Soutelimme ensin tuon pari kilometriä pitkän matkan järven päähän.
Suomen ja Venäjän raja kulkee juuri järven päitse, tehden siinä pienen
polvekkeen. Oulankajoki, joka palasen matkaa on sekin rajana, lähtee
järven päästä jatkamaan keskeynyttä kulkuaan. Nyt ei se kuitenkaan
enään ole rauhallisen tyyni. Kohta järvestä alkaa se koskena ja
kokonaista viisitoista koskea, pienet suvannot vaan välissä, on siinä
jo tuolla penikulman taipaleella Vartiolammille mentäessä. Useat niistä
ovat aika pahojakin. Itse ne kuitenkin kaikki laskimme, toiset perä
edellä, soutaen vasta virtaan ja veneen vauhtia siten pidätellen,
toiset taas melassa.
Kalaisia koskia oli niiden kerrottu olevan. Olimme varustaneetkin
onkineuvot mukaan eikä yrityksemme turhaan menneetkään: kylään
päästyämme oli meillä kummassakin veneessä kaunis kasa harreja,
oikeinpa suuriakin, kolmen neljän kilon painosia. —
Luonto ei ole tällä matkalla enään samanlaista kuin ylempänä
Oulankajoelle; sen arvaa jo koskien paljoudestakin. Maat ovat vuorisia,
maisemat paikoin hiukan muistuttavat Kitkajokivarsia. Alempana tosin
rannikot alenevat, mutta sen uhkeampina kohoovat tuolta etäämpää
salojen keskeltä vasemmalla Pää-Nuorusen korkeat tunturit, oikealla
taas muhkea Kivakkavaara. Itse Vartiolammin kylän seutu ei kuitenkaan
ole mitään kaunista, se kun on rakennettu alavaan jokilaaksoon Nuorusen
ja Kivakkavaaran välille.
Omituinen on kylä rakenteeltaan meidän suomalaisten mielestä. Se
on tuota tavallista Venäjän Karjalan mallia, rakennukset yhteen
sullottuina, siinä asuin- ja muut huoneet samassa ryhmässä, kaikki
salvetut pyöreistä hirsistä "kurjen kaulalle", kuten suomalainen
salvumies sanoisi. Pienet aukot, jotka voidaan luukuilla sulkea,
ovat asuinhuoneissa ikkunoina. Tuommoisia taloja on siinä, toinen
toistaan lähellä, pitkin jokivartta kymmenkunta; siinä koko kylä. —
Mökkiryhmäksi tuota suomalainen sanoisi mieluummin, sillä meikäläisiä
taloja tapaa Vaitiolammilla yhtä vähän kuin muuallakaan Venäjän
Karjalassa; samanlaisia ovat kaikkein, niin rikkaampien kuin
köyhempienkin rakennukset siellä.
Kovin houkuttelevilta eivät näytä päältäpäin nuo rakennukset. Menimme
kuitenkin muutamaan sisälle, ihmisiä tavataksemme ja siistit ne
siksikin tuvat sisältä olivat.
"Ka tjerveh tjerveh, ruotshi rukka!" saimme tuvassa työskentelevältä
muijalta vastaukseksi tervehdyksiimme. Puoleksi leikillään teki hän
vielä nuot tavalliset kysymykset: "onko rauha maassa" ja "onko metsä
siivatoille — s.o. karhu elukoille — rauhan suonut", kertoi sitten
kaikkien kyläläisten olevan talvikonnun teossa metsillä, ettei kuin
joitain naisia ja "noapurin Pietro voarj" vain oli kotosalla.
Kappaleen aikaa muijan kanssa tarinoittuamme ja saatuamme ostaa häneltä
suoloja kalojamme varten, palasimme veneellemme. Aikomuksemme oli
mennä vielä jonkun matkaa jokea alemmaksi, kuululle Kivakkakoskelle,
jonka halusimme nähdä; kalastusonneamme tahdoimme siellä myös koettaa.
Ennenkuin kuitenkaan ehdimme lähteä, saapui rantaan "Pietro voarjkin"
ja alkoi meitä "hoastattelemaan".
Siin' oli oikea Väinämöisen kuva! Mies vanha, kasvot perin karjalaiset
piirteiltään, tukka pitkä ja valkoinen, samoin tuuhea partakin; ryhti
arvokas, käynti reipas, liikkeet terhakat; päällä pitkä hamppuinen
paita, sen ympäri vyötäisillä nuoran pätkä vyönä, hurstiset housut
jalassa, pää lakitonna, tukka liehuen tuulessa, tuohiset virsut pistäen
esiin repaleisten lahkeiden alta. — Semmoinen oli Pietro vaari, kun hän
tulla viuhkasi tuossa pitkin ruohoista rannikkoa.
Pitkiin pakinoihin hänen kanssaan emme joutaneet. Yhtä ja toista hän
kuitenkin udella ennätti. Meidän onkineuvomme ne erittäinkin ukon
huomiota puoleensa vetivät. Ihmettelystään ei tahtonut loppua tulla,
kun toinen saattajistamme piloillaan vielä vähän liikojakin pani
onkivarustustemme hyvyydestä.
"Siin’ on siimaakin semmoista, jotta kun kala kiinni tartuttuaan
tempasee, niin kolme syltää sitä joka kyynärästä venähtää... Ja
perhojakin niin ottavia, että veneeseen kala niiden perään hyppää",
veisteli hän näet.
"Ka, jo on heillä keinot mokomatkin", arveli tuohon ukko, vähintäkään
epäilystä osottamatta. Rupesipa hän pyytelemään että hänellekkin moisia
kalastusvehkeitä antaisimme. Kun tuohon emme voineet suostua, pani ukko
kieltomme hiukan pahakseen. Ja kun kuuli, että meillä koskelle matka
piti, virkkoi: "Ka, lähtöähän voin minäkin", lykkäsi veneen vesille ja
niin lähti soutaa kiskaltamaan koskelle päin.
Oli siihen sill'aikaa saapunut rantaan muuan nuorenpuoleinen nainenkin.
Hieman kummallinen oli hänenkin pukineensa: päässä omituinen, naitujen
naisten myssy, päällä pitkä, melkein paidan tapainen mekko, joka väljän
viitan tapaisesti ulottui yhtenä aina kaulasta jalkoteriin saakka;
vyötäisiltä mekko oli hiukan kokoon kutaistu, niin että se suurina
poimuina jäi rinnan yli repsottamaan. Hän pahoili sitä, ettemme olleet
pyhän aikaan sattuneet tulemaan. "Silloin olisi tanssiaisiksi pantu ja
olisitte saaneet nähdä meidänkin puolen tyttöjä", toimitti hän. —
Joella tapasimme taas ukon ennenkuin koskelle pääsimme.
Nyt oli toinen ääni torvessa. Vihaisena alkoi ukko tiedustelemaan,
tokko meillä on lupaa kalastella ja linnustella heidän puolen vesillä;
olimme näet tuossa joella juuri muutamia vesilintuja ampuneet.
"Vartokaahan vaan, kun miehet kotiin palaavat, niin kyllä te täältä
katoatte, täällä käyntinne vähemmälle heitätte", uhkaili ukko.
"Kyllähän teillä nyt on hyvä rehennellä täällä, kun minä, vanha ukko,
yksin kylässä olen."
Koimme sanoa meillä "keisarista" luvan olevan, vaan tuota ei ukko
oikein ottanut uskoakseen. Jupisi vaan vieläkin, jotta: "Pysyisitte
omilla puolillanne... On meillä itselläkin kyllin kalan syöjiä... Eikähän
mekään pakkauta teidän puolelle."
"Niin — vaan saajia kun teillä ei ole, niin tahdomme teitä
opettaa, miten niitä kaloja saadaan", virkkoi tuohon joku joukosta
leikillisesti. "Ja näin se käypi päinsä", lisäsi samassa, alkaen
nujuutella ylös aikalaista harria, joka oli antanut perhon pettää
itsensä.
"Eikä sillä, ettette tekin meidän puolella käy... Yli Suomenhan
reppuinenne kulette kansaa peijaamassa", lisäsi tuohon vielä toinen.
Molemmin puolin siten hammastellen oli saavuttu jo kosken niskalle.
Koetimme vielä suorin sanoin huomauttaa ukolle, kuinka sopimattomasti
hän teki kohdellessaan vieraita matkustajoita noin. Emmehän näet yksin
kalastuksen vuoksi olleet heidän vesilleen tulleet, vaan tutustuaksemme
tuohon meistä vierauneeseen veljeskansaamme. Kalastelimme sivumennen
vaan huvin, eikä saaliin vuoksi, koimme selittää.
Tuosta ukkokin jo häpesi äskeistä käytöstään ja, jotain vastaukseksi
vielä muristen, laskea suhautti toista rantaa kosken alle, jossa
onkimaan rupesi. Me taas laskimme rantaan kosken niskalle. Siinä toiset
rupesivat nuotiopuuhun, että aterian saisimme, toiset lähtivät koskelle
onkia koettamaan. —
Se koski, jonka niskalle olimme pysähtyneet, oli vasta ensimäinen,
pienempi korva ylipuolella varsinaista Kivakkakoskea. Varsinainen
koski alkaa vasta lyhyen suvannon alta, josta joki haarautuen putoaa
jyrkkinä könkäinä alas röyhyistä louhikkoa; laskujemme mukaan kosken
korkeus koko pituudelleen on toistakymmentä metriä. Kosken asemasta
— siinä näet oikealla puolen kohoaa komea Kivakkavaara, joka uljaana
kohottelee kaljua lakeansa aina kolmisen sadan metrin korkeudelle ja
vasemmalla niinikään ranta kohoupi sieväksi metsikkötörmäksi — ja
sen muodosta voi kyllä arvata, miten mahtavan ja kauniin näköinen
Kivakka koski on. Kuivuus kyllä silloin suuressa määrässä häiritsi ja
lamautti kosken valtavaa vaikutusta, mutta kuitenkin voi sanoa, ettei
sitä ole syyttä verrattu Imatraan, jopa katsottu sitä etevämmäksikin.
Jyrävään verraten Kivakka on kyllä putouksiltaan ja laveudeltaan
suurenmoisempi, se kun näet kokonaisuudessaan on jonkun pari sataa
metriä leveä, mutta putouksissa ilmenevän voiman sekä luonnon kauneuden
puolesta se ei vedä vertoja Jyrävälle, mikä on luonnollistakin, kun
muistamme Jyrävän omituista muotoa ja asemaa. — Oulankajoen jatkossa
Kumajoessa kerrottiin olevan vielä mahtavamman Kumankosken, jossa vesi
putoaisi kymmeniä syliä; sama koski, joka edellä mainitun Kurttiukonkin
oli täytynyt taivaltaa. Mielemme teki lähteä sitäkin katsomaan kun
matkaakaan ei sanottu olevan kuin viitisen penikulmaa ja väliset vedet
vakuutettiin olevan kalarikkaita. Tuumittuamme sinne tänne luovuimme
kuitenkin tuosta tuumasta etenkin sen takia, että matka-aikamme oli
jo niin pilalle kulunut ja koska sitäpaitsi paluumatkan arvasimme
hankalaksi tulevan. —
Kalastuksemme Kivakkakoskella ei ottanut oikein menestyäkseen;
saimme vain pienenpuoleisia harreja ja kulmakoita jonkun verran. —
Insinööri se oli mennyt alemmaksi koskelle ja ryhtynyt siellä Pietro
vaarin kanssa sovintoa tuumimaan. Ennen pitkää näimmekin heidän jo
hyvinä ystävinä samassa veneessä onkivan. Olipa ukko kiitellyt ja
siunaillutkin erotessa, kun näet oli kaikki saadut kalat saanut pitää
hyvänään; itse ei ukkopaha ollut saanutkaan kuin pari harria vaan
poikkinaisella ongellaan.
Kosken niskalla pidimme sitten oikein juhlasyömingit. Monet herkut
siinä tosin ei syötävinä olleet, mutta ruokahalu sen parempi. Eikäpä ne
suuret harrit, kokonaisina hiiloksen hehkussa paistettuina sitäpaitsi
halveksittavia olleet. Ja kyllä niitä syötiinkin. —
Olimme tuumineet syötyämme kiivetä Kivakkavaaralle, sieltä kun niin
lavea näköala kerrottiin olevan, että aina Vienanmerelle saakka
näkisi. Kun päivä oli kuitenkin jo niin illalleen kulunut, että olisi
yö hyvään määrään mennyt, ennenkuin sieltä takasin olisimme ehtineet,
ja väsyneitä kun sitäpaitsc olimme edellisen yön valvomisesta ja
sauvottavana vielä nuo viisitoista koskea Paanajärvelle palatessa, —
emme näet tahtoneet yöpyä Vartiolammille — niin katsoimme parhaaksi
jättää vaaralla käynnin "toiseen kertaan". Sitäpaitse eivät toiset
toverimme voineet viipyä matkalla seuraavaa päivää, koska heillä oli
vielä joitakin tutkimuksia tekemättä ja Paanajärveltä lähtöpäiväkseen
olivat välttämättömästi pakotetut määräämään seuraavan torstain; meillä
oli silloin jo tiistain ilta käsissä. — Nuot syyt ne vaikuttivat, että
Kivakkavaarallakin jäi käymättä.
Niin lähdimme miehissä palailemaan Paanajärvelle.
Nyt olimme siis käyneet retkemme pääte- eli paremmin sanoen
keskipisteessä saakka. Tästä lähtien alkoi meille kotimatka. —
Hauska oli ollut tullessa lasketella tuota koskista taivalta, mutta
paluumatkallapa saimmekin tuon hauskuuden hiellämme maksaa. Kova oli
näet työ, ennenkuin nuo monet kosket oli noustuina. Läpi väsyneet
olimmekin, kun puoliyön tienoissa takasin Mäntyniemen rantaan saavuimme.
Mäntyniemeen sittenkin yöksi menimme, kun ei muutakaan sen sopivampaa
taloa lähettyeellä ollut, vaikkei juuri olisi haluttanut enään talon
"asukasten" kanssa tappelemaan. Olimme kuitenkin kokeneempia nyt:
asetuimme kaikki isompaan huoneeseen ja hyväksi "desinfisioituamme" sen
saimme kuin saimmekin kuta kuinkin nukkua. Olimmekin niin väsyneet,
ettei kai olisi tiennyt, vaikka russakat ja luteet olisivat lihat
luista kalunneet.