Suurten tammien alla.
"Olkaamme sitte kärsivälliset, Germain", sanoi pikku Marie. "Eihän
tässä ole mikään hätä tällä pikku kunnaalla. Sade ei pääse tammen
lehtien läpi, me saatamme tehdä tulen, maassa tuntuu olevan irtonaisia
risuja, jotka ovat kyllin kuivat, että palavat. Onhan teillä
tulineuvot, Germain, koska äsken polttelitte piippuanne?"
"Oli minulla! Tulukset olivat laukussa lintujen kanssa, jotka aioin
viedä tulevalle morsiamelleni, mutta tamma veitikka vei kaikki tyyni
kanssansa, jopa minun kappanikin, ja sen se nyt repii ihan turmiolle
puiden oksiin."
"Ei, Germain, satula, kappa ja laukku, kaikki ovat tuossa maassa
jalkainne juuressa. Hiirakko katkasi satulavyön ja pudotti lähtiessään
kaikki maahan."
"Oletpa ihan oikeassa! Jos nyt vain saamme kokoon kuivia puita, niin
voimme kuivaella ja lämmitellä itseämme."
"Kyllä niitä saadaan, ratiseehan kuivia oksia kaikkialla jaloissa;
mutta antakaahan ensin satula tänne."
"Mitä sinä sillä teet?"
"Se kelpaa sängyksi pojalle; ei, ei niin päin, kääntäkää alas suin;
ojassa makaa hän paremmin hiljaa ja se on vielä lämmin hevosen
seljästä. Pankaa nyt kiviä kummallekin puolelle tueksi, tuolla niitä
on."
"Missä? En minä näe mitään. Onko sinulla kissan silmät?"
"Vähän omiksi tarpeiksi; kas niin, nyt se pysyy hyvin. Antakaa
nyt kappanne, minä käärin hänen jalkansa siihen, ja sitte minun
kappani peitteeksi. Katsokaas, eikö hän makaa yhtä hyvin kuin omassa
sängyssään? Ja tunnustelkaa, miten lämmin hänellä on."
"Niin tuntuu olevan. Sinä näyt osaavan hoitaa lapsia, Marie."
"Eihän se ole mikään konsti. Etsikää nyt tuluksenne laukusta, minä
kokoan puita."
"Ei ne puut pala, liian tuoreet ne ovat."
"Te epäilette kaikkea, Germain. Ettekö sitte muista, miten paimenessa
ollessanne teitte tulen rankkasateessa?"
"Niin, sen tempun kyllä kaikki lapset osaavat, jotka käyvät paimenessa,
mutta minun piti ryhtyä kyntämään heti, kuin astumaan kykenin."
"Sen tähden te olettekin käsivarsiltanne vahvempi kuin kätevä. Nyt on
puut koossa; katsokaapas, eikö ne pala! Antakaa minulle tulukset ja
kouran täysi sanajalkoja. Kas niin, puhaltakaa nyt! Ette suinkaan ole
ahdashenkinen?"
"En tietääkseni", sanoi Germain ja puhalsi kuin pajapalkeet. Kohta
leimahteli liekki ensin punertavana ja nousi vähitellen yhä ylemmäksi
sinisinä kielinä tuuheain tammien alla, taistellen sumua vastaan ja
kuivaten ilman parin sylen laajuudelta.
"Nyt minä käyn istumaan poikasen viereen, ett'ei putoile kipunoita
hänen päällensä", sanoi nuori tyttö. "Te kootkaa enempi puita ja
hoitakaa tulta, Germain; tässä meille ei tule vilutautia eikä nuhaa,
sen minä takaan."
"Sinä olet tosiaankin viisas ja järkevä tyttö ja osaat tehdä tulta
kuin pikku noita. Minä aivan virkistyn ja saan takaisin rohkeuteni;
äsken kun olin läpimärkä polviin asti ja luulin saavani olla siten aina
päivän tuloon asti, tuntui se minusta hyvin pahalta."
"Ja kun ollaan pahalla tuulella, silloin ei keksitä mitään", vastasi
pikku Marie.
"Etkö sinä sitte koskaan ole tyytymätön?"
"En. Mitäpä siitä olisi apua?"
"No, tietysti siitä ei ole mitään apua, mutta mihinpä siitä pääsee, kun
on huolia. Totta tosiaan, niitä on sinullakin ollut, tyttö parka, sillä
eipä sinulla ole aina ollut varsin hauska."
"Onhan meillä ollut vastuksia, äidilläni ja minulla, mutta me emme ole
koskaan joutuneet toivottomuuteen."
"En minäkään joutuisi toviottomaksi minkäänlaisesta työstä, mutta köyhyys
minua kiusaisi, sillä minulta ei ole koskaan puuttunut mitään. Minä
pääsin rikkaaksi vaimoni kautta ja rikas minä olen vieläkin, ja sinä
pysyn niin kauan, kuin teen työtä siellä kotitalossa, ja sitä minä
toivottavasti teen aina. Mutta jokaisellahan pitää olla omat surunsa;
minä olen kärsinyt toisella tavalla."
"Niin, te kadotitte vaimonne, ja se on kyllä suuri suru."
"Eikö tosiaankin ole?"
"Ah, Germain, kyllä minä olen hyvin surrut häntä, hän oli niin hyvä.
Ei, älkäämme puhuko hänestä enää, muuten minulle tulee itku; tänään
pitääkin nyt kaikkein surujeni kaivautuman esiin."
"Niin, hän tosiaankin rakasti sinua suuresti, pikku Marie; hän piti
sangen paljon sinusta ja äidistäsi. Mitä nyt, itketkö? joutavia, pikku
ystävä, minä puolestani en tahdo itkeä."
"Ja kuitenkin itkette, Germain! Mikäpä häpeä olisikaan miehen itkeä
vaimovainajaansa? Älkää ollenkaan kainostelko, siitä surusta minä kyllä
otan osani."
"Sinulla on hyvä sydän, Marie, ja oikein tuntuu hyvältä itkeä yhdessä
sinun kanssasi. Mutta lämmittelehän jalkojasi sinäkin tulen luona!
Ovatpa sinunkin hameesi läpimärjät, tyttö parka. Minä käyn istumaan
pojan luo, niin saat sinä lämmitellä paremmin."
"Minulla on kyllin lämmin", sanoi Marie. "Jos tahdotte käydä istumaan,
niin vetäkää allenne nutun nurkkaa, minulla on kyllin hyvä näin."
"Kyllä tässä tosiaankin on varsin hyvä", sanoi Germain, istuutuen ihan
tytön viereen. "Minulla on vain vähän nälkä. Kello lienee yhdeksän
ja olenpa ponnistellut melkein liiaksi astuessa näillä kelvottomilla
teillä, niin että olen ihan väsyksissä. Eikö sinullakin ole nälkä,
Marie?"
"Minullako? Ei ollenkaan. En minä ole tottunut syömään kuten te neljä
kertaa päivässä, minä olen monesti käynyt levolle ilman illallista,
yksi kerta lisäksi ei merkitse mitään."
"Kas vain, sellaisesta vaimosta kuin sinä ei olisi suurta vaivaa, hänen
elatuksensa ei paljoa maksaisi", sanoi Germain hymyillen.
"En minä ole vaimo", vastasi Marie, ottamatta huomioon hänen
ajatuksiensa käännöstä. "Joko te näette unta?"
"Niin, luullakseni minä uneksin", vastasi Germain. "Nälkä ehkä
houkuttelee minua puhumaan sekavasti."
"Millainen ruoan palvelija te olette!" virkkoi Marie, hymyillen nyt
hän vuorostaan. "No, jos ette voi tulla toimeen viittä kuutta tuntia
syömättä, niin onhan teillä lintuja laukussanne ja tulta paistaa."
"Sepä oli hyvä ajatus, mutta entä lahja tulevalle apelleni?"
"Teillä on kuusi metsäkanaa ja jänis. Luullakseni ette toki tarvitse
niitä kaikkia yhdeksi veroksenne."
"Mutta paistaa täällä ilman varrasta ja muita neuvoja, siitähän ei tule
muuta kuin tuhkaa."
"Ei", vastusti pikku Marie, "minä kyllä paistan teille linnun tuhassa
ilman vähintäkään savun makua. Ettekö te ole koskaan pyytäneet kiuruja
ja paistaneet kivien välissä? Ah, tosiaankin, johan minä unhotin, että
te ette ole olleet paimenena. Kas niin, kynikää nyt tämä metsäkana. Ei
niin kovasti! Aivanhan te revitte siitä pois nahankin."
"Sinä voit kyniä toista, näyttääksesi, miten sitä tehdään."
"Aiotteko syödä kaksi? Kylläpä olette aika syömäri! — Kas niin, nyt ne
ovat kynityt ja minä paistan ne."
"Sinusta tulisi kunnon ruokakauppias sotaväelle, pikku Marie; mutta
pahaksi onneksi sinulla ei ole mitään lekkeriä, niin että minun
täytynee juoda vettä tästä suosta."
"Tahtoisitteko viiniä? Tai ehkä kahvia? Luuletteko nyt olevanne
markkinoilla lehtimajassa? Huutakaa kapakan isäntää: Belairin isäntä
tahtoo jotain juodaksensa!"
"Häijy tyttö, sinä pilkkaat minua. Etkö sinä joisi viiniä, jos sitä nyt
olisi tässä?"
"Minäkö? Joinhan minä tänä iltana viiniä teidän kanssanne Rebec-eukon
luona toisen kerran koko elämässäni. Mutta jos olette oikein hyvä, niin
minä annan teille melkein täyden pullon, ja hyvää viiniä se onkin."
"Vai niin, Marie, osaatko sinä tosiaankin loitsia?"
"Ettekö ollut niin tuhlaavainen, että pyysitte kaksi pulloa Rebec-eukon
luona? Te ja pikku poikanne joitte toisen, mutta minä vain hiukan
maistoin siitä, jonka otitte minua varten. Te kuitenkin maksoitte
molemmat ihan katsomatta."
"No, entä sitte?"
"Sitte minä pistin täyden pullon koriini, kun ajattelin, että te ja
pikku poikanne saattaisitte sitä tarvita tiellä, ja tässä se on."
"Sinä olet viisain tyttö, kuin minä olen koskaan tavannut. Ja
kuitenkin, lapsi parka, itkit ravintolasta lähtiessä! Vaan se ei
estänyt sinua ajattelemasta muita enemmän kuin itseäsi. Pikku Marie,
ken sinut nai, hän ei ole tyhmä."
"Niinpä luulen ja toivon, sillä enpä minä huolisikaan tyhmästä. Kas
niin, syökää nyt lintujanne, ne ovat paraiksi paistuneet, ja leivän
sijasta saatte tyytyä pähkinöihin."
"Mistä ihmeestä sinä olet niitäkin saanut?"
"Ei se ole mikään ihme! Koko matkan minä poimiskelin niitä puiden
oksista ohi ratsastaessa, niin että minulla oli taskut täynnä."
"Ja ovatko nekin paistetut?"
"Niinkö tyhmä ja ajattelematon minä olisin ollut, että olisin jättänyt
panematta ne tuleen heti, kuin tuli tehtiin? Niinhän aina tehdään
ulkona paimenessa."
"No niin, pikku Marie, nyt syömme illallista yhdessä! Sinun maljasi! ja
olkoon sinulla onnea saada hyvä mies, ihan sellainen, kuin itse toivot!
Millainen hänen pitäisi olla, kerropas se minulle!"
"Se ei ole helppo asia, Germain; minä en ole sitä vielä koskaan
ajatellut."
"Mitä, etkö koskaan!" ihmetteli Germain, aljettuaan syödä oikein
hyvällä halulla, mutta leikaten aina paraimmat palat ja tarjoten niitä
seurakumppanilleen, joka itsenäisesti pysyi niihin koskematta ja söi
ainoastaan muutamia pähkinöitä. "Sanopas, pikku Marie", jatkoi Germain,
huomattuaan, että tyttö ei aikonut vastata, "etkö vielä ole ollenkaan
ajatellut naimisiin menoa? Johan se ikä on sinulla."
"Ehkä, mutta minä olen liian köyhä. Tarvitaan vähintään sata ecu'tä
talouden ensi aluksi, ja sitä summaa kootakseni täytyy minun tehdä
työtä viisi tai kuusi vuotta."
"Tyttö parka, jospa appeni minulle lahjoittaisi ne rahat, niin minä
antaisin ne sinulle."
"Paljon kiitoksia, Germain. Mitäs sitte ihmiset sanoisivat minusta?"
"Mitäpä he voisivat sanoa? Tietäväthän he, että minä olen vanha enkä
voi naida sinua. Eipä koskaan voitaisi ajatella että minä... että
sinä..."
"Katsokaas, Germain, nyt herää poikanne", keskeytti pikku Marie.