V.

Suolla.

"Oh, tosiaankin", sanoi Germain, kun oli kuljettu muutamia askelia

eteen päin, "mitähän kotiväki ajattelee, kun tämä pikku vekkuli ei

palaakaan? Vanhukset tulevat levottomiksi ja rupeevat häntä etsimään."

"Sanokaa miehelle, joka hiekoittaa tietä tuolla ylhäällä, että otatte

Petterin kanssanne, ja pyytäkää häntä ilmoittamaan kotiväelle."

"Niin tosiaankin, Marie, sinä keksit keinoja kaikkeen! Minä en

muistanut, että Jeannie on tietä korjaamassa."

"Ja hänhän asuu aivan lähellä teitä, niin että hän kyllä toimittaa sen

asian."

Tavattuaan miehen päästi Germain tamman juoksemaan, ja pikku Petter oli

niin iloissaan, että ei heti huomannut olevansa vielä päivällisettä.

Mutta täristessä hevosen seljässä hän tunsi, miten tyhjä hänen vatsansa

oli, ja alkoi hetkisen kuluttua kalveta, haukotella ja valittaa, miten

hirveän nälkä hänellä oli.

"Kas niin, nyt se alkaa", sanoi Germain. "Kyllä minä tiesin, että ei

pitkällekään päästä ennen kuin tämä herra alkaa parkua nälkää."

"Minulla on jano myöskin", sanoi pikku Petter.

"No, sitte pysähdymme Corlayhin Rebec-eukon kapakkaan Aamuruskoon.

Kaunis kyltti, mutta huono paikka. Sinä, Marie, juot myöskin lasin

viiniä."

"Ei, ei, minä en tarvitse mitään", sanoi hän; "minä pidän hevosta

sill'aikaa, kuin viivytte siellä pojan kanssa."

"Ah, nyt johtuu mieleeni: sinähän, hyvä tyttö, annoit aamiaisleipäsi

Petterille tänä aamuna etkä ole vielä syönyt mitään koko päivänä;

meilläkin sinä vain itkit etkä huolinut päivällisestä."

"Ei minulla ole nälkä, siksi on mieleni liian suruinen; minä vakuutan,

ei minulla nytkään ole yhtään halua syömään."

"Sitte sinun täytyy pakottaa itseäsi, hyvä ystävä; muuten tulet

sairaaksi. Meillä on pitkä matka edessä eikä sovi tulla perille

nälkäisenä, niin että täytyy pyytää ruokaa ennen, kuin ehtii

kunnollisesti tervehtiäkään. Minä itse näytän hyvää esimerkkiä, vaikka

ei minullakaan ole mitään ruoan halua; mutta kyllä se tulee, sillä enpä

minäkään ole syönyt päivällistä, kun oikein muistan. Minä näin teidän

itkevän, sinun ja äitisi, ja se saattoi minutkin pahoilleni. Kas niin,

nyt minä sidon hiirakon kiinni; tule alas, minä tahdon."

He astuivat kaikki kolme Rebec-eukon kapakkahuoneesen, ja vähemmässä

kuin neljännestunnissa toimitti lihava, ontuva mummo heille

houkuttelevan pannukakun, ruisleipää ja valkoista viiniä.

Talonpojat syövät hitaasti ja koko tunti kului ennen kuin pikku Petter

tyytyi ja Germain saattoi ajatella matkalle lähtöä. Pikku Marie alussa

söi ainoastaan Germainin mieliksi, mutta sitte kasvoi nälkä vähitellen,

sillä eipä kuudentoista vuoden ijässä voida kauan paastota ja raitis

ilma tekee tehtävänsä. Ystävälliset sanat, joita Germain koetti

keksiä, lohduttaakseen ja virkistääkseen häntä, vaikuttivat myöskin.

Marie koetti vakuuttaa itselleen, että piankin seitsemän kuukautta

kuluu, ja ajatella, miten iloista sitte on palata omaan kylään, koska

Maurice ja Germain yksimielisesti lupasivat ottaa hänet palvelukseensa.

Mutta kun hän alkoi vilkastua ja puhella pikku Petterin kanssa,

johtui Germainille pahaksi onneksi mieleen näyttää tytölle ravintolan

ikkunasta kaunista näköalaa avaraan laaksoon päin, joka kokonaan

näkyy tästä korkeasta paikasta ja on niin vihreänä, hedelmällisenä

ja viehättävänä tauluna tuossa ihan edessä. Marie katsahti ja kysyi,

näkyivätkö myöskin Belairin talot.

"Tietysti", sanoi Germain, "sekä meidän talomme että sinunkin

kotimökkisi. Katso, tuo pieni, harmaa pilkku lähellä Godardin suurta

poppelia, kellotapulin alapuolella."

"Jo minä näen", sanoi tyttö ja alkoi itkeä.

"Oh, miten tyhmä olen, kun houkuttelen sinua ajattelemaan tuota!" sanoi

Germain. "Tänään minä en tee muuta kuin tyhmyyksiä. Kas niin, Marie,

lähtekäämme nyt matkalle, päivät ovat lyhyet ja tunnin kuluttua, kun

kuu nousee, ei ole suinkaan lämmin."

He lähtivät taas matkaan, ratsastivat suurta kanervakangasta, ja kun

Germain ei huomannut kovin kiirehtiä hiirakkoa, että tyttö ja lapsi

eivät väsyisi liian kovasta tärisemisestä, ehti aurinko laskeutua

ennen, kuin he poikkesivat maantieltä metsään.

Germain tiesi tien aina Mangieriin asti, mutta hän ajatteli olevan

suoremman ratsastaa Preslen ohitse, jota' tietä hän ei tavallisesti

käyttänyt markkinoilla käydessään. Siinä hän pettyi ja kulutti vielä

vähän aikaa turhaan ennen kuin saapui metsään, eikä hän sittekään

osunut oikealle paikalle; mutta huomaamatta sitä ratsasti hän yhä pois

päin Fourchesta, paljon ylemmäksi Ardentea kohti. Häntä esti ottamasta

selkoa, missä oikeastaan oltiin, sumu, joka oli alkanut nousta pimeän

tultua, tuo kesäinen sumu, jonka valkoinen kuutamo tekee vielä

petollisemmaksi. Suurista vesiropakoista, joita oli aukeilla paikoilla

metsässä, nousi niin sakeita höyryjä, että itse ropakoita huomattiin

ainoastaan hiirakon kavioiden pulskeesta ja ja siitä, että hänen oli

vaikea vetää jalkojaan ylös mudasta.

Kun viimeinkin päästiin leveälle ja suoralle tielle ja Germain metsän

laidassa koetti tarkastella, missä oltiin, huomasi hän piankin

ajelleensa eksyksissä, sillä Maurice oli kotona sanonut, että metsästä

päästessä piti olla hyvin jyrkkä alamäki ja sen alla suuri niitty

sekä joki kahdesti yli kaalatettava. Olipa ukko kehoittanut häntä

olemaan varovainen jokeen ajaessaan, sillä alkusyksystä oli satanut

paljon ja vettä saattoi joessa olla enempikin. Huomattuaan, että tässä

ei ollut mäkeä, ei niittyä eikä jokea, vaan paljas alanko, sileä ja

valkoinen kuin lumilakeus, pysähtyi Germain etsimään jotakin taloa tai

odottelemaan jotakuta jalkamiestä, mutta eipä näkynyt mitään, josta

olisi saanut vähänkään selkoa. Viimein hän kääntyi samaa tietä takaisin

metsään, mutta sumu tiheni yhä enemmän; jo oli kuukin kokonaan sen

peitossa ja tie oli hyvin huono ja kuoppainen. Kahdesti oli hiirakko

vähällä kaatua, raskaan taakkansa alla alkoi se vähän tuskistua, ja

vaikka se kyllä vielä näkikin itse kartella puita, ei se arvannut

kiertää paksuja oksia, jotka ulottuivat poikki tien ratsastajain

päiden tasalla ja tuottivat heille suuria vaaroja. Germainilta putosi

hattu eräässä kolauksessa ja hänen oli hyvin vaikea löytää sitä. Pikku

Petter oli nukkunut, niin että hän oli raskas kuin säkki ja niin pahana

vastuksena isänsä käsille, että hän ei osannut ohjata hevosta eikä

kunnolla hoitaa poikaa.

"Luulenpa, että meidät on lumottu", sanoi Germain pysähtyen. "Eihän

tämä metsä ole niin suuri, että tähän voisi eksyä muuten kuin

juovuksissa, ja nyt olemme kuitenkin kulkeneet vähintään kaksi tuntia,

pääsemättä, ulos. Hiirakko mietiskelee vain yhtä asiaa, kotiin menoa,

ja hän se minua narrailee. Jos tahtoisimme ratsastaa kotiin, niin olisi

paras antaa hänen mennä mieliään myöten. Mutta kun nyt ehkä olemme

muutaman askeleen päässä sieltä, johon aioimmekin yöksi, niin hulluthan

olisimme, jos tyhjin toimin palaisimme niin pitkän matkan. Mutta minä

tosiaan en tiedä mitä tehdä. Ei näy taivasta eikä maata, ja minä

pelkään, että poika vilustuu, jos viivymme vielä kauan tässä kirotussa

sumussa, taikka me muserramme hänet kuoliaaksi painollamme, jos hevonen

kompastuu nenälleen."

"Turha on enää ponnistella", sanoi pikku Marie. "Laskeutukaamme maahan,

Germain; antakaa poika minulle, kyllä minä jaksan kantaa hänet

varsin hyvin, ja minä voin paremmin estää kappaa lipumasta pois hänen

ympäriltänsä, niin että hän jäisi paljaaksi. Te saatatte taluttaa

hevosta, ja me näemme ehkä paremmin, kun tulemme lähemmäksi maata."

Tästä keinosta oli se ainoa etu, että ei tarvinnut peljätä putoamista

hevosen seljästä; sillä muuten sumu oli vielä sakeampaa alhaalla, se

hiipi pitkin kosteata maata ja näytti ikään kuin takertuvan siihen

kiinni. Heidän oli vaikea astua, ja kohta he niin väsyivät, että

pysähtyivät, kun viimeinkin tapasivat kuivan paikan suurten tammien

alla. Pikku Marie oli läpimärkänä hiestä, mutta ei valittanut eikä

ollut vähintäkään levoton; muistellen ainoastaan poikaa istahti hän

hiekalle ja asetti hänet polvilleen. Germain tarkasteli seutua,

sidottuaan hiirakon ohjistaan puuhun.

Mutta hiirakko, ollen ihan kyllästynyt tähän matkaan, tempasihe niin

voimakkaasti irti, että satulavyö samalla katkesi, potkasi jäähyväsiksi

takajaloillaan ilmaa puolikymmentä kertaa, niin että kaviot nousivat

korkeammalle päätä, ja nelisti pois metsään, osoittaen selvästi, että

hän ei tarvinnut ketään neuvomaan tietä.

"Kas niin", sanoi Germain, koetettuaan turhaan saada kiinni hepoa,

"nyt olemme jalkapatikassa, eikä nyt olisi mitään hyötyä oikeasta

tiestäkään, sillä mitenpä me pääsisimme joen yli? Kun tiet täällä

metsässäkin ovat näin vesiset, niin ihan varmaan on koko niitty veden

alla, emmekä me löydä toisia ylimenopaikkoja. Meidän täytyy siis

odottaa, kunnes sumu haihtuu; tuskinpa se enää kestää kahta tuntia

kauemmin. Kun rupeamme näkemään, menemme lähimpään taloon metsän

laitaan, mutta nyt emme pääse tästä mihinkään, sillä edessämme on, mitä

lieneekään, ja takanamme... niin, kukapa sen tietää; en arvaa edes,

mistä päin olemme tulleetkaan."