku tyttöä
ettekä kuin vaimoa ja vertaistanne. Ja sitte ehkä kumppanini vielä
pilkkaisivat minua, ja vaikka onkin tyhmä huolia siitä, niin luulenpa
että olisin vähän häpeissäni ja pahoillani omissa häissäni."
"Nuo kaikki ovat lapsellisia väitöksiä, sinä puhut kuin lapsi, Marie!"
"No niin, minä olenkin lapsi", sanoi hän, "ja juuri sen tähden
pelottaa minua meno miehelle, joka on liian ymmärtäväinen. Näettehän,
että minä olen liian nuori teille, koska jo nyt nuhtelette minua
ymmärtämättömästä puheesta. Tietystihän minulla ei voi olla enempää
ymmärrystä, kuin minun ikäisilläni yleensä on."
"Hyvänen aika, miten kiusallista ja miten kömpelöä, ett'en osaa lausua
mitä ajattelen", pahoitteli Germain. "Te ette rakasta minua, Marie,
siinä koko syy; te katsotte minua liian typeräksi ja liian kömpelöksi.
Jos pitäisitte minusta edes vähänkään, niin ette näkisi niin selvään
minun vikojani. Mutta te ette rakasta minua, siinä koko asia."
"Niin, eihän se ole minun vikani", vastasi Marie vähän pahastuen, että
Germain lakkasi häntä sinuttelemasta. "Minähän koetan oikein ponnistaa
itsestäni rakkautta kuunnellessani teidän puhettanne; mutta mitä
enemmän minä koetan, sitä vaikeampi minun on ajatella, että meistä
tulisi mies ja vaimo."
Germain ei vastannut. Hän pani molemmat kätensä kasvoilleen, niin että
pikku Marien oli mahdoton tietää, itkikö hän vai oliko pahastunut
vaiko nukkunut. Hän tuli vähän levottomaksi, kun näki Germainin
niin synkkänä eikä voinut arvata, mitä hänen mielessään liikkui;
mutta hän ei uskaltanut häntä puhutellakaan enää, ja ollen liian
hämmästyksissään siitä, mitä oli tapahtunut, voidakseen enää nukkua,
odotti hän kärsimättömästi päivän tuloa, korjaili lakkaamatta tulta
ja katsoi lasta, jonka Germain näytti kokonaan unhottaneen. Germain
ei kuitenkaan nukkunut, hän vain ajatteli tilaansa, ei tehnyt mitään
päätöksiä voittaa tunnettansa eikä myöskään ajatellut mitään pahaa.
Hän kärsi, hänellä oli koko vuori surua rasittamassa ja hän toivoi
olevansa kuollut. Hänestä näytti, että hänelle täytyi käydä huonosti
kaikessa ja jos hän olisi voinut itkeä, ei hän suinkaan olisi tehnyt
sitä puolittain. Mutta hän seoitti suruunsa vähän suuttumusta itseänsä
kohtaan ja tuskitteli äänettömästi, koska ei voinut eikä tahtonut
pauhata hiljaista metsää vastaan.
Päivän valjetessa ja lintujen viserryksen ilmoittaessa sitä Germainille
tempasi hän äkisti kätensä kasvoiltaan ja nousi ylös. Hän huomasi,
että pikku Marie ei ollut myöskään nukkunut, mutta hän ei voinut
sanoa hänelle sanaakaan, ilmaistakseen suruista mielialaansa. Hän oli
kokonaan kadottanut rohkeutensa. Hän kätki uudestaan hiirakon satulan
piikikkääsen vesakkoon, nosti laukun selkäänsä, otti poikaansa kädestä
ja sanoi:
"Nyt, Marie, koetamme saada loppuun tämän matkan. Tahdotko, että minä
tulen saattamaan sinua Ormeauxiin?"
"Yhdessä me kaiketi menemme pois metsästä", vastasi hän, "ja kun saamme
tietää, missä olemme, saatamme kumpikin kulkea omaa tietämme."
Germain ei vastannut. Hän vähän pahastui, että nuori tyttö ei pyytänyt
häntä saattajaksi, eikä hän myöskään huomannut, että hän oli lausunut
tuon esityksensä sellaisella äänellä, joka vaati eittävää vastausta.
Puunhakkaaja, jonka tapasivat astuttuaan pari sataa askelta, neuvoi
heille tien, sanoen että he, mentyään suuren niityn poikki, saattoivat
astua vain edelleen, toinen suoraan samaa suuntaa ja toinen vasemmalle,
päästäkseen kumpikin perille. Molempain paikkojen sanoi hän muuten
olevankin niin lähekkäin, että ne selvästi näkyivät toinen toiseensa.
Heidän kiitettyään ja lähdettyään astumaan huusi puunhakkaaja jäljestä
ja kysyi, eikö heiltä ollut kadonnut hevosta.
"Minä näin äsken", sanoi hän, "kauniin harmaan tamman pihassani, johon
ehkä sudet lienevät sen ajaneet. Koirat haukkuivat koko yön ja päivän
kuluessa minä näin hevosen vajassani; siellä se vielä on. Tulkaa minun
kanssani, ja jos tunnette tamman, niin korjatkaa pois omanne."
Germain, ilmoitettuaan hevosen tuntomerkit ja saatuaan selville, että
se tosiaankin oli hänen hiirakkonsa, läksi etsimään satulaa. Pikku
Marie tarjoutui ottamaan kanssansa pojan Ormeauxiin, josta Germain
saattoi käydä noutamassa hänet sitte, kuin ensin tutustui Fourchen
asujamiin.
"Petter on vähän likainen tämän yön makuusta taivasalla", sanoi Marie.
"Minä puhdistan hänen vaatteensa, pesen hänen kauniit kasvonsa ja
kampaan hänet, ja sitte, kuin hän on siistitty, saatatte hänet viedä
tervehtimään uusia sukulaisianne."
"Ja kuka on sanonut, että minä enää aionkaan mennä Fourcheen?" vastasi
Germain äreästi. "Ehkä minä en menekään sinne."
"Kyllä teidän täytyy käydä siellä", neuvoi tyttö.
"Onko sinulla niin kiire naittaa minua toisen kanssa, päästäksesi ihan
täydelliseen varmuuteen, että minä en enää kiusaa sinua?"
"No, Germain, älkää enää ajatelko tuota asiaa, se on vain joutava
mielenpuuska sen tähden, että viimeöiset vastukset ovat tehneet teidät
vähän oikulliseksi. Mutta nyt teidän täytyy tulla takaisin järkeenne;
minä lupaan unhottaa, mitä te sanoitte minulle, ja olla puhumatta sitä
kellekään."
"Puhu sinä vain, kelle hyvänsä tahdot; minulla ei ole tapana eittää
sanojani. Se, kuin minä puhuin sinulle, oli totta ja kunniallista, enkä
minä häpeä sitä kenenkään edessä."
"Niin, mutta jos tuleva vaimonne tietäisi teidän ajatelleen toista
juuri silloin, kuin olitte matkalla hänen luoksensa, suuttuisi hän
teihin. Punnitkaa sen tähden sanojanne täst'edes; älkää katsoko minuun
noin kummallisesti toisten nähden. Muistakaa appeanne, joka luottaa
siihen, että te tottelette häntä; hän suuttuisi minuun kovin, jos minä
narraisin teidät tekemään vastoin hänen tahtoansa. Hyvästi, Germain;
minä otan kanssani pikku Petterin, niin että teidän täytyy mennä
Fourcheen. Poika saa jäädä minulle pantiksi."
"Menetkö sinä siis hänen kanssansa?" kysyi Germain pojaltaan, kun näki
hänen tarttuvan Marien käteen ja päättävästi lähtevän astumaan hänen
kanssansa.
"Minä lähden, isä", vastasi lapsi, joka oli kuunnellut ja omalla
tavallaan ymmärtänyt, mitä äsken oli ajattelemattomasti puhuttu hänen
läsnä-ollessaan. "Minä lähden hyvän pikku Marien kanssa; tule sinä
noutamaan, koska olet päättänyt naida, mutta minä tahdon, että Marien
pitää tuleman minun pikku äidikseni."
"Kuuletko, hän tahtoo sitä!" sanoi Germain tytölle. "Kuulepas, pikku
Petter", virkkoi hän, "minä myöskin tahdon, että hän tulisi sinun
äidiksesi ja aina pysyisi sinun luonasi, mutta hän ei tahdo. Koeta sinä
taivuttaa häntä siihen, jota hän ei lupaa minulle."
"Ole huoletta, isä, minä kyllä saan hänet taipumaan; pikku Marie tekee
aina, mitä minä tahdon."
Ja poika lähti tytön kanssa. Germain seisoi liikahtamatta,
surumielisempänä ja epätietoisempana kuin koskaan.