Olimme kyllä tuumineet vähän niinkin, että hevosella vedättäisimme
veneemme Paanajärven länsipäästä lähtevää maantietä pitkin pari
penikulmaa Kuusinkijoen vartta, aina Käkelän taloon saakka, josta
vesitien kerrottiin vapaan olevan. Kun meille kuitenkin vakuutettiin,
jotta "kyllä vain sitä Kuusinkia kulettu on ennenkin, vaikka
kivikkokoskeahan se kyllä enimmäkseen on", niin päätimme ainakin
nousta jokea. Vaikuttavana syynä oli sekin, että sanottiin maantien
kovin huonon vielä olevan, uusi kun näet oli, ja pelkäsimme siis
veneemme kärrykyydissä niin muokkautuvan, ettemme sillä matkan
perille pääsisi. Olipa vieläkin yksi syy. Olimme näet saaneet uusia
lisävoimia. Toverimme nimittäin — joka oli jo keväällä pääkaupungissa
oltaessa mielinyt retkeemme yhtyä, vaan sitten käytännöllisistä syistä
kuitenkin suostunut lähtemään tuolle toiselle tutkimusretkelle — oli
niin innostunut kertomistamme seikkailuista, ettei malttanut olla
loppumatkalle mukaan lähtemättä. Se sopikin hänelle varsin hyvin, kun
hänellä kaikissa tapauksissa päivän parin päästä oli aikomus lähteä
kotimatkalle. Hän puhui siis "prinsipaalinsa" kanssa niin, että
pääsi lähtemään jo seuraavana päivänä. Meille olivatkin lisävoimat
tervetulleet. Sen sijaan kun tähän saakka olimme työn jakaneet niin,
että kaksi aina kerrallaan oli ollut tunnin työssä, kolmas vuoronperään
levähtänyt puolituntia, — missä nimittäin ei kaikkien voimia tarvittu
— saimme nyt tasaisen tunnin työ- ja levähdysvuorot. Rasittavaksi olikin
tähänastinen työjärjestyksemme tahtonut käydä, kun ainoastaan kolmannen
osan sai levätä useinkin 14—15 tuntisista työpäivistä, muun ajan tehdä
työtä kovemmin kuin jätkä. —
Puolenpäivän rinteessä lähdimme nelin miehin soutelemaan Mäntyniemestä.
Sivumennessä pistäysimme katsomassa järven etelärannalla vaaran
rinteessä olevia vaskikaivoksia, joista matkamuistoksi kuparikiveä
taskun täydet kokoilimme. Tuolla kaukana Pohjan perukalla on nimittäin
löydetty melkoisen rikkaita kuparisuonia ja niitä hiukan koetettu
louhoakin. Syrjäisen asemansa ja kulkuneuvojen puutteen takia saanevat
nuo vuorissa piilevät rikkaudet kuitenkin levätä siellä vielä rauhassa
siksi, kunnes rautatie rakennetaan — Paanajärvelle. Poikkesimme vielä
Rajalaan, sinne jättämiämme liikoja tavaroitamme noutamaan sekä
matkalle eväitä varustamaan. Ja sitten lähdettiin taasen koettamaan
koskennousemista. —
Suussaan se jo Kuusinki tapansa näytti. Monena pienenä, matalana
haarana se näet laskee Oulankajokeen melkein sen suussa. Niittymiehiä
oli siinä rannalla heinänteossa. Ihmeissään katselivat he tuota kummaa
joukkoa, joka pyrki ylös vielä kummempaa kulkutietä. Epäilyksensä he
lausuivatkin, tokko tuon joen nousemisesta valmista syntyisi.
"Kyll' on matka teillä eessä", virkahti muuan. "Koko parisen penikulmaa
siinä on ihan keskeymätöntä koskea... Niin — kun se ies oikeaa koskea
olisi, vaan — matalaa karikkoa koko pituuveltaan, kivikkoa kuin ruoja..."
"Ei ole sitä ikinä veneen kanssa ennen noustu, lastiveneen kanssa
kaikkein vähimmin", tiesi vielä toinen lisätä. "Laskettu tuota
kyllä lienee joku kerta tulvan aikana, viimeksi tässä kymmenisen
vuotta sitten, kun muutaman isnyöri Tiikerin tavaroita toivat
veneellä Paanajärvelle... Tosin kerrotaan vuosikymmeniä sitten parin
kullankaivajan nousseen sitä ylös, mutta hekin olivat kulkeneet
tyhjällä veneellä ja vielä vähin erin, kun näet koettivat kultaa joen
pohjasta huuhtoa."
"Niin ne meille ovat kertoneet, että kyllä sitä kulettu on", koimme
tuohon vastaan väittää. Miehet kuitenkin vakuuttivat, että semmoista
puhuu vaan se, joka ei koskaan ole joella käynyt.
Arveluttavalta tosin tuntui tuommoisten uutisten jälkeen joelle lähteä,
mutta toisekseen tuumimme, että yhtä mahdottomiksihan niitä oli jo
monia muitakin paikkoja kuvattu, vaan kuljettuhan ne silti oli. "Ja
onhan meitä sitäpaitse nyt neljä miestä..."
Pian kuitenkin näimme, että leikki siitä oli poissa, jos mieli
eteenpäin päästä. Parannellen eivät miehet jokea olleet juuri
kuvailleet, mutta vielä pahempi se sittenkin oli. Säännöllisestä
sauvomisesta ei tullut kysymystäkään. Väliin vain jonkun kerran sai
sauvomella pukata, sitten hypätä "sekaan" ja käsivoimilla vetäen panna.
Tuo ei virtavassa koskessa ollut suinkaan mikään helppo tehtävä, kun
koskessa venettä kiskoessaan ei tiennyt, millä hetkellä silmälleen
suistui niljaisilta pohjakiviltä. Kainaloltaan myöten voi väliin pudota
hurahtaa johonkin kuoppaan. Parhaaksi näimmekin riisua itsemme niin
kevyeen pukineeseen kuin suinkin: saappaat vaan jalassa, väliin ei
niitäkään, lakki päässä ja ruumiin suojana — paita, vyötäisiltä kiinni
sidottuna. Siinä "koskitokumenttimme". — Kun ilma oli lämpöinen ja aina
levähdysajaksi pistettiin vähän muutakin vaatetta päälle, niin emme
silti pahoin paleltuneet, vaikkakin kohta kolme vuorokautta tuota menoa
kesti; yskää kuitenkin saimme viime päivänä, kun kylmä tuuli silloin
puhalteli.
Matkamme ei käynyt niin joutuin kuin olimme luulleet. Ensi iltana
arvelimme jo matkan kohta puolivälissä olevan, mutta samanlaista
kulkua sitä kesti vielä seuraavan päivänkin eikä päätä sittenkään
kuulunut. Tuo ei oikeastaan kummaa ollutkaan, kun useinkin tunnin
"jutistamisen" perästä oli päästy vaan joku sata pari veneen mittaa
eteenpäin. — Koski vaan paheni pahenemistaan, tullen aina vuolaammaksi.
Syveni se kyllä paikotellen, mutta muuttui myöskin kivisemmäksi ja
oli sitä pahempi nousta. Paikoin se taas laajeni ja mataleni niin
että väliin puolin kilometrin melkein kuivia kiviä myöten saimme
venettä vetää. Suvantopaikatkin, se vähä mitä niitä olikaan, olivat
eninmäkseen niin kivikoita, että melkein sama vaiva oli niitä noustessa
kuin koskia kahlatessa. Olipa semmoisia korkeiden kallioiden välisiä
kuohujakin, että hengenvaaralla niistä vaan läpi päästiin. Yleensä koko
Kuusinkijoen luonto oli hyvin Kitkajoen tapaista, varsinkin joissakin
kohdin, vaikkei kuitenkaan missään niin jylhän kaunista. Viehättäviä
paikkoja kuitenkaan ei puuttunut.
Ensimäisen yön vietimme rakotulella, kuivaillen vaatteitamme ja
lämmitellen itseämme. Vaikka näet päivät olivat lämpöisiä, olivat
yöt kuitenkin jokseenkin koleita ja usvaisia. Mitään hätää ei meillä
kuitenkaan vielä ollut, tuumittiin vain hyvillä toivein, että
huomispäivänä tuosta ainakin loppu jo tullee. Nukuimmekin loppuosan
yöstä rauhassa, uneksien — niin, kukapa sen tietää, mitä kaikkea
hyvää. —
Kesti sitä kuitenkin ponnistella yhtä hurjasti vielä seuraavankin
päivän, taipaleen pään näkymättä, kuulumatta. Ei auttanut muu kuin
asettua nuotiolle toiseksikin yöksi. Ilma oli sinä iltana aika kylmä.
Sentakia aijoimme laittaa oikein aimo roihun. Sattui kuitenkin niin
hullusti, että honkaa hakatessa se kaatui vankkaa petäjää vasten
voimatta murtaa sitä. Siinä työ oli ennenkuin saimme puun irti
vivutuksi ja nuotion valmiiksi. — Sattui vielä toinenkin harmillinen
seikka. Olin näet unohtanut saappaani jonnekkin jokivarrelle ja sain
palata niitä hakemaan monien kilometrien päästä. Löysin ne kyllä
vihdoin, mutta väsyneenä, kylmässä yöilmassa, märän ja tiettömän metsän
läpi juosta niitten perään pitkät matkat — vähempikinhän jo saattoi
vihaksi pistää. Ja vielä yksi huolettava seikka: ruokavaratkin alkoivat
käydä loppupuolelle. Pieni pala leipää vaan jälelle jäi illasteltuamme.
Emme näet olleet arvanneet niin moneksi päiväksi evästä matkalle
varata, kun päivässä luulimme taipaleen päähän ja ihmisten ilmoille
pääsevämme. Lohdutettiin kuitenkin sillä itseään ja toisiaan, että
kohta sitä ainakin aamulla taloon päästään. "Ei ole sporttimies ennen
noussut!" Tuo lause se oli meidän tunnussanamme ollut koko matkan,
innostanut meitä kaikissa vaikeuksissa. Sepä vielä nytkin uutta intoa
antoi. —
Omantunnon mukaisesti jaettiin aamulla leipäpala, mutta eihän sitä
tyhjästä ravinnoksi ollut: kiihotti vaan jo heräävää näläntunnetta.
Reippaina kuitenkin lähdettiin edelleen jutamaan. Jo täytyi tuossa
koskenkorvan ohi tavarat kantamallakin taas kulottaa, niin oli paha
ja matala... Vedettiin, pukattiin, sauvottiin ja työnnettiin, aina vaan
eteenpäin pyrkien...
"Taloon kun päästään, niin sitten sitä syödään ja levähdetään",
tuumittiin kohottavasti toisilleen. Ihmeen itsepintaisesti se talo
kuitenkin pysyi näkymättömissä. Kului päivä puoleen... ei näy. Jo
kallistui iltapuolelle... ei vaan sittenkään ota kuuluakseen.
Nälkä alkoi tuntuvasti jo tehdä muistutuksia vatsan vaatimuksista,
mutta: "mistäs Matti antaa kun Matilla ei ole", saimme sen valituksiin
vastaukseksi sanoa. "Odota vielä vähän aikaa vatsakulta, kyllä sitten
saat sapuskata!" täytyi sitä maanitella, kovin kun murisemaan mieli.
Vaan — apupa siitä, jos syöttikin sitä hyvillä sanoilla! Ei se usko
velaksi, veronsa vaan vaatii ajalleen. Eikä kyllin siinä, että se olisi
tyytynyt pelkkiin "valitusvirsiin". Vieläpä se teki muutoinkin tuntuvia
muistutuksia. Voimat ne näet myöskin alkoivat päivän päälle väsähtää,
mieli käydä alakuloiseksi. Sanaa sanomatta voimme tuossa rehjastaa
tuntikaudet. Ja kun joku vihdoin sanan pari virkkoi, ei ne olleet enään
kovinkaan innostavia.
Odotimme järven tuloa kuin päivännousua, sillä sehän tuosta tukalasta
taipaleesta lopun tekisi. Jo näkyykin tuossa...
"Hei vaan! No loppui se vihdoinkin lappaminen", huudahti jo yksi
joukosta iloisesti. "Nyt tuota oltanee taas pelas..."
Lopettaa ei hän ehtinyt kuitenkaan lausettaan, kun toinen ääneti
kädellään vaan viittasi toiseen päähän pientä lampea: siinä oli enempi
kuin kylliksi suun tukkeeksi. Ei se näet ollutkaan järvi, josta
Kuusinki lähtee, olipahan vaan pieni lampare, jonka toiseen päähän joki
tyrskyvänä koskena laski kuin olisi se tahtonut varsin ivata tuota
ilohuudahdusta.
Jo muuttui kuitenkin maat alavammiksi: soisen niityn läpi siinä joki
mutkia vinkuroi. Tuli tuossa taaskin pieni lampi vastaan, vaan ei
vielä sekään odottamamme järvi ollut. Iloiseksi muuttui yhtähyvin
mielemme, vaikkakin toisesta syystä. Tuolla näet kankaan laitaa astuu...
niin — todellakin, siellä näemme taasen ihmisiä. — Tuntui kuin olisi
äärettömän kauvan kulunut siitä, kun viimeksi näimme sen nimellisiä.
Niittymiehiä ne olivat, palasivat luovolta. Hekin huomasivat meidät ja
tulivat puhuttelemaan. Ihmeisiinsä he ällistyivät, kun kuulivat meidän
Kuusinkia nousseen Paanajärvestä saakka.
"Eihän sitä kuuna päivänä ole kulettu! Ja sitten vielä tämmöisellä
kuivalla... Ei kait siellä kaikin paikoin liene ollut vettä jalan kastua
kivien koloissakaan?"
Meidän ensi kysymyksemme tietysti olivat, joko joki kohta loppuisi ja
eikö heiltä eväitä liikeneisi meille edes vähänkään antaa.
"Pari virstaa tästä tulee vielä järvelle. Ja niin se on kuivaa sekin,
että kyllähän se nousematta taitaa neljältä mieheltä jäähä lastiveneen
kanssa", arveli miehistä toinen vastineeksi. — Eväitä ei heillä jälellä
ollut. Sanoivat talon kuitenkin muutaman kilometrin päässä olevan,
josta kyllä saisi.
"Sinne kaksi miestä ruuan hakuun siis kiireimmän kautta, toiset
rannalle nuotion tekoon!" — Tuossa vasta muistimme, että pitihän meillä
jossain laatikossa ryynejäkin olla. Aivan oikein! Löytyihän niitä,
vaikkei oltu muistettu koko matkalla käyttää.
"Ja nyt pistetäänkin oikein puuroksi ja syödään pojat, syödään niin
jotta rutisee", ehdotti yksi jo taas hyväntuulisesti. Ja tuota
ehdotusta vastaan ei tietysti kukaan pannut.
Mies oppaana lähdimme sitten insinööri ja minä läheiseen Pohjolan
taloon. Saimmekin sieltä mitä tarvitsimme: leipää, voita, maitoa ja
piimää, kaikki ihan tuoretta, kuin meitä varten. Maitokin oli ihan
vasta lypsettyä. Olimmekin sitä — kolme kannua, ei sen enempää eikä
vähempää.
Sillaikaa olivat toiset keittäneet oikein jyky puuron. Hevosen se
olisi kestänyt päälle hypätä, niin oli sakeaa. "Mitä siitä semmoisesta
nälkäisen miehen syödä, jossa ryyni toistaan hakee", toimitti tohtori,
kun mielimme sitä liian paksuksi moittia.
Eivät olleet kokit malttaneet maistelematta odottaa, nälissään kun
olivat, vaan oli sitä vielä puuroa meidän jos muidenkin osalle. Ja
sitten sitä syötiin, syötiin niin jotta nahoissa tuntui. — Anteeksi
annettavaa lienee, että semmoisen paaston perästä tulimme syöneeksi
vähän... niin, ei auta kieltäminen, että tuon aterian perästä kaikki
voimme hiukan pahoin — ylönsyömisestä, kilpaa kun näet koitettiin, kuka
enimmän kestäisi. Jos olisi vielä poikanulikoita oltu, niin olisippa
tainnut itkuksi hyreytyä kuten ennen joskus jouluaattona, kun ei oltu
maltettu olla kaikkia herkkuja syömättä eikä vatsa tahtonut täyttään
enempi vetää.
Tuntui tuota sitten hiukan tavallistaan kankeammalta ja muutoinkin
olo vähän vaikealta, kun täytyi syötyä lähteä vielä lopputaivalta
katkasemaan. Ei se matka kuitenkaan enään niin pahaa ollut kuin mitä jo
kulkeneet olimme, vaikkakin mies oli penoskellut sen nousematta meiltä
jäävän. Matalaa joki kyllä oli ja pahaa koskea paikotellen, vaan tuohan
kaikki oli meille jo vanhaa tuttua.
Lujalle kuitenkin tahtoi ottaa, vaikea oli syöneen miehen ponnistella.
Jopa tohtori kovasti toimittikin, että jäisimme yöksi kappaleen matkan
päässä olevaan myllymiesten saunaan, niin kurjalta kuin se näyttikin;
muutamassa kosken korvassa oli näet mylly, jonka pato meille vielä
vastukseksi heittäysi, kun täytyi sen yli vene vetää. Tuo ehdotus
ei kuitenkaan saavuttanut yksimielistä kannatusta, vaikka esittäjä
koettikin parastaan panna, todistaakseen toisille saunan hyviä puolia
ja sen tarjoomia etuja. Eteenpäin vain lähdettiin ponnistamaan.
Toivoimme pian järvelle jo joutuvamme ja sen rannalta jonkun talon
paremmaksi yöpaikaksi löytävämme. Alkoi näet ikäväksi paneutua oikean
vuoteen perään, monta yötä kun olimme nuotiolla viruneet. Ja parin
tunnin työn perästä pääsimme vihdoinkin Kuusingin suulle. — Ei totta
tosiaan, tehnyt mieli lähteä toista kertaa tuolle taipaleelle.
Sankassa sumussa soutelimme vielä Vuotungin järven poikki ja saavuimme
puoliyön tienoissa Alavuotungin taloon. "Yöjalkalaisiksi" tai
mustilaisiksi olivat talossa ensin meitä luulleet, koiran haukkumasta
herättyään, ja varustauneet jo kutsumattomille vieraille "matkapassin"
antaakseen. Lähemmäksi päästyämme sanoivat kuitenkin arvanneensa, jotta
"oikioita ihmisiä nämät sentään taitavat ollakkin". Ja niin saimme
talossa yösijan sen pitemmittä mutkitta.
Huvin vuoksi tahdon mainita muutaman seikan todisteeksi siitä, etteivät
matkailijat vielä ole ehtineet kaikin paikoin totuttaa kansaa suuria
maksuja vaatimaan, matkustajia nylkemään. Kun näet talosta seuraavana
aamuna lähtiessämme kysyimme, mitä olimme velkaa, arveli isäntä:
"Mahtaisikkohan olla viisitoista penniä miehestä paljo".
Ja arvaatteko, mistä kaikesta tuo suuri summa, viisitoista penniä?
Tuskin. Olimme näet olleet talossa yötä ja saaneet kutakuinkin
hyvät makuusijat, juoneet aamulla kahvit, oikein "kaksi kuppia
mieheen", syöneet vankan aamiaisen, saaden ensikerran matkallamme
uutisperunoitakin — talon väkikään ei vielä ollut ennen raskinnut
maistaa — ja maukkaasti paistetuita tuoreita ahvenia oikein mielin
määrin. — "Taksaa" ei saatettane kalliiksi moittia.
Noin vähää ei kohtuudentuntomme sallinut antaa. Yleensä kuitenkin
pidimme "prinsiippinämme", ettei kansaa pidä totuttaa liian runsaille
maksuille. Vähästä pian totutaan, sen olimme huomanneet Paanajärvellä.
Kun näet siellä poikaset ja tyttöset Mäntyniemessä ollessamme
toivat meille tarjoksi mansikkatuohisiaan ja joku joukostamme antoi
ensimäiselle 25—30 penniä hänen tuokkosellisestaan, niin jopa vähän
päästä toiset puolia markkoja mielivät tahtoa, olipa astia kuinka pieni
hyvänsä. Tuosta sopimattomuudesta huomautettuina he sitten kuitenkin
tyytyivät kymmeneen penniinkin, kun senkään vaan saivat. —
Seuraavana päivänä emme pitkää matkaa kulkeneet, liekkö paria
penikulmaa täyteen tullut. Soutelimme pieniä järviä, jokia, virtoja
ja suvannoita. Nakattiinpa onkeakin pikku koskissa matkan varrella.
Eikä ne niin kalattomia näyttäneet olevan kuin ensin luulimme, sillä
aikalaisia harreja niistä koukkuihin käpertyi. Ammuskelimme myöskin
vesilintuja; niitä olimme vähin saaneet ja syöneet pitkin matkaakin,
vaan nyt niitä alkoi olla viljavammalti, kun joet ja järvet muuttuivat
ruohorantaisiksi ja siis vesilinnuille sopivammiksi.
Pari pahempaakin paikkaa vielä tiellemme sattui. Muutamassa kohden piti
näet erään kuivan pikkukosken ohi — Saunakoski nimeltään — taivaltaa
lyhyt kankaan kaistale. Se oli kuitenkin telotettu ja vähällä vaivalla
siitä siis suoriuttiin. Eräs toinen koski, jota Jyrkäksikoskeksi
mainittiin, oli sanottu myös tavallisesti taivallettavan, kun se on
kovin kiverä noustavaksi, mutta meidän pojat arvelivat tuosta liian
suuren vaivan tulevan, pistivät koskipuvun päälleen eli paremmin
sanoen riisuivat muut tamineet päältä pois ja — niin se vene nousi
että "humu kuului ja kärty haisi". Tuumi tohtori tuossa venettä
vedettäessä jotta: "Mitähän mahtaisivat Helsingin neitoset sanoa, jos
niitä tuohon sillalle sattuisi joitakin ajamaan ja näkisivät pojat
tämmöisissä 'tokumenteissä'... Kyllä taitaisi suu virnelle vähän venähtää
ja nenä tulla käännettäväksi toiseen ilmansuuntaan — kainouden takia
tietystikkin." — Paanajärvelle menevän maantien silta näet menee juuri
kosken kohdalla joen poikki.
Suiningin suurehkolle järvelle saavuttuamme soudimme itäpäitse selän
yli ja, kun ilta oli jo käsissä, yövyimme Multaksen taloon. —
Nyt alkoi meille järvinen matka. Olimme toivoneet että saisimme
myötäisen järvillä, siten saadaksemme hiukan levähtää edellisten
päiväin ponnistusten jälkeen. Vallan pilvissä pitäjä, hattarojen
hallitsija ei kuitenkaan tällä kertaa ollut meille ensinkään
suosiollinen, vaan päin vastoin. Noilla moneen ilman suuntaan
olevilla järvillä osasi tuuli päivän kuluessa aina niin pyöriä, ettei
vahingossakaan vetäväksi sattunut. Niinpä saimmekin soudella kovaa
vastatuulta koko pitkän pyhäpäivän, ensin Suiningin päästä päähän,
sitten puoli penikulmaa jokea ja kapeaa salmea Kiitämään, josta
kaivettua kanavaa myöten pääsimme Kirpistöön. Soukkaa salmea soutelimme
sitten Kirpistöstä suureen Muojärveen.
Nyt olisi meidän, jos tahdoimme Vuokkiniemen kautta pyrkiä Oulujoen
latvavesille, sopinut suoraan laskea laitatuulella Muojärven halki ja
edelleen salmien kautta Joukamojärveen, josta Venäjän puolelle laskeva
Pistojoki alkaa. Kun emme kuitenkaan olleet saaneet minkäällaisia
tietoja Pistojen kulkukelpoisuudesta, niin jatkoimme vastatuuleen
soutamista poikki Muojärvenkin laajan selän. Sitäpaitse oli meidän
muutoinkin välttämätöntä käydä ensin Kuusamon kirkonkylällä. Olimme
näet unohuttaneet matkalle lähtiessämme Oulujoen osan kartastamme ja
ilman sitä emme mitenkään voineet tuolle taipaleelle lähteä. Toivoimme
muutoinkin kirkolla saavamme tietoja omaisiltamme ja tahdoimme
puolestamme ilmoittaa jotain itsestämme ja matkoistamme, jotteivät
kotolaiset kovin rauhattomiksi kävisi meidän kohtalomme takia.
Muosalmen kautta pääsimme Välijärveen. Emme joutaneet edes Muosalmen
mainitussa talossa pistäytymään, vaikkakin pitkin matkaa oli meille
kerrottu, ettei siitä tavallisesti sivu kuleta talossa käymättä,
varakas kun se näet on ja vierasvarainen. Tahdoimme joutua sinä päivänä
välttämättömästi Kuusamon kirkolle. Niin vetelimmekin yhtämenoa. Miehet
ja naiset talon pihamaalla ihmetellen katselivat noita kummannäköisiä
kulkijoita, jotka vihaisesti soutaen ponnistelivat vastatuuleen; tuuli
oli näet ruvennut kiihtymään kiihtyrnistään, puhallellen jo pikku
myrskynä.
Välijärvestä saimme kilometrin verran laskea hyvää laitasta
Virransalmen kautta paria penikulmaa pitkän Kuusamojärven itäpäähän.
Toivoimme tuulen meitä nyt vähänkään rupeavan vetämään, mutta niin
se kuin kiusalla kiepsahti taasen melkein vastaiseksi. Niin kovasti
ponnisti länsi vastaan, että vene kahdella parilla soutaen ja
perästä huovaten kuitenkin kuin hivumalla vaan eteenpäin kulki. Jopa
Kantoniemen kohdalla tuuli semmoiseksi myrskyksi yltyi, että katsoimme
viisaimmaksi koettaa päästä järven toisella puolen oleviin taloihin
säätä pitämään; olimme näet tuulen suojaa saadaksemme soutaneet järven
eteläistä rantaa.
Taloon alkoi jo muutoinkin mieli tehdä, sillä lännen taivas vetäytyi
pelottavan synkkiin pilviin, josta arvasimme aika myrskyn kohta
nousevan. Epäilytti kyllä hiukan lähteä laitatuulella soutamaan yli
aukean selän, kun järvi jo myrskyn käsissä vaahtopäinä väkiaaltoina
hurjasti meurusi. Onnellisesti kuitenkin pääsimme toiselle puolelle,
vaikkakin vasta kovain ponnistusten perästä ja läpimärkinä, aallot kun
ehtimiseen yli varppeitten olivat vettä räpsineet. Tuskin olimme taloon
ehtineet, kun vettä alkoi tulla taivaan täydeltä. Vihurikin vinkui
ja ulvoi kuin hiisi haltioissaan olisi myrskynä mellastaen tahtonut
näyttää voimiaan.
Pari tuntia saimme talossa odotella rajuilman asettumista. Hieman
kyllä vielä sittenkin vettä vihmoi, mutta tuosta huolimatta lähdimme
loppumatkaa soutelemaan. Tuuli oli sillä välin tyyntynyt ja alkoi
kallistua enempi pohjasen puoleen, muuttaen ilman iltapuolella koleaksi
Soutamalla kuitenkin lämminnä pysyttelimme. Mutta jopa alkoi vähitellen
siihenkin kyllästyä, kun kämmenet ja käsivarret kovin tuntuvasti
rupesivat muistuttamaan, että aika olisi taasen levähtääkkin. Perille
me sittenkin ponnistelimme ja pääsimme kirkkorantaan puoliyön
tienoissa. Sanomatta on selvää että suloiselta tuntui päästä seinien
sisälle, leuvat kun jo kylmästä mielivät pahoin loukkua lyömään; eihän
läpimärkä ja väsynyt mies kovin paljon kylmää kestä.
Kestikievariin menimme sisälle. Oikeinpa nautinnolla taasen pitkästä
ajasta söimme illallisen ihmisten tavalla. Ja sitten paiskauttiin
pehmoisille vuoteille Nukku-Matin kanssa tuttavuutta tekemään. Tietysti
se ei kauvan antanutkaan odotella itseään ennenkuin jo tuli väsyneiden
luoksi virvottavalle tervehdykselleen. — Huolimatta koko päivän
kestäneestä kovasta vastatuulesta olimme sinä päivänä soutaneet yli
viiden penikulman, joka ei ole mikään pieni päiväntaival. —
Kauniita olivat yleensä kaikki sinä päivänä kulkemamme järvet
olleet, tarjoten silmän ihailtavaksi mitä sievimpiä järvimaisemia.
Loppumatkalle ei tuota nautintoa kuitenkaan enään riittänyt.
Synti todellakin on että muutoin niin luonnonkauniissa Kuusamossa
kirkonkylä on saanut sijansa niin rumassa seudussa. Onhan se melkein
kuin vetelöiden soiden taka rakennettu aukealle alankomaalle.
Pensaikkoniityt vaan ja kaislarantainen kuiva lahdenlätykkä ovat sen
ainoana kaunistuksena. Melkein mielipahalla näkee tuon, muistaessaan
niitä monia sopivia, luonnonkauniita kylänpaikkoja, joita matkan
varrella on nähnyt.