Kerrankin sai taasen laskea oikein myötäistä.
Mitä suotuisimmalla tuulella näet lähdimme kirkonkylältä seuraavana
aamuna halkomaan Kuusamojärven selkää. Pitkälti ei tuota hyvää
kuitenkaan piisannut, Vanttajanjoen suulle asti vaan. Olimme nimittäin
päättäneet heittää Vuokkiniemen kautta menon sikseen, kun emme
Pistojesta kirkollakaan sen parempia tietoja saaneet ja kun kotia
alkoi jo muutoinkin kiire tulla. Sen sijaan aijoimme pyrkiä Kuusamon
vesistöistä Iin vesille ja sieltä sitten, miten näkyisi, Oulujoen
latvoille Hossa- ja Kiantajärvien sekä niihin laskevien jokien kautta.
Aikomuksemme oli nyt ensinkin päästä Vanttajanjokea samannimiseen
järveen. Ennenkuin Iijärveen pääsee Vanttajajärvestä, tiesimme olevan
toista kilometrin taivalluksen yli Maanselän kannaksen, joka on veden
jakajana; Kuusamon puoliset vedet näet laskevat Venäjän puolelle
Vienanmereen, Iin vedet Pohjanlahteen. Tuota emme kuitenkaan huoleksi
panneet, sillä saimme kuulla, että sitä tietä ennenkin on veneitä
taivallettu.
Vanttajanjoen löytämisessä siinä ensinkin työ oli. Kovin oli puro
pieni ja kaislaiseen, vetelään järven rantaan kun se vielä laski, ei
sitä niinkään helpolla huomannut. Kun vihdoin löysimme joen, ei se
suurta iloa meille tuottanut. Alkoi näet taasenkin veneen vetäminen. Jo
suussa siinä tahtoi tenän tehdä, kun puro oli niin matala, ruohoinen ja
liejuinen, ettei tahtonut läpi päästä keinoilla millään. Ylempänä tuo
meno jonkun matkaa oli hiukan parempaa, kun saattoi nuoralla vedellä
venettä pitkin puroa. Mutta kun se sitten koskeksi kyhäysi, ei koko
joesta ollut enään paljon taikaa: oli siinä siksi vettä että juuri
näkyi. Tuo ei kuitenkaan meitä isosti säikäyttänyt, sillä olimmehan jo
kerran jos toisenkin matkallamme kuivia kulkeneet. Keino miten päästä
eteenpäin oli hyvin yksinkertainen: vedettiin vene miehissä kivikkoa
myöten kosken päälle.
Muutamassa kohden ylempänä oli puro niinkin kaitasena syvälle suoniityn
sisään uurtautunut, että kun venettä siitä läpi kiskoimme, leikkasivat
varppeet kummaltakin puolen turpasta puron partaista veneeseen. Siitä
tuon jo suunnilleen arvaa, minkälainen se "kulkuväylä" oli. Isommalla
vedellä sitä ylös kuului kyllä ennenkin kuletetun veneitä, harvoin
kuitenkin nykyvuosina. Mieluummin taivalletaan suoraan Kuusamojärvestä
Vanttajajärveen, jos tarve vaatii sitä tietä kulkemaan. Harvoin
sitäkään enään tehdään, kun näet jokikulku "kaupunkiin", s.o. Ouluun,
on melkein kokonaan lakannut, kun maantie pari vuosikymmentä sitten
Kuusamoon saatiin.
Iättömiä emme kuitenkaan Vanttajanjoen nousemisessa viipyneet, se kun
ei ole kuin noin neljännestä pitkä. Soutelimme sitten puolen penikulman
pituisen Vanttajajärven toiseen päähän "Valittajan vanhuksia"
tervehtimään. — Aikomuksemme oli saada talosta neuvoja ja apua,
Iijärveen venettämme taivaltaaksemme.
Terveinä ja tyytyväisinä vanhukset tapasimmekin. Aika ketteränä se
vanha emäntä vieläkin pyörähteli, ruokaa meille laitellessaan. Ukko
myöskin oli terve ja puhelias; itse lupausi lähtemään renkipoikansa
kanssa saattajaksikin meille.
Kuvaavaa muutoin sydänmaan oloille on muuan pikku tapaus, joka meitä
huvitti. Kun näet tiedustelimme, kuinka pitkälti taivallusmatkaa
Iijärveen karttuisi, tuumiskeli ukko: "No sinnehän se taitaa mennä
kappaleen toiselle neljännekselle". — Emäntä kait tahtoi kuitenkin
näyttää seuranneensa paremmin aikaansa ja rupesi tarkoin selittämään,
että niin ja niin monta kilometriä sitä taivalta on.
"Tämä meijän vaari se tahtoo vain pysyä niissä vanhoissa mitoissa
vieläkin", lisäsi hän kuin puollustellen asiaan sekaantumistaan.
"No mutta oletkos sinä sitten muori kulta koskaan sitä kilomeetriä
nähnyt, kun niin tiijät määräillä matkat niissä uusissa mitoissa?"
kysäsi tuohon isäntä muijaltaan puoleksi leikillisesti, voimatta
kuitenkaan salata pientä vahingon iloa, kun sai toista siten nolata.
"Kukapa häntä lienee nähnyt, vaan kun ne niitä meeterejään ja litrojaan
tahtovat pakottaa käyttämään, niin täytyy kait niitä joskus oppia
tuntemaan", virkahti tuohon emäntä, närkästyneenä ukon sattuvan pilan
johdosta. Ja sen enempää enään puheisiimme sekaantumatta pyörähti hän
toiseen huoneeseen. —
Niin sitä sitten taasen vetää könyytettiin venettä kankaan poikki
härjän vuodasta leikatuilla "poronhihnoilla", joita Vanttajan ukko oli
mukaan varannut; sanoi näet helpomman olevan niillä vetää kuin "sulin
käsin" ja sen me taipaleella todeksi huomasimmekin.
Matkan varrella jaariteltiin ajan kuluksi yhtä ja toista. Ukko
kertoi, miten ennen kuusamolaisten täytyi sen kautta voija muita
lastejaan "kaupunkiin" kulottaa, kun ei maantietä ollut. Sanoipa
olleensa viitisenkymmentä vuotta sitten taivaltamassa Pohjolan kuulun
"tukkipohatan" Kurtinkin ensimäistä voilastia. "Velaksi kuului sen
kylältä keräillyksi saaneen", tiesi vaari vakuuttaa. — "Jo vain ei
olisi silloin uskonut, että siitä vielä semmoinen pohatta paisuu",
tuumiskeli hän.
Sievästi johdettiin puhe ukkoon itseensä ja joku kuin sivumennen
mainitsi: "Teistähän se Santeri Ingmanni kuuluu kirjankin
kirjoittaneen".
"Niin — kuuluuhan se..." virkahti tuohon vanhus hymähtäen. "Vaan mitä
niistä kirjailijoista... Panevat enemmäksi puoleksi omiaan, minkä hänkin
meistä kertoessaan." —
Ainoastaan puolentoista tuntia meni meillä tuossa toista kilometrin
taivalluksessa. Suuresti apuna olivat näet entiset telotukset, jotka
olivat säilyneet polulla etenkin suopaikoilla.
Nyt olimme siis toisissa vesistöissä. Pitkälti emme kuitenkaan
eteenpäin päässeet, ennenkuin jo taasen taivallus työksi tuli. Kapea
lahti näet vaan on tuossa mantereen ja yli kolme neljännestä pitkän,
kaksihaaraisen Jouhtenniemen välillä. Niemen poikki veneet tavallisesti
kuuluttiin taivaltavan, kun pitkä kierros muutoin täytyisi tehdä.
Niinpä mekin vedimme veneen tuon puoli kilometriä leveän, korkeana
harjuna kulkevan niemen poikki. Telotettu siinä oli kyllä tie, mutta
lujalle otti sittenkin ennenkuin yli päästiin, väsyneet kun oltiin jo
edellisestä taivaltamisesta.
Aukeni nyt eteemme kaunis Iijärvi pitkänkapeine selkineen. Sen
pohjoispuolella Vanttaja- ja Mustavaarat kohottelevat kyömyisiä selkiään,
itäpäästä taas Iivaara uhkeana ylenee kolmatta sataa metriä yli järven
pinnan; järvetkin niillä seuduin ovat muutoin noin 300 metriä yli meren
pinnan. Iivaaran vierellä tuossa sopusointuisasti ylenevät vielä hieman
matalammat Ahven- ja Penikkavaarat.
Sieltä Iivaaran rinteiltä ne saavat Iijoen latvat alkunsa pieninä
puroina. Kuuluupa vaaralla olevan lähde, josta vesi juoksee kahtaanne
päin. Toiselta laidalta näet lähtee Iijoen äärimmäisin haara, kun
taas toiselta puolen muuan Pistojoen haara saa alkunsa. Sen lähteen
vedet siis hajaantuvat jokseenkin kauvas: osa Pohjanlahteen, toinen
Vienanmereen.
Iijoen ylimmällä latvaosalla on nimenä Rajajoki. Kerrotaan sen nimensä
saaneen siitä, että sen kautta muinoin muka Venäjän ja Suomen välinen
raja on kulkenut. — Iivaara on muutoin merkillinen sen puolesta, että
se tiettävästi on ainoa paikka ainakin Suomessa, jollei liene koko
maailmassakin, jossa löytyy erästä omituista vuorilajia, jota vaaran
nimen mukaan on "ioliitiksi" ruvettu kutsumaan. —
Yleensä voi sanoa, että nämät seudut olivat matkallamme viimeiset
huomattavammassa määrässä luonnonkauniit. Iijoen varret näet eivät
ole paremmin kuin sen kosketkaan joitakin pienempiä poikkeuksia
lukuun ottamatta, mitään erikoisen kauniita. Senpä vuoksi syystä
voi sanoakkin, että nyt oli hauskin ja viehättävin osa matkastamme
kulettuna, hurja koskienlasku sekä väsyttävä suvantojen ja järvien
soutaminen enään vaan jälellä. Sen tähden seuraavassa kerronkin vaan
lyhyin piirtein matkastamme Iijokea alas, viivähtäen ainoastaan
joissakin, kentiesi hiukan lukijoitakin huvittavissa kohdissa. — Tiedän
kyllä että monien nimien luetteleminen tuntuu joistakin lukijoista
hiukan kuivalta. Kuitenkaan en malta olla matkan mukaan mainitsematta
Iijoen lukuisain koskien nimiä, koska useat niistä kuvaavat hyvin
kosken luonnetta, kuten kaikkikin kansan antamat nimitykset. Useilla
nimillä olisi sitäpaitse vielä oma historiansakin, mutta tässä ei ole
kuitenkaan tilaisuutta ruveta tarkemmin niistä selkoa tekemään.
Soutelimme siis poikki tyyntä Iijärveä. Puhtaan kirkkaalta sinitaivaan
rannalta loi heinäkuun viimeisen päivän ilta-aurinko punertavan
ruskonsa järven pintaan ja kultaili kauniisti taustalla olevien
vaarojen siintäviä harjoja. Oli niin juhlallisen kaunista ja tyyntä,
ettemme edes puhelemisella raskineet tuota luonnon rauhallisuutta
häiritä, vaan sanattomina soutelimme, nauttien luonnon herttaisuudesta
ja viehättävyydestä. Niin saavuimme lahden perukkaan, josta Iijoki
alkaa. Pohjolan kesän omituisen lumoavassa illan hämyssä soutelimme
vielä tyynenlaista jokea Poussujärven ylipuolella olevan Poussukosken
niskaan. Koskelle emme kuitenkaan enään lähteneet, kun hämärä alkoi
jo pahasti haitata ja kun koski, vaikka kyllä oli sanottu perkatuksi,
näytti kovin pahalta ja matalalta laskettavaksi. Talokin piti kartan
mukaan siinä ihan lähellä olla. Vedimme siis veneen kiville kosken
niskaan ja lähdimme taloa hakemaan. Se löytyikin, vaikka vasta puolen
kilometrin päässä ja yösijan siellä myös saimme. Ettei kuitenkaan
yksinään tarvinnut yötänsä viettää, siitä viljalti vilisevät russakat
huolen pitivät. —
Aamulla kuletimme veneen nuorassa ja sauvomilla kosken alle; laskea
koskea ei voinut, niin kovin matala ja kivikko se oli.
Purjeessa lasketelimme Poussujärven halki ja soutelimme sitten sen
perukasta lähtevää, läpi Rahkolammen juoksevaa jokea Soivionjärveen.
Tuohon järveen laskiessamme näimme etäällä sen itärantaa pitkin
juoksentelevan jonkun tavallista suuremman, korkeajalkaisen elukan,
jota koosta ja käynnistä päättäen arvelimme hirveksi. Kiiruhdimme
soutamaan siihen suuntaan, tuota kummaa nähdäksemme, mutta silloin se,
luultavasti meidät huomaten, pyörähti metsään ja katosi näkyvistämme.
Raakkujärveen laskevan lyhyen joen sekä mainitun järven poikki
soudettuamme saavuimme Kurenjoelle. Se laskee, Hammas- ja Kurenkoskissa
välillä kuohahtaen, Vähäkero-nimiseen järveen. — Jälkimäinen
sen koskista on todellakin kaitanen ja jyrkkä kuin kurenkaula.
Koettaessamme kahden miehen sauvomissa laskea sitä, sattui niin
hullusti, että vene yhtäkkiä hypähti kivimuljun päälle ja pyörähti
siinä ympäri, ei kuitenkaan kumoon, vaan keula vasta- ja perä
myötävirtaan. Katsoimmekin viisaimmaksi nakata köydet kahden puolen
maalle, kun vene kerran oli noin sukkelasti kokokäännöksen tehnyt.
Köysillä ohjaten laskimme sitten veneen kosken alle.
Lieneekö äskeisen "hirven" näkemisestä metsämiesluontomme kovin
kiihtynyt tai silmätkö muutoin lienevät pettäneet, se vaan, että kun
Vähänkeron keskelle pääsimme, niin ensin yksi, sitten toisetkin luuli
ihan varmasti rannalla näkevänsä taasen tavallista oudompia elukoita,
tällä kertaa ei sen huonompia kuin kerrassaan — karhuja. Ja olikin
niitä koko kolme kappaletta, emä ja kaksi pentua. Niin päättelimme.
Tuolla rantasuolla ne kuukkivat mättäiden välissä, siirtyivät siitä
pian läheiseen viidakkoon... Katsotaan neljän miehen, katsotaan
tarkastikkin... Ei ne todellakaan voi olla muita kuin karhuja, siihen
päätökseen tulimme yksimielisesti.
Tuostakos sitten touhu nousi.
"No nyt sitä pannaan toimeen karhujahti ainakin, ilman Kuusamon herroja
ja heidän koiriaan", joukosta joku jo innostuneena huudahti.
Luotipatruunia, joita tohtori varovaisen insinöörin kehotuksesta oli
jo kotona kymmenkunnan valmiiksi ladannut tämmöisen tapauksen varalta,
pistetään kahteen muassa olevaan haulikkoon... Ne kahdelle miehelle
aseiksi... Kolmas ottaisi kirveen, neljäs — no, kunhan jotain asetta
hänkin käteensä saisi, vaikka sauvomen, muun paremman puutteessa... Ja
onhan puukotkin joka miehellä, muutamilla kaksikin, oikeita pohjalaisia
surma-aseita...
Soudetaan rantaan, min keretään... Kilvan sitten suolle ja pensaikkoon,
ensin edes jälkiä nähdäkseen... Ja tuossahan ne jo... "No voi sun
perhana!" Ja kaikki purskahdimme kohti kurkkua nauramaan, sillä tuolla
ne menivät, kiitivät täyttä neliä, min enimpänsä ennättivät, läpi
pensaikon ja pitkin suota ne kolme — poroa, emä vasoineen. — Hukkaan
menivät siis taasen hyvät humalat.
Sitten sitä ihmeteltiin ja vielä uudestaan ja uudestaan ihmeteltiin,
miten noin oli voitu erehtyä. "Mutta kyllä ne sittenkin niin kummilta
näyttivät tuossa suomätästen välillä hypellessään, että olisi siinä
erehtynyt toinenkin, vaikkei olisikkaan äsken nähnyt hirveä kuten me".
Noin vakuuteltiin ja uskoteltiin toisilleen, kun ei näet erehdyksestä
voinut toinen toistaan syyttää. — Hiukan pani epäilemään jo hirvenkin
näkemistä, kun silmämme noin pahasti kerran rupesivat pettämään. Ja —
epäilevällä kannalla olemme vieläkin sen elukan suhteen. —
Hieman apua oli taasen purjeesta Isollakerolla, johon tyyntä jokea
olimme soutaneet edellisestä järvestä; se olikin viime kerta, jolloin
purjetta voimme käyttää, kun näet koko loppumatkan puhalteli yhtämittaa
vastanen. Pian tuuli kuitenkin tyyntyi, niin että loppumatkan saimme
soudella jo Kerollakin. Jatkoimme kuitenkin vielä matkaa salmen kautta
Isolleirnijärvelle. — Sen ympäristöt muistuttivat vielä hiukan Kuusamon
järvimaisemien kauneudesta.
Yöksi pysähdyimme järven yläpäässä, pitkällä niemekkeellä olevaan
Irniniemen taloon. —
Nyt oli meidän päättäminen, kummanko tien valitsisimme, Ii- vai
Oulujoenko. Jos mielimme Oulujokea latvoille, niin olisi Irnijärven
pitkälle pistävästä Vaaraperästä pientä puroa myöten ollut noustava
Kainuunselän vaarojen alle. Sieltä neljänneksen taivalluksella olimme
arvelleet pääsevämme selänteen yli pieneen Lomapuroon, jota myöten
olisi koetettava päästä Salmijärveen. Mainitusta järvestä tiesimme
kyllä sitten pääsevän Salmijokea Oulujoen Iijärveen, sieltä Hossajärven
ja Yläjoen kautta pitkälle Kiantajärvelle, josta syvät veet vetäisivät
aina meren rannalle; kaksi meistä oli näet ennenkin nuo matkat kulkenut.
Talossa panivat ihmeekseen jo tuumaammekin aikoa koettaa Iin vesiltä
Oulujoen vesille. "Jalan tuon taipaleen kyllä voisi päästä", sanottiin,
"mutta venettä sen kautta ei ole tämän maailman aikoina kulotettu."
"Mahottomaksi siellä kävisi taivallus, vaikk’ olisi miehiä kymmenenkin...
Kovin kolkko siell' on korpi ja korkeat vaarat vesistöjen välillä",
vakuuttelivat talon miehet.
Noiden tietojen takia ja kun muutoinkin matka-aikamme alkoi jo
lopuilleen käydä, päätimme luopua tuosta tuumasta ja laskea suoraan
alas Iijokea. Emme kuitenkaan ensinkään epäilleet, että jos vain
meillä olisi aikaa ollut, olisimme kyllä tuonkin ennen kuulumattoman
taivalluksen suorittaneet.
Aamulla lähdimme siis soutelemaan edelleen. Molemmat Irnijärvet
jäivätkin taaksemme jo aamupuhteella. Vasta Vähänirnijärven alapäässä
pistäysimme Irnin taloon tiedustelemaan minkälainen joki on alaspäin.
"Kovastihhan se on koskinen. Ja sitten niin pahoja koskia... Tulvan
aikaan ne varsin hirvittäviä ovat... Ja kyllä siellä oppimaton joutuu
pahempaan kuin pelinään nytkin, jos niille omin päin uskaltaa... Onhan
tuo kyllä matalana vesi, jottei ne niin vuolaita ole, vaan varovaisena
siellä saa olla sittenkin."
Noin kerrottiin meille talossa. — Kalarikkaita sanottiin koskien
tavallisesti olevan, vaan kuivuuden takia arveltiin kalojen, varsinkin
isompain, järviin siksi kesäksi jääneen. Koettaa sittenkin aijoimme
ohi mennessä kalastusta koskilla, kuitenkin pitemmittä pysäyksittä.
Myöhemmin huomasimme kuitenkin todeksi ukkojen sanat ja uskoimme
onkimisen siihen.
Laskumies-tarjokkaita niitä olisi ollut useitakin; eivätkö liene
sentakia koskiakin niin pahoiksi "maalailleet". Sanoimme kuitenkin
koettavamme mieluummin itse laskea, menipä sitten syteen eli saveen. Ja
niin lähdimme talosta. —
Ilta oli käsissä, kun saavuimme Jokijärvelle. Viisitoista koskea
olimme laskeneet jo siihen saakka. Niiden nimet järjestyksessään
ovat: Niskakoski, Runtti, Väkeväkari, Vähälaaka, — sen yläpuolella
vielä erittäin mainittiin "Iinkka" eli ensimmäinen suurempi korvake —
Isolaaka, Vääräkoski, Petäjäkorva, Kahu, Louhi, Parila, Saarikoski,
Lohikari, Peurakoski ja Iiviökoski.
Jyrkkiä olivat noista koskista useat, vaan enimmäkseen olivat kaikki
lyhyitä. Tulvan aikana voipi moni niistä olla todella hurjan väkeväkin,
mutta noin vähällä vedellä ei niitä juuri voi sanoa vaarallisiksi.
Eipä niistä useaakaan olisi viitsinyt edes koskeksi sanoa. Yleensäkkin
meistä näytti siltä, että iijokelaiset ovat paljon kärkkäämpiä koskille
nimiä keksimään, vieläpä oikein "voimakkaita". Kemijoella taas useinkin
sanottiin: "Ei siellä mitään koskea nyt tule pitkiin aikoihin... Ompahan
vain joku niva tai karikko suvantojen välissä". Ja kuitenkin useat
noista "nivoista" ja "karikoista" olivat niin väkeviä kuin Iijoen
isommat kosket, ainakin paljon vetevämpiä.
En kuitenkaan sillä tahdo sanoa, että luettelemani kosket — vielä
vähemmin myöhemmät — sentään olivat juuri lasten laskettavia. Aika
kyydin niissä sai vene useassakin ja virta kuohahteli joissakin jo
aika sievästi. Hyvänä harjotuksena ne olivat isompien laskemiseen.
Emme näet enään viitsineet vaivata itseämme edeltäpäin käydäksemme
koskia tarkastelemassa, se kun aikaakin olisi paljon vienyt. Laskimme
vaan summakaupalla, veden kulkua tarkasti silmällä pitäen ja sen
mukaan venettä ohjaten. Kyllähän se silloin tällöin tahtoi veneen
pohja kiviäkin koluta, vaan ihmeesti se kuitenkin meni aina niin,
ettei pahoja vaurioita tullut. Perkatuita ne tosin ovat muka Iijoen
enimmät kosket, vaan siitä ei paljon avuksi ole, kun tukit ovat väylät
kerrassaan pilanneet. — Laskumiehenä olimme alusta lähtien kukin vuoro
tuntinsa ja niin pitkin matkaa. Sattui eteen mitä hyvänsä, ei auttanut
kenenkään arasteleminen. Ei muuta kuin: "Ann’ huhkia vain!" meni sitten
syvin eli matalin. —
Kurjalta näyttää Jokijärven kylä ohikulkijasta. Ei luulisi siinä
ennen kirkonkylän olleen; kirkko on näet muutettu entiseltä sijaltaan
Jokijärveltä pari penikulmaa alemmaksi Taivalkoskelle, jonka mukaan
koko kuntakin on sitten ristitty Taivalkoskeksi.
Ylempänä oli meitä jo varoitettu yöpymästä Jokijärven taloihin, kovin
pahansiivosia kun ne kuuluivat kaikki — muuatta syrjässä olevaa
suurempaa taloa lukuun ottamatta — olevan. Sentähden soutelimmekin
halki järven ja niin sen sokkeloisen länsipään läpi edelleen joelle.
Mieluummin aijoimme yöpyä metsään nuotiolle kuin taloihin mennä.
Pari koskea—Hevos- ja Niskakosken — laskimme vielä iltahämärässä, sopivaa
yöpaikkaa katsellen. Nuotioksi kelpaavaa honkaa ei kuitenkaan ottanut
näkyäkseen. Ilma taas muuttui jokseenkin koleaksi, niin ettei mieli
tehnyt asettua telttiinkään lämmittävättä nuotiotta. Venäläiskarin
niskalle tullessamme satuimme onneksemme huomaamaan pienoisen
ladon jonkun matkan päässä. Se oli kuin tehty neljälle miehelle
makuupaikaksi... Ja heiniä melkein täynnä... Parempaahan ei voinut toivoa.
— Sinne hautausimmekin heiniin ja nukuimme makeammin kuin monesti
höyhenpatjoilla. —
Seuraavana päivänä laskimme kokonaista kolmeneljättä koskea. Ensinkin
yöpaikasta lähdettyämme Taivalkoskelle saakka oli: Venäläiskari,
Taljakosken "linkka", Taljakoski, Kaijankoski, Saarikoski,
Harjunalanen, Kirkkokari, Mustakoski, Kumpukeula, Hyväkari, Hepokari,
Jäniskoski, Pikkujuurikka, Sauvonjuurikka, Isonkivenjuurikka,
Kallioinen, Pirtinkari, Markkinakari, Käpylinnunleuka, Venetkoski,
Kiveskoski, Saunakari, Väljä, Näveri, Yliniittykari, Myllykoski,
Matoniva ja viimeksi Taivalkoski.
Toiset noista koskista olivat melko vuolaita ja veteviä, toiset taas
niin laveita ja matalia, että kahlailemalla niissä täytyi venettä
vedellä. Enin osa kuitenkin oli helposti laskettavia; ei silti, ettei
niillä tarpeeksi asti olisi kiville sittenkin koluutellut.
Taivalkoski oli yläpuolelta kokonaan padolla tukittu, kun tahdottiin
siten vesi ohjata kosken partaalle raketun sahan ränniin, väkirattaita
käyntiin panemaan. Kun tuo jo muutoinkin paha koski oli veden vähyyden
tähden vielä hankalammaksi käynyt, ei sinne ollut hyvä venettään
uskaltaa, ei edes köydelläkään laskien. Sahan miehet kyllä tuumivat,
että siitä ne ovat muutkin omin neuvoin saaneet veneensä kosken
alle puuhata, kun on padon ohi vain autettu. Tuohon emme kuitenkaan
tyytyneet. Lähdimme senvuoksi sahan hoitajan puheille, tiedustamaan,
miten tuosta pulmasta päästäisiin. Kohteliaasti ottikin hän meidät
vastaan, lupasi veneemme hevosella kosken ohi toimittaa ja pyysi meitä
sen aikaa huoletonna istumaan ja levähtämään. Ensin ei hän sanonut
oikein korviansa uskoneen, kun selitimme, että olimme omalla veneellä
tulossa Paanajärveltä. — Pari tuntia meillä levähtäissä menikin,
hauskasti jutellessa, kahvit ja teet juodessa.
Päivä oli jo ikäpuolella. Kuitenkaan emme malttaneet käyttää hyväksemme
isäntämme kohteliasta pyyntöä, että jäisimme taloon yöksikin, vaan
lähdimme edelleen koskia laskettelemaan. —
Valtavammiksi ja vesirikkaammiksi alkoivat nyt kosket käydä: aika
tulisen vauhdin ne jo antoivat veneelle. Illan hämy rupesi kyllä pian
koskilla pahasti haittaamaan, mutta siitä huolimatta laskimme vielä
viisi koskea, nimittäin Turvakko-, Koivuja Suukosket sekä Pirin ja
Jurmun.
Huijaa menoa se oli. Kosken kuohuissa vene kiiti eteenpäin kuin
lintu. Perämies ei kuitenkaan hämärän takia voinut liijoin ensinkään
eteenpäin erottaa. Lännen taivaalla juuri vasten suuntaamme heikosti
vielä kajastava iltarusko esti vähänkin näkemisen, se kun näet heijasti
veteen niin ettei kuohupaikkoja ja kiviä muusta voinut erottaa. Hätä
kuitenkin keinon keksii. Yksi kykötti keulassa sauvon kädessä, sillä
tarpeen mukaan pahimpia paikkoja syrjäyttäen, muutoin kädellään vaan
viitaten perämiehelle, minne milloinkin tuli kääntää. — Niin ne pojat
laskea hurottelivat silloin!
Luonnollisesti on selvää, ettei semmoisia kuin Oulujoen koskia tuolla
tavoin kävisi laskeminen, ne kun ovat niin syviä ja väkeviä. Leikkiä ei
ole edes pienempienkään koskien laskeminen pimeän päässä, varsinkin kun
ne ihan outoja ovat. Olimme kuitenkin koskiin jo niin koteuneet, ettei
nuo seikat meitä isosti huolettaneet. Lopulta kuitenkin, kun kosket
kävivät aina väkevämmiksi ja pitemmiksi sekä yö yhä pimeämmäksi, alkoi
itsistämmekin tuo uhkameno tuntua vaaralliselta, vaikka se toiselta
puolen oli huvittavaakin. Päätimme sentähden yöpyä ensimmäiseen taloon.
Ja sen teimmekin.
Pieni vahinko oli kuitenkin vielä ennen yöpymistä tapahtua, ei
koskella vaan maalle tultuamme. Olimme näet matkalla ammuskelleet
vesilintuja ja kiireessä lienee tullut pistetyksi pyssyyn kostea
patruuna, jota emme voineet pois saada millään keinoin.
"Olkoon sitten sisällä", virkahti tohtori jo hiukan tuskauneena ja
viskasi pyssyn olalleen. Vaan — miten lienee ollutkaan, mutta samassa
se laukesi. Aika pahan päänkivistyksen ja korvansa lumpeeseen pitkäksi
aikaa sai tuosta pamauksesta toinen kumppani, joka sattui takana
seisomaan, sillä pyssy laukesi juuri hänen korvansa juuressa. Hiukka
vaan lähemmäksi ja — koskenlasku olisi tainnut häneltä siksi kertaa
loppua. Onni siis, että päänkivistyksellä pääsi.
Koskelan talossa, johon menimme, saimme kuulla sen kumman, että maine
meistä oli jo ehtinyt edellemme. Taloon tullessamme näet muuan mies
tervehti meitä leikillisesti sanoen: "No siinä ne nyt taitaa tulla ne
maanvakoojat, joista on tietty täälläkin kertoa". — Kuusamosta päin tuo
tieto oli näet postimiehen mukana kulkenut. —
Seuraavan päivän osalle tuli vain kymmenen koskea, nimittäin:
Teaskoski, Kallioinen, Pikkukallioinen, Parviaisenkoski, Helankallio,
Räpättävä, Koivukari, Oinajankari ja Veittikoski; joukossa oli huonoja
ja hyviä, miten mikin.
Mitään merkillisempää sen päivän vaiheista ei ole kerrottavaksi.
Samallaista huijaa koskien laskemista ja uuvuttavaa suvantojen
soutamista se oli pääasiallisesti kuin edellisinäkin päivinä. Pikku
seikkailuja ja vaihtelevaisuuksia ei tietysti puuttunut, vaan niin
hauskoja kuin ne olivatkin meille itsellemme, kävisi kuitenkin niiden
kaikkien kertominen liijan pitkälliseksi.
Nelisen penikulmaa laskeskeltuamme pysähdyimme Ervastin taloon, vaikkei
ilta kovin myöhänen vielä ollutkaan. Oli näet lauvantain ilta ja kun
pitkin jokivartta näimme taloissa kylvettävän, emme mekään malttaneet
hillitä haluamme saada pitkäin aikain perästä taas kerran tuota
suomalaista nautintoa. Laskimme siis rantaan ja — kylvyn saimme kuin
saimmekin oikein maalaiskylvyn. —
Sunnuntaina, elokuun 5 päivänä, solautimme veneemme taasen kahdeksan
kosken alle. Ne olivat: Lapinkorva, Lapinkari, Hakokorva, Hammaskari,
Yli- ja Alikurkikosket, — kaikki ylipuolella Pudasjärveä — Vikevinvirta
ja Vuormakoski, jossa on kolme kovaa korvaa, nimittäin Lapinkorva,
Ämmänkorva ja Toho; jälkimmäiset kosket ovat Pudasjärven alapuolella. —
Omituinen — ei luonnon kauneudestaan vaan kummallisesta asemastaan — on
Sotkajärvi, jonka sivuutimme aamupäivällä. Siinä on luonnotar mukavasti
oikkuillut. Sen sijaan että joki juoksisi järven läpi, kiertää se näet
sen puoliympyrässä ihan rantoja pitkin, muutaman parin sadan metrin
päässä. Järvikin laskee jokeen yhtä omituisella tavalla: järveen
pistävän kapean niemen päästä kaksihaaraisena alkavan joen kautta. Tuo
omituinen vesien yhtyminen on mahdollinen maan alavuuden ja lakeuden
kautta, kun nimittäin joki on ainoastaan sen verran järven pintaa
alempana, että vesi järvestä siihen juuri juoksee. Järven pohjoisranta
taas lienee hiukan alavampaa, koska joki on nähnyt hyväksi sen ympäri
uransa uurtaa. —
Sotkajärveltä Pudasjärvelle oli koko matka melkein ehtimiseen
koskea tai väkevää virtaa. Kosket olivat kuitenkin enimmäkseen
hyvänluontoisia, niin ettei niitä laskiessa ollut hätäpäivää. —
Muutamassa heitimme pilan päiten pienen perho-uistimen veneen jälkeen.
Eipä aikaakaan kun siihen jo harri tarttui, niin toinen ja kolmas. Ja
vähässä ajassa saimme kymmenittäin, sekasin suurempaa ja pienempää.
Olisi niistä koskista onkimalla tuntunut kalaa saavan, kun noin otti
myötävirtaankin laskiessa. Nyt emme kuitenkaan kalastelemaan joutaneet.
Riensimme vaan kotia kohden niin kiireeltä kuin kerkesimme. Emme
malttaneet edes Pudasjärven kirkollakaan taloissa pistäytyä, vaikka
tuttuja niissä kyllä olisi ollut useitakin. Soudettiin vaan komeasti
vastaan tulevain, ihmetteleväin kirkkomiesten ohi. Toisessa päässä
järveä meidät kuitenkin saavutti ankara sade, jota pakoon täytyi
erääseen taloon vähäksi aikaa pistäytyä.
Pudasjärveltä lähtemään päästyämme saimme soudella pitkälti suvantoja
ennenkun taas oikeille koskille ehdimme. Mutta sitten kun kerran
koskiksi rupesi, olikin niitä ehtimiseen aina jokisuulle asti. Ne eivät
enään olleetkaan lyhyitä, helposti laskettavia. Niissä alkoi olla
jo vakaisempikin vaara tarjona. Väkevän Vuormakosken Ämmänkorvassa
olikin jo vähällä huonosti käydä. Iltahämärässä sitä laskiessamme emme
näet huomanneetkaan oikeaa väylää, kun siinä on muutamassa kohden
kivasti käännettävä vasemmalle läpi kuohun, välttääkseen vieressä
olevaa louhta, jonka yli vesi äkkijyrkästi putoaa metrin toista. Vene
syöksähti paaden päälle, tarttui kiinni, heilahti pari kolme kertaa jo
hyvin arveluttavasti, mutta takaa painavan virran väestä se yhtäkkiä
syöksästi keula edellä alas kuohuun. Kelpo siemauksen vene kyllä jo
ryyppäsi keulasta vettä sisälle, vaan samassa solahti se kuitenkin alas
kalliolta ja luisui sitten virran mukana tulista vauhtia onnellisesti
kosken alle.
Tuo kaikki oli tapahtunut muutamassa sekunnissa. Omituisen puristavan
tunteen ehti kuitenkin tuntea povessaan. Sydän äkkiä ikäänkuin
kouristui kokoon. Tuossa tuokiossa luulimme suin päin syöksyvämme
kuohuvaan koskeen. Helpotuksen ja ilon tunne ajoikin veret poskille,
kun tuosta silminnähtävästä vaarasta ainakin noin onnellisesti
pelastuimme. — Samassa paikassa kuului moni muu oppimaton ereyksen
tehneen, vaan harvat niin sievästi siitä suoriuneen kuin me.
Sanottiin näet monta venettä siinä kerrassaan rikki ruhjoutuneen.
Niimpä joku viikko vaan takaperin oli pari miestä siinä veneensä
särkeneet. Veneemme lyhyyttä saimme kiittää siitä, että uhkaava vaara
meiltä niin onnellisesti välttyi.
Tuo äsköinen tuiskaus kait se lienee vaikuttanut, ettemme enään Toholle
uskaltaneetkaan lähteä pimeän päässä, kun se niin kovin voimakkaalta
ja kiveräväyläiseltä näytti. Vieressä olevasta talosta lähdimme siis
yösijaa tiedustamaan ja aijoimme aamulla laskea tuon korvan alle.
Talossa kuitenkin sanottiin, ettei huoneet heillä "aivan anhittomia"
ole syöpäläisistä, kun varalta sitä tiedustelimme, ja neuvottiin kosken
takana olevaan Kipinän kestikievariin. Kun sinne ei voinut muutoin
päästä kuin kosken alle laskemalla, niin otimme talosta miehen, joka
solautti veneemme sievästi Tohon kuohujen läpi illan hämärässäkin,
tuttu kun näet oli väylä hänelle. —
Kievarissa tuli aamulla jo ennenkun olimme oikipäin ehtineet vielä
nousta ylöskään muuan mies pakeillemme, tarjoutuen laskumieheksi.
Ihan mahdottomaksi kuvasi hän edessäpäin olevien koskien laskemisen,
jollei niitä tunne. "Väylät niissä ovat tavattoman mutkaiset. Eikä
niissä ole edes veden kulkuunkaan luottamista... Kun laskee sitä väylää,
josta enin vesi näyttää juoksevan, saattaakin sattua niin, että tulee
pussin perään. Ja sitten saa neljänneksittäin palata takasin, ennenkun
väylälle taasen pääsee", selitteli hän.
Todeksi mies penäsi sanansa, koettaen meiltä kokonaan luonnon ottaa.
Jopa tohtoria, joka muutoin suoraan tunnusti aina koskella perustuksen
allaan hiukan epävarmaksi tuntevansa, — kentiesi sentakia kun hän
painaa kokonaista yksitoista leiviskää — rupesikin niin arveluttamaan,
että teki ehdotuksen laskumiehen ottamisesta. Tuohon me toiset
emme kuitenkaan suostuneet, kun arvelimme olevan joutavaa tyhjästä
pelotuksesta niin kovin säikähtää. Olimmehan jo liijan paljon kuulleet
jokivarsilaisten joutavia jaarituksia, voidaksemme niihin enään luottaa.
Todeksi huomasimmekin otaksumisemme. Tulisia ja pahojahan ne
kosket kyllä olivat, mutta ei kuitenkaan niin pahoja, ettei niitä
tottumattomampikin laske, kun vaan silmänsä auki pitää. Jospa silloin
tällöin hiukan kiven kylkeen kolahtelikin, niin olimmehan tuohon jo
siksi tottuneita, ettei sentakia hätäilemään kannattanut ruveta. Eikä
sitäpaitsi tottunutkaan olisi niistä sen paremmin laskenut, niin perin
vähänä oli vesi joessa. Sen saimmekin myöhemmin nähdä. —
Riepulankosken, Hikimyksen, Konttikosken ja Vasemmankarin laskimme
ilman epäilyksettä, suoraa päätä vaan. Ja hyvin ne menivät. Mutta
jopa Vauhukoski kovin kolkolta näytti, siihen aivan summassa
uskaltautuaksemme. Menimmekin sitä sentähden ensin maalta käsin hiukan
katselemaan. Samalla tahdoimme myös väylää kysellä rannalla olevilta
miehiltä.
Pahan se oli häjy näköinen. Aivan kovan kalliolouhikon läpi oli
siihen joki tiensä raivannut ikäänkuin ruhjomalla. Keskitse siitä
säännöttömästi kiemurteli kuitenkin kaltainen, hieman syvempi ura ja
siitä sen sanottiin väylän menevän.
Rannalla hyväksi syötyämme lähdimme koettamaan. Miehiä siihen keräytyi
katsomaan, jotta miten tuossa meidän käy. Koskelle lähtemästä eivät
he kuitenkaan evänneet, mikä seikka meistä oli hiukan vastoin
tavallisuutta. Arvelivat vaan suomalaisen tapaan tyynesti: "Ka miks’
eipäs siitä laske outoki, kun eteensä katsoo".
Hyvästi kaikki alussa kävikin. Jopa kuitenkin kosken keskipalkoilla
hairahduttiin pois väylältä ja: yks' kaks' karahti vene karikolle. Sen
pahempaa vauriota tuossa ei sittenkään tullut, vaikka kyllä jo hiukan
säikähdimme, kun vene kovin pahoin kallioita vasten rasahteli.
Kova oli työ, ennenkun taasen pääsimme väylälle takasin, vaan sitten se
vene luistikin koskea alas kuin riivattu. —
Omituista on muutoin se jännitystila, jossa varsinkin laskumies on
suurempaa koskea alas viilettäessään. Hänen kun on kokonaan vene
hallittava, häneen kun toiset kokonaan sillä hetkellä luottavat,
niin tuo jo — paitsi sitä että oma henkikin siinä on samallaisessa
vaarassa — tuottaa raskaan velvollisuuden tunteen, joka ei salli silmän
räpäykseksikään vilpistymään tarkimmasta huolekkuudesta. Saattaa
kyllä olla, että tuo tunne katoaa ammatti-laskijoilta, tai ainakaan
se ei heissä niin selvään näy, tottumus kun näet sekä saavutettu
taito ja varmuus tekevät tässäkin kohden tehtävänsä niinkuin kaikessa
muussakin. Mutta kun suuremmatta ammatti-taidotta laskee tuntemattoman,
pahanlaatuisen kosken alle kerrankaan veneen, jossa useammat henkilöt
uskovat itsensä kokonaan perämiehen huolekkuuden huomaan, niin
epäilemättä silloin jokainen tuntee samaa vastuunalaisuuden painoa. —
Tarkemmin piirtein on tuota tunnetta vaikea kuvata.
Huolekkaana — ei pelon vaan velvollisuuden tunteen tähden — nousee
viilettäjä jo kappaleen matkaa kosken niskan yläpuolella seisomaan
veneen perässä, tarttuu tanakammin kiinni melan varteen, tunnustaa,
onko kaikki niinkuin olla pitää, sijoittaa itsensä, etenkin jalkansa,
niin että saattaa vakavasti ja voimakkaasti tehdä tarvittavat liikkeet.
Sitten silmää hän kosken niskalle, saadakseen selvää, mistä kohden
veden kulku näyttää kovimmalta, suppilomaisesti supistuvan yhdeksi
voimakkaaksi, nieleväksi virraksi, joka, niskalla tyynemmältä näyttäen,
alempana keskeltään kohoaa kuin harjaksi. Jos hän keksii tuommoisen
pääväylän, viilettää hän empimättä sen keskitse, "haijavettä myöten",
kuten sanotaan. Vaikkapa harja kuohuksi kohahtaisikkin veneen
sitä halkoessa, vaikkapa aalto vaahtoavana pursuna yli laitojen
roiskahtaisikkin, niin hätää ei kuitenkaan ole, sillä aina voi olla
varma siitä, että tuolla kohdin väylä on syvin.
Pahempi silloin, jos koski ei alakkaan noin yhtenä, väkevänä virtana,
vaan jakaupi jo niskassaan useampiin eri haaroihin, kuten useat Iijoen
koskista. Heität silloin ensin pikaisen yleissilmäyksen. Sitten
valitset sen väylän, joka mielestäsi näyttää valtavimmalta ja suuntaat
veneen siihen. Jos huomaatkin kentiesi hiukan erehtyneesi valinnassa,
niin älä hätäydy. Pysy vaan tyynesti samalla väylällä, äläkä enään
rupea niskassa toiselle pyrkimään, sillä silloin saattaa käydä
huonosti: virta ryöstää ja ennen pitkää olet auttamattomasti kivillä,
voimatta ohjata enään venettä tahtosi mukaan. — Koskella kyllä voi
helposti "juoksuttaa" veneen viistoon toisesta päävirrasta toiseen, jos
niin näkee asian vaativan, mutta silloin pitää olla aikanaan varoillaan
ja veneellä hyvä vauhti, sillä sitten se kyllä sievästi luistaa virran
poikitse.
Hetkeksikään ei perämies saa kadottaa koskea näkyvistään: silmät
täytyy alati olla tähdättyinä eteenpäin. Samalla kun katsot veneen
keulan eteen, silmäät pikaisesti jo etemmäskin, voidaksesi ajoissa
laskea, miten tuo ja tuokin kallio on sivuutettava, mentäväkö kivien
välistä, niiden alapuolella olevan kuohun keskitse, — mikä ei useinkaan
ole tyhmintä kivikko-koskessa — vaiko sivuutettava ulkopuolelta ja
vasemmaltako vai oikealta. Kaikki on äkkiä päätettävä, sillä koski
ei odota silmänräpäystäkään. Ei epävarmuutta hetkeksikään! Jos
hullustikkin jo luulet menevän, niin koeta vaan viime hetkeen asti,
sillä yksi ajallaan tehty voimakas nytjäys vaan ja — vene kiidähtää
tulista vauhtia kiven ohi, hiukan vaan sipasten sitä sivumennessään,
vaikka varmaan jo luulit veneen sille syöksähtävän. Jos ainakin niin
hullusti käy, että väkisinkin kivelle tai karikolle viepi, niin vielä
sittenkin, jos mahdollista, koetat saada veneen niin ohjatuksi, ettei
se kohta joudu poikittain virran painettavaksi, sillä silloin voi pian
hukka periä. — Lyhyen veneen saapi näet vielä kivelle tartuttuaankin
sauvomilla hallituksi, kun vaan virta ei pääse sivulta painamaan; sen
monesti matkallamme koimme.
Semmoista se on tottumattoman koskenlaskeminen oudoilla vesillä:
vaaransa sillä on jos huvinsakkin.
Soutumies sillaikaa vetelee vain tyynesti ja tanakasti, vauhtia
veneelle siten lisätäkseen, koska sitä silloin on helpompi ohjata. Ei
siinä saa ruveta sivuilleen vilkuilemaan: ei auta, ole rauhallisena
vaan niinkuin ei asia sinua ensinkään liikuttaisi. Hänellä on kuitenkin
aikaa tekemään havaintojansa, jotka voivat olla sekä huviksi että
hyödyksikin. Omituista näet on siinä istuessaan tarkastella niitä eri
ilmeitä, jotka laskumiehen kasvoilla, silmissä ja kaikissa liikkeissä
kertovat soutajalle jokseenkin tarkkaan edessä olevan väylän laadun.
Näet hänen kasvojensa lihasten jännittyvän, silmien kuin suurenevan
ja sitten tarkasti tähtäytyvän määrättyyn suuntaan, sormien lujemmin
kouristuvan melan varteen ja varmaan voit arvata hänen silloin
keksineen edessä jonkun vaarapaikan, jota ei voi muutoin välttää kuin
päättäväisyydellä ja silmänräpäykselleen lasketulla melan liikkeellä.
"Airo ylös vasemmalta!" kuuluu lyhyt komennus. Koko vene nytkähtää
äkkinäisestä voimakkaasta melan liikkeestä ja samassa silmänräpäyksessä
näet kallion kären vieritse vilahtavan, veneen peräpuolta kenties!
kuitenkin sivumennessään hiukan jyrsäisten. Sitten ei muuta kuin:
paina tyynesti taasen airot veteen ja ala kiskoa, kunnes saat uuden
komennuksen, silloin oikean puolen airolla, tai kenties! molemmillakin
saman liikkeen tehdäksesi.
Kun vaarapaikka on sitten ohitse, näet viilettäjän silmät kuin ilosta
välähtävän, kasvojen lihasten kuin laukeavan jännityksestään. Samalla
hän jo kuitenkin taasen luopi huolekkaasti eteenpäin tarkastelevan
katseen. Samat temput, samat liikkeet ja samat komennukset uudistuvat
aina vähä väliin siksi kunnes koski on jäänyt selän taka.
Pitkiä puheita ei sillä välin kuulu, lyhyitä komennuksia vaan, joita
säntilleen totellaan. Kaikki ovat juhlallisen vakavina, sillä tieto
joka hetkellä mahdollisesti uhkaavasta vaarasta väkisinkin painaa
leimansa leikkisimmänkin kasvoille.
Vaikka tuo jännitystila onkin tavallaan kiihottavan hauskaa, pääsee
kuitenkin kuin itsestään helpotuksen huokaus, kun kosken alle on
onnellisesti päästy. Sitten kyllä kielen kannatkin irtautuvat.
Perämies varsinkin mielihyvällä kertoo tekemänsä havainnot, joiden
mukaan venettä ohjasi. Toiset taas tekevät muistutuksiansa siinä,
missä tuntevat eri mieltä olevansa. Arvo myönnetään tietysti kuitenkin
laskijan päättäväisyydelle ja hätäilemättömyydelle, jos hän on
onnellisesti kosken alle veneen vienyt vaikkapa vaarallisempaakin tietä
kuin oikeastaan tarve olisi ollut, jos väylän edeltäpäin olisi tuntenut.
Ylempänä pienemmissä koskissa oli laskeminen ollut enempi leikintekoa,
vaikka tosin väliin hiukan vaarallistakin. Hyvänä kouluna ne sittenkin
olivat meille olleet, sen huomasimme, kun isommille koskille tulimme.
Niillä leikki todeksi kääntyi. Näihin kuvaukseni vasta oikeastaan
kuuluukin. —
Onnellisesti laskimme Haapakosken väkevän yliosan, vaikka meno olikin
hurjanlaista. Muutamassa kohdenkin, tulisimmassa koskessa ihan kuin
ihmeen kautta pääsimme eheänä ohi muutaman vedenalaisen kallion, jonka
laskija huomasi vasta silloin, kun vene oli juuri syöksähtämäisillään
sen päälle. "Hyvää huomenta!" hän iloisesti huudahtikin tuon johdosta
tervehdykseksi salakarille, kun se ohi vilahti. Miten kuten pääsimme
kosken alemmasta matalastakin osasta. Tulimme sitten kahta neljännestä
pitkälle Kaukonkarille. Hyvin meni sekin ja oikein vinhaa kyytiä.
Melkein samassa vauhdissa saimme vielä Pankin komean koskenkin alle
suhauttaa. Sitten meno muuttui.
Tähän asti oli Iijoki tyytynyt jokseenkin kapeaan uomaan ja olikin
sentakia ollut kutakuinkin syvä ja vetevä. Nyt se tahtoi ruveta
leveydellä pöyhkeilemään. Olikin se paikotellen melkein kilometrin
laidasta laitaan. Tuosta seurauksena oli tietysti se, että kun vähä
vesi noin laajalle alalle hajausi, ei sitä syvyydelle riittänyt kuin
metrin verta suvannoissakaan. Ja kun kosket olivat yhtä laveita, niin
ei niissä väylää ollut pahastakaan: koko leveydeltä lirisi vaan, niin
että kahlaamalla niistä poikki pääsi. Niimpä olivatkin kilometrejä
pitkät Pärräkari, Vaajankallio, Leppikoski, Piimäkoski ja Pahkakoski
mitä kurjimmat kulettavat. Emme olisi uskoneet, että meidän Iijoella
vielä täytyisi uudistaa Kuusingilla saamiamme kokemuksia, ryhtyä
samallaisiin kulkukeinoihin, mutta niin kuitenkin kävi. Tuo tietysti
sanomattomasti hidastutti kulkuamme. Meillä oli ollut aikomuksena
mahdollisesti jo illaksi joutua jokisuulle, vaikka matkaa Kipinästä
sanottiinkin tulevan suunnilleen kahdeksisen penikulmaa. Tuosta
tuumasta meidän täytyi kuitenkin luopua, kun noilla neljänneksiä
pitkillä karikoilla venettä kahlaillen kuletellessa päivästä melkein
puolet menetimme.
Kierekki, Purkaja, Aittokari ja Tuhkakoski kuitenkin taas aika hyvää
kyytiä antoivat, niin ettei ilta kovin pilalla vielä ollut, kun Siuruan
jokisuun jo sivuutimme.
Kakon talossa käytyämme itseämme "muonittamassa", lähdimme laskemaan
pahalta näyttävää Vauraskoskea. Siinäpä taasen pikku kommellus sattui.
Näet erehdyttiin pois väylältä keskellä koskea ja tuossa tuokiossa
oli vene kivillä poikittain. Siinä eivät auttaneet sauvomet: poikki
vaan paukahtivat ja käsistä kirposivat, kun koski kovasti painoi niin
että sauvomet veneen alle joutuivat. Arveluttavan paljon saimme jo
vettä sisään, kun vene pari kertaa keikahti niin kallelleen, että
koski kuohuna hulmahti laidan yli. Tiesi miten siinä olisi käynyt,
ellei insinööri arvelematta olisi hypännyt koskeen maastajaloin
ponnistellakseen. Muiden auttaessa sauvomilla minkä jaksoivat, sai kuin
saikin hän, kaikki jäntereisen ruumiinsa voimat liikkeelle pantuaan,
veneen käännetyksi taas kohti koskea. Kainaloltaan myöten kuohuvassa
koskessa seisoen oli hänellä täysi työ tasapainoaan säilyttääkseen
pohjan pettävillä kivillä. Itsepintaisena, kuten muutoinkin, ei
hän kuitenkaan hellittänyt eikä veneeseen noussut ennen kun se oli
kivikolta irti saatu ja vielä hänen uusi, äsken ostama sauvomensakkin
ylös ongittu; se oli näet hänen kädestään kirvonnut, mutta kappaleen
matkan päähän tarttunut kiville kiinni.
Sauvomalla palasimme kappaleen matkaa takasin koskelle ja sitten
yritettiin uusi kerta toisen väylän kautta. Sievästi se vene nyt
pujahtikin kallioiden lomitse ja sen enemmittä seikkailuitta pääsimme
siitä pulasta.
Alempana kuohuva Anttikoski laskettiin onnellisesti, vaikka muutamassa
kohden kahden kallion kären välitse pyyhkäistäessä kivi pakkausikin
pahasti hyväilemään veneen kylkeä. — Kovanlaisia koskia olivat
Kälkäjäkoski ja Kalanselkäkin, mutta hyvästi niistä sentään alas
hurautettiin. Pimeä alkoi kuitenkin jo taasen niin ahdistamaan, ettemme
enään Maalismaalle uskaltaneet lähteä, vaan laskimme kosken ylipuolella
Niskalan rantaan ja jäimme taloon yöksi.
Täälläpä taasen huoli henkirievusta niin pahaksi paneusi tohtorillemme,
että hän kaikin mokomin tahtoi toimittaa laskumiehen viimeisille
koskille; lupasi yksinään maksaa laskumiehen palkankin, jos muut
kukkaroaan säälivät. Alussa tuota tuumaa kyllä vastustettiin,
mutta miten siinä sitten tuumiteltiin, niin tuli puheeksi, että
kenties! siten joutuisimme puolelle päivin Iin Köyttään ja ehtisimme
Pohjola-laivaan, jolla olimme matkamme alkaneet. Ja niin lopussa
suostuttiin tohtorin tuumiin.
Toinen talon miehistä kuuluikin oikein "verolaskija" olevan, tiesi
akkaväki meille kertoa. Hänen pakeilleen siis lähdimme. Ajan
kiireellisyyttä mies valitti, kun näet oli juuri elonleikkuu alulla.
Tuumi kuitenkin: "Voinhan minä nyt sentään parin kolmen kosken ohi
teijät viijä, niin kentiesi alempana saatte muita taas laskumiehiksi".
Kun maksun kanssa emme sanoneet tinkivämme, jos hän vaan lähtisi, niin
suostui hän lopultakin saattamaan meidät jokisuulle asti. Ei siis muuta
kuin: "Pötyä pussiin nyt muija ja joutuin!" komennukseksi emännälle,
hieman pyhäisempiä vaatteita päälle ja niin oli hän valmis. —
Pitkä ja pahanlaatuinen oli Maalismaa, Tikkasenväkevä ei sitä paljon
parempi, Hiijenpato todellakin hiidellainen. Viimemainitussa varsinkin
oli väylä mitä vaarallisin: kierosti kulki se terävien kallionkärkien
välitse niin ahtaalta, että molemmin puolin vene melkein kiviä hiipoi
läpi kiitäessään.
Laskumiehemme oli oikea suomalainen luonteeltaan, tyyni, vakava ja
harvasanainen. Ihmeissään hän kuitenkin oli, miten omin neuvoin olimme
niinkin pitkälle päässeet, ja vielä lastiveneen kanssa. Arveli, kun
vene ehtimiseen tahtoi hänenkin ohjatessa kiville kolahdella, jopa ihan
kiinnikkin tarttui joitakin kertoja, jotta: "Kummapa on, kun ei enään
näitä koskia laskia osaakkaan, niin ne ovat mataliksi käyneet... Ja tuo
venekkin se niin oudosti pallerehtaa, kun on niin lyhyt... Eihän sitä
taho arvata ensinkään viilettää". — Tuumipa hän jo, jotta tuskin olisi
lähtenytkään, jos olisi arvannut, että veneemme niin syvässä kulkee.
Tuntui näet vähän hänen laskumieskunniaansa loukkaavan tuo alituinen
kiviin kasahteleminen. "Mutta kyllä nyt joki onkin niin kuivillaan,
ettei moniin vuosikymmeniin ole vesi näin vähänä ollut", vakuutti hän.
— Samaa sanoivat kaikki muutkin.
Hiijenpato oli kyllä jo niin paha, että hiukan olisi tainnut epäilyttää
sille omin päin lähteminen, mutta pahemmat kosket ne kuitenkin olivat
vielä edessä. Lallinkoski ja Ruohokari — varsinkin edellinen — olivat
nekin väkeviä koskia, mutta Ikko ja Raasakka kuitenkin "päät käärivät".
— Ne ovatkin koko Iijoen pahimmat kosket, etenkin jälkimmäinen.
Ikon ylipuolella arveli laskumies parhaaksi hiukan vähentää lastia
ja niin saivat tohtori ja nuorempi insinööri, vaikkakin vähän
vastenmielisesti, lähteä rantoja pitkin juoksentelemaan, kun meillä
toisilla oli soutuvuoro. Roimissa miehin me siis lähdettiin noille
ryöppyäville koskille.
"Saisi sitä vejellä taas lujempaa", tuumi laskumiehemme tyynesti
koskeen tultua, vaikka kiskoimme jo minkä jaksoimme. Niin siinä
saikin vetää, jotta silmät nurin päässä; koskessa soutaminen on
näet paljon raskaampaa kuin tyynessä vedessä, kun näet virta painaa
aironlapoja vastaan niin että tuntuu melkein kuin airot kiinni olisivat
tarttuneet. Vene se kiiti kuin nuoli kautta vaahtoavien kuohujen,
milloin kiepahtaen sinne, milloin tänne, mutta aina kuitenkin sievästi
sivuuttaen taitavan käden tanakasti ohjaamana tuhoa ja surmaa uhkaavia
pohjapaateroja.
Raasakassa, joka monena korvana putoaa jokseenkin jyrkkään kolean
louhikon kautta, oli meno varsinkin hurjaa. Monin paikoin siinä
kuohujen harjat mielivät veneeseen ehtimiseen vettä räpsiä. Tyyni
laskumiehemmekin näytti tuossa jo hiukan jännittyvän, varsinkin
muutamassa kohden, jossa vene kovimmassa koskessa oli poikki virtaan
juoksutettava eikä se oikein mielinyt totella. Tuo tavallinen
huolettomuus, jolla hän muita koskia oli laskenut, yhdellä kädellä vaan
melaa hoidellen, toinen housuntaskussa, katosi vähäksi aikaa. Mutta
niinpian kun kosken alle päästiin, oli hän taas entinen mies.
"Kylläpä siinä oli kovallainen koski", arvelimme me alas päästyä. "Ei
taittu monta sekuntia sillä taipaleella viipyä".
"Onhan se... Vaan ei se nyt mitään... Tulvan aikana se vasta paha on...
Monet lautat siinä on särkenyt, kun tämä valtaväylä tahtoo paljolla
veellä niellä, ettei tavallista tietä saaren taitse aina saa ohjatuksi.
Silloin se lautan rikki ruhjoo noita louhikoita vastaan ja katsokoot
siinä silloin miehet eteensä, miten päänsä pärjäävät... Jo siinä kerta
oli minullekkin huonosti käyvä, kun teki saman tempun", kertoi
laskijamme.
Joki haaraupi näet kosken ylipuolella kahdeksi, niin että pienoinen
saari jää väliin. Eteläpuolista, perkattua, tasapohjaisempaa haaraa
lasketaan tukkilautat keväisin tulvan aikana. Toinen väylä on
päältäpäinkin jo sen näköinen, ettei siihen ole lautalla laskeminen:
hirmuista louhikkoa, jonka läpi koski ryöppyävinä kuohuina ja pyörteinä
mennä myllertää. —
Jälellä olevat kosket — Pakasen väärä, Huovisenkoski, Merikoski,
Uiskari, Venäjänkari ja Helsinki — eivät enään peloittavan pahoja
olleet. Mataluus niissä tahtoi pahinna haittana olla, vaan keinoteltiin
sitä niistäkin alas niinkuin jo monesta muusta sitä ennen.
Yhdentoista aikaan aamupäivällä saavuimme Iin Haminaan. Siellä emme sen
kauvempaa joutaneet viivyttelemään kuin että laskumiehen maihin veimme.
Sitten lähdimme loppumatkaa soutelemaan. Aika olikin jo täpärällä,
jos mieli joutua laivaan, kun oli vielä penikulman taival Haminasta
Iin Köyttään soudettavana ja luulimme Pohjolan sivuuttavan Köytän jo
kello 2:n tienoissa. Pikimmältään vaan pistäysimme muutamassa talossa
lyhintä tietä tiedustamassa. Neuvon saatuamme tartuimme taasen airoihin
käsiksi. Ei joudettu edes palaa haukkaamaan, vaikka "kutsumus" kyllä
olisi tuntunut kovakin olevan, kun koko päivänä emme olleet jumalan
jyvää suuhun panneet.