»Lapseni!» sanoi äiti ja silitti minun päätäni.
Samassa alkoi pikku Miina kätkyessä itkeä, ja äiti nousi sitä hellästi
auttamaan. Mutta minä menin ovensuupenkille Mirrin luo.
* * * * *
Samana iltana työstä tullessaan toi isä minulle sievät, uudet, ruskeat
saappaat. Niitä koetettiin heti jalkaan ja ne sopivat kuin valetut. Näin
sieviä saappaita en ollut elämässäni nähnyt; ja nämä olivat minun
ensimäiseni.
Edellisenä talvena olin joskus käynyt ulkona veljeni vanhoilla
saappailla. Mutta ne olivat suuret ja rumat, vieläpä päälle päätteeksi
rikkinäiset.
Oli vahinko, että oli jo pimeä ilta, kun uudet saappaat sain. Muuten
olisin niillä heti juossut navettaan, saunalle ja lähteelle. Nyt en
saanut mennä pitemmälle kuin porstuaan, sillä äiti oli sanonut, että
pimeässä voivat sudet nurkan takaa kimppuun hyökätä.
Katselin saappaitani joka puolelta, koettelin joka saumaa ja käännettä,
pyörästelin niillä lattialla ja nousin penkille. Penkiltä hyppäsin
lattialle ja juoksin pikku Miinan kätkyen ympäri. En tahtonut malttaa
maata ruveta.
Mutta kun isä, äiti ja veljeni paneutuivat yöteloilleen, vedin minäkin
saappaat jalastani, panin ne viereeni vuoteelleni ja paneusin maata.
Tunsin kuinka Mirri hiljaa hiipien saapui luokseni, haki sopivata
paikkaa ja paneusi selkäni taakse.
Yhä pimeämmäksi kävi yö. Pian ei voinut pirtissä muuta eroittaa kuin
ikkunat, joiden kautta sisään pilkisti syysyön niukka valo.
* * * * *
Pitkinä talvi-iltoina sain melkein aina istua kätkyen luona sitä
liikuttamassa. Äiti kehräsi tahi kutoi, paikkasi tahi parsi. Pikku Miina
oli kärtyisä lapsi; sitä piti melkein aina liikuttaa. Veljeni ei minua
koskaan auttanut; hän kutoi verkkoa, kiskoi päreitä tahi teki kelkkoja.
Hänellä oli aina hauskaa työtä. Mielelläni olisin istunut hänen
viereensä ja opetellut hänen ammattiaan, mutta en uskaltanut, sillä
isäkin oli tavallisesti talvi-iltoina tuvassa. Ja hän oli ankara,
varsinkin minulle. Usein sai äiti minua puolustaa.
Kerran kun isä hakkasi tupakkia oven suussa olevassa hakkurissa, pani
hän minut pitämään tulta. Palava päre kädessä seisoin siinä ja odotin
aina, milloin päre oli palanut loppuun ja uuden sai alkaa. Yht'äkkiä
alkoi tuntua palaneen hajua.
»Tyttö, katso vaatteitasi! Mikä palaa?» huusi isä.
Heitin palavan päreen kädestäni lattialle ja katselin älytöinnä
ympärilleni.
Äitini ryntäsi luokseni, tarttui hameisiini: »Herra Jumala! Onko lapsi
tulessa!»
»Kun ei ymmärrä varoa itseään», sanoi isä tyynesti.
Mutta savu nousi jalkaini alta. Sillan alus oli syttynyt pudonneista
hiilensiruista palamaan. Tupa alkoi tulla savua täyteen.
Äiti veti minut pirtin perälle, juoksi porstuaan, sieppasi vesikorvon
syliinsä ja kantoi sen pirtin lattialle.
»Minkätähden sinä yksin?» sanoi isä.
»Kun ei ole miehessä miestä», sanoi äiti ja kaatoi korvon lattialle.
Näin että hänen silmänsä välähtivät kummallisesti. Sellaista väläystä en
ollut ennen nähnyt.
Tuli sammui heti ja isä rupesi pimeässä jatkaa maan tupakin-hakkaamista.
Mutta äiti pyyhki lattian, pani pirtin uuniin hipleitä puita palamaan ja
alkoi tehdä iltatöitään.
* * * * *
Maata mentyä, valvoin minä kauan, sillä pelkäsin pirtin syttyvän tuleen.
Pimeässä koetin nähdä, kohosiko lattian alta vielä savua. Joskus näytti
sitä tulevan, tuntuipa joskus savun käryäkin. Mutta kun nousin
istualleni, hälveni savu heti.
Olin juuri nukkumaisillani, kun kuulin hiljaista itkua. Heristin
korviani. Itkikö joku unissaan. Kuka itki? -- --
Yhä kuului nyyhkytys. Äiti siellä itki, rakas äiti. Olisin tahtonut
mielelläni mennä lattian yli äidin sänkyyn, mutta pelkäsin isää.
Valvoin hiljaa vuoteessani; kuulin kuinka äidin nyyhkytys muuttui
hiljaiseksi valitukseksi. Tuska täytti sydämeni. Aloin itkeä. Äiti
hyppäsi ylös, teki päreeseen tulen, tuli luokseni ja kysyi: »Oletko sinä
kipeä?»
»Ei», vastasin minä. »Näin pahaa unta. Kuulin itkua.»
Hän peitteli minut huolellisesti ja sanoi: »Siunaa itsesi kauniisti ja
nuku Jumalan nimeen!»
Puristin äitiä kädestä. Hänen silmänsä olivat punaset ja ajettuneet.
Näin että hän oli itkenyt.
Koetin vielä kuunnella, kuulisinko pirtissä äidin huokausta. Mutta äiti
painautui hiljaa vuoteellensa ja yön rauha levisi koko nukkuvan
perheemme yli.
Minäkin uuvuin uneen.
Erään kerran kevättalvella läksi isä markkinoille. Olin sanomattoman
iloinen tästä matkasta, sillä kummi oli luvannut isän mukana lähettää
minulle uuden mekon. Pitkät ajat olin odottanut tätä lähtöpäivää ja nyt
odotin taas hartaasti, että markkinat olisivat ohitse ja isä tulisi
kotiin.
Ilta oli jo myöhäinen, me olimme jo paneutuneet maata, kun isä tuli.
Ulkoa alkoi kuulua kovaäänistä puhetta. Kuuntelin. Isän ääni se oli --
ja sitte jonkun toisen, jota en tuntenut. Porstuan palkit tömisivät, ovi
paiskattiin auki.
»Hoi akka! Joutuun jaloillesi, kun isäntä itse pirttiin astuu! Penskat
pois jaloista!» se oli isä, joka päänalustani potkaisten meni ohitseni.
Miina rupesi itkemään, minä hyppäsin ylös ja juoksin äidin luo. Äiti
tyynnytti lasta, eikä sanonut mitään. Vieras mies astui hoippuen sisään
auki jääneestä ovesta.
»Pannu tulelle! Tuossa on papuja!» huusi isä heittäen kahvipussin
penkille, johon se hajosi ja pavut vierivät pitkin penkkiä ja tippuivat
lattialle.
Veljeni meni papuja poimimaan ja katsoi ihmetellen isään. Äiti peitteli
Miinan, pani mekon minun päälleni ja läksi sitte kahvia keittämään.
Minä olisin mielelläni kysynyt kummin lahjaa, mutta en uskaltanut.
Pelkäsin isää enemmän kuin ennen. Isä istui pöydänpäässä ja hänen
edessään pöydällä oli kaunis, kirkas leili, josta isä ja vieras vuoroon
joivat. Kerran kutsui isä äitiäkin juomaan, mutta äiti ei mennyt, sanoi
vaan:
»En huoli sinun myrkkyäsi!»
Silloinkos isä alkoi pitkää puhetta pitää ja kertoi kuinka eräs vaimo
oli myrkyttänyt miehensä panemalla myrkkyä kahvikuppiin; ja mies oli
kuollut ja kuopattu; vaimo oli mennyt uusiin naimisiin ja taas koettanut
myrkyttää miestään kärpäsen myrkyllä. Mutta mies ei kuollutkaan, tuli
vaan sairaaksi. Mutta lääkäri tutki ulostukset ja siellä oli
myrkkypaperia; niin -- vaimo pantiin linnaan, sillä entiset ja nykyiset
synnit tulivat ilmi.
»Sellaista on akkaväki!» sanoi isä lopuksi.
Mutta äidillä oli samassa kahvi valmiina; hän kaatoi sitä kuppiin ja
vei pöytään.
»Vai kärpäsen myrkyllä», sanoi äiti.
»Niinpä niin», toisti isä.
»Että niinkuin, mitä se kärpäsen myrkky on?»
»No, se on sellaista ohutta liuskaretta, niinkuin vasikan nahkan
niljettä, punasta väriltään ja helppoa ostaa»... selitti isä.
»Vai sellaisella se»...
»Sellaisellahan se...» isä härppäsi kahvia lautaselta, »jo se paholainen
teettää jotakin.»
»Jotakinhan se teettää.»
»Vai linnaan panivat», jatkoi äiti.
»Linnaanpa linnaan. Elinkautiseen», sanoi isä.
»Vai elinkautiseen; onpa siinä istumista.»
»Onpa on», toisti isä ja laski kahvikuppinsa pois.
Minä olin kuunnellut niin tarkasti, että olin aivan unohtanut liikuttaa
kätkyttä. Äkkiä säpsähdin ja näin että Miina valvoi silmät selällään. Se
katsoi kuin nuhdellen minuun. Miksi se niin katsoi? Siksikö että en
kätkyttä liikuttanut?
Isän kovaäänisyys oli hiljennyt; surullinen kertomus oli tehnyt kaikki
mielet alakuloisiksi. Vieras näytti heikolta ja kykenemättömältä;
äänetöinnä ja riisumatta heittäysi hän penkille maata.
Kovalla töminällä veti isä saappaat jalastaan ja heitti ne pirtin
lattian yli rikkosopelle. Syylinkänsä hän paiskasi keskelle lattiata. Ja
hiukan horjuen, mutta varpaisilla meni hän vuoteelleen.
Olisin mielelläni kysynyt kolttuani, joka minun piti kummilta saada.
Mutta en uskaltanut. Ehkä se on isältä pudonnut, tahi ehkä ei kummilla
ollutkaan rahaa sen ostoon.
Pirtissä tuntui kylmältä. Vetäysin umpikuuruun peiton alle. Isä ei sitte
tuonutkaan minulle mitään. Ei mitään. Eikä kummikaan lähettänyt kolttua.
Niin -- jos sillä ei ollut rahaa. Tuntui niin tyhjältä ja ikävältä.
Koko talven pitkään ei äiti ollut oikein terve. Sen näin joka päivä. Ja
seuraava kesäkin meni niin, ettei äiti entiselleen tullut. Hän oli aina
niin surumielinen ja alakuloinen, harvoin puhui hän enää meidän
lastenkin kanssa. Isä tuli usein illalla juovuksissa kotiin; silloin
kuulin aina äidin yöllä hiljaa itkevän.
Pikku Miina osasi jo kävellä ja puhua. Hän oli vallaton ja tottelematon
tyttö, repi rikki kaikki mitä käsiinsä sai ja heitteli astiat palasiksi.
Äiti piiskasi häntä monta kertaa, mutta siitä hän vaan sydämistyi.
Joskus oli hän minulle hyvä, mutta joskus oli hän niin ilkeä, teki
harmia ja kiusaa, että kerrankin olin niin suuttunut hänelle, että
olisin voinut hänet vaikka tappaa. Vihapäissäni potkasin häntä leukaan,
niin että nenästä rupesi verta vuotamaan.
Silloin tuli hän hyväksi ja oli monta päivää siivo.
Kevättalvella pääsi veljeni hevospojaksi taloon. Hän oli niin onnellinen
ja niin miehiksi kun hän lähti, ettei hän ollenkaan sanonut kellenkään
hyvästiä. Ei äidillenkään. Äiti kuitenkin meni ladon perään katsomaan
hänen jälkeensä, kun hän painui metsätietä salolle päin. Mutta veljeni
ei katsonut taaksensa. Mitä hän olisi tehnyt, jos olisi nähnyt äidin?
Kun äiti tuli tupaan, näin minä, että hänen silmässään oli kyynel -- ja
yksi karpalo oli herahtanut nutullekin. Menin äidin luo ja nojasin hänen
polveensa. Hän silitti päätäni ja sanoi:
»Niin, niin, lapseni. Sellaista on elämä. Ville on nyt korjuussa, kun
pääsi isoon taloon. Ei siellä puutu leipä eikä särvinkään!»
»Onko Ville nyt niiden oma?» kysyin.
»Omako? Niin, Ville on Jumalan oma», sanoi äiti.
»Mutta minä tahdon olla aina äidin oma», sanoin.
»Mutta jos äiti kuolee?»
»Äiti ei saa kuolla! Äiti ei saa kuolla milloinkaan!» ja minä purskahdin
hillittömään itkuun.
Seuraavana kevännä syntyi äidille taas pikkunen tyttö. Se sai nimen
Kaisu, kun se oli niin suuri ja roteva kuin ison talon emäntäpiika
Kaisu. Ja hyvä juoninen se myöskin oli; ei itkenyt päiväkausiin, eikä
juuri äännellytkään kunhan ruokaa sai.
Äiti oli hyvin huonona sen syntymisen jälkeen. »Pesumummo» oli meillä
kolme viikkoa lasta hoitamassa; mutta kun hänen täytyi lähteä toiseen
taloon »varpaisia» valmistamaan, tuli kummi meille pariksi viikoksi
äitiä auttamaan. Se oli lysti aika. Kummi toi Miinalle ja minulle
tuomisia ja äidille rohtoja ja pilleriä. Ilosta me vaan Miinan kanssa
päiväkaudet hyppelimme ja laulelimme pihalla. Päivät menivät nopeasti,
meillä oli niin hauskaa.
Mutta kun kummi oli ollut muutamia päiviä meillä, rupesi hän näyttämään
hyvin surulliselta. Ja kerrankin minä näin hänen porstuvan penkillä
istuvan ja itkevän.
Kun isä muutamana iltana tuli selvänä kotiin, kutsui kummi hänet
porstuvaan. Ei voinut kuulla, mitä he puhelivat, mutta tupaan tullessaan
oli isä hyvin vakavan näköinen. Hän meni äidin sängyn luo, nosti peittoa
ylemmä ja istui sängyn reunalle.
»Jos tuota niinkuin haettaisiin hieroja ja kuppari», sanoi hän.
»Saisihan tuota koettaa», sanoi äiti heikolla äänellä.
»Se taitaisi parasta olla», sanoi isä.
»Eihän tuo pahenna, jos ei parannakaan», myönteli äiti.
»Niinpä minä käynkin huomenna Mataran mummon tänne hakemassa. Hänessähän
sitä on vielä vanhaa loihtijankin vikaa. Kyllä hän veren vihat eroon
saa, se mummo», sanoi isä rohkaistuna.
»Taitaapa saada», myönteli äiti ja huokasi.
Ensimäisen kerran näin isän kumartuvan Kaisun kätkyen yli ja katsovan
lasta.
»Kas, silläpä musta tukka on. Mikähän maankulkija hänestäkin kasvanee»,
sanoi hän; »tahi pahantekijä...»
»Älä tuommoisia pienen lapsen kätkyen luona laskettele. Voi kirot
lapseen laskeutua», sanoi äiti tuskaisesti.
»Mitä siinä joutavia hupatat! Ilman aikojaanhan minä...»
* * * * *
Seuraavana aamuna varhain meni isä Mataran mummoa hakemaan; iltapäivällä
mummo jo tuli. Tultuaan pani hän nyyttinsä ovensuupenkille ja meni itse
äitiä kattelemaan. Miina juoksi nyytin luo ja alkoi sitä kopeloida;
minullakin olisi ollut halu nähdä nyytin sisältöä, varsinkin kun sieltä
alkoi kuulua omituista kalinata. Juoksin yli pirtin lattian nähdäkseni.
Mutta samassa mummo huusi:
»Hätis! lapset sarvien kimpusta. Mitäs teillä on siellä tekemistä?
Hätis! Pellolle lapset!»
Miina piipersi pikaisesti ovesta ulos, mutta minä jäin tupaan.
»Minnekäs se Pietinen jäi, kun ei sitä kotiin kuulu?» sanoi äiti
väsyneesti.
»Kylään poikkesi. Tärkeitä asioita kuului olevan», sanoi mummo.
»Vai kylään»... huokasi äiti.
Kummi tuli nyt kodasta kantaen mustaa kahvipannua, josta tuliaiskahvit
juotiin. Mataran mummo ei monta sanaa puhunut, mutta kun kahvit oli
juotu, meni hän nyytilleen, otti sieltä suuren joukon sarvia, joiden
päät olivat rakkonahalla suljetut, pani ne kiuluun ja käski kummin viedä
ne saunaan likoamaan.
En tiennyt seuraisinko kummia saunaan vai jäisinkö pirttiin. Mataran
mummo kiinnitti kuitenkin mieltäni niin, etten pirttiä voinut jättää.
Rupesin siis pankolla kahvikuppia pesemään ja sain nähdä kaikki mitä
pirtissä tapahtui.
Mummo nosti rikkosopelle rahin, otti kivikupin, pani siihen vettä,
kaatoi pienestä pussista punamultaa, toisesta ruutia, toi tervapytystä
nahturilla tervaa, pani lampaan talia, haki pihalta alakiveltä vedessä
virunutta muraa, taittoi malin lehtiä, haki männyn kerkän, kaatoi tipan
kahvia ja kaasi pikkusesta pullosta viinaa. Sitte otti hän nyytistään
pyöreän puun liijan ja alkoi sillä pehmitellä omituista sekoitusta. Tätä
työtä tehdessään puheli hän hiljaa koko ajan.
Kauan kesti tämä työ, mutta kauan viipyi kummikin saunassa. Juoksin siis
sinne häntä katsomaan. Mutta tuskin ehdin saunan ovelle kun näin Mataran
mummon kivikuppi kädessä tulevan jälestäni.
Mataran mummo meni saunaan, pani kivikupin lauteille savun keskelle ja
työnsi lisää puita kiukaaseen. Sitte meni hän vieressä olevaan
vesakkoon, taitteli lepänoksia ja riipi katajoita, toi ne helmassaan
saunaan ja työnsi siellä tuleen. Sauna täyttyi sakealla savulla, joka
haisi lepälle ja katajalle.
Samassa tuli kummi metsästä uudet kylpyvastat kainalossa ja Miina juoksi
hänen jälessään uusi kaunis tuohinen kädessä.
»Minulla on siellä lauteilla vähän tavallista parempata. Ei pidä
paikalta siirtää. Se suuttuu»... sanoi Mataran mummo.
»Eipä ei», sanoi kummi ja meni savuiseen saunaan.
Illalla pääsimme me lapset kummin kanssa kylpemään. Kummi vei sitte
Kaisun ja Miinan pirttiin, mutta minä sain jäädä saunaan äitiä ja
Mataran mummoa auttamaan. Löin löylyä ja kannoin vesiä ylös lauteille.
Siellä Mataran mummo hieroi äitiä. Saunaan levisi voiteen haju ja mummo
höpisi hiljaa: »Kun on kipu niin kivistäköön, kun on paha niin
pakottakoon! Rupi alle, rahka päälle, kannu märkää väliin!»
Äiti voihki ja valitti ääneen.
Sitten laskeutuivat he lauteilta ja äiti pani saunan penkille
pitkälleen. Nyt imi Mataran mummo sarvensa äidin sääriin, sitte irroitti
hän yhden kerrallaan, iski pienellä puukolla haavoja punaseen ihoon ja
imi taas sarven paikoilleen. Kun kaikkien sarvien alle haavat oli lyöty,
alkoi hän irroitella sarvia. Useimmat olivat mustaa verta täynnä.
Pitelin vesikiulua, että Mataran mummo sai aina välillä käsiänsä
huuhtoa. Saunan lattia tuli aivan veriseksi...
»Lopettakaa jo! En jaksa enää», sanoi äiti hiljaa.
»Vielä on vähän kesken. Taudin juuret ovat irroittumassa», sanoi mummo
ja antoi kiposta kylmää vettä äidin suuhun.
Vielä kerran tyhjensi hän sarvet ja imi ne paikoilleen. Kiukaan kupeesta
otti hän vastan, pisti sen kylmässä vedessä ja pani äidin pään alle.
Kun äiti tuotiin saunasta, piti kummin tulla auttamaan, sillä äiti ei
yksin pysynyt jaloillaan.
Pirtissä olivat jo kaikki asettuneet paikoilleen ja päre sammutettu, kun
äiti taas kysyi isää. Mutta häntä ei kuulunut.
* * * * *
Seuraavana aamuna oli kummi juuri lähtenyt Muurikkia ulkoaituukseen
viemään, kun isä tuli juovuksissa kotiin. Hän tahtoi heti kahvia ja
sanoi tulevansa tulipalosta.
»Missä nyt on tulipalo ollut?» kysyi äiti.
»Mattilan puotirakennus paloi yöllä», sanoi isä.
»Paloiko tuolla ihmisiä?» kysyi äiti.
»En kuullut, liekkö palanut...»
Mutta Mataran muori kaatoi kahvia kuppiin ja varoitti sormella, että isä
vaikenisi. Kun isä oli kaksi kuppia juonut, sanoi muori:
»Sauna on lämmin. Mene pois saunaan maata!»
Mutta kun isä läksi pirtistä, kutsui hän sormellaan Mataraa porstuvaan.
Mummo meni jälestä. Olisin mennyt mielelläni porstuvaan, mutta en
uskaltanut; pelkäsin isää.
Kun mummo vähän ajan perästä palasi tupaan, hyräili hän itsekseen, meni
ja pani nyyttiinsä jotakin ja kätki paperikäärön sukkansa varteen. Sitte
meni hän äidin päänalustyynyjä kohentelemaan ja sanoi:
»Kyllä on sinulla hyvä mies.»