Omituisia nimiä antaa kansa useinkin seuduilla liikkuville
tiedemiehille heidän eri tutkimuksiensa mukaan. Niin kuulee puhuttavan
"kiviherroista ", "runoherroista", "ruohoherroista", "räkkäherroista"
y.m.; etenkin huvitti meitä tuo viimemainittu nimitys, jolla
tarkoitetaan hyönteisten kerääjiä, hyönteisiä kun näet kutsutaan
Kuusamon puolessa "räkänöiksi" ja "räkiksi".
Useissa paikoin tiedusteltiin meiltäkin, tokko me tuommoisia herroja
olimme ja nauraen kerrottiin heidän lapsellisesta ruohojen, perhosten
y.m. kokeilemisesta ja pyydystelemisestä. Vaikea oli meidän saada
kansa uskomaan, että omaksi huviksemme vaan tuommoiselle vaikealle
retkelle olimme lähteneet. Epäluuloisena jäikin moni siihen uskoon,
että olimme joko metsiä katselemassa niitä ostaaksemme, tai ainakin —
kullan etsinnässä, s.o. kultahiekan eli kultasuonien, ei "kainaloisten
kanojen".
Rajalassa kerrottiin meille että talossa pari "kiviherraa" oli ollut,
jotka olivat meidän tulostamme tietäneet kertoa; samana päivänä
ikäpuoleen olivat lähteneet toiseen päähän järveä. Heidän nimiä
ei kyllä kukaan muistanut, suomalaisen kun on aina vaikea saada
muistissaan pysymään noita hänen mielestään kummallisia ruotsalaisia
nimiä. Kuitenkin arvasimme kohta, ketä nuo "kiviherrat" olivat.
Tiesimme näet erään geoloogin ja hänen apulaisenansa — erään toverimme
— lähteneen Kuusamon vuorilajeja tutkimaan.
Seuraavana päivänä puolen päivän rinnassa lähdimme mekin soutelemaan
toiseen päähän järveä, tavataksemme jos mahdollista noita tuttujamme.
Muutoinkin oli aikomuksemme käydä järveä katselemassa ja samalla tehdä
pienempi retki Paanajärveltä Venäjän Karjalan puolelle.
Kauniina esiintyi nyt kesäpäivän kirkkaana helottaessa tuo kapea järvi,
joka samanlevyisenä, keskikohdallaan pienen taitteen tehden ulottuu
kolmatta penikulmaa suoraan lännestä itään. Uhkeina kohoovat sen
metsäiset rantavaarat 100—150, jopa lähemmäs kaksisataakin metriä yli
järven pinnan. Tuo ympäristön tavaton korkeus tekeekin sen, että järven
leveys näyttää aivan vähäiseltä, vaikka kyllä se kilometriä leveä on
melkein koko pituudeltaan. Omituisen vaikutuksen tekevät muutoinkin
järveä ympäröivät vaarat Tuolla kaukana pohjoisessa, juuri Paanajärven
laaksossa näet vuoden keskilämpö tulee maassamme korkeimmaksi. Kun
nimittäin harjanteet joka puolelta suojaavat laakson kylmiltä tuulilta,
on siellä kesällä niin kuuma, että pihka päiväpaisteella "kiehuu"
huoneitten seinillä; kaikki päivänpuoleiset seinät ovatkin sen takia
aivan keltaisen pihkan peitossa. Halla ei Paanajärvellä teekkään
sentakia tuhojaan juuri koskaan. — Talot, joita on rakennettu jokaiseen
pienempäänkin notkoon kalliovaarojen kupeille niin ettei rakentamatonta
talonpaikkaa näkynyt, ovat yleensä hyvissä varoissa, vaikkeivät
kovin uhkeilta ulospäin kaikki näytäkkään. Paanajärvi onkin Kuusamon
rikkaimpia kyliä, kerrottiin meille.
Omituista järvelle on vielä sekin, vaikka kyllä luonnollista, että
sillä puhaltaa aina länsi- tai itätuuli, milloin ei tyyni ole. Korkeat,
pitkin järven rantoja olevat selänteet ne näet muuttavat niin tuulen
suunnan; jostain harjanteiden välistä vain tuntee sivultapäin joskus
tuulen puuskan tulevan. — Lämpimät ovat kesällä nuo Paanajärven
"passaadituulet", vaan talvella ne oikein purevan kylmiksi viimoiksi
kuuluivat muuttuvan.
Melkein omassa rauhassaan ovat nuokin pari-, kolmekymmentä perhekuntaa,
jotka ovat Paanajärvenkylän asujamistona, saaneet elää tuolla
"paratiisissaan" aina näihin saakka, sillä vasta viime kevännä oli
maantie kirkolta Paanajärvelle asti saatu jonkunlaiseen kuntoon.
Venäjältä eli "Vienan puolelta", kuten tavallisesti sanottiin, heidän
sitä ennen täytyi kulottaa kaikki tarpeensa. Karjalaiset kauppiaat
heille tuossa tietysti apuna olivat, mutta ottivatkin sitten hyvät
voitot vaivoistaan. —
Niin — järvi ympäristöineen oli todellakin kaunis. Täytyy tunnustaa,
ettei noita seutuja syyttä sanota "Suomen Sweitsiksi". Järveltä,
varsinkin keskeltä molempiin päihin, on näköala mitä viehättävin.
Korkeina, metsäisinä harjanteina kohoilevat rantavaarat toinen
toistaan ylemmäksi. Järvi kimeltelee tumman sinervänä, kapeana
suikaleena vaarojen välissä kuin helmi avatussa kuoressaan. Talot taas
rantatörmillä pienine, kellertävine viljavainioineen ja vihertävine
niittytilkkuineen, antavat tuolle kaikelle mahtavalle kuitenkin
viehättävän kotoisen, idyllimäisen värityksen. Tuosta tosiaankin
Kalevalan sanoin saattaa lausua:
"Ohoh kultaista kylästä!
Nurmet alla, pellot päällä.
Keskellä kylä välillä.
Kylän alla armas ranta.
Rannassa rakas venonen."
Lisätäppä tuohon vielä muuan säe, esimerkiksi:
Ympärillä vankat vaarat,
Vankat vaarat, kolkot korvet
Jotk' on ilmoille yleni
Kantta taivahan tavotti,
ja kuva Paanajärvestä on täydellinen. —
Soutelimme järveä sen itäistä päätä kohden. Matkalla tuli vastaamme
mainittujen "kiviherrain" saattomies. Hän vakuutti meidän kyllä
tapaavan herrat Mäntyniemen talossa, jonne ne muutamiksi päiviksi
olivat asuntonsa aikoneet ottaa, sieltä jalan läheisille vaaroille
tutkimusmatkojaan tehdäkseen.
Sivu soudellessa poikkesimme katsomaan Paanajärven kuulua
"Ruskeakalliota", jonka oli sanottu kerrassaan kahdensadan jalan
korkeudesta äkkijyrkästi, suorana kuin seinä putoavan järveen.
Mitättömän matalalta se kuitenkin tuonne järvelle näytti. Olisippa
vedon suurenkin uskaltanut lyödä, että jo olivat loruja sen
korkeudesta puhuneet. Mutta kun alle ehdimme, niin jopa hiukan rupesi
arveluttamaan, jotta totta sittenkin taisivat nuo kehumiset olla.
Huiman korkealta se näet näytti, kun sitä oikein alta katseli. Ja niin
suoranjyrkkä se on kuin kirveellä veistetty. Oikein niskanikamiin otti,
kun tuonne ylös ällistyi alta katsomaan. — Takana olevan vaaran korkeus
se niin huomaamattomaksi hävitti kallion korkeuden, petti silmän sitä
järveltä arvatessa.
Katselemiseen yksistään emme tyytyneet. Kiipesimme kallion päällekkin
vasemmalle kädelle kallioiden kulmaukseen syntynyttä, hiukan loivempaa
uraa myöten. Jonkun verran tukea sai kiivetessä muutamista pikku
pensaista ja ylempänä puista, joita halkeamissa kasvoi, mutta täysi työ
oli sittenkin ennenkuin kallion päälle pääsimme.
Tuolta kahdensadan jalan korkeudelta luulimme jotain erikoisempaa
saavamme nähdä. Siinä kuitenkin petyimme, sillä järvelle ei näköala
juuri sanottavasti muuttunut ja takana kohosi vaan metsäinen vaaran
rinne.
Äyräälle ei ollut hyvä mennä kurkistelemaan, jos ei mieli tehnyt
pienelle ilmamatkalle. Koetimme kuitenkin heittää kivellä järvelle,
nähdäksemme minkä verran kallion korkeus vaikuttaisi kiven lentoon,
s.o. missä kivi putoaisi, mutta — turha vaiva tuo oli; rinteen
peittämän rajan sisäpuolelle se aina jäi. Kallion korkeuden
mittasimme borometrilläkin ja huomasimme, ettei liikoja oltu puhuttu.
— Järvilaakson ilmanalaa todistavaa muutoin on niiden marjojen
erilaisuus, joita täällä löytyy. Niinpä alaalla tuossa kallion
halkeimassa olimme saaneet syödä mansikoita, viinamarjoja, vatukoita
ja vaaraimia, joita siinä kasvoi pienellä alalla vähänsä kutakin.
Kallion päälle päästyämme taas löysimme kypsiä mustikoita, juolukoita,
vareksenmarjoja ja joutumaisillaan olevia puolukoita. Varmaan olisi
löytynyt hillojakin vaaran rinteillä olevilta soilta.
Alas laskeuttuamme, joka muutoin oli yhtä hankalaa kuin ylös
kiipeäminenkin, teimme vielä huvin vuoksi mittauksia järven syvyydestä
kallion kohdalla; oli näet kerrottu järvessä "pohjattomiakin paikkoja"
löytyvän. Syvä siinä olikin, neljäänviiteenkymmeneen metriin vettä ihan
lähellä rantaa, mutta "pohjatonta paikkaa" emme joutaneet etsimään.
— Luonnollisesti kyllä tuommoisessa vuorten välisessä järvessä on
vettä syvälti, paikotellen saattaa moniin satoihin metroihin nousta,
niin ettei ihme, jos kansa pohjattomia paikkoja arveleekin löytyvän.
Kerrottiinpa niinkin, että järven rannat sukeltautuisivat yhtä paljon
ja yhtä jyrkkinä veden alle kuin ne ilmoille kohouvat, siis aina pariin
sataan metriin. —
Saavuimme sitten Mäntyniemeen. Taloon rannasta noustessamme huomasimme
polun varrella olevan ladon seinää vasten asetetut tuohuseli
tuulastusvehkeet, jotka ihan ujostelematta oli siihen kaikkein
nähtäväksi jätetty. Tuumimme tuossa, jotta kyllä näkee, ettei lain
rautakoura pelottavana ulotu sydänmaahan. Olipa tohtori ottanut
atraimen, sitä oikein käsistään katsellakseen, kun samassa kuului ladon
takaa: "Paneppas pois poika se arina" ja pitkä, parrakas mies astui
esiin ladon nurkitse.
"No ei tuosta nyt silmä osaa ottane", virkahti tuohon tohtori sen
tarkemmin miestä katsomatta ja rupesi hyvin nolatun näköisenä
asettelemaan arinaa seinää vasten.
Iloinen nauru, jota emme voineet pidättää tohtorin liikkeet ja nolon
naaman nähdessämme, muutti kuitenkin pian hänenkin muotonsa ja: "No
terve, terve mieheen! Olitpa vähällä minut säikäyttää pahan pilalle",
säesti iloisia kädenlyöntejämme. —
Toverimme se näet olikin, jota noin parrottuneena ja villin näköisenä
emme ensi hetkellä olleet tuntea.
Talossa se meni sitten iltapäivä pakinoidessa. Meidän aikomuksemme oli
kyllä ollut vielä samana iltana jatkaa matkaa rajan taa Vartiolammin
kylään, jonne tuli pari penikulmaa jokimatkaa, vaan sinne tänne
tuumittuamme suostuimme kuitenkin jättämään lähtömme seuraavaan aamuun,
kun toisetkin silloin aikoivat mukaan lähteä. Hyvissä ajoin päätimme
nousta ylös ja lähteä yhdessä joukossa, kaikki viisi miestä, kahdella
veneellä.
Talossa siis yön nukuimme tai paremmin sanoen tappelimme russakoitten
ja luteitten kanssa. Niiden tuttavuuteen olimme kyllä tulleet vähin
pitkin matkaakin, useimmissa taloissa Rovaniemeltä lähdettyä, mutta
niin runsaasti tuolla "viljalla" siunattua taloa emme vielä olleet
sattuneet tapaamaan.
Silmän täyttä emme unta sinä yönä saaneet, emme ainakaan tohtori ja
minä, jotka olimme pienempään, talonväen tavallisesti asumaan kamariin
sijamme saaneet. Kaikki keinot kyllä koetimme. Tapoimme niitä ensin
minkä jaksoimme, sitten koetimme vaatteet päällä nukkua, lavitsat
makuusijoiksi tuoleista ja sängyn kannesta laitettuamme, kun emme
sängyssä hetken rauhaa saaneet, mutta kyllä ne osasivat sittenkin
vainottavansa löytää. — Toisilla oli hiukan parempi yö ollut, he kun
näet olivat olleet niin varovaisia, että illalla jo varalta olivat
noille kiusankappaleille laittaneet "lääkettä", joka ne piti hiukan
loitommalla, ottipa hengenkin, jos uskalsivat kielletyn rajan yli tulla.
Mielihyväliä näimme aamun koittavan. Jo kello 5:n aikaan olimme
jalkeilla, vaikka väsyksissä kyllä olimme tuon yöllisen sodan jälkeen.
Kello 7 olivat kaikki jo valmiit ja niin lähdimme soutelemaan
Paanajärven itäistä perukkaa kohden kahdella talon veneellä, mies
kummassakin oppaanamme; oman veneemme kumosimme rannalle kuivamaan ja
käskimme sillaikaa tervata sen pohjan, sillä kovin kuluneeksi se alkoi
jo käydä.