Muuatta pientä Iijoen suuhaaraa soudettuamme hyvät matkat, saavuimme
meren rantaan.
Omituinen oli se tunne, joka valtasi meidät aavan meren selän
nähdessämme tuossa edessämme valkopäisinä jättiläisaaltoina
kuohuilevan. Vettä olimme kyllä paljonkin matkallamme nähneet, mutta
meri — se oli meille kaikille lapsuudesta asti niin tuttu, niin
omainen, että mielihyvällä sitä taasen tervehti pitkästä ajasta:
olimme meri-ilman lapsia. Tuntui muutoinkin siltä kuin nyt olisi tie
taasen ollut vapaana edessämme, kuin olisimme nyt taasen päässeet
muun maailman yhteyteen. Hyvästi olimme kyllä tuolla vaarojen,
korpien, koskien, järvien sekä sydänmaan yksinkertaisten asukasten
keskellä viihtyneet, niin edellisten kuin jälkimmäistenkin, mutta
"suuressa maailmassa" kasvanut, hän kaipaa vaihtelua, monipuolisuutta,
jota sydänmaan rauhalliset olot eivät voi ajan pitkään tarjota.
Tuommoinen kyltyminen ei kuitenkaan yksistään ollut syynä meidän
mielihyväntunteeseemme, vaan kentiesi suuremmassa määrässä se
alituisten ponnistusten ja mielenjännityksen tuottama väsymys, joka
alkoi jo meitä vaivata: nythän kohta matkan vaivat loppuisivat, koti
virkistävän levon väsyneille matkamiehille tarjoaisi. Hauska oli kyllä
ollut matkalle lähteä, hauska siellä ollakkin, mutta hauskinta kentiesi
kuitenkin oli, kun kaikista sen vaivoista ja vastuksista sai nyt sanoa
voitollisesti suoriuneensa. —
Epäilyttää mieli hiukan, uskaltaakko lähteä tuonne ankaran tuulen
käsissä möyryävälle meren selälle pienoisella purrellamme.
Turvallisiksi olimme kyllä itsemme veneessämme tunteneet pienemmillä
vesillä, jopa ryöppyävillä koskillakin, mutta nyt tuntui se niin
kovin pieneltä, niin vähäpätöiseltä tuon vihaisen valtameren sylissä.
Ja sama paha onni, joka oli kiusannut meitä koko loppumatkan, oli
haittana nytkin ja vielä pahempana. Tuuli oli näet ihan nokkavastanen
ja niin ankara, ettei vene tahtonut soutamalla ruveta ensinkään
eteenpäin pakenemaan, vaikka kuinkakin olisimme kiskoneet. Vedettiin
kuitenkin vielä viimeisillä voimilla, vedettiin niin, jotta laudat
nauskuivat kahden voiman — vastustavan myrskyn ja eteenpäin pakottavain
aironvetojen — käsissä.
Kohtahan tämä kuitenkin loppuu, jos kovalle ottaakin aina viimeiseen
asti! kehoteltiin toisiaan ja hangattiin hiljalleen eteenpäin.
Kun pääsimme saarien suojaan, niin sitten se vähän helpotti. Tuuli
muutoinkin tuntui jo rupeavan tyyntymään. Epäilimme, että kunhan ei
vaan olisi laiva jo jättänyt ja niin ponnistettiin vielä minkä suinkin
jaksettiin. Kiirettä meidän ei kuitenkaan olisi tarvinnut pitää, sillä
perille päästyämme ei laivaa pitkiin aikoihin näkynyt, ei kuulunut.
Arvelimme jo, että se olisi mennyt sivu, joutamatta Röyttään tavallista
mutkaa tekemäänkään. Olimme näet kuulleet huhuttavan, että laivalla
pitäisi uuden kenraalikuvernöörin apulaisen palata tarkastusmatkaltaan
pohjoisesta. Ja herroilla — niillähän on aina kiire matkoilla ollessaan.
Odottelimme tunnin toisensa perään. Aikaamme kuluttaaksemme kävimme
eräässä englantilaisessa höyrylaivassa ja muutamassa suomalaisessa
purjelaivassa, jotka lastasivat puutavaraa ulos vietäväksi. Purjelaivan
kapteenin kanssa juttelimme yhtä ja toista. Kertoilimme retkestämmekin.
Ihmetellen hänkin seikkailujamme kuunteli ja matkamme pituutta
arvaillen virkahti: "No sehän on kerrassaan kuin kesäretki Englantiin".
Helpolta kyllä tuntui ajatellessa, että nyt se tuo paljon puhuttu
matkamme kaikkine vaiheineen kohta oli lopussa. Vatsa ei kuitenkaan
ollut tyytyväinen noihin mielihyvän tunteisiin. Mitäpä se tunteista
älyäisi, kaiken kun aikansa tarvitsee arkipäiväsempiin toimiini
Olimme kyllä aikoneet vasta laivalla oikein aimo puolisiksi panna,
mutta ei siinä muu auttanut kuin käydä vielä kerran käsiksi noihin
vanhoihin tuttuihin: leipään, voihin, kalaan ja hapanneeseen piimään.
Ja ihmeen hyvältä ne taas maistuivatkin puolen vuorokauden paaston
perästä, vaikka olimme luulleet niihin jo perin kyltyneemme tuolla
viisiviikkoisella tuttavuuden ajalla.
Jopa vihdoinkin näkyy tuolla laiva tulevaksi. Kaukaa sen savun
jo erottaa nyt kokonaan tyyntynellä meren pinnalla. Sitten kohoo
vähitellen näkyviin piippukin ja pian koko laiva. Mutta ei se tainnut
odottamamme ollakkaan, koska tuonne saaren taakse taas katosi... Kiusaksi
alkoi jo hiukan käydä koko odottaminen.
"Kun olisi myötänen, niin viisi me koko laivasta veisaisimme:
lasketeltaisiin omalla Täräyksellämme", jo muuan tuskauneena virkahti.
Vaan tuossahan se viimeinkin "Pohjola" pyörtää saaren päitse kaarevassa
suunnassa lastaavia laivoja kohti. Muuan nykäys vaan airoilla ja olemme
sen luona...
Iloisesti tervehtii kapteeni meitä kuin vanhoja tuttuja, toivottaen
tervetulleiksi pitkältä matkaltamme.
Laivalla kaikki matkustajat keräytyvät uteliaina katsomaan noita
oudonnäköisiä tulijoita. Eräs vanhanpuoleinen herrakin toimittaa
vieressään olevalle uteliaalle rouvasihmiselle: "Kuuluvat olevan
turisteja, jotka ovat tehneet hyvin intresantin kesäretken". —
Kapteenilta kait hän oli jo ehtinyt sen tiedon saada.
Pian oli kapineemme laivaan nakatut ja vene laivan perään köydellä
kiinni sidottu; arveltiin sen sielläkin nyt toimeen tulevan. Kone alkoi
yksitoikkoisen jyskeensä ja niin lähti laiva kiitämään kohti Oulua...
"Meillä on täällä korkeita vieraita", virkahti kapteeni kättä
tervehdykseksi puristettaessa.
Pian sen huomasimme itsekkin. Komeassa univormussa tuossa laivan
kannella käveli edes takasin vanhanpuoleinen, ryhdikäs herrasmies,
jonka arvasimme mainituksi kenraalikuvernöörin apulaiseksi. Oli
siinä joukko muitakin pyyleviä herrasmiehiä, jotka lienevät "hänen
ylhäisyytensä" seuraan kuuluneet. Huolimatta noista ylhäisistä
vieraista oli kuitenkin vähäksi aikaa yleinen huomio kääntyneenä meidän
puoleemme. Tuo hiukan niinkuin hiveli omanarvontuntoamme. Jopa jotkut
"hänen ylhäisyytensä" seurueestakin näkivät hyväksi tulla puhelemaan
kanssamme, kyselemään matkastamme. Hyvin juttumme näyttivätkin heitä
huvittavan, heissäkin entisiä ylioppilasaikojen iloisia muistoja
eleille herättävän. —
Omituinen sattuma, että kohtasimme laivalla myöskin sen herrasmiehen,
joka menomatkallamme oli meitä puhutellut ja koko retkeä vaan
"bagatellinä" pitänyt. Ihmeisiinsä meni nyt hänkin, kun seikkailujamme
kuunteli. Ei hän sanonut uskoneensa, että tuo matka niin perin vaikea
olisi ja sittenkin silloin hiukan epäilleensä, tokko se meillä
suoriaisi. —
Omituiselta tuntui mielessä, lähetessämme Oulun tuttua satamaa. Tuntui
kuin olisi ollut tavattoman kauvan jo siitä, kun noilta valkamoilta
lähdimme, silloin iloisella mielellä ja hyvillä toiveilla. Nyt oli
kaikki koettuna. Paljon olimme nähneet, paljon nauttia saaneet, mutta
vaivan takana tuo kaikki oli ollut. Niin — empä luule liikoja sanovani,
jos tunnustankin, että tuskin yksikään meistä olisi halunnut heti
lähteä uudestaan moiselle retkelle; hauska se oli ollut kyllä kaikkine
seikkailuineen, mutta samalla perin rasittava ja vaikea. Jonkun ajan
kuluttua — sen kyllä arvasimme — nuo kaikki seikkailut vaan hauskoilta
näyttäisivät, niitä nautinnolla voisi muistella ja muillekkin kertoa,
mutta nyt ne olivat vielä liljan tuoreessa muistossa. Ruumiskin
vielä liijan tuntuvasti muistutti ylellisistä ponnistuksista, pani
tyytyväisyydellä ajattelemaan sitä lepoa, tyynempää arkielämää,
johonka nyt taasen pääsisimme. Niinhän on kaikkienkin ponnistusten,
kaikkien voitettujen vaikeuksien jälkeen, että ensimmäinen tunne on
mielihyvän sekaisen väsymyksen, levon tarpeen. Sitten vasta, kun on
jälleen virkistytty, tuntuu vaikeuden voittaminen sitä mieluisammalta,
sitä hyvältähipovammalta mielelle, kuta suurempia ponnistuksia se on
vaatinut. —
"Salmen" satamassa astuimme taasen omaan alukseemme, soudellaksemme
saarella olevaan huvilaan, josta olimme lähteneet.
Suhahtaen vastasi veneen keula rannan hietikkoon ja niin siis päivää
vaille viiden viikon kuluttua lähtöpäivästämme eli elokuun 7 päivänä
"Täräyksemme" ainakin palasi lähtövalkamaansa, jota sen ei liijoin
kukaan ollut uskonut enään näkevän.