IV.

Pikku Petter.

Hiirakko oli nuori, kaunis ja vahva hepo. Se kantoi vaivatta

kaksoistaakkaansa, liputti korviaan ja puri kuolaimia, sillä vilkas

luonto sillä muhkealla elukalla oli. Laitumen ohi mennessä huomasi

se emänsä, vanhan hiirakon ja hirnui hänelle jäähyväsiksi. Emä tuli

aidan luo, helisteli liekavitjojansa, koetti nelistää pitkin piennarta

nuoren hiirakon jäljestä, mutta nähden hänen lähtevän juoksemaan hyvää,

vauhtia hirnahti emä vuorostaan ja pysähtyi levottomana, turpa ilmassa

ja suu täynnä ruohoa, joka unohtui pureksimatta.

"Tuo hepo parka tuntee aina sikiönsä", sanoi Germain, haihduttaakseen

Marien surua. "Siitä johtuu mieleeni, että minä en sanonut jäähyväsiä

pikku Petterille ennen lähtöäni. Se häijy poika missä lienee ollutkaan.

Eilisiltana hän kiusasi minua lupaamaan ottaa hänet kanssani ja itki

koko tunnin levolle käytyänsä. Tänä aamuna hän myöskin kaikin tavoin

koetti houkutella. On se aika viekas ja teeskentelevä veitikka! Mutta

nähtyään, että siitä ei tullut mitään, pahastui hän ja juoksi tiehensä,

enkä minä sitte ole nähnyt häntä koko päivänä."

"Minä näin hänet", sanoi Marie, koettaen niellä kyyneliänsä. "Hän

juoksi Soulasin lasten kanssa metsänhakkuukselle, ja jo arvasinkin

hänen olleen kauan poissa, koska hän ahmimalla söi marjoja. Minä annoin

hänelle aamiaisleipäni ja hän sanoi: 'Kiitos, hyvä Marie; kun tulet

meille, annan minä kakkuja.' Onpa teillä oikein kelpo poika, Germain!"

"Niin, hyvä poika hän on, enkä minä oikein tiedä, mitä minä saisinkaan

tehdyksi hänen hyväksensä. Jos hänen mummollaan ei olisi enempi

ymmärrystä kuin minulla, minä en suinkaan olisi voinut olla ottamatta

häntä kanssani, kun näin hänen itkevän niin katkerasti ja olevan niin

pahoillaan."

"No, miksi ette sitte ottaneet häntä? Eihän hänestä olisi ollut teille

mitään vastusta, hän kun on niin hiljainen ja kiltti, kun tehdään hänen

mielensä mukaan."

"Ehkäpä ei olisi ollut sopiva ottaa häntä mukaan sinne, johon olen

matkalla. Niin ainakin appeni ajatteli. Minun mielestäni olisi juuri

ollut sopiva nähdä, miten lapsi olisi otettu vastaan, ja mitäpä he

muuta olisivat voineet olla kuin ystävälliset hänelle. Mutta kotiväki

sanoi, että aluksi ei pidä näytellä juuri sitä, josta voi tulla

vastusta vaimolle. Vaan mitä varten minä oikeastaan puhelenkaan tätä

sinulle, pikku Marie; ethän sinä käsitä sitä ollenkaan."

"Käsitän kyllä, Germain; tiedän minä, että te olette matkalla kosimaan.

Äiti kertoi sen ja sanoi, että minä en saa puhua sitä kellekään, en

kotona, teillä enkä siellä, johon tulen, ja te saatatte olla huoletta,

en minä puhu sanaakaan."

"Siinä teetkin oikein, sillä ei asia vielä ole päätetty; ehkäpä aiottu

morsian ei huolikaan minusta."

"Toivoaksemme hän kyllä huolii. Miksikäpä hän ei huolisi?"

"Kuka tietää? Minulla on kolme lasta ja se on ikävää vaimolle, joka ei

ole heidän äitinsä."

"Se on totta, mutta teidän lapsenne eivät ole kuten muiden."

"Mitenkä niin?"

"Ne ovat kauniit kuin pikku enkelit ja niin hyvin kasvatetut, että

siivompia lapsia ei ole missään."

"Niin, mutta Sylvain ei ole niinkään helppo hoidella."

"No, se poika on niin pieni! Tietysti hän vielä on vallaton, mutta hän

on niin ymmärtäväinen."

"On hän viisas poika ja niin rohkea sitte. Ei hän pelkää lehmiä eikä

härkiä, ja jos annettaisiin hänen tehdä mielensä mukaan, niin kyllä hän

jo kipuaisi hevosen selkään kuten vanhinkin."

"Jos minä olisin ollut teidän sijassanne, olisin minä ottanut vanhimman

kanssani. Se olisi varmaan vaikuttanut, että morsian olisi heti

mieltynyt teihin, kun teillä on niin kaunis poika."

"Niin, jos hän rakastaa lapsia, mutta jospa hän ei heistä huolikaan."

"Kukahan vaimo ei rakastaisi lapsia?"

"No, ei niitä monta luullakseni ole sellaisia, mutta on niitä joku, ja

siitä minä juuri olen levoton."

"Ettekö te sitte ollenkaan tunne häntä?"

"En; yhtä vähän kuin sinä, ja pelkäänpä, että en paremmin opi tuntemaan

häntä sittekään, kuin näen hänet. Minä en ole epäluuloinen; kun minulle

puhutaan ystävällisesti, luotan minä sanoihin; mutta olenpa saanut

monestikin katua sitä, sillä puhua ja tehdä ei ole yhtä helppoa."

"Häntä sanotaan hyvin hyväksi ihmiseksi."

"Kuka sitä sanoo? Minun appeniko?"

"Niin, teidän appenne."

"Se on kyllä hyvä, se, mutta eipä hänkään tunne häntä."

"No, kohtahan saatte nähdä hänet ja tarkastella häntä, ja toivottavasti

ette erehdy."

"Kuulepas, pikku Marie, sinä voisit tehdä minulle suuren palveluksen,

jos vähän katsahtaisit Fourchen taloa etkä menisi suoraa tietä

Ormeauxiin; sinä olet viisas tyttö, sinä olet aina osoittanut

ymmärtäväsi kaikkia asioita ja tarkkaavasi kaikkea. Jos sinä huomaat

jotakin, joka mielestäsi ansaitsee ajatella, niin voithan sanoa sen

minulle kahden kesken."

"Ei, Germain, sitä minä en tee! Minä pelkään, että erehtyisin sanomaan

jotakin, jonka ei pitäisi tulla tietyksi, ja jos varomaton sana

saattaisi teidät luopumaan tästä avioliiton puuhasta, niin teidän

appivanhempanne suuttuisivat minuun ja minulla on kyllin paljo ikävää

ennestäänkin, hankkimatta rakkaalle äidilleni vielä lisää ikävyyksiä."

Heidän näin puhuessaan hörkisti hiirakko korviaan, hypähti vähän

syrjään ja lähestyi sitte heti jälleen pensasaitaa, jossa jokin esine,

jota se jo alkoi tunnustella tutuksi, oli ensin pelottanut sitä.

Germain katsahti pensaihin päin ja huomasi ojassa äsken hakatun, paksun

tammen vielä tuoreiden lehtien alla jotakin pikku lampaan näköistä.

"Se on eksynyt elukka", sanoi hän, "taikka kuollut, koska se ei liiku.

Ehkäpä joku etsii sitä; katsokaamme tarkemmin."

"Ei se ole mikään elukka!" huudahti Marie, "vaan makaava lapsi; teidän

pikku Petterinnehän se on!"

"Katsopas vain!" ihmetteli Germain laskeutuen'maahan. "Niin, tuo pikku

veitikka makaa täällä niin kaukana kotoa ja ojassa, jossa käärme

saattaisi purra häntä."

Hän nosti lapsen ylös, ja poika avaten silmänsä hymyili hänelle, kiersi

kätensä hänelle kaulaan ja sanoi: "hyvä isä, pääsenkö minä mukaan?"

"Kas niin, samaa vanhaa virttä! Mitä sinä täällä teet, paha poika?"

"Minä odotin sinua ajamaan tästä ohitse", sanoi lapsi, "ja katselin

pitkin tietä niin kauan, että viimein nukuin."

"Jospa minä nyt olisin ratsastanut ohitse, näkemättä sinua, olisit sinä

jäänyt tänne koko yöksi ja sudet olisivat syöneet sinut."

"Kyllä minä tiesin, että sinä näet minut", vastasi pikku Petter ihan

luottavasti.

"Kas niin, suutele nyt minua, Petter, sano hyvästi ja palaa heti

kotiin, jos et tahdo jäädä illallisetta."

"Enkö minä sitte pääse teidän kanssanne?" valitti poikanen ja alkoi

hieroa silmiään, näyttääkseen, että hän aikoi itkeä.

"Tiedäthän, että ukko ja mummo eivät tahdo", vastusti Germain, ottaen

tuekseen vanhusten vallan ja samalla myöntäen, että hänen oma valtansa

ei ollut juuri luotettava.

Mutta poika ei huolinut mistään. Hän alkoi itkeä tosissaan ja sanoi,

että kun isä otti pikku Marien kanssansa, niin saattoi hänkin päästä

yhtä hyvin. Siihen hänelle vastattiin, että heidän täytyy matkustaa

suurten metsien läpi, joissa on paljon suuria petoja, jotka syövät

pikku lapsia; että hiirakko ei tahdo kantaa kolmea henkeä, kuten hepo

oli ilmaissut jo ennen lähtöä ja että siellä jonne he olivat matkalla,

ei ollut makuupaikkaa eikä illallista sellaisille pikku ihmisille.

Nämä pätevät syyt eivät vähääkään vakuuttaneet pikku Petteriä; hän

heittäytyi nurmikolle, vierettelihe siinä huutaen, että isänsä ei enää

huolinut hänestä ja että hän, jos häntä ei oteta mukaan, ei mene kotiin

koko päivänä eikä yönä.

Germainin isänsydän oli yhtä hellä ja heikko kuin naisen. Hänen

vaimonsa kuolema, pikku lasten hoito, josta hänen oli täytynyt yksinään

pitää huolta, sekä tieto, että nämä äidittömät lapsi raukat tarvitsivat

paljon rakkautta, ne asiat kaikki olivat kukin osaltansa tehneet häntä

sellaiseksi. Hän mielessään kesti ankaraa taistelua, sitä kovempaa,

kuin hän häpesi heikkouttansa ja koetti salata neuvottomuuttansa pikku

Marielta; hänelle nousi hiki otsaan ja silmät punastuivat, josta

näkyi, että itku oli hänelläkin lähellä. Viimein hän koetti pahastua;

mutta kääntyessään pikku Marieen päin, ikään kuin näyttääkseen

järkähtämättömyyttänsä hänelle, huomasi hän tytönkin itkevän, ja

silloin hänen oli mahdoton pysyä vakavana, vaikka hän vielä torui

Petteriä ja itsekseen pahoitteli.

"Te tosiaankin olette kovasydämminen", sanoi pikku Marie viimein,

"minä puolestani en koskaan voisi tuolla tavalla vastustaa lapsen

mielitekoa, joka itkee niin katkerasti. Germain, ottakaat hänet

kanssanne. Kyllä teidän hevosenne on tottunut kantamaan kaksi henkeä

ja lapsen; ratsastavathan teidän lankonne ja hänen vaimonsa, joka on

paljon suurempi minua, toripäivinä kaupunkiin poikansa kanssa juuri

tämän hiirakon seljässä. Ottakaa hänet eteenne satulaan; ja muuten minä

mieluisemmin astunkin jalkaisin, kuin tuotan poikaselle pahaa mieltä."

"Ei sinun tarvitse astua", vastasi Germain, kiihkoisesti haluten

taipumisen tilaisuutta. "Hiirakko on vahva hepo ja jaksaisi kantaa

vaikka vielä kaksi lisäksi, jos vain olisi tilaa seljässä. Mutta miten

me tulemme toimeen lapsen kanssa siellä? Hänelle tulee vilu ja nälkä ja

kuka hoitaa häntä tänä iltana ja huomenna ja panee hänet maata, pesee

ja pukee hänet? Minä en uskalla vaivata naista, jota en vielä tunnekaan

ja joka ehkä arvelisi, että minä kohtelen häntä liian vapaasti ensi

alusta saakka."

"Siitähän opitte häntä heti tuntemaan, onko hän ystävällinen vaiko

tyytymätön; se on paras keino. Ja muuten, jos hän ei huoli teidän

Petteristänne, niin kyllä minä pidän hänestä huolen. Minä tulen

Fourcheen, puen Petterille ylle ja otan hänet kanssani laitumelle

huomenna. Minä huvittelen häntä koko päivän ja katson, ett'ei häneltä

puutu mitään."

"Hän väsyttäisi sinut, tyttö parka, ja olisi vain vastuksena. Koko

päivä on pitkä aika."

"Päin vastoin hänestä on minulle huvia ja iloa ensimmäisenä päivänä

vieraassa seudussa. Minä siten ajattelen, että olenkin vielä kotona."

Kun poika näki, että pikku Marie puolusti häntä, tarttui hän tytön

hameesen ja piti siitä niin kovasti kiinni, että täytyi väkisin kiskoa

hänet irti. Huomattuaan, että isä viimein taipui, otti Petter Marien

käden omiin päivettyneihin pikku käsiinsä ja suuteli sitä ilosta

hyppien sekä veti hänet hiirakon luo maltittoman kiihkeästi, kuten

lapsilla on tapana.

"Kas niin", sanoi tyttö ja nosti hänet ylös, "nyt meidän pitää

rauhoittaa tätä pikku sydäntä, joka hyppii kuin lintunen, ja jos

sinusta tuntuu kylmältä, kun tulee pimeä, niin sano vain minulle, pikku

Petter, minä käärin kappani sinun ympärillesi. Suutele nyt isääsi

ja pyydä anteeksi, että olit häijy. Sano, että sitä ei koskaan enää

tapahdu, ei koskaan, kuuletko?"

"Tietysti sitä ei tapahdu, jos minä vain aina annan pojan tahdon

tapahtua", sanoi Germain, pyyhkien nenäliinallaan pienokaisen silmiä.

"Sinä, Marie, aivan hemmoittelet turmiolle tämän pikku huimapään. Sinä

olet tosiaankin oikein kelpo tyttö, pikku Marie. Minä en käsitä, miksi

sinä et ruvennut kesällä meille paimeneksi. Sinä olisit hoidellut minun

lapsiani ja minä olisin mieluisemmin maksanut sinulle hyvän palkan

heidän katsomisestaan kuin tällä tavalla matkustanut hankkimaan vaimoa,

joka ehkä katsoo tekevänsä minulle erittäin hyvän työn, jos ei heitä

ihan ilmeisesti inhoa."

"Ei pidä katsella kaikkea noin mustalta puolen", vastasi pikku

Marie, pitäen hevosen ohjia sill'aikaa, kuin Germain nosti poikansa

vuohennahalla päällystettyyn, leveään satulaan. "Jos vaimonne ei huoli

lapsista, niin saattehan ottaa minut palvelukseenne tulevana vuonna, ja

sitte olkaa huoletta, minä huvittelen lapsia niin hyvin, että he eivät

mitään huomaa."