Iltarukous.
Pikku Petter oli noussut puoleksi ja katseli unen pöpperössä
ympärilleen.
"Niin hän tekee aina, kun kuulee syötävän", sanoi Germain. "Kanuunan
laukauskaan ei herättäisi häntä, mutta rupea vain pureksimaan hänen
vieressänsä, niin heti hän avaa silmänsä."
"Te olitte luultavasti samanlainen hänen ijässään", sanoi pikku Marie,
veitikkamaisesti hymyillen. "Vai niin, pikku Petter, etsitkö sinä
sänkysi kattoa? Se on tänä iltana vihreistä lehdistä, poikaseni, mutta
isälläsi on sittekin hyvä ruokahalu. Tahdotko sinäkin illallista? Minä
en syönyt sinun osaasi, kun juuri aavistin, että sinä tahtoisit itse
pitää siitä huolen."
"Marie, sinun pitää syödä", käski Germain. "Muuten en minä enää syö
yhtään. Minä olen vahva syömäri ja sinä jäät nälkään vain meidän
tähtemme. Se ei ole oikein, minua jo alkaa hävettää. Niin, se minulta
lopettaa kaiken ruokahalun; pikku Petter ei saa syödä, ell'et sinä syö."
"Joutavia", vastasi pikku Marie. "Teillä ei ole meidän ruokahalumme
avainta. Minun on lukossa tänään, mutta pikku Petterin on auki kuin
suden pennun. Katsokaas vain, miten hän ahmii lihaa! Kyllä hänestä
tulee kelpo maanviljelijä hänestäkin?"
Pikku Petter näytti tosiaankin varsin pian, kenenkä poika hän oli.
Tuskin herättyään ja ihan tietämättä missä hän oli ja miten oli sinne
joutunut, ryhtyi hän syömään hyvällä halulla. Saatuaan nälkänsä
sammutetuksi, tuli hän hyvin vilkkaaksi, kuten usein tapahtuu lapsille,
milloin he eksyvät tavoistaan; poikanen oli virkeämpi, uteliaampi ja
selvempi ajatuksiltaan kuin muuten. Hän tahtoi selkoa, mihin hänet nyt
oli tuotu ja saatuaan tietää, että leiripaikka oli keskellä metsää,
alkoi hän vähän pelätä.
"Eikö tässä metsässä ole pahoja petoja?" kysyi hän isältään.
"Ei, ei ole. Älä pelkää."
"Narrasitko sitte, kun sanoit, että jos lähden kanssasi suureen
metsään, niin sudet vievät minut?"
"Kuulehan vain sitä viisastelevaa pikku herraa!" sanoi Germain
hämillään.
"Kyllä Petter on oikeassa", myönsi pikku Marie. "Niin te sanoitte
hänelle, hänellä on hyvä muisti. Mutta tiedä, pikku Petter, että isä ei
koskaan narraa; me ratsastimme jo suuren metsän läpi sinun maatessasi,
ja nyt me olemme pikku metsässä, eikä täällä ole mitään petoja."
"Onko pikku metsä kaukana suuresta?"
"On, hyvin kaukana, eivätkä sudet koskaan lähde pois suuresta metsästä.
Ja jospa joku tulisikin tänne, min isäsi tappaisi sen."
"Ja sinä myöskin, pikku Marie."
"Niin, me myöskin, tottahan sinä auttaisit meitä, pikku Petter? Ethän
sinä pelkää? Löisitkö sinä niitä?"
"Löisin", vastasi poika uljaasti ja asettui hyökkäämään; "me
tappaisimme ne."
"Ei kukaan osaa niin hyvin puhella lasten kanssa kuin sinä", sanoi
Germain Marielle. "Sinä saat heidät viihtymään. No, eihän tuosta
olekaan varsin pitkä aika, kuin itse vielä olit lapsi; sinä muistat,
mitä äitisi silloin sanoi sinulle. Luulenpa, että mitä nuorempi ollaan,
sitä paremmin tullaan toimeen nuorten kanssa. Minä pelkään hyvin,
että kolmenkymmenen vuoden ikäinen vaimo, joka ei vielä tiedä, mitä
merkitsee olla äitinä, että hänen on vaikea oppia lörpöttelemään ja
puhelemaan pikku lasten kanssa."
"Miksi niin, Germain? Minä en tiedä, minkä tähden teillä on niin huonot
ajatukset tulevasta vaimostanne; mutta kyllä se muuttuu."
"Jospa se vaimoni olisi siellä, missä pippuri kasvaa!" sanoi Germain.
"Ja minä mieluisimmin tahtoisin, että se muuttuisi niin, että siitä
puuhasta ei koskaan tulisi mitään. Mitä minä tekisin vaimolla, jota en
ollenkaan tunne?"
"Hyvä isä", sanoi poika, "miksi sinä tanaan lakkaamatta puhut
vaimostasi? Hänhän on kuollut."
"Etkö sinä ole unhottanut häntä, rakasta äitiäsi?"
"En, näinhän minä, miten hänet pantiin kauniisen valkoiseen
puulaatikkoon, ja sitte ukko talutti minut hänen luoksensa ja käski
minua suutelemaan häntä ja sanomaan hänelle hyvästi. Hän oli ihan
valkoinen ja kylmä, ja joka ilta auttaa täti minua rukoilemaan Jumalaa,
että äiti saisi lämmitellä hänen luonansa taivaassa. Uskotko, että hän
nyt on siellä?"
"Toivottavasti, lapseni; mutta kyllä siltä aina pitää rukoilla; siitä
näkee äitisi, että sinä rakastat häntä."
"Minä luen rukoukseni", sanoi poika, "vaan nyt en muista sitä. Minä en
osaa lukea yksinäni, minulta aina unohtuu jotakin. Pikku Marien pitää
auttaa minua."
"Kyllä, Petter, minä autan", sanoi tyttö. "Tule tänne ja käy polvillesi
minun viereeni!"
Poika laskeutui polvilleen tytön hameelle, pani pikku kätensä ristiin
ja alkoi lukea rukoustaan ensin tarkkaavasti ja hartaasti, sillä hän
osasi alun varsin hyvin, sitte hitaammin ja tavoittelemalla ja viimein
sana sanalta jäljestä, mitä pikku Marie hänelle luki edeltä, kunnes
poikanen ehti siihen kohtaan, jossa uni, hänet voitti joka ilta, niin
että hän ei ollut koskaan ehtinyt oppia loppupuolta. Tälläkin kertaa
ajatusten kokoamisponnistus ja oman äänen tavallinen vaikutus tekivät
tehtävänsä; hän lausui ainoastaan vaivaloisesti viimeiset tavaukset
vasta sitte, kuin kuuli Marien sanovan niitä kolmeen kertaan; hänen
päänsä vaipui raskaana Marien syliin, kädet veltostuivat, erosivat
toisistaan ja putosivat hänen polvillensa. Tulen valossa näki Germain
pikku enkelinsä nukkuvan nuoren tytön sylissä; Marie oli kiertänyt
kätensä hänestä ympäri ja lämmitti huounnallaan hänen valkoista
tukkaansa; Marie oli itsekin vaipunut hartauteen, hän rukoili hiljaa
Katerinen sielun puolesta.
Germain tuli liikutetuksi ja mietiskeli, mitä hän sanoisi pikku
Marielle, lausuakseen ilmi sitä kunnioitusta ja kiitollisuutta,
kuin hän tunsi tyttöä kohtaan; mutta ei löytänyt mitään sanoja,
jotka olisivat vastanneet hänen ajatuksiansa. Hän lähestyi Marieta
suutelemaan poikaansa, jota tyttö yhä vielä piti sylissään, ja hänen
oli oikein vaikea irroittaa huuliansa pikku Petterinsä otsalta.
"Te suutelette häntä liian kiivaasti", sanoi Marie ja työnsi hiljaa
pois hänen päätänsä, "te herätätte hänet. Antakaa minun asettaa hänet
nukkumaan, koska hän kuitenkin jo jälleen näkee unta paratiisista."
Poika ei yhtään vastustellut, kun hänet laskettiin satulalle; mutta
ojentautuessaan vuohen nahalla, kysyi hän, makasiko hän hiirakon
seljässä. Sitte hän avasi suuret sinisilmänsä, piti niitä minuutin
verran auki, katsellen lehtiä, ja näytti näkevän unta valveillakin
taikka miettivän yhtä ajatusta, joka oli juurtunut hänen mieleensä
päivän kuluessa ja nyt muodostui selväksi unen lähestyessä. "Isä",
sanoi hän, "jos tahdot antaa minulle toisen äidin, niin tahdon minä
siksi pikku Marien."
Ja odottamatta vastausta ummisti hän silmänsä ja nukkui.