Kylmänä ja sateisenharmajäna vaikeni maanantai, heinäkuun 30 päivä, tai
oikeastaan oli vaiennut, sillä lähempänä puoltapäivää kuin aamua oli
aika jo, kun me ylös kyhäysimme.
Ensi työnä tietysti oli hakea postista, mitä hyvää sillä oli meille
annettavana. Kaivattu kartta ja kirjeitä sieltä saatiinkin. Uutiset
eivät juuri vereksiä enään olleet, kun kirjeet yli kahden viikon olivat
olleet jo odottamassa. Hauskaa oli kuitenkin saada vaikkapa vanhojakin
uutisia, sillä tuo oli ensi ja ainoa kerta koko viiden viikon matkalla,
kun kirjeitä saimme.
Kuten edellä olen maininnut, olimme Kokossa päättäneet, että kirkolta
hevosella tekisimme retken Rukatunturille. Muistutinkin tuosta
tovereita, kun he olivat tuolla tuumalla saaneet minut silloin
luopumaan jalkamatka-esityksestäni, vaan kun ilmasuhteet eivät olleet
oikein suotuisat, ei esitykseni nytkään saanut kannatusta. Insinööri
oli tunturilla jo ennen kerran käynyt ja vaikka sanoi näköalan kyllä
maksavan matkan vaivat, ei nyt kuitenkaan tuntenut ensinkään halua
lähteä tuonne kylmään ilmaan, kun "saattoi vielä sadekkin tulla
kaiken muun hyvän lisäksi"; taivas näet oli pilvessä, lämmintä vaan
7—8 astetta ja pohjanen kylläkin kylmästi henkäili Turjan jäisiltä
tuntureilta. Tohtorilla olisi mieli kyllä tehnyt lähteä, mutta pelkäsi
vilustumista hänkin. Uusi matkatoverimme taas sanoi kylliksi saaneensa
jo väsyttää sääriänsä vaaroilla viikkokaudet juostessaan. Yksin en
minäkään viitsinyt lähteä tuolle neljän penikulman matkalle, vaikka
yhteisestä kassasta tarjouttiin se kyllä maksamaan. Ja niin jäi kuin
jäikin Rukatunturillakin käynti meiltä — toiseen kertaan. Lähdimme sen
sijaan kyläilemään iltapäiväksi. —
Oli vähällä käydä niikseen, että kirkolta lähtömme olisi lykkäytynyt
muutamiksi päiviksi. Karhu näet oli kaatanut useita lehmiä aivan
kirkonkylän läheisyydessä. Oli se muka nähtykin jossain kylän kulmalla,
pari neljännestä vaan kirkolta. Seudun jahtimiehet olivat sentähden
kovassa puuhassa lähteä karhua ahdistelemaan seuraavana päivänä.
Meitä tietysti pyydettiin mukaan. Retkelle lähtö oli jo niin varma,
että odotettiin enään vaan karhukoiraa, jota oli lähetetty mies
hakemaan eräästä talosta jossain naapurikylässä; kelvollista koiraa
näet ei tiedetty muualla koko seudulla olevan ja koira kuitenkin oli
välttämätön, kun haaskoja ei oltu löydetty.
Tietysti emme mekään malttaneet jättää käyttämättä tuota sopivaa
tilaisuutta päästä kerran metsän kuningasta silmästä silmään kentiesi
katsomaan; siksi olimme kaikki liian innokkaita metsämiehiä. Yksin
insinöörimmekin oli suostuvainen, vaikka kyllä tavallisesti halveksi
kaikkea metsästystä; retkellä oli hän kuitenkin niin raaistunut, että
prinsiipeistään huolimatta tahtoi ampua pienet vesilinnunpoikasetkin,
eikä siis tietysti katsonut olevan syytä kieltäytyä karhunkaatoonkaan
lähtemästä. Juteltiin sitten illan kuluksi muilta kuulemiansa
karhujuttuja, joita ihmeesti ja ihan kuin itsestään kunkin mieleen
nyt juohtui, toinen toistaan merkillisempiä. Innostuneina ei paljon
muusta osattu puhuakkaan kuin karhun-tapporetkelle lähdöstä,
sille varustaumisesta, pyssyistä, luodeista y.m. Eikö liene
mielikuvituksissaan karhun kimpussakin jo oltu... Ja kuitenkin koko
retkemme sitten sai niin kovin nolon lopun: siitä ei tullut valmista
paremmin kuin mustilaisen varsasta hevosta; erinomainen hevonen näet
siitäkin olisi tullut, vaan kun se — syntyi kuolleena. Illalla saimme
nimittäin tiedon, ettei mies ollut koiraansa antanutkaan. Oli vaan
tuuminut: "Enpä häntä mielelläni juuri lainoille anna, rupee sitten
kylillä juoksemaan, jottei kotona ensinkään saa pysymään".
Siihen saatiin siksi kertaa tyytyä. Pakoiltiin kyllä, että niin
ajattelemattomasti oli asiaa puuhattu, kun ei näet pyydetty miestä
itseään koirineen mukaan.
"Tokko tuolla koko koiralla mitään olisi tehnytkään", oli kuitenkin
joku jo tietävinään. "Kuuluu se kyllä jonkun kerran karhua — sanotaan
kahtakin — metsässä haukuskelleen ja ahdistelleen yhdessä kohden
pysymään useampia tunteja, kunnes miehet ehtivät kotoa aseita noutaa,
vaan osanneeko tuo silti jäliltä etsiä." — Sillä lohduttelimme muutkin
mieliämme, että turhaa olisi taitanut ollakkin lähteä sellaisella
koiralla hakemaan; ei olisi löytynyt kumminkaan...
Illan kuluksi juteltaessa saimme kuulla, että meiltä oli jotain
erinomaisempaa näkemättä jäänyt. Kuului siellä näet Kuusamon takamailla
kohoavan uusia Kullervoita kaksikin. Toisen niistä sanottiin olevan
Ellalan talossa Kiitämän rannalla: seitsenvuotinen poika, joka on niin
tavattoman tukeva ja vankka, että työreen miehineen päivineen kantaa
kuin ei mitään. Toisen taas pitäisi olla Sosson talossa Muojärven
rannalla: se oli nelivuotiaana jo niin suuri ja turpea ollut, ettei
suurimmat miehet olleet ympärysmitassa piisanneet. Puhuttiinpa vielä
kolmannestakin "ihmelapsesta", — Kallungin Antiksi häntä mainittiin
— joka, käsitön ollen, kuului jaloillaan oikein hienoakin puusepän
työtä tekevän; yksinään hänen sanottiin mökissään asuvan ja hoitavan
koko taloutensa, viljelevän pienet peltonsa y. m. — Totena nämät jutut
meille kerrottiin, vieläpä sen tekivät semmoiset henkilöt, joita
ei ollut ensinkään syytä epäillä. Olimme kuitenkin jo sivu noista
"ihmeistä" kulkeneet, emmekä enään niiden näkemisen takia viitsineet
takasin palata, vaikka uteliaita kyllä olisimme olleet. —
Ennenkuin jätämme Kuusamon, tahdon vielä lausua muutaman sanan
kuusamolaisista sekä heidän oloistaan ja elinkeinoistaan, mikäli me
pikaisella matkallamme ehdimme niihin tutustua.
Kansan luonteen silmäänpistävinnä pääomituisuutena on tuo yleensäkkin
pohjalaisissa tavattava oman arvon, yhdenvertaisuuden ja vapauden
tunne, sekä suoruus, joka kansaan perehtymättömästä usein saattaa
tuntua ylpeydeltä, jopa väliin loukkaavaltakin. Noista ominaisuuksista
älköön kuitenkaan kukaan ottako loukkautuaksensa, sillä tuossa suorassa
luonteessa piilee sittenkin pohjalla paljon hyväntahtoisuutta,
ystävällisyyttä ja vaatimattomuutta. Voipa melkein sanoa, että
esim. kemiläiseen kuusamolaista verratessa tuo luonteen pohjalainen
ominaisuus, suoruus, jälkimmäisessä ilmenee koko joukon lauhkeammassa
muodossa. Verratessa näitä molempia taas esim. Oulujärven ympäristöjen
vakaaluontoiseen savolaissukuiseen asujamistoon, huomaa edellisten
iloisuutensa, vilkkautensa ja reippautensa kautta yhä vieläkin
todistavan karjalaisesta sukuperästään. Väittelyn alaisena on
oppineiden kesken kyllä vielä tänäänkin noiden pohjanperukan asukasten
sukuperä. Toiset ovat todistelleet heidän polveutuvan karjalaisista,
toiset taas hämäläisistä, vieläpä jotkut muinaisista kainulaisistakin,
jotka taas vuorostaan olisivat olleet hämäläis-sukuisia Pohjanlahden
pohjoisrannikon asukkaita. Miten tuon kysymyksen laita lienee
oikeastaan, kuitenkin ainoastaan kansan luonteen ominaisuuksia silmällä
pitäen olisi taipuvainen uskomaan että nykyinen Pohjolan asujamisto
pikemmin polveutuisi karjalaisista kuin hämäläisistä. Jo kansan muodon
yleistyyppikin puollustaa tätä otaksumista.
Ompa muitakin jälkiä tuosta karjalaisluonteesta vielä näkyvissä etenkin
kuusamolaisessa. Samalla kun hän näet on kohtelias, palvelevainen
ja ystävällinen, voipi tuon kaiken takana piillä omanvoiton pyynti,
ahneus, jopa viekkauskin. Varsinkin saavat nuot taipumukset kiihdykettä
kuusamolaisen kaikenlaiseen kaupantekoon taipuvasta luonteesta, sekin
karjalaissukuisten ominaisuuksia. Kauppoja tehdessä nuo kuusamolaisen
luonteen heikommat puolet pääasiallisesti saavatkin tilaisuutta
esiintymään. Tuo kuitenkaan ei ole missään ristiriitaisuudessa
mainitsemani luonteen suoruuden kanssa, kun ymmärrämme suoruuden
semmoisena kuin se pohjalaisessa esiintyy, ei näet ihan samana kuin
rehellisyys. Muutoin ovat kuusamolaiset yrittelevää ja eteenpäin
pyrkivää kansaa kaikissa suhteissa, niinpä sivistyspyrinnöissä ja
kirjallisissa harrastuksissakin. — Poikkeuksia tietysti näistä
kansan luonteen pääpiirteistä löytyy niin kuusamolaisten kesken kuin
muuallakin.
Asumuksien uhkeuteen sekä puhtauteen ja siisteyteen nähden jää Kuusamo
paljon jälille Kemijokivarsista. Tosin kyllä talot ovat laatuunkäypiä,
niin että niissä matkustaja voi toimeen tulla kun ei ole kovin
suuria vaatimuksia, mutta mikä tahtoo kaikkialla kiusaksi käydä,
on monenlaisten "syöpäläisten" paljous; russakat varsinkin, joiden
sanotaan Venäjän karjalaisten mukana ilmauneen, näkyvät hyvin Kuusamoon
perehtyneen.
Mitä taas elinkeinoihin tulee, niin on vaikea sanoa, maanviljelyskö
vai karjanhoito Kuusamossa on pääelinkeinona: kumpaakin hajotetaan
rinnakkain melkein saman verran, vaan erittäin edullista ei kumpikaan
niistä ole.
Hiekka- ja kivisekainen maa ei ole laadultaan kovinkaan hedelmällistä;
peltoja näkeekin ainoastaan viestävillä järvien rannoilla. Ennen aikaan
kun huhdan poltto oli luvallista, kuului sitä harjotetun melkoisessa
määrässä, etenkin ruunun metsissä, ja sanottiin siitä saadun hyviä
satoja väliin. Mutta sitten tuli kielto, metsä kun näet siten tuli
haaskatuksi, ja niin täytyi kuusamolaisten turvautua peltotilkkuihinsa.
Vaan kun halla ei täällä ole mikään outo vieras, niin ei pettukaan ole
tuntematonta; omilla eloillaan ei Kuusamo milloinkaan toimeen tule.
Karjanhoidolle on haittana se, että noilla vaaraisilla mailla
laidunmaat eivät ole erittäin kehuttavat. Talvikonnun saanti varsinkin
on vaikeaa, kun niityt ovat pienet ja huonot. Siitä syystä "konnun
nuusa" ei ole harvinainen Kuusamossa. Muun hyvän lisäksi vielä metsän
kuulu kuningaskin usein käypi tervehtimässä korpiloissa laitumella
kulkevia karjavähäisiä ja sen vierailut eivät tietysti aina ole
viattominta laatua.
Poronviljelys, joka sekin tavallaan kuuluu karjanhoitoon, on
ennen aikaan ollut Kuusamon pääelinkeinoja, poron lihoilla ja
rahdinkuletuksella kun näet hyvät rahat ansaittiin. Viime aikoina
on kuitenkin sekin elinkeino häviämään päin. Monet ovat näet
poronviljelyksen haitat nykyjään: jäkälämaat ovat huononneet, pakkas-
ja lumitalvina välttämätön luppopuiden kaataminen ruunun metsissä
tehty melkein mahdottomaksi, porojen niityille ja viljelyksille
tekemien vahinkojen takia porottomien viha käy yhä kiihkeämmäksi ja
alituiset riidat rajalaisten kanssa aikaan saavat moninaisia ikäviä
rettelöitä. Varsinkin kolme viimeksi mainittua seikkaa ovat antaneet
paljon tyytymättömyyden ja riidan aihetta. Kun sattuu paljoluminen
pakkastalvi, niin ei poro voikkaan kaivaa hangittuneen lumen alta
ravintoaan. Silloin poromies turvautuu kirveeseen: hakkaa kumoon luppoa
eli naavaa kasvavat puut, joista poro tarkkaan kaluaa tuon hänelle
mieluisan loiskasvin. Mutta kun kukin poro tarvitsee vähintään yhden
puun vuorokauden osalle siten elääkseen, niin voi kyllä käsittää,
että tuommoinen metsänhakkuu suurille laumoille aikaa myöten käy
vankoissakin metsissä haaskaukseksi. Sentähden onkin ruunun metsissä
kielletty kaatamasta muita kuin kelpaamattomia puita ja nekin määrätty
karsittaviksi sekä rangat koloille hakattaviksi joka puolen metrin
päästä, että ne pikemmin lahosivat Tuommoisia määräyksiä on tietysti
poromiehen mahdoton täyttää, joten lain rikkomiset siinä suhteessa
tulevat melkein pakollisiksi. Miten turmiollista tuommoinen pakollinen
lain rikkominen on taas kansan käsitteelle lain pyhyydestä ja oikeuden
sekä velvollisuuksien vaatimuksista, sen kyllä helposti voi ymmärtää.
Mutta minkäs teet, kun on "suo siellä, vetelä täällä, kuivaa ei
kussaan". — Porojen maanviljelijälle tuottamaa haittaa — kesillä näet
porot saavat elää ihan omissa valloissaan, hoitajitta, paimenitta
— sekä rajalaisten kanssa syntyviä rettelöitä on koetettu poistaa
siten että valtio on antanut melkoisia summia suurten poroaituuksien
rakentamista varten, jotta nuo vapautta rakastavat elukat estettäisiin
luvattomille alueille menemästä. Vaikea lienee kuitenkin siten
tarkotusta saavuttaa.
Sivuelinkeinoina harjotetaan Kuusamossa melkoisessa määrässä
kalastusta, metsästystä, vieläpä kauppaliikettäkin.
Kalarikkaat järvet ja joet tarjoavat saalista talon tarpeeksi,
jopa ylikin. Pääasiallisesti kalastetaan nuotilla ja saadaan
muikkua, siikaa, lohensukuisia kulmakoita ja nieriäisiä y.m. Ovatpa
kuusamolaiset ennen ahkerasti kulkeneet kalastamassa aina Vienanmeressä
ja Muurmanin rannikolla, jossa heillä kuuluu olleen omia laivojakin.
Vielä nytkin keväisin joitakin miehiä tuommoisille retkille lähtee.
Venäjän karjalaisten kateuden sekä vakaantuneempain kotoisten
olosuhteiden takia ovat ne kuitenkin vähenemässä päin ja merkityksensä
jo kadottaneet.
Metsästys tarjoo myös kuusamolaisille tuloja, milloin vaan lintuja
ja oravia sattuu viljemmälti olemaan. Valituksia kuitenkin kuului,
että varsinkin linnut ovat metsistä kadonneet. Jäniksiä kyllä aina
olisi, vaan "Jussi" paralle ei suurta arvoa anneta eikä sitä pyydetä
muutoin kuin ansoilla talvisaikaan valkoisen turkkinsa takia, josta
"laukkuryssä" penni kymmenisen maksaa. Petoeläimiä saadaan harvoin,
vaikka karhut, ahmat ynnä muut pienemmät pedot eivät olekkaan noissa
synkissä korvissa harvinaisia.
Mitä mainitsemaani kauppaliikkeeseen tulee, niin paitsi paikallista
kauppaa on moni kuusamolainen, varsinkin ennen, Venäjän karjalaisten
tapaan reppu selässä kulkenut maita mantereita, "maailmaa nähdäkseen",
kuten heidän on tapana sanoa. Ja sitäpaitse, onhan tunnettua, että
juuri kuusamolaisia on ympäri Pohjanmaata kauppamiehinä, jopa
suurinakin liikkeen harjottajina.