* * * * *
Tähän aikaan kaikki puhuvat. Jokaisella näyttää olevan jotain
merkillistä sanottavaa. Ihmiskunta on kiusaantunut liian paljoista
itsetunnustuksista. Miksi siis ihmiskunnan tuskaa lisätä? Miksi taas
paljastaa uusi tuskan elämä?
Sitä olen ajatellut, ja olen vaijennut. Mutta omatuntoni ei suo minulle
rauhaa. Se vaatii minulta uhria. Se vaatii minulta syyn sovitusta.
Enkö voi sovittaa rikostani elämäni työllä? Enkö voi tyynnyttää
omaatuntoani tekemällä hyvää, täyttämällä velvollisuuteni? Enkö voi
silloin vaijeta, kun elämäni toiminta puolestani puhuu?
Mutta omatuntoni ei vaikene. Se kolkuttaa yhä kovemmin. Se vaatii minua
uhraamaan, uhraamaan oman itseni.
Ja sen vaatimuksesta olen nyt päättänyt kertoa elämäni ihmiskunnalle,
olen päättänyt paljastaa kaiken, mikä on piilossa ollut.
Tunnustukseni on samalla rukous, rukous kaikkien onnetonten ja kärsivien
puolesta.
Armahtakaa heitä!
Ensimäinen muisto varhaisimmasta lapsuudestani on seuraava: Makasin
kätkyessä tuvan perällä lähellä karsinaikkunata. Katselin mustia orsia
ja niiden päällä riippuvia tuoreita heiniä ja kuuntelin kärpästen
surinata. Silloin avattiin tuvan ovi ja sisään astui vieras
vaimoihminen. En ollut häntä koskaan ennen nähnyt. Hän jätti nyyttinsä
penkille ja tuli kätkyeni luo. Sanomaton pelko valtasi minut. Kuoleman
pelko. Parkasin itkemään.
Hän kumartui ylitseni, veti piikkopaitani suoraksi, kohotti minua
ylemmäs tyynylle, peitti rievuilla jalkani ja sanoi: »No, no! Kun ovat
heittäneet kummin piian kärpästen syötäväksi!»
Rupesin häntä katselemaan ja pidin jalkani ja käteni aivan hiljaa. Hän
ei ollut äidin näköinen; hänellä oli musta tukka, melkein yhtä musta
kuin pirtin orsi. Jalallaan liikutti hän kätkyttäni hiljoilleen.
Vähän ajan perästä hän nousi, meni katsomaan pihalasista ja istui sinne
pöydän päähän. Minulle tuli äitiä syvä ikävä. Aloin hiljaa itkeä;
potkin rievut jaloiltani; kun eivät ne tahtoneet poistua, parkasin
kovaan itkuun.
Vieras tuli luokseni ja alkoi kädellään kiivaasti heiluttaa kätkyttä.
»Tuu, tuu, tuu, tuu! Ole hiljaa! Äiti tulee kohta!»
Mutta minä huusin yhä kovemmin. Pelkäsin, ettei äiti enää tulekaan.
Pelkäsin, että tuo vieras jää äidin sijaan. Ja kuta enemmän vieras
koetti minua tyynnyttää, sitä katkerammin tunsin äidinkaipuun.
Jo kuulin äidin askeleita porstuassa. Pirtin ovi lensi auki ja äiti
sanoi: »Herra Jumala! Mikä sille lapselle tuli. Ei se ole koskaan tuolla
tavalla huutanut!»
Herkesin heti itkemästä, kun äiti nosti minut syliinsä ja painoi
rintaansa vastaan. Siinä oli niin hyvä olla; ei tarvinnut mitään pelätä;
eikä ollut puutetta mistään.
* * * * *
Eräänä päivänä kääri äiti minut ison piikkolakanan sisään ja kantoi
sylissään tuvasta ulos ja alas mäkeä rantaan päin. En voinut nähdä
mitään lakanan sisästä. Koetin ponnistella nähdäkseni, mutta äiti
puristi minua lujemmin rintaansa vasten. Minun teki mieli itkeä, kun en
nähnyt. Ensi kerran teki äiti minulle pahaa. Olin juuri itkuani
alottamassa, kun tulimme perille -- saunaan. Äiti avasi lakanakäärön ja
pani minut lämpimän saunan penkille. Kitku pisti silmiini, enkä aluksi
mitään nähnyt. Mutta hetken perästä näin äidin hääräilevän saunassa ja
veljeni juoksevan ylös lauteille. Pian riisui äiti minutkin ja vei
sylissään yhä kuumempaan ylös. Pimeä siellä oli, aivan pimeä. Minua
peloitti; luulin joka hetki putoavani. Olisin ruvennut itkemään, jollen
olisi ollut äidin sylissä. Mutta lujasti nojasin koko ruumiini painolla
äidin viileään ruumiiseen. Kauheata oli, kun äiti rupesi siellä minua
pesemään; päätä hän pesi, ja silmiä ja korvia. Saippua ja vesi meni
silmiin ja korviin; luulin tukehtuvani. Mutta pian oli kaikki ohitse.
Aloin nähdä jo paremmin siellä ylhäällä. Näin veljeni, joka istui
toisella penkillä ja heitteli vettä äidin ja minun päälle.
Veljeni meni nyt alas ja ylhäällä alkoi tulla hirvittävä kuumuus. Äiti
löi minua kuumalla vastalla. Se teki kipeää, mutta ei kestänyt kauan.
Pian tuli veljeni ylös ja otti minut äidin sylistä. Parahdin itkemään,
sillä pelkäsin putoavani. Mutta kauniisti vei hän minut piikkolakanan
päälle penkille.
Pihaan mennessä sain katsella ympärilleni ja minun oli hyvä olla. Äiti
nauroi ja pani minut olkapäätään vasten, että voin nähdä hänen olkansa
yli. Pientarella oli keltakukkia; veljeni otti niistä yhden käteensä.
Olisin sen tahtonut, mutta veljeni ei antanut.
Tupaan tultua pani äiti minun päälleni kauniin, valkoisen paidan.
Minulla ei ollut koskaan ennen ollut niin kaunista paitaa. Äiti sanoi:
»Pannaan lapselle kummin antama paita päälle!» -- Kummi oli minusta
siitä päivästä aikain jotain ihmeellistä; se oli jonkinlainen onnen ja
ilontuoja.
Makasin kätkyessä ja katselin hämärtyvää pirttiä; ylhäällä oli paksu
orsi, jonka päällä oli lautoja ja hirsiä; muutamia heinänkorsia riippui
lautojen välistä. Olisin tahtonut nyhtää ne alas, mutta ne olivat niin
korkealla; en ylettynyt.
Äidin askeleet kuuluivat porstuvasta ja isän ääni pihasta. Minun oli
niin hyvä olla.
Olin jo oppinut kävelemään; kuljin ympäri tuvassa ja varsinkin
rikkosopella oli hauska leikkiä. Siellä oli lastuja, kaarnanpalasia ja
tuohensirpaleita. Kukin niistä oli erinäköinen ja erilainen; muutamat
olivat kovia, muutamat pehmeitä, toiset pitkiä, toiset lyhyviä.
Kun veljeni vuoleskeli, istuin lattialla ja kokosin lastuja sylini
täyteen. Ne olivat niin kauniita ja puhtaita. Mutta kun veljeni herkesi
vuolemasta, sieppasi hän lastut minun sylistäni, heitti ne hiilillään
olevaan uuniin, otti sitten minua käsistä ja tanssitti lattialla. Se ei
ollut minusta hauskaa. Rupesin itkemään ja löin häntä. Hän nauroi,
tukisti minua ja tuuppasi minut kumoon.
Äiti tuli samassa sisään, sivalsi veljeäni käsivarresta, löi häntä
takapuoleen ja työnsi ovesta pihalle. Sitten nosti äiti minut lattialta,
puisteli mekkoni, silitteli pääni ja otti minut syliinsä.
»Äidin tytöllekö ne tekevät pahaa? So, so, älä itke, älä itke!»
Äiti oli minusta parhain maailmassa. Koko elämä oli niin rauhallista ja
onnellista hänen turvissaan.
* * * * *
Ennenkuin vielä opin kunnollisesti puhumaan, olin kerran sairaana.
Makasin vuoroon kätkyessä ja vuoroon äidin sängyssä, johon äiti minut
joskus nosti. Olin niin sairas, että en voinut päätäni sängystä
kohottaa, en voinut syödä mitään, enkä juoda, muuta kuin vettä. Makasin
usein pitkät ajat horroksissa, mutta aina kun heräsin, kysyin äitiä.
Äiti istui minun vuoteeni luona minkä voi. Mutta usein hänen täytyi
kulkea askareillansa navetassa tahi kodassa. Äidin poissa ollessa oli
veljeni aina luonani. Huomasin, että tämä toimi oli vastenmielistä
hänelle. -- Kerran oli minulla kova jano ja pyysin häneltä vettä. Hän
toi sitä kauhalla porstuassa olevasta saavista. Kun hän juotti minua,
tuuppasi hän kauhaa huuliani vasten, niin että alahuulesta rupesi
vuotamaan verta. Olisin tahtonut lyödä häntä, mutta en jaksanut. En
myöskään uskaltanut äidille kertoa tätä tapausta, sillä pelkäsin veljeni
kostavan minulle.
Tautini kesti kauan ja monta kertaa luultiin minun jo kuolevan. Äitini
hoiti minua hellästi ja rakkaasti, mutta veljeni minua puoleksi vihasi.
Kerran kun itkin tuskiani, enkä lakannut hänen kiellostaan, otti hän
vasemman käteni, tarttui pikkusormeeni ja väänsi sitä sivullepäin, niin
että kynsi repesi paikoiltaan ja veri purskahti esiin.
Minä kauhistuin ja hyppäsin pelosta pystyyn, vaikka olinkin kuoleman
sairas. Senjälkeen rukoilin hartaasti Jumalata, että Hän minut
parantaisi. Ja Jumala kuulikin rukoukseni. Kaikkien ihmeeksi aloin
vähitellen parantua. Ja ennen kuin uusi kesä joutui ja puihin lehti
puhkesi, olin minä jo iloinen ja terve.
* * * * *
Kesällä minulla oli hauskaa. Aamusta iltaan olin ulkona pihamaalla.
Joskus juoksin saunalle, meninpä vielä rantaankin asti. Mutta äiti oli
varoittanut minua, että en menisi yksin rantaan. Sentähden pysyin
mieluummin pihasalla. Pihamaa oli nurminen; ainoastaan pari polkua
juoksi sen yli. Toinen polku vei navettaan, toinen saunaan; saunaan
vievästä polusta erosi sitte ison kiven luona tie lähteelle.
Lystikseni juoksentelin polkuja pitkin. Ne olivat sileät ja sievät,
avojaloin oli niitä hauska viilettää. Juoksin pirtin portaan edestä
navetan kynnykselle ja taas takasin; juoksin pirtin portaan edestä
saunan kynnykselle ja taas takasin. Sitte juoksin taas isolle kivelle,
kiipesin sen päälle, lepäsin siinä, juoksin sitte lähteelle ja istuin
usein kauan pienellä rahilla, joka oli lähteen vieressä. Lähteen
ympärillä kasvoi paljo kukkia ja siellä päivänpaisteessa hyrräsi
mehiläisiä. Leikin sellaista, että tämä oli minun lähteeni, kukat olivat
minun kukkiani ja mehiläiset minun mehiläisiäni.
Jos kuulin veljeni juoksevan pihasta lähteelle minua etsimään, aloin
aika vauhtia juosta kepsutella pihaan päin. Veljeni tahtoi minua kiinni
tavoittaa, mutta pakenin syrjään tieltä, sillä tiesin hänen minua
nipistävän. »Kunhan suureksi tulen, niin kostan hänelle», ajattelin.
* * * * *
Eräänä päivänä oli äiti käynyt talossa. Odotin häntä jännityksellä,
sillä tiesin hänen tullessaan tuovan minulle jotain hyvää. Aika tuntui
hyvin pitkältä, mutta vihdoin kuuli tarkka korvani äidin askeleet
nummella. Juoksin häntä vastaan minkä jalkani kantoivat.
Äiti nauroi minulle jo etäältä. Minä näin, että hänellä oli helmassa
jotain. Minut valtasi ilo ja pelko.
Kun pääsin äidin hameeseen kiinni, kumartui hän alas ja laski
helmastaan maahan pienen, harmaan kissanpoikasen, oi, niin sievän ja
soman!
»Tämän emäntä lähetti sinulle tuomisiksi!»
Voi, kuinka äiti oli hyvä ja emäntä ja kaikki ihmiset! Minä kosketin
kädelläni pientä elukkaa. Kuinka se oli pehmoinen ja sileä, ja kuinka
somat, pienet käpälät sillä oli. Juuri kun olin ottamaisillani sen
syliini, hyppäsi se ilmaan, putosi kanervikkoon ja tepasteli ja
kimmahteli sinne ja tänne tien viertä kulkien. Minua nauratti niin
sydämellisesti; oli niin hauskaa, että täytyi itsenikin hypähdellä.
Nyt kului koko kesä niin hauskasti, ettei sitä köyhillä sanoilla kuvata
voi. Aamusta iltaan olin mirrin kanssa pihalla. Meidän yhteisestä
elämästämme tulisi kokonainen kirja. Niin rikasta ja vaihtelevaa se oli.
Mutta sitte tuli syksy -- ja syksyllä syntyi minulle pieni sisar, jolle
annettiin nimeksi Miina.
* * * * *
Siihen asti kuin sisar minulle syntyi oli äiti minun omani. Mutta siitä
päivästä aikain tuli muutos. Ensin en sitä ollenkaan huomannut, sillä
minusta oli niin kummallista kaikki mitä ympärilläni tapahtui.
Koko kesän olin juossut ulkona, mutta nyt olisin tahtonut olla pirtissä
ja leikkiä siellä. Mutta minut käskettiin aina pihalle leikkimään.
Siellä oli kylmä, jalkojani paleli ja käteni menivät konttaan. Hiivin
siis uudelleen tupaan. Silloin otti isä minut käsipuolesta ja paiskasi
ovesta ulos huutaen: »Tokkos pysyt pellolla!»
Menin saunan kynnykselle ja itkin siellä itsekseni. Minulla ei ollut
enää ketään ystävää maailmassa. Äitikin oli minut jättänyt.
Siinä ajan itkettyäni menin kylmään saunaan ja istuin vanhojen
kylpyvastojen päälle. Ne tuntuivat lämpimiltä. Laitoin niistä vuoteen ja
panin pitkälleni. Vähän ajan perästä hiipi Mirri oven raosta sisälle. Se
tuli luokseni, nuuski minua, puski kylkeeni, nuoli kasvojani karkealla
kielellään ja paneusi kainalooni maata.
Puristin Mirriä rintaani. Minulla oli vielä yksi ystävä. Mutta äitiä
minun oli niin kova ikävä. Kyyneleeni alkoivat vuotaa. Siihen sitte
nukuin.
* * * * *
En ollut koskaan ennen nähnyt äidin makaavan päivällä, mutta sen jälkeen
kun pikku sisko syntyi, makasi äiti usein. Kuulin hänen joskus itsekseen
ääneen valittavan.
Minut valtasi suru ja pelko. Mitä jos äiti kuolisi? Kuka silloin minua
enää turvaisi ja suojaisi? Kaikki hyvä, mikä minulla oli, oli äidiltä.
Hiivin äidin luo, kun hän sängyssä makasi, ja painoin pääni hänen
kupeeseensa. Hän silitti päätäni ja oikoi mekkoani suoraksi.
Rupesin itkemään. Äiti ei tiennyt mikä minua vaivasi, vaan sanoi:
»Älähän itke. Isä tuopi sinulle tänään talosta uudet saappaat!» -- Mutta
minua itketti vielä enemmän. Vihdoin kysyi äiti: »Mikä sinun on? Oletko
kipeä?»