Vaikka olikin kylmä.
Pikku Marie ei näyttänyt ottavan ollenkaan huomioon lapsen merkillisiä
sanoja, hän käsitti ne vain ystävyydeksi, kääri pojan huolellisesti
peitteihin, hämmenteli tulta ja neuvoi Germainia käymään sen viereen
nukkumaan, koska läheisen suon pinnalla liitelevä sumu ei ollenkaan
näyttänyt taipuvaiselta haihtumaan.
"Näen kyllä, että jo olette unen vallassa", virkkoi hän. "Te ette puhu
sanaakaan, katsoa tuijotatte vain tuleen, kuten poikanne äsken. Käykää
te vain nukkumaan, minä katson sekä teitä että lasta."
"Sinun pitää nukkua", vastasi Germain, "ja minä valvon vartioiden teitä
molempia. Ei minua ole koskaan niin vähän nukuttanut kuin nyt; minulla
on viisikymmentä ajatusta päässäni."
"Viisikymmentä! se on liian paljo", sanoi tyttö hiukan ivallisesti;
"moni olisi ihastuksissaan, jos heillä olisi edes yhtä ainoatakaan."
"No, jospa minulla ei olekaan viittäkymmentä yht'aikaa, niin on minulla
ainakin yksi, josta en ole päässyt rauhaan koko tuntikauteen."
"Minä arvaan, millainen se on, ja tiedän senkin, mikä teillä sitä ennen
oli mielessä."
"Niin, sano sinä, Marie, jos olet arvannut; sano sinä itse, se olisi
hauska."
"Tunti sitte", sanoi tyttö, "ajattelitte syömistä ja nyt ajattelette
nukkumista."
"Tosin minä olen vain härkäin ajaja, Marie, mutta sinä näytät pitävän
minua itse härkänä. Sinä olet häijy tyttö, ja minä kyllä huomaan, että
sinä et tahdo puhella minun kanssani. Nuku sitte, se on parempi kuin
pilkata miestä, joka ei ole iloinen."
"Jos tahdotte puhella, niin puhellaan sitte", sanoi tyttö, asettuen
puoleksi makaamaan lapsen viereen, pää satulalle. "Te kiusaatte
itseänne, Germain, eikä se juuri osoita teillä olevan suurtakaan
tahdonvoimaa. Mitäs minä sitte sanoisin, joll en puolustautuisi
surujani vastaan niin hyvin, kuin taidan."
"Sitä minä juuri ajattelen, tyttö parka! Sinä muutat pois omaistesi
luota rumaan kangas- ja suoseutuun, jossa tuotat itsellesi
syyskuumetta ja jossa lampaat eivät menesty, ja sehän on aina kiusaksi
paimentytölle, joka pitää vakavaa vaaria toimestansa; ja sinä joudut
vierasten ihmisten pariin, jotka ehkä eivät ole hyvät sinulle eivätkä
käsitä, minkä arvoinen sinä olet. Se minua pahoittaa enemmän, kuin
osaan sanoakaan, ja minä mielelläni veisin sinut takaisin äitisi luo,
mieluisemmin kuin Fourcheen."
"Te puhutte hyvin hyvästi, mutta ymmärtämättömästi, Germain. Ei
sovi hemmoitella ystäviänsä; teidän ei pitäisi puhua minun toimeni
vaikeuksista, vaan sen eduista, kuten teittekin, kun istuimme syömässä
Rebec-eukon luona."
"En minä sille mitään voi, että silloin minusta tuntui niin, vaan nyt
tuntuu toisin. Sinulle olisi parasta, jos saisit miehen."
"Mahdollista kyliä Germain, johan minä sen sanoin; vaan koska se nyt on
mahdotonta, niin minä en ajattele sitä."
"Mutta jospa se kuitenkin kävisi päinsä? Jos sinä sanoisit, millaisen
miehen sinä tahdot, niin ehkäpä minun onnistuisi löytää sinulle joku."
"Ajatella jota kuta ei ole sama kuin löytää. Minä puolestani en viitsi
ajatella mitään, koska siitä kuitenkaan ei ole hyötyä."
"Etkö ole koskaan ajatellut rikasta miestä?"
"En, tietysti en; olenhan minä itse köyhä kuin Job."
"Mutta jos hän olisi vähän varakas, niin ei suinkaan sinusta olisi
vastenmielistä saada hyvä asunto, hyvää ruokaa, hyvät vaatteet ja
päästä kelpo perheeseen, joka mielellään näkisi sinun auttelevan
äitiäsi?"
"Niin, mitä siihen koskee, niin äitini auttaminen onkin ainoa toiveeni."
"Ja jos sellainen tilaisuus ilmestyisi, vaikkapa mies ei olisikaan ihan
nuori, niin vastustelisitko?"
"Suokaa anteeksi, Germain, nuoruudesta minä juuri pidän kiinni, en minä
koskaan voisi rakastaa ukkoa."
"Ei, tietysti ei ukkoa, mutta esimerkiksi minun ikäistäni miestä."
"Teidän ikäistänne, hän olisi liian vanha minulle, Germain; ei, minä
pidän paraiten Bastienin ikäisestä, vaikka hän ei ole niin kaunis kuin
te."
"Vai niin, pidätkö sinä enemmän Bastienistä, ulkopaimenesta?" sanoi
Germain pahastuen. "Sillä pojallahan on samanlaiset silmät kuin
elukoilla, joita hän paimentaa."
"Minä en huoli pitää lukua hänen silmistään hänen kahdeksantoista
vuotensa tähden."
Germain tunsi hirmuista kateutta.
"Niin", sanoi hän, "kyllä minä näen, että sinä olet mieltynyt
Bastieniin. Se on tosiaankin naurettavaa, jos saan sanoa."
"Niin, se olisi naurettavaa", vastasi Marie nauraen niin, että metsä
kaikui, "ja hänestä tulisi naurettava mies. Hänellehän voi uskotella
mitä hyvänsä. Tässä eräänä päivänä minä esimerkiksi otin kirkkoherran
puutarhasta kauniin koison ja sanoin hänelle sitä punaiseksi omenaksi
ja hän purasi sitä ahnaasti. Olisittepa nähnyt, miten hän irvisteli!
Hyvänen aika, miten ruma hän oli!"
"Et sinä sitte rakasta häntä, kun teet pilkkaa hänestä."
"Ei se todista mitään. Mutta en minä hänestä huoli, sillä hän on niin
häijy pikku sisarelleen ja sitä paitsi niin siivoton."
"Etkö tunne vetoa kenenkään muun puoleen?"
"Mitä se teihin koskee, Germain?"
"Ei koskekaan, minä vain kysyn huvikseni. Näenhän kyllä, pikku ystävä,
että sinulla jo on joku, jota ajattelet."
"Ei, Germain, te erehdytte, ei minulla vielä ole ketään; vast'edes
saattaa joku olla; mutta koska en voi ajatella naimisiin menoa ennen,
kuin saan vähän kootuksi varoja, niin minullehan ei jää muuta neuvoa
kuin mennä naimisiin vanhempana ja silloin tietysti vanhemmalle
miehelle."
"Ota sitte vanhempi mies yhtä hyvin heti paikalla."
"En; sitte, kuin en enää ole nuori, on se minusta saman tekevä, mutta
nyt on ihan toista."
"Jopa huomaan, Marie, että sinä et huoli minusta; se näkyy ihan
selvästi!" sanoi Germain harmissaan ja sanojansa punnitsematta.
Pikku Marie ei vastannut. Germain kumartui hänen ylitsensä. Tyttö
nukkui, hänet oli uni yht'äkkiä voittanut kuten lapset, jotka vielä
lörpöttelevät nukkuessaankin.
Germain oli hyvillään, että Marie ei ollut huomannut hänen viimeisiä
sanojansa, sillä hän itsekin katsoi niitä nyt tyhmiksi ja kääntyi
seljin tyttöön, päästäkseen eroon noista ajatuksista.
Mutta eipä sitä ollut apua, hän ei voinut nukkua eikä ajatella mitään
muuta kuin noita äskeisiä sanojansa. Hän astui parikymmentä kertaa
tulen ympäri, meni edemmäksi metsään ja palasi takaisin. Kiihtyneenä,
kuin olisi hänellä ollut elohopeaa suonissa, nojautui hän puuta vasten,
jonka alla molemmat nuoret makasivat, ja katseli heitä.
"Minä en tiedä, miten oikeastaan onkaan", ajatteli hän, "ett' en
koskaan ole huomannut, että tämä pikku Marie on kaunein tyttö koko
seudussa! Liian punakka hän ei ole, mutta terveet kasvot kuin
metsäruusulla. Tuollainen pikku suu ja sievä pikku nenä! Ei hän ole
suuri ikäisekseen, mutta sievävartaloinen kuin nuori metsävuohi ja
kevyt kuin peipponen. En tiedä, miksi kotiväki meillä pitää niin
tärkeänä naisen suuruutta ja lihavuutta ja ruskeutta. Minun vaimoni
oli pikemmin hento ja kalpea, ja hän minua miellytti enemmän kuin
kukaan muu. Ja tämä on kokonaan sieväjäseninen, mutta ei hän siltä
ole heikompi; ei, hän on miellyttävä katsella kuin valkoinen kivi. Ja
miten lempeät ja rehelliset nuo kasvot ovat! Hänen hyvä sydämmensä
näkyy silmistä silloinkin, kuin hän nukkuu tai muuten pitää niitä
kiinni. Mitä hyvään päähän koskee, niin hänellä on paremmat lahjat
siinä kohdassa kuin Katerine vainaalla, se minun täytyy tunnustaa, eikä
hänen seurassaan ole ikävä. Hän on iloinen, ymmärtäväinen, ahkera,
helläsydämminen ja vilkas. Mitäpä saattaisinkaan toivoa sen enempää!"
"Mutta mitä se kaikki minuun koskee?" jatkoi Germain ajatuksiaan,
koettaen katsoa toisaanne. "Appeni ei huolisi kuulla puhuttavan koko
asiasta ja kaikki muu kotiväki sanoisi minua ilmi hulluksi. Ja muuten,
eihän tyttö itsekään huoli minusta, lapsi raukka! Hänen mielestään minä
olen liian vanha, niin hän äsken sanoi. Hän ei katso omaa etua eikä
pidä lukua, että saa edelleenkin kärsiä kaikin tavoin, olla huonossa
puvussa ja nähdä nälkää kaksi kolme kuukautta vuodessa, kun hän vain
saa totella sydämmensä ääntä ja kerran antautua miehelle, joka häntä
miellyttää. Siinä hän on ihan oikeassa! Minä tekisin ihan samoin, jos
olisin hänen sijassaan... Ja jos minä nyt saisin tehdä niin, kuin itse
tahdon, niin minä valitsisin tytön oman mieleni mukaan enkä vangitsisi
itseäni tuohon toiseen avioliittoon, joka ei minua millään tavalla
viehätä."
Mitä enemmän Germain koetti pysyä järkevänä ja rauhoittua, sitä
vähemmin se onnistui hänelle. Hän astui parikymmentä askelta ulommaksi
ja katosi sumuun, mutta yht'äkkiä hän sitte huomasi olevansa polvillaan
makaajain vieressä. Kerran hän tahtoi suudella pikku Petteriänsä, joka
oli kiertänyt toisen käsivartensa Marien käden ympäri, ja erehtyi niin
pahasti, että Marie, tuntien lämmintä hengitystä huulillaan, heräsi ja
katseli Germainia hämmästyneesti; hän ei ollenkaan aavistanut, mitä
Germainin mielessä liikkui.
"Minä en nähnyt teitä, lapsi raukat", sanoi Germain peräytyen
kiireesti. "Minä olin vähällä kaatua teidän päällenne ja loukata teitä."
Pikku Marie yksinkertaisuudessaan uskoi hänen sanansa ja nukkui
jälleen. Germain meni tulen toiselle puolelle ja vannoi pysyvänsä
ihan liikahtamatta Marien heräämiseen asti. Hän piti sanansa, mutta
vaikeatapa se oli; hän luuli tulevansa ihan hulluksi.
Viimein puolen yön seudussa hajosi sumu ja Germain näki tähtien
tuikkivan puiden raoista. Kuu selvittihe myöskin sumuista, jotka
sitä peittivät ja alkoi kylvellä timantteja kostealle sammalikolle.
Tammien rungot olivat yhä vielä juhlallisen pimeyden peitossa, mutta
vähän etäämpää näkyivät koivujen valkoiset rungot kuin, rivi haamuja
valkoisissa kääreliinoissansa. Tuli kuvastui suosta ja sammakot,
alkaen vähän tottua siihen, yrittivät heikosti kurnuttamaan; vanhain
puiden kyhmyräiset haarat, vaaleata, tuuheaa sammalta peitteenä,
ojentautuivat ristiin kuin paksut, lihattomat käsivarret matkustajiemme
päiden päälle. Se oli kaunis paikka, mutta niin autio ja synkkä, että
Germain kyllästyneenä ikävissään istumaan alkoi laulaa ja heitellä
kiviä veteen, haihduttaakseen yksinäisyyden sietämättömyyttä. Hän
aikoi myöskin herättää pikku Marieta, mutta tyttö jo nousi itsestään
tarkastamaan, millainen ilma oli. Silloin Germain ehdotti, että
jatkettaisiin matkaa.
"Kahden tunnin kuluttua", sanoi hän, "tulee ilma niin viileäksi
päivän koitossa, että me emme tässä tule toimeen tulenkaan vieressä.
Nyt näemme jo etsiä tietä ja kaiketi löydämme jonkun asunnon, johon
päästävät meitä sisään, taikka ainakin ladon, jossa saatamme katon alla
viettää loppu-yön."
Mariella ei ollut yhtään omaa tahtoa, ja vaikka hän olisi vielä
hyvin mielellään nukkunut, varustautui hän kuitenkin heti seuraamaan
Germainia.
Germain otti pojan syliinsä, herättämättä häntä, ja tahtoi, että Marien
piti astua hänen vieressään ja pitää hänen kappansa laitaa suojanaan,
koska tyttö ei huolinut omaa kappaansa, johon pikku Petter oli
käärittynä.
Germainilla oli nyt vähän aikaa muuta ajateltavana, mutta tuntiessaan
nuoren tytön ihan vieressänsä alkoi hän taas joutua tunteittensa
valtaan. Pari kolme kertaa vetäytyi hän äkkiä syrjään, jättäen Marien
jäljelle. Mutta nähtyään, miten vaikea tytön oli ehtiä perästä,
pysähtyi hän odottamaan, veti hänet äkisti viereensä ja puristi häntä
niin kovasti, että tyttö kummastui ja pahastuikin, vaikka ei uskaltanut
sanoa mitään.
He eivät ollenkaan tienneet, mistä päin olivat tulleet, eivätkä siis
myöskään, mihin päin oli mentävä. Niinpä he astuivat läpi koko metsän
aution kankaan laitaan asti, kääntyivät takaisin ja astuivat kauan,
tehden monta mutkaa, kunnes viimein näkivät tulen välkkyvän pensaiden
välitse.
"Kas niin, tässähän on talo", sanoi Germain, "ja ihmiset jo ovat
valveilla, koska ovat tehneet tulen."
He olivat astuneet kaksi tuntia ja saapuneet samaan paikkaan, josta
olivat lähteneet.
Mutta eipä se ollutkaan mikään talo, vaan heidän oma tulensa, jonka
he olivat lähtiessään peittäneet ja jonka tuulen henki oli puhaltanut
jälleen ilmi tuleen. "Joko nyt on yö niin pitkälle kulunut?"
He olivat astuneet kaksi tuntia ja saapuneet samaan paikkaan, josta
läksivät.