V. Auttijoen suulta Paanajärvelle.

Toiselta tuntui tyynen Auttijoen sauvoskeleminen kuin tuo alituinen

vastavirtaan ponnisteleminen ja tukkien kanssa taisteleminen

Kemijoella. Oikein sitä nautinnolla pukiskeli, kun vene joka työnnöllä

sukkulana sylittäin suljahti eteenpäin, veden keulassa kohistessa, ei

virran vastustuksesta, vaan veneen vauhdista. Airoille tuota kohta

kuitenkin ruvettiin, kun joki oli tyyntä, heitettiin uistimia veteen

haukia houkuttelemaan, eikä aijottu kovin kiirettä pitää. Könkään alle

kuitenkin oli aikeemme yöksi ehtiä; sinne oli sanottu olevan vaan

parisen neljännestä.

Maisemat alkoivat nyt saada hyvin sydänmaisen muodon. Kaitaisena, vaan

kuitenkin suunpuoleltaan jokseenkin syvänä kiemurteli tuossa Auttijoki

rauhallisena laaksossaan. Rantamaat sen molemmin puolin kohosivat

vähitellen aika korkeiksi, paikotellen hyvinkin jyrkiksi, enimmäkseen

havumetsää kasvaviksi harjanteiksi. Kuta etemmäksi ehdimme, sitä

jylhemmän muodon sai seutu: harjut kohosivat kohonemistaan, samalla

myös läheten toisiaan ja siten sulkien jokilaakson aina kapeammaksi

väliinsä. Mitään erikoisen kaunista ei luonto kuitenkaan ollut siihen

asti, kunnes saavuimme Autinkönkään alle. Mutta sielläpä avausi eteemme

maisema semmoinen, jota kyllä maksoi vaivan katsella, joka kerrassaan

hurmasi meidät.

Tuossa harjanteet jyrkkinä kalliopäätyinä, kuin olisivat katkaistut,

sukeltautuvat joen tyyneen pintaan, lähenevät toisiansa kuin

yhteen syleilyyn sulautuaksensa. Mutta siihempä ovatkin käsivarret

rauvenneet, kylmän kankeina ojentuneet toinen toistansa odottamaan,

koskaan kuitenkaan toisiansa tapaamatta. Vikkelä veden veikko se on

näet siihen väliin pistäytynyt, uurtaen syvän uransa kautta kallion

sydämmyksien. Suoraan kuni miekan halkaisemana on siinä kallio kahtia

revennyt, jättäen väliinsä metri viitisen leveän aukon vedelle

veräjäksi. Äkkijyrkkinä kohoovat repeämän seinät huikaisevan korkealle

molemmin puolin: taivas sinisenä juovana vaan siintää ylipuolella,

metsä vihreänä harsona reunustaa ylhäällä kuilun partaita. Alhaalla

halkeimessa taas joki synkän tyynenä soluu kaltaista tietänsä

kuin Manalan musta virta. Ympärillä on kaikki niin kuolontyyntä

ja rauhaisaa, että oikein vistolta tuntuu seutu tuossa illan

salaperäisessä hämyssä; ilta-aurinko vaan kullaten luopi säteensä

tuonne vuoren vihreille harjanteille.

Kuka ei hurmaantuisi tuommoisesta näystä keskellä jylhää vuorimaata,

kenen sydän ei sykähtäisi moiselle kuvalle!

Ja tuossako sitten kaikki?! Ei, ei vielä puoletkaan! Kun näet olimme

aikamme ihailleet tuota omituista paikkaa, lähdimme uteliaina

edelleen tarkastelemaan, mitä enempää vielä saisimme nähdä.

Kauvaksi emme ehdikkään, ennenkuin maisema jo muuttuu, uusi eteen

avautuu. Tuo kapea sola laajenee äkkiä, sen seinämät kohoavat yhä

korkeammiksi, käyden samalla myöskin epätasaisemmiksi. Äsken tyyni

jokikin muuttuu virtavaksi, tuossa vähän matkan päässä jo pienenä

tyrskynä tyristen. Sitäkään ei pitkälti piisaa, muutaman metri

kymmenisen vaan, kentiesi hiukan rapeamman. — Sitten joki loppuu

tyyneen, pyöreähköön lampareeseen, jota joka puolelta rajoittavat

jyrkät vuoriseinät. Ja tuossa lammen taustalla, enempi oikealla

kädellä se näkyy jo itse putouskin. Korkea kallioseinä on siinä kuin

väkivaltaisesti rikki reväisty ikiliitoksistaan. Suuri ei siihen aukko

sittenkään ole syntynyt, taitaa ylempää olla noin parikymmentä metriä

äyräästä äyrääseen. Siinä ei ole en ään jälkeäkään äskeisen solan

säännöllisyydestä: kaikki kuin silvottua, särettyä, niin särmikästä ja

säännötöntä, seinät epätasaisesti viistot ja röyhyisesti lohkeilleet.

Veden kulkuväylä, metri kolmisen levyinen kallion repeämä, ei sekään

ole suora ja esteetön kuten edellisessä paikassa, vaan kohoaa jyrkkää

vuoren kuvetta kiveröissä mutkissa, ikäänkuin piilossa pujottautuen

läpi ruhjoutuneen kallion. Ja ikäänkuin osottaakseen sitä sitkeätä

sidettä, jonka veden voima on tuossa murtanut, ovat uoman seinämät ja

pohja muodostuneet julman epätasaiseksi louhikoksi, ompa uomaankin

paaden möhkäleitä pysähtynyt. Vesi siinä kulkeekin ihan kuhisevana

vaahtona, tuimasti rajuten ahtaassa raossansa. Se ikäänkuin ottaa

vauhtia tuon pahan paikan läpi päästäkseen, pudoten könkään päältä ihan

tyynestä virrasta huikaisevina hyppyreinä alas kallion halkeimeen.

— Kohinallaan siinä putous säestää honkain huminaa tuolla ylhäällä

jyrkänteiden rinteillä, suhisten sulloutuu vesi syvänteeseen, pahasti

paiskellen paaden kylkiä sivu kiitäessään. Pahimmin siinä raivon veden

vihaisia puuskuja saa kestää varsinkin muuan suuri kallionmöhkäle, joka

on uskaltanut asettua juuri putouksen alle, kuohun keskelle, veden

vinhaa vauhtia pidättelemään.

Olihan tuokin kaikki jotain katseltavaksi! Tuolla ylhäällä ensin

tyyni joki, joka rauhaisena luikertelee kautta sydänmaan salojen ja

korpien. Vaan sitten on kallio kovan kylkensä tahtonut asettaa puron

tyyntä kulkua estämään. Silloimpa sekin muuksi muuttuu, raivoksi

rakentuu. Hurjistuneena hyökkää se vastustajansa kanssa voittosille,

käyden kahleitansa katkomaan. Se voittaakin. Ja sitten, väkirynnäköllä

ryöstäyttyään noitten sataisten salpojen läpi, se voiton vimmassaan

vielä hetken rajuaa. Pian tuo luonnostaan rauhaisa puro kuitenkin

taasen jo tasaantuu. Ja tuossa lammen tyynessä se ikäänkuin ihmetellen

itsekkin pyörähtää katsomaan sitä jättiläistyötä, jonka hän on tehnyt,

tai kuin väsynyt matkamies kyykähtää tiepuoleen puhaltamaan ja

mielihyvällä taaksensa silmäilemään onnellisesti hengenvaarallisen

vuoripolun päähän päästyään. Sitten kyllin levähdettyään se iloisena

lähtee taasen jatkamaan matkaansa. Lähtiessään se kuitenkin vielä

ikäänkuin oman intonsa ilosta tai voimansa väen pakosta, pistää

pieneksi hypyksi. Kohta kuitenkin mieli malttuu ja nyt tuo korven

kulkija, ikäänkuin häveten äskeistä riehakkaa vallattomuuttaan, ottaa

juhlallisen vakavan muodon. Pian tuokin tunnelma kuitenkin katoo ja

hetkisen kuluttua joki jo taipuu entiseen tuttuun tapaansa hiljaisena,

vaatimattomana metsäpurona jatkamaan matkaansa taasen kautta kolkkojen

korpien, synkkien salojen, kohti tuntematonta tulevaisuutta. —

Oli se todellakin harvinaisen viehättävä paikka, omituisen synkkä illan

hämärässä ja lumoavan kaunis päivän kirkkaasti paistaessa, jolloin

tuo jo semmoisenaan valtaava taulu sai vielä hurmaavan hienon harson

putouksen yli häilyvästä sateenkaaresta seitsemine väreineen.

Tarvitsemmeko todellakin lähteä tuhansien penikulmien päähän kauniita

Alppimaisemia hakemaan, ulkomaille niitä ihailemaan, kun meidän oman

Suomemme metsissä ja vuoristoissa semmoisia viljalti löytyy, kunhan

ne vaan tulisivat kaikki kainoista kätköistään esille kaivetuiksi?

Tuo kysymys kuin itsestänsä johtui meidän mieleemme. Emme malttaneet

olla sitä ääneenkin toisillemme toistamatta, ihastuneet kun kovin

olimme tuohon salomaan sydämmessä kätkyvään "Alppi-maisemaan", joksi

sitä hyvällä syyllä kyllä voimme nimittää. Vahinko vaan, että joki

oli niin kovin kuivillaan. Vesiputous näet kadotti sentakia suuren

osan kauneudestaan ja valtavuudestaan. Annappa että sen näkisi oikein

tulvillaan, putouksen pahimmiten pauhatessa! Silloin se vasta jotain

suuremmoista olisi. Silloin tosiaankaan ei olisi mahdotonta, että

tukkien siinä niin kävisi kuin Niilo oli meille kertonut, "ettei niitä

putoukseen päästettyä sen koommin enään näkyisi". — Olikin siellä

putouksen alla useita silpoutuneita pölkkyjä, jotka vettyneinä kivien

lomissa loikoivat, lienevätkö sitten olleet noita kuulumattomiin

kadonneita tai muutoin sinne joutuneita.

Kaikella on kuitenkin "varjopuolensa", niinpä luonnossakin. Ja jos

ei tuommoista häiritsevää muutoin olisi olemassa, niin kyllä ihminen

pitää huolen sen aikaansaamisesta. Niin oli tuossakin sydänmaan

kuvassa vielä jotain, jonka mielellämme olisimme tahtoneet hävittää

sen kauneutta, puhtautta turmelemasta. Ihmisen ahnaus ja saaliinhimo

se näet ei ole kammonut kajota tuohonkin, tekisipä melkein mieli sanoa

luonnon rauhoitettuun taideteokseen. Kuten Niilo oli kertonut, niin

olikin siinä vasemmalla puolen putousta vankoista hirsistä rakennettu

tukinlaskuränni. Oikein raudoitetut sen seinät olivat paikotellen

sisäpuolelta. Sittenkin näkyi, miten tukit, huimaa vauhtia läpi

rännin kiitäessään, olivat sivumennessään päillään silponeet paksut

hirsiseinät koveroiksi, missä rauta vaan ei ollut niitä suojaamassa.

Siten se vieläkin katsojalle kertoi, että moni tukki siitä oli

kuitenkin sujona alas suhahtanut, vaikka putous ensin oli aikonut

voittamattoman esteen eteen panna. — Vaikka tuo jo osaksi rappiolle

joutunut rakennus häiritsikin paikan sopusointuisuutta, niin olipa se

kuitenkin siinä tavallaan todistamassa ihmisen herruutta luonnon yli,

miten ihminen pystyy luonnon raa’an voiman voittamaan, sen laatimat

pahatkin esteet murtamaan ja hajottamaan, ei suuremmalla voimallaan,

vaan kaikkivoittavalla nerollaan. Ja semmoisena se herätti katsojassa

jonkunlaista mielihyvän tunnettakin tuossa valtavan luonnonvoiman

voittajana, sen ylpeyden masentajana. —

Aikamme tuota kaikkea katseltuamme ja ihailtuamme, kiivettyämme ränniä

myöten ylöskin, katsomaan miltä putous ylhäältäpäin näytti, täytyi

meidän ruveta puuhaamaan itsellemme illallista ja yösijaa.

Tekasimme lammen rannalle kivikolle nuotion. Tullessa uistimilla

saamiamme kaloja panimme paistumaan ja kiehumaan. Eikä kauvan

viipynytkään ennenkuin yksinkertainen illallisemme oli valmis.

Sillä aikaa kun insinööri puuhaili keittohommissa, koetimme me tohtorin

kanssa nakata onkea tuossa kuohun alla, nähdäksemme sattuisikko lohen

poikaa tai harria siellä uiskentelemaan. Kun ei kalaa kuitenkaan

kuulunut, niin lähdimme teltille paikkaa katselemaan. Sitä ei ollut

helppo kohta löytää. Muutamalla sivulla oli kuitenkin kallion kupeeseen

muodostunut ikäänkuin porras, juuri siksi suuri, että siinä kasvavalle

ruohikolle telttimme hyvin mahtui. Kun ei sinne ollut kovin vaikea

pääsykään, niin mitäpä muuta kuin kyhäsimme sinne sauvomien varaan

teltin kuntoon. Eihän siihen kyllä niin kovin mukavaa eikä pitävää

voinut saada, vaan arveltiin tuossa yksi yö toimeen tultavan.

Nuotio olisi ollut kyllä hyvä teltin edessä palamaan, jokseenkin

viileältä kun näet ilma alkoi tuntua tuolla "umpilaaksossa";

semmoiseksi sitä oikeastaan ei voinut nimittää, sillä eihän siinä

ollut muuta laaksoa kuin järvi, josta yön tultua alkoi kylmänkostea

usva vielä muun hyvän lisäksi uhomaan. Arvelimme kuitenkin, että

kun on lämmin illallinen syöty, niin eiköhän tuota sentään tarkene

näin kesäisnä yönä. Ja niin kiertäyttiin mukana oleviin peitteisiin

ja koetettiin saada unta. Mikään helppo asia ei kuitenkaan ollut

saada aluksi unen päästä kiinni, kylmä kun näet kovin tuntuvasti

tahtoi jäseniä hyväillä. Nukuttiin sitä kuitenkin yö miten nukuttiin,

toistensa liki pusertautumalla koettaen hiukankaan säilyttää ruumiin

lämpöä. —

Kun aamulla hyvään aikaan heräsimme, tuntui siltä kuin jäsenet

olisivat melkein jäässä olleet Emme olisi illalla uskoneet, että

tuolla onkalossa niin raittiin yön saisimme. Ilma tuntui kuitenkin

olleen viileänlainen ja tietysti tuo omituinen yösijamme ei ollut

siinä tapauksessa ensinkään viisaasti valittu. Muutoinkin näet jo

tuommoisessa alhaisessa vuorilaaksossa kosteine ilmoineen on paljon

raittiimpi kuin esim. vaaran päällä.

Hierottuamme unen tähteet silmistämme ja laitettuamme itsemme

muutoinkin niin hyvään kuntoon kuin voimme, kiipesimme vielä

kerran ränniä myöten putouksen päälle, vieläpä ylemmäksikin,

lampea rajoittaville kallioille, mitataksemme äyrästen korkeutta.

Barometri-mittauksen mukaan saimme siten könkään eli putouksen 28

metrin, ympärillä olevat vuoret taas 35—40 metrin korkuisiksi. Hiukan

liikaa oli siis Niilo pannut arvostellessaan könkään korkeutta, vaan ei

se mitättömän matala ollut semmoisenakaan kuin se todella on.

Sitten sitä saatiin ruveta tuumimaan, miten vene saataisiin könkään

ohi, sillä ylipuolelle se oli saatava voimalla millä hyvänsä, jos

mieli matkaa jatkaa. Ränniä myöten se kyllä olisi mukavimmin noussut,

kun meillä oli näet köysiä ja väkipyöriä eli "plokeja" matkassa, vaan

kun rännin alaosa oli hajonnut ja kuohut tuossa alempana muutoinkin

niin pahoja, ettei sinne venettään juuri uskaltanut panna, niin täytyi

meidän tuosta tuumasta kohta luopua. Ei ollut siis muuta keinoa

jälellä kuin kiskoa vene käsivoimilla maata myöten yli vaaran. Tuohon

työhön ryhtyminen ei tosin näyttänyt kovin houkuttelevalta, kun näet

rinne paikotellen oli niin jyrkkä, että oli täysi työ jo sitä ylös

kiivetessä. Ja tuommoista vetotietä oli noin puoli kilometriä, koko

matkan jyrkkää vastamäkeä. Täytyi näet palata takasin ensimäisen

kallion halkeaman alapuolelle, josta oli jonkunlainen polku vaaran

yli. Kun nimittäin ennen muinoin on tämän kautta Kuusamosta voita

y.m. veneillä kuletettu, niin on täytynyt siinä taivaltaa lastit

könkään ohi, kuitenkin niin, että silloin oli ollut eri vene yli ja

eri alapuolella köngästä. Ainoastaan joskus tarpeen pakosta kuului

miesvoimalla vedetyn venekkin yli vaaran. — Nämät tiedot saimme vasta

myöhemmin. Tähän asti oli meille näet kerrottu, että on sitä tietä

ennekin kulettu ja kuormia taivallettu.

Kolkolta näytti yli pääsy, vaan koettaahan täytyi. Tyhjensimme siis

veneen aivan puhtaille pohjille, laittelimme nuorat ja väkipyörät

kuntoon ja — niin sitä ruvettiin hinaamaan ylöspäin.

Ihmeen helposti se sentään nousikin. Jyrkimmän paikan ohi kun pääsimme,

paiskasimme köydet ja muut vetotamineet tiepuoleen. Pantiin kalikoita

poikittain vaan tielle ja kolme vankkaa kopraa kun tarttui kiini

veneeseen ja oikein voimain väellä ponnistettiin, niin juoksujalassa se

aina nousi kappaleen matkaa. Läähättää ja huohottaa sitä kyllä sitten

täytyi aina niin että keuhkot haleta tahtoivat, vaan huolipa tuosta,

kunhan eteenpäin päästiin.

Näin kun tunnin pari olimme puohanneet, niin jopa "Täräyksemme" taaskin

työnsi keulansa joen tyyneen pintaan ja nyt könkään yläpuolella.

Nyt olimme pelastetut miehet. Vielä oli kuitenkin jälellä tavarain

kantaminen, joka sekään ei mitään leikintekoa ollut. Kyllä siinä

jalkaparat saivat kovan kokea, ylös alas tuota mäkeä raskas tarakka

selässä kiipeiltäessä. Vaan kun toisen verran aikaa oli tuotakin

leikkiä kestetty, niin sittenpä oltiinkin kimpsuineen kampsuineen

taasen valmiit matkaa jatkamaan. — Nelisen tuntia siinä oli tuossa

taivalluksessa meillä mennyt. Vaikeaa yhtä ja toista jo tosin

retkellämme olimme kokeneet, vaan kyllähän nuo neljä tuntia sittenkin

edun veivät kaikelta muulta tähän saakka. Kumma ei ollutkaan, jos

semmoisen yön ja syömättä tehdyn työn jälkeen olimmekin kelpolailla

väsyneet ja nälkäiset kuin sudet. Syötiin siis säälimättä ja syöty kun

oli niin — lähdettiin taasen jatkamaan matkaa; lepäilemisiin sitä ei

aikaa riittänyt.

Sievästi se matka taasen sujui, mitkään esteet kun eivät nyt olleet

tietämme sulkemassa. Kotvasen soudettuamme saavuimmekin Auttijärvelle,

josta Auttijoki alkaa.

Ei tuo järvi ole mikään suuren suuri, onpahan vaan puolisen penikulman

pituinen, jokseenkin suorassa suunnassa luoteesta kaakkoon. Päistään

se ei ole mikään kaunis, mutta keskeltä järveä katsoen kummallekkin

puolelle tekee se korkeine, havumetsää kasvavine rantoineen ja pienine,

sievästi kaareilevine lahtineen sangen miellyttävän vaikutuksen.

Etenkin nuo rannoilta sopusointuisasti kohoilevat vaarat, jotka

tummanvihreine kukkuloineen taivaan sineä vasten limittäytyvät toinen

toisensa taakse, rajoittaen näköpiirin joka suunnalle, antavat tuolle

järvimaisemalle uhkean kauniin muodon. Näköala pitkin järveä katsoessa

on varsinkin miellyttävä: järvi kapeine selkineen ikäänkuin katoaa

tuonne niemiin päättyvien vaarojen ja kunnasten taa. Jyrkät rantavaarat

luovat tumman varjonsa järven tyynelle sinipinnalle auringonpuoleisella

rannalla. Päivänpuoleinen rannikko taas kimeltelee kirkkaan keskikesän

auringon paisteesta ja sillä puolen rannat selväpiirteisinä esiintyvät

puhtaassa tummanvihreässä puvussaan. — Auttijärveä voi hyvällä syyllä

sanoa Paanajärven pienoiskuvaksi.

Tämän järven yläpäähän sen piti laskea tuon kuulun Korojoen. Sen

omituisuuksista olimme kuulleet kerrottavan, mitenkä se muka

vuoren halkeamassa kulkisi yhtäsuorana kokonaista neljäpenikulmaa,

ja miten luonto sen ympäristöillä olisi harvinaisen kummallista.

Suurella uteliaisuudella olimme sentähden siitä jo matkan varrella

tiedustelleet, vaan kukaan ei tuntunut joella kulkeneen. Sitä

suuremmalla uteliaisuudellapa siis nyt odotimme saavamme nähdä kaikki

nuot kummallisuudet.

Alku ei kuitenkaan kovin lumoavalta näyttänyt. Emme tahtoneet joen

suuta edes löytää kaislaisessa lahden pohjukassa. Kartasta, joka

tähän asti oli ollut kutakuinkin tarkka, ei ollut nyt enään oikein

luotettavaksi oppaaksi. Järven jatkoksi oli "lanttu" Korojoen vetänyt

melkein suorana viivana, mutta eipä sitä vain ottanut näkyäkseen.

Vihdoin kuitenkin pitkän etsimisen perästä löysimme oikealla kädellä

muutaman puron, jonka arvelimme Korojoeksi, koskei mitään muutakaan

joensuuta löytynyt.

"Jo nyt vesille taidettiin joutua", täytyi väkistenkin sanoa

tuota matalaa liejukkopuroa katsellessaan. "Niin — ja entä sitten, kun

tämänkin sivujokia vielä kulkea pitäisi", tuumimme hiukan alakuloisina.

Sauvoskelemaan sitä kuitenkin lähdettiin; ei sopinut näet enään

soutamaan, kun airot rantoihin kiinni ottivat. Hiukan puro kuitenkin

syveni ja leveni, kun suusta etemmäs päästiin, jopa mahtui

pikkuairoilla taasen soutamaankin. — Kaloja niitä vaan vielä täälläkin

muljahteli rannoilta aina tuon tuostakin, pelästyneinä paeten

harvinaisia rauhansa häiritsijöitä. Uistimelle nuo sydänmaan vesien

rauhalliset asukkaat olivat aika persoja. Ei tarvinnut kuin siksi

veneen jälkeen nuoraa laskea, että uistin veteen painui, niin kohta

siellä kala oli jo jutamassa; haukia ja ahvenia ne olivat, ei tosin

suuren suuria kooltaan, mutta ei perin pieniäkään. —

Pian alkoi joki näyttää pahat tapansa. Alituisina mutkina se

kiemurteli läpi heinävän alangon. Tuskin oli kipeneen matkaa päästy

eteenpäin, niin nakkasi joki mutkan, palaten melkein yhtä pitkälti

taakseppäin, niin ettei siinä matka tahtonut edetä ensinkään. Ja

kuta ylemmäksi tulimme, sitä hullummin puro oikkuili. Olimmekin jo

aivan kyllästyäksemme soudelleet ja sauvoskelleet, miten milloinkin

saattoi, eikä se sen siittään somennut, vaan päin vastoin. Tosin väliin

maat molemmin puolin näyttivät kohoovan ja silloin luulimme jo kohta

pääsevämme varsinaiselle Korojoelle, vaan vielä mitä, ei se puro sen

paremmaksi muuttunut.

Ilta alkoi jo olla myöhä ja väsymys taasen tuntuva. Kun ei kulkukaan

siitään paranevan näyttänyt, niin eihän siinä muu auttanut kuin

yöpyminen jokirannalle. Aimo nuotion siis siihen rakensimme hirsistä,

joita muutaman latorakennuksen luo oli sattunut yli jäämään; sinä yönä

emme aikoneet vilussa kärvistellä, kuten edellisenä. Teltinkin laitomme

niin hyvän kuin taisimme, voidaksemme oikein mukavasti unta ottaa.

Ja sinne sitä kömmittiin sitten sisälle, kun ensin oli kelpolailla

illasteltu ja nuotiota siltä varalta lisäilty, että se koko yön

palaisi. —

Korkealla heloitteli jo aurinko, kun heräsimme seuraavana päivänä.

Olimme nukkuneet kuin herran pojat, oikein hiki päässä, niin oli lämmin

ollut. Tunsimmekin itsemme taasen aika virkuisi. Se vaan tahtoi hiukan

huoleksi paneutua, mikä tästä matkasta lopussakin tulisi, tokko enään

olimme edes oikealla tolallakaan. Ei ollut edes ketään, jolta neuvoa

olisi voinut kysyä, sillä Autista lähdettyämme emme olleet ihmistä

nähneet, lukuun ottamatta toistemme tuttuja naamoja.

"Kunpa tapaisi edes jonkunkaan, jotta vähän saisi matkoista kysellä,

kun ei tuosta kartastakaan enään avuksi ole", siinä alakuloisina

aprikoimme. Ja kas! Ihan kuin enkeli taivaasta olisi siihen ilmestynyt

ihmismuodossa, niin totta tosiaankin — tuolla joen toista rantaa tulla

vihkaisee mies aika kyytiä, melkein juoksujalassa.

Enkeli tuo nyt ei tosin ollut, olipahan vaan tavallinen ihminen

housuissa ja takissa, vaan hyvä niinkin. Luoksemme saavuttuansa hän

selitti olevansa isäntä lähimmästä Pernun talosta. Niittymiestensä

luota sanoi lähteneensä laittamaan venettään jokeen turpoamaan ja

samalla matkalla päättäneensä pistäytyä noutamassa piimäleilin lähellä

olevasta niittysaunasta, jonne se oli viime kesänä unohtunut. Kun oli

ihmekseen nähnyt ihmisiä jokirannalla, niin oli poikennut katsomaan,

jotta mitä maankulkureita siellä maleksii, selitteli mies.

Ensi tehtävänä tietysti oli meillä sitten selittää hänelle nuot

tavalliset kysymykset.

"No jopa taipaleelle lähittä", arveli mies kohta, kuultuaan minne

meidän matkamme piti. "Oikealla tolalla kyllä oletta, vaan eipä siitä

isosti apua, sillä kyllä tässä on taival semmoinen eessä, että ymmälle

siinä panee ennenkuin se on kulettuna. Matkaa ei kyllä olisi tästä

Kurttajoen suuhun, josta teijän täytyy pyrkiä Koivukönkään alle, kuin

viitisen neljännestä suoraan kulkien, vaan joki kun niin tavattomasti

mukkii, niin kyllähän sitä toiset verrat lisää karttuu. Ja vielä se

tästään pahenee jokikin. Ylempänä käy jo Korojokikin niin matalaksi,

että tuskin siellä tyhjä venekkään uipi, saati sitten lastillinen.

Ja Kurttajoki sitten! Sitä on vallan mahoton nousta. Koetin lykellä

siellä venettäni jos kuin pitkälti, ies niin syvää koloa löytääkseni,

jotta olisin venerähjän vähän turpumaan saanut, vaan ei siitä kuin

pohjalauvat parahiksi kastui. Viimekeväinen tulva se näet tuon joen

on pilannut kokonaan... Tulva näkyy könkään luona repässeen kangasta

monta sataa kuutiosyltää ja ajaneen kaiken hiekan jokeen, jotta tuuma

parisen siinä vaan vettä lirisee hietikon päällä. Niitytki on ruoja

monen jalan paksulti peittänyt hiekalla niin että koko jokivarsi on

nyt yhtenä hiekka-alankona. Meni siinä kymmeniä häkinaloja heinämaata

minultakin... Niin — ja sitten sen Koivukönkään ylipuolelle sitä ei ole

yrittämistäkään. Korkea ja jyrkkä se pahus on tavattomasti, kymmeniä

syliä... Kyllä siinä aina keväisin on aika mylläkkä, vaan nyt tuo ei

näytä miltään, kun on melkein kuivana koko putous... Ja ihan kuiva se on

koski könkään yläpuolellakin, tuskin juuvakseen sai kivien koloista.

Taivaltelemallahan siellä kuitenkin taitaisi eteenpäin päästä ylempänä,

vaan kun siinä on ensin se pitkä ja korkea vaara könkään kupeessa... No

— kai se sentään senkin päälle vene kulkisi, kun olisi pari hevosta,

vaan metsässähän ne ovat hevoset ja otti ne sieltä nyt käsiinsä... Eipä

siinä juuri muusta taitaisi avuksi ollakkaan, kuin taivaltaa kerrassaan

Aartojärveen saakka, kun joki on ylempänäkin niin kovin kuiva, ettei

siellä ole kuin paikotellen vähän vettä. Silloin sitä taivallusmatkaa

karttuisi kokonaan kolmatta neljännestä. Ja mitäpä siitä sitten, jos

Aartojärveen pääsisittäkin, kun ei sieltä kuitenkaan pääse eteenpäin!

Posiojoki on ihan kuivillaan, niin ettei sitä mitenkään veneellä

pääse. Aartojärvestä Koppelojärveen on taasen puolen virstan kannas,

kun välinen joki siinäkin on kuivana... Sieltä sitä kyllä sitten pääsisi

Koppelolammin ja salmien kautta Peräjärveen, mutta sieltä tulee

kaheksan virstaa tietöntä kangasta Koivulahteen, Kuusamon puolelle

laskeville vesille. — Semmoista se on matka tästä lähtien", selitteli

mies toimessaan.

"Kyllä taitaa olla parasta, että pyörrättä takasin tai ainakin jätättä

veneenne tänne ja kuletta tämän taipaleen muilla keinoilla... Kyllähän

sieltä Posionpuolelta saa sitten veneen ostetuksi, kun kerran sinne

pääsee", tuumiskeli isäntä tosissaan.

Kauniilta tuo kaikki ei tietysti meidän korviimme kaikunut, mutta

yhtähyvin aijoimme ensin koettaa kaikki mahdollisuudet, ennenkuin

luopuisimme veneestämme. Siihen keinoon päätimme turvautua vasta viime

hädässä; olimme näet päättäneet viimeiseen asti koettaa, eikö tuota

matkaa samalla veneellä voisi suorittaa.

Hyviä neuvoja annettuaan sen minkä taisi ja teitä meille neuvottuaan,

lähti isäntä jatkamaan matkaansa. Mekin hankkiuduimme lähtemään

eteenpäin. — Ihme kyllä emme senkään pahemmin masentuneet tuosta

toivottomasta kuvauksesta. Arvelimme vaan, jotta saahan tuota sittenkin

koettaa.

Pian näyttäytyi todeksi, mitä pernulainen oli kertonut. Joki mutki

vielä hullummin kuin siihen saakka. Eikä sillä hyvä: matalaksikin

se muuttui, niin että tuon tuostakin täytyi miesten veneestä veteen

astua ja ryhtyä vetokeinoon. Lahoja puun pökkelöitä oli siellä täällä

poikitellen joessa. Niiden yli täytyi vene miten milloinkin kiskoa.

Ja kun jokirannat pian muuttuivat metsäisiksi, koko seutu sai todella

sydänmaan villin muodon, niin jopa siellä sattui eteen myrskyn poikki

joen kaatamia tuoreitakin puita, koivuja, korpikuusia ja petäjiä.

Ei siinä muu auttanut kuin kirveen kanssa raivata tietä, missä

hakkaamalla puut poikki, missä taas oksia pois karsimalla, jotta alta

pääsi pujottautumaan. Semmoista se kulku oli ja aina vaan huonommaksi

näytti käyvän. Saimme paikoin vedellä venettä pitkiä matkoja melkein

kuivaa hietikkoakin myöten. Eteenpäin sitä kuitenkin päästiin, jospa

hiljalleen.

Sivu puolen oli päivä jo kulunut, kun vihdoin pääsimme Kurttajoen

suulle. Siinä oli kaikki niinkuin isäntä oli kertonut: koltasta

hietikkoa niin joki kuin rannatkin ja vettä siksi että juuri nimeksi.

Kävimme jokea ylöspäin jonkun matkaa vakoilemassa, nähdäksemme

päästäänkö sitä enään mitenkään eteenpäin. Pitkälti ei jokisuulta

kuitenkaan ollut enään könkään alle, kilometrin verran vaan. Aijomme

siis koettaa vielä, menipä sitten syteen eli saveen.

Riisuttiin pois takit, housut, kengät ja sukat, sillä kovan työn

tiesimme siinä tulevan. Eipä vaatteista paljon suojaksi olisi ollut

muutoinkaan, kun näet hietikko aina väliin petti, mies yhtäkkiä vajosi

mutaan niin ettei ylös tahtonut enään päästä. Niin ruvettiin sitten

vetää kiskomaan. Ihmeesti se vene kulkikin, helpommin kuin olimme

luulleetkaan, tasainen kun näet oli pohja joessa ja vettä kuitenkin

vähän rasvana. Ijättömiä ei siis tuolla kilometrin taipaleella

kulunutkaan. —

Koivukönkään ohi oli taasen oikein aimo ränni, rakettu tukinuittoa

varten. Kerrassan puolen kilometriä oli siten oikaistu yli korkean

vaaran.

Aijoimme jättää veneemme rännin suulle ja kiivetä ränniä ylös,

nähdäksemme mitä siellä eteen tulisi, vaan samalla alkoi taivas äkkiä

vetäytyä synkkiin pilviin ja aika jyrähdyksiä kuulua. Arvelimme

sentähden olevan parasta ajoissa varustaa itsellemme sateensuojaa

ja laitoimme suuresta purjeestamme teltin veneen yli. Kauvan ei

kulunutkaan ennenkun vettä alkoi vihmoa, nyt ensi kerran koko

matkallamme. Suurempaa sadetta siitä kuitenkaan ei tullut; pääkuuro

näytti menevän ohi itäpuolitse.

Sateen lakattua lähdimme sitten maisemia katselemaan. Ränniä käytimme

kulkutienämme. Aika työ siinä oli kuitenkin sitä myöten noustessa,

väki jyrkkä kun se oli ja sateesta pohjahirret käyneet liukkaiksi.

Oikein väsyksiin asti sitä oli kävellä, ennenkuin toiseen päähän,

könkään luo pääsimme. Siellä oli, kuten aamulla tapaamamme isäntä oli

jo kertonut, vesi tuhojansa tehnyt. Suuren kappaleen kangasta oli tulva

kerrassaan siitä kiskaissut, levittäen jokeen ja pitkin jokivarsia tuon

irroittamansa hiekan paljouden. Ränninkin pää oli sentakia korkealle

ilmaan jäänyt sojottamaan. — Itse köngäs oli aika korkea, koko joukon

korkeampi kuin Autinköngäs. Kun vettä siinä ei ollut paljon minkään

vertaa, eikä luontokaan sen ympärillä erinomaisempaa, niin ei siitä

kuitenkaan ole sen enempää sanottavaa, kuin että mahtava putous siihen

syntyisi, kun vaan joki olisi vesirikkaampi.

Könkään molemmilla rannoilla oli vieläkin jo rappeutumaisillaan olevia

rakennuksia, joissa kuului puoli vuosikymmentä sitten vilkasta elämää

olleen. Silloin näet tukkilaiset meuhasivat tuolla Tapiolan synkillä

saloilla. Herrat kuului asuneen oikealla puolen putousta, jätkät taas

vasemmalla. —

Könkään ylipuolella menimme poikki joen kuivia kiviä myöten ja lähdimme

hakemaan pernulaisen meille neuvomaa tietä, joka taloille veisi.

Löysimmekin sen lopulta, vaikka aikaa sitä etsiessä meni. Sitten

palasimme veneellemme ja rupesimme sitä tien suulle vetää könyyttämään.

— Poron vasa oli poissa ollessamme veneemme luo osautunut ja rantaa

pitkin huoletonna astuskeli, vaan kun meidät havaitsi, niin kyllä

koipensa löysi: kiiti metsään kuin nuoli; kovin kait siitä näytti

joukkomme kummalliselta.

Tien suulle pääsimme kuin pääsimmekin. Vaan "nyt se vasta paras

alkaa, sanoi Jussi kun paistoi rotan jalkaa". Mäki siinä oli julma

edessä, jyrkkä ja korkea. Kuinka pitkälle tahansa sitä kiipesimmekin

katsastelumatkalla käydessämme, aina se vaan nousi ja yhä nousi.

Laskujemme mukaan oli se korkeimmalta paikaltaan noin 160 metriä

jokilaaksosta laskien. Ei siis mikään pikku kunnas.

Kun tuommoista taivalta oli edessä viitisen kilometriä, niin eipä

ollut juuri lasten leikkiä lähteä kolmen miehen venettä tuota matkaa

vetelemään käsivoimilla. Ja entä melkoisen lastimme kantaminen sitten!

Mahtinsa siinä menetti silmissämme Autinkönkään luona suorittamamme

taivallus, jota olimme jo pienenä urotyönä pitäneet.

Vaan "eihän itku auta markkinoilla, turkki se juoda pitää"! Ei auttanut

meidänkään ruveta siinä vaikeroimaan. Koettaa täytyi. Ei siis muuta

kuin ensin kantamaan tavaroita kappaleen matkaa mäkeä ylös, sitten

vetämään venettä perässä. Kalikoita vaan tielle teloiksi ja niin se

kulkikin että jyrisi. — Ennenkuin aurinko laski, olimme nousseet mäkeä

kilometrin verran, kaikkein pahimman ja jyrkimmän osan rinnettä.

Joudimmepa auringonlaskuakin siinä hetken ihailemaan. Veripunaisena

rusottaen tuo päivänpyörä vaipui hiljalleen kaukaisten vaarojen taakse,

omituisen punervan hohteen luoden yli Koron jokilaakson. Tuolta

korkealta harjanteelta se näyttikin aika mukavalta tuo metsäisten

vaarain kahden puolen rajoittama vehreä laakso, jonka läpi kimalteleva

joki kiveränä kiemurteli. Vaaran vastapäinen jyrkkä kallioseinämä,

laakso alaalla ja synkkä metsä jyrkänteen päällä muodostivat yhteen

kuta kuinkin sievän sydänmaan kuvan.

Mutta uupuu ne vihdoin voimat väkevänkin, niinpä meidänkin. Raukesi

siinä raajat etummaiset jos takimmaisetkin. Ei tehnyt enään mieli

ponnistamaan eikä liijoin vetämäänkään. Siispä ei muuta kuin "löimme

telttimme ylös" kankaalle tien viereen. Läpiväsyneitä kun olimme ja

ilmakin tuntui lämpöiseltä, emme ruvenneet enään edes nuotiotakaan

puuhaamaan. Haukkasimme vaan mitä eväitä vielä jälellä oli ja sitten

kylelleen, rääkkäyneitä jäseniään hiukan lepuuttamaan. —

Seuraava päivä oli sunnuntai, heinäkuun 15 päivä. Aurinko paahtoi

jo raukaisevan lämpimästi, kun vihdoin heräsimme raskaasta unesta.

Raukealta tuntui elämä kuitenkin, ruumis väsyneeltä ja jäsenet

kuin ruhjotuilta, kaikki edellisen päivän ylöllisten ponnistusten

seurauksia. Etenkin käsivarret ja selkä olivat pahakseen panneet tuon

rehjastamisen. Ei pääkään paljon muulta kuin pökkelöltä tuntunut.

Sanalla sanoen: elämä ei maistunut juuri hunajalta. Ja taasenko sama

peli edessä! Jo tuo ajatuskin tuntui vastenmieliseltä, tuommoisessa

kunnossa kun oltiin.

"Mutta mikäpä tässä muukaan auttaa, kuin koettaa viimeisillä voimilla",

arveli insinöörikin jo masentuneella äänellä.

"Vaan eihän tässä pitkälle päästä tällä lailla, eväätkin kun jo ovat

lopussa", tuohon tohtori toivottomasti virkahti. "Enkä muutoinkaan

enään tunnu jaksavan... Eikö liene parasta että joku lähtee talosta

ruokaa ja apua hakemaan."

Samaa mieltä olin minä ja mielellään se insinöörikin luopui edellisestä

ehdotuksestaan. Hetken tuumittuamme päätimme siis että tohtori ja minä

lähtisimme taloon avun ja ruuan hankintaan, insinööri taas jäisi veneen

luo, koska hänen jalkansa eivät olleet oikein kävelykunnossa.

Kahden lähdimme astumaan kangaspolkua, tohtori ja minä. Paljon ei sillä

kertaa jaariteltu, kulettiin vaan alapäisinä sen minkä jaksettiin.

Miten lienee vielä niin onnettomasti sattunut, että harhaannuimme

pois oikealta polulta. Kiertelimme korpia, kävelimme soita, ties

kuinka pitkälti. Väsymys alkoi lopulta voittaa ja nälkä suolissa

valitusvirttään soittaa. Täytyi meidän jo tuon tuostakin mättäälle

heittäytyä levähtämään, kun ei enään tuntunut jalat jaksavan eteenpäin.

Näin harhaillen osuimme vihdoin eräälle järvelle ja lähdimme sen rantaa

kulkemaan, arvellen sieltä lopultakin talon tapaavamme. Jo näkyykin

talo tuolla, mutta — toisella puolen järveä. Takasin emme kuitenkaan

enään ruvenneet kiertämään, vaan päätimme huutamalla koettaa herättää

huomiota, että tulisivat veneellä yli noutamaan. Kulimme siis vielä

kappaleen rantaa pitkin, kunnes pääsimme talon kohdalle. Siinä sitten

oikein huikean huudon nostimme, päästäen minkä keuhkot kestivät. Ei

kuitenkaan näytty huutoamme kuultavan, vastatuuli kun oli, vaikka väkeä

kyllä näkyi liikkuvan talon luona.

Yhtäkkiä toverini jännittää katseensa ja ojentaa kädellään kohti toista

rantaa. Hänen lakooninen lauseensa: "Häntä" oli kylliksi minullekkin

selville saattamaan, mitä hän oli havainnut.

Ihan oikein! Häntä siellä viuhahti pensikon takana. Eikä se voinut

olla muun kuin hevosen. Nyt olimme siis taasen pelastetut! En tosin

toverini kaulaan kapsahtanut, en edes itkenytkään, mutta heltyä tahtoi

mieli kuitenkin ilosta, tuon havainnon tehtyämme. Nälkä ja väsymyskin

unohtuivat tuossa tuokiossa. Ja tuossa soutaa jo venekkin meitä

noutamaan; muuan poikanen oli niemen takana ollut soutelemassa ja

huutomme kuultuaan tullut katsomaan, mikä se siellä semmoista mölinää

pitää.

Pojalta kuulimme, että todella kaksikin hevosta oli talossa kotona.

"Koettamalla niitä on koetettu metsään ajaa, mutta väkisten ne

vaan ovat aina kotia palanneet kuin aavistaen, että heitä kohta

tarvittaisiin", tuumi poika.

Lähdimme sitten soutelemaan järven yli. Nyt näimme, että oli siinä

talo silläkin puolella järveä, jolla olimme huutaneet, vaikka pitkälle

pistävä niemi oli estänyt meitä sitä näkemästä. "Sen talon isäntä se

oli, joka teidät joella oli tavannut", tiesi poika kertoa.

Toiselle puolen päästyämme tapasimme kohta isännän, joka oli

viljavainioitaan katselemassa toisten miesten kanssa. Selitimme hänelle

lyhyesti, että olimme pulaan joutuneita matkamiehiä, ruuan ja muunkin

avun puutteessa.

"Ruokaa kait sitä kyllä saa, mitä talossa on tarjottavana. Ja teitä

varten kai ne nuo konitkin kotiin änkeysivät, kun ei metsään saatu

ajamallakaan. Vaan eiköhän kuitenkin parasta liene, että heitätte

siihen koko matkanne ja rupeatte minulle heinämiehiksi", arveli isäntä

leikkisästi vastaukseksi.

Tuohon tuumaan emme kuitenkaan ottaneet suostuaksemme, vaikka hän

kyllä selitteli samat vaikeudet meillä edessä olevan kuin edellinen

isäntäkin. Aloimme vaan tiedustelemaan, tokko tuo maailmattomiakin

tulisi maksamaan, jos hän hevosillaan rupeaisi vedättämään veneemme

poikki kannasten.

"Tämä ensimmäinen matka se nyt ei mahottomia maksa, vaan kyllähän

siinä monenkin veneen hinta menee, ennenkuin se toisen puolen vesiin

tulee veätetyksi", arveli tuohon isäntä, kuitenkin sillä äänellä, että

ymmärsimme tuossa puheessa lopun leikkiä olevan. "Talossapa häntä

tarkemmin tuumitaan", lisäsi hän, kehoittaen sisälle käymään.

Sisälle menimmekin taloon. Siellä sitten syötiin, juotiin ja palan

painoksi pakinoittiin asioista kaikenlaista. Tuli siinä muun muassa

puheeksi metsäin myöntikin; olimme tullessamme nähneet, miten näidenkin

talojen metsät oli pahan pilalle haaskattu.

"Ka, myötyhän ne on ja syöty myöskin", vastasi isäntä katkeralla

äänellä, tiedustellessamme oliko hänkin metsänsä myönyt.

"Taisitte hyvätkin kaupat tehdä?" utelimme edelleen.

"Johan ne hyvät tehtiin! Semmoiset, jotta meni metsät melkein

kuin nopen suuhun... Kaikista ne on myöty tämän lohkon taloista... Ja

kokemattomia kun oltiin metsäkauppoihin, myötiin summakaupoissa ja

niin menivät komeat metsät ihan polkuhinnasta. Kun sitten jälestäpäin

ruvettiin laskemaan, niin oikein hirvittämään rupesi: liekö tullut

kymmentä penniäkään puun hinnaksi. Ja kun edes ihmisittäin olisivat

ottaneet, vaan ihanhan ne veivät metsät paljaiksi... Kävin kerran

vedonaikaan katsomassa ja silloin kun muuatta kuormaa tarkastelin, niin

siinä jo viidestä puusta kokonaista kolme oli alamittaisia... Enempää ei

tehnyt mieli näkemään... Samoin ne on menneet metsät muiltakin."

Samanlainen katkeruus ilmausi kaikkien puheissa, kun vaan metsäkaupat

tulivat keskustelun alaisiksi. He olivat huomanneet tulleensa

petetyiksi, mutta huomanneet sen liian myöhään. Satoja tuhansia puita

kertoivat he sillä tavoin menneen melkein kuin lahjaksi. Ne muutamat

kymmenet tuhannet, joita talolliset olivat saaneet, mitäpä olivatkaan

ne semmoisista sydänmaan vankoista metsistä muuta kuin pila hinta!

"Kulettamisen hankaluus se varsinkin pelotti omiin puuhiin ryhtymästä",

selittivät isännät meille, kun kysyimme miksi he itse eivät olleet

hakanneet metsiään ja laskeneet tukkeja merenrannikolle, niistä siten

suurempia hintoja saadakseen, kuten olimme kuulleet joidenkin muiden

yksityisten menetelleen. —

Ulkona oli noussut kova ukonilma. Katsoimme sentähden olevan parasta

odotella kunnes vedentulo hiukan lakkaisi.

"Tulee sitä nyt vihoviimeinkin vettä janostuneelle maalle", tuumi

isäntä hyvillä mielin. "Pahan pilallehan se on jo pouta kyllä polttanut

pellot, kun ei kuutiseen viikkoon pisaraakaan ole satanut näillä main,

vaan parempi hiljankin kuin ei koskaan."

Sateen lakattua lähdimme talosta veneellä järven poikki, ottaen rekiä

veneen vetämistä varten; hevoset kierrätettiin ympäri järven. Rannalta

oli neuvottu lähtevän sen polun, jolta me tullessamme olimme eksyneet.

Sitä myöten oli nyt määrämme palata takasin veneellemme. — Kaksi miestä

ja kaksi hevosta olimme saaneet avuksemme talosta. Nythän oli siis hätä

kaukana.

Kun me soudimme suoraan järven poikki ja siis ennen perille ehdimme

kuin miehet hevosten kanssa, niin arvelimme tehdä pienen kepposen,

hiukan säikäyttää insinööriä: olla muka oikein surkeina ja kertoa

ettemme apua mistään olleet saaneet, vaikka penikulmain päässä olimme

harhailleet. Tuo hyvä tuuma meni kuitenkin myttyyn. Perille tullessamme

näet ei miestä näkynytkään missään. Kävikin siis niin sukkelasti, että

itse saimme uutta huolta. Arvelimme näet, että toverimme, pitkästyen

poissaoloamme, olisi lähtenyt meitä hakemaan ja kentiesi eksynyt.

Tuosta huolesta kuitenkin pian pääsimme, sillä hetken perästä näimme

hänen tulevan jälestämme, palaillen samaa tietä kuin mekin. Hän

kertoi koettaneensa aikaa kuluttaa kantelemalla kapineitamme mäen

päälle pitkät matkat, vaan tuohon lopulta kyllästyneensä. Nälkäkin

oli ruvennut kovin hätyyttämään. Niinpä olikin hän laittanut teltin

sateen varalta tavaroittemme suojaksi ja lähtenyt astumaan samaa tietä,

jota me olimme menneet. Hän olikin osunut pysymään oikealla tiellä

ja niin saapunut nälkäisenä ja läpimärkänä järven toisella puolen

olevaan taloon; sade näet oli tavannut taipaleella. Taloon tultuansa

oli ensimäisenä huolenaan ollut saada ruokaa. Sitten vasta oli muusta

jaksanut ruveta juttelemaan. Talossa oli hän tavannut saman isännän,

jonka olimme Korojoella kohdanneet. Tämä oli tiennyt kertoa että

toisiin taloihin oli hevoisiakin koteutunut ja sanonut meidän olevan jo

niiden perillä. Siellä olivat he tuumineet sitten siksi kunnes olivat

nähneet meidän lähtevän. Oli kuitenkin vielä kahvit juonut talossa

ennen lähtöä ja sentakia hän ei meitä ollut saavuttanutkaan. —

Nyt ei meidän ollut enään mikään mahdottomuus kulottaa venettämme

vaaran yli, kun oli kaksi hevosta ja kaksi rekeä. Täysi työ siinä oli

kuitenkin hevosilla, metsätie kun näet ei juuri häävi ollut. Mitä siitä

sitten olisi syntynyt taivalluksesta kolmella miehellä!

Taloon takasin saavuttuamme saimme kuulla taasen Koron

kummallisuuksista kerrottavan.

"Ei se siellä alempana mitään, vaan tässä talojen kohalla... Kyllä

kannattaisi käyvä katsomassa", arveli isäntämmekin.

Väsyneet kyllä olimme, vaan kuitenkin teki mieli lähteä Korolla

käymään, jotta ei katua tarvitsisi. Kaksi neljännestä vain sanottiin

olevan järven toiselta puolen metsäpolkua pitkin sinne matkaa. Ilta

oli jo myöhä, mutta lähdimme kuin lähdimmekin. Talosta meille tietä

neuvottiin ja niin arvelimme osaavamme ilman oppaatta.

Samoamme soita ja synkkiä saloja, niin jo siellä kumma vihdoinkin

eteemme koituu. Soma on siinä paikka nähtäväksi. On kuin olisi harju

kahtia halennut, jättäen syvän, noin parisataa metriä leveän aukon

väliinsä. Jyrkkinä kohoovat kallioseinät molemmin puolin, paikoin

melkein laakson yli nojautuen, kiemurrellen monenlaisissa mutkissa ja

kaarroksissa. Siellä täällä pistääpi joku pitkä kallion kieleke kuin

sarvi ulos emäkallion kylestä, huimaavan korkealla. Ja laakso tuolla

pohjalla on verhonneena kesäiseen vihreään vaippaansa, rehevään lehti- ja

kukkapukuunsa. Kuitenkin jää siinä siellä täällä tilaa suollekkin

kuohusammalineen ja taaroittavine männyntarilaineen. Kaikki on niin

rauhallisen tyynen näköistä kuin ei mitkään maailman myrskyt voisi

koskaan tuonne sydänmaan piilopaikkaan tietään löytää. — Tuolle

kaikelle antaa läpi laakson yhä yhtä mutkaisena kiemurteleva puro, joka

siellä täällä kirkkaana kimaltelee lehtien ja oksien välitse, omituisen

idyllimäisen luonteen. Kuitenkin on se vaikutus valtava, minkä Koro

muutoin kokonaisuudessaan, silmänkantaman päähän ulottuen, tekee

jyrkkine kallioäyräineen sekä laaksoa rajoittavine, havupuuta kasvavine

kukkuloineen ja harjanteineen, jotka tuolta korkealta vaaralta katsoen

näyttävät kohoovan toinen toisensa takaa, aina pieneten, vihdoin

häipyen tuonne kauvas siintävään sineen näköpiirin rajalla.

Laskeusimme ensin jyrkästi viestävää metsäpolkua laaksoon, vaan kun

sieltä metsän takia emme juuri mitään voineet nähdä, saimme kiivetä

samaa tietä takasin ja sitten kukkulan kuvetta, vaaran päälle

päästäksemme. Se ei ollut mikään helppo tehtävä, rinne kun näet oli

niin jyrkkä, että töin tuskin sitä, aina vähäväliin levähtäen, puista

ja kivistä itseänsä tukien ylöspäin pääsi.

Purnuvaaraksi mainittiin kukkulaa. Komea vaara se olikin, korkeimmalta

paikaltaan yli 160 metriä korkea, laakson pohjasta laskien; Koron

kallioäyräätkin olivat paikotellen 100—125 metriä korkeat. Aika kyydin

saivat kivimöhkäleet, joita miehissä vaaran päältä alas vyöryttelimme.

Ryskien ja paukkuen puutkin niiden edessä katkeilivat ja kumeasti

jymähtäen ne viimein tuonne laaksoon pudota muksahtivat, niin että

kaiku kallioseinistä monistellen vastaeli. — Paikka oli muutoinkin

omituinen herkästä kaiustaan. Melkein hiljaisimmat äänet voi selvästi

kaikuna erottaa ja kovempi huuto oikein ukkosena jymisi kautta

vuorimaiseman.

Vaivan maksoi vaaralle kiipeäminen. Sieltä se vasta Koro komealta

näytti. Etenkin olivat näköalat pitkin Koroa mahtavan kauniit

laskevan ilta-auringon valossa. — Omituista oli muutoin katsella

niitä kaikkia eri värinvivahduksia ja koko näköalan muodon muutoksia,

jotka tapahtuivat auringon laskusta sen nousuun saakka. Kaikki sai

yöllä vähitellen niin kummallisen aavemaisen, haaveellisen muodon.

Harmaa usva näet kohosi Korosta ja kätki kaikki vähitellen hämärään,

pehmoiseen utuvaippaansa. Vaan kun aurinko kappaleen jälkeen puoliyön

kohotti kirkkaat kasvonsa, niin silloinpa luonto taasen pian

vapautui tuosta omituisesta harsostaan, loi päältään kaiken lumoavan

salaperäisen epäselvyyden, selveten, kirkastuen ja saaden jälleen

tavallisen päiväisen näkönsä; viivyimme näet koko sen yösen vaaralla

ihailemassa tuota harvinaisen omituista seutua.

Aamu oli jo käsissä, kun vihdoinkin lähdimme paluumatkalle. Vaaralta

alas laskeutuessamme satuimme vielä tapaamaan jotain, joka katselemista

ansaitsi. Oli siihen näet pikku puronen kaivautunut syvälle vaaran

kupeeseen ja tuon jo semmoisenaan omituisen puron partailla, synkän

metsän siimeksessä, kasvoi sanajalkaa semmoista, ettemme moista ennen

olleet nähneet. Aivan se oli miehen mittaista, uhkean suurilehtistä,

ihan kuin etelämaiden troopillisissa metsissä. —

Koppelo-Pernuun — joksi vaaran puoleista taloa nimitettiin erotukseksi

Maikku-Pemusta eli Aartolasta, josta hevoset olimme saaneet — takasin

saavuttuamme oli siellä jo väki niitylle lähdössä. Talossa aamiaista

syödessämme tuli siihen talon vanha-isäntä tuumillemme. Kummakseen

hän sanoi kuulleensa poikansa kertovan, että kolme miestä siellä on

tulossa Korojokea omalla veneellään, jonka Oulusta asti ovat tuoneet,

ja aikovan omin voimin taivaltaa sen Koivukönkäänkin sivu. Ukko oikein

innostui tuota kertoessaan.

"Jo kaheksankymmenvuotinen elukka olen", sanoi hän, "enkä moista

vielä koskaan ole kuullut... Niin — luulin jo, että vieläkö sai ennen

kuolemaansa senkin kumman nähä. No — ihan omin voimin ette kuitenkaan

päässeet, vaan jo se on jotain sekin, mitä tehneet olette... Ei sitä

ihmis-ijässä ole tapahtunut eikä tapahu vastakaan, että kukaan

ainoastaan huvin vuoksi tuommoista matkaa tekisi... Onhan sitä tietä

kyllä ennenkin kulettu... Jo vain sitä minäkin sataset kerrat sauvonut

olen, kauppaa kun ennen kävin aina Kemiin ja Tornioon saakka voilla ja

metsän tuotteilla, mutta eri veneet ne meillä oli aina eri vesissä;

kuormat vaan taivallettiin. Ja jos joskus välttämättömästi vene yli

vaarainkin siirtää piti, niin hevosilla tai miesvoimilla se silloin

kulotettiin. Mutta kolme miestä... No sen minä sanon, että joku kontrahti

kait teillä olla täytyy, kun yhellä veneellä niin välttämättä päästä

pitää, lienee sitten ylpeyven kontrahti tai mikä tahansa. Ja totta kait

se ruunu teijän matkanne maksaa? Ei suinkaan sitä kukaan omin varoin...?"

Selvitettyämme tuohon, ettei meillä mitään "kontrahtia" ollut, emmekä

myöskään ruunun kustannuksella kulkeneet, vaan ihan omillamme ja omaksi

huviksemme, ei ukko voinut kyllin ihmetellä. Epäilyksensä hän kuitenkin

lausui siitä, tokko omalla veneellä edes perillekkään pääsisimme, sen

vähemmin takasin Ouluun. "Kulkematon se kerrassaan näet on Kitkajoki ja

tokkopa sitä Kuusinkiakaan koskaan lienee Kuusamoon noustu; niin peräti

koskisia ne ovat."

Talosta lähtiessämme ukko vielä rantaan jälkeemme juosta kyttäsi,

näytteli meille käsiään, joissa sormet koukkuun olivat kuivaneet,

kysästen: "Tokkopa nuoretmiehet arvaatte, missä ne minun kynäluuni noin

kiveriksi ovat käyneet?"

Tietysti emme sitä arvanneet.

"Ka, kun kulkiessa minulla aina oli se tapa, että perässä huopaamassa

istuin, niin siitä ne vähitellen taipuivat niin huoparin käjensijaa

puristamaan, etteivät enään ohenneetkaan... Vaan mitäs te arvelette

Taivalkoskesta? Tokkopa se siltä näytti, että siitä veneellä ison veen

aikana uskaltaisi alas laskea?"

"Kyllähän siinä taitaisi köyhästi käydä... Kovin on kova koski siinä ja

niin julman paha paasikko pohjana."

"Niin — vaan tämä poika se on monet kymmenet kerrat siitä kuitenkin

alas hurauttanut. Jo vain... Kyllä minä ennen muinoin nuorempana oikea

koskimies olinkin", kertoi ukko, innosta oikein käsillään huitoen ja

hypähdellen, kuin olisi vieläkin luullut melan varteen pystyvänsä.

Kovasti siinä sitten kättä puristettiin ja moneen kertaan onnittelut

matkalle saatiin, ennenkuin vihdoin eroamaan päästiin puheliaasta

vanhuksesta.

Majataloon takasin soudellessamme tuumimme, että kohta lähtisimme

taasen taipaleelle. Olimme näet saaneet talon isännän lupaamaan,

että hän lähtisi meitä "kyytiin" tuolle kahdeksan kilometrinkin

taipaleelle. Oli sovittu niin, — leikillä tietysti — että jos kaunis

ilma olisi, saisimme maksaa kyydistä kymmenen markkaa, vaan jos

sateen laittaisimme, pääsisimme muuatta markkaa huokeammalla. — Kovin

väsyneiksi kuitenkin tunsimme itsemme taloon tultuamme. Sentähden

katsoimme parhaaksi levähtää iltapäivään asti ja yöksi lähteä

taipaleelle, kun yö hevosillekkin oli mukavampi syöpäläisten takia.

Niinpä "painettiin pää pehkuun" ja hyvästi se uni maistuikin. —

Illalla sitä sitten lähdettiin Aartolan lystikkään Aukusti-isännän

kanssa matkalle.

Aartojärven päästä oli jo pieni taivallus Koppelojärveen. Rekiä ei

siinä kuitenkaan viitsitty laitella veneen alle: laitettiin köysistä

aisat veneeseen, hevoset eteen ja sitten — anna huhkia. Niin se menikin

vene eteenpäin, että kangas kaikui.

Reet oli toisella veneellä soudettava Koppelojärven, Koppelolammen sekä

niitä yhdistävien salmien läpi Peräjärven perukkaan. Sinne mekin omalla

veneellämme soutelimme kovassa vastatuulessa ja vesisateessa; hevoset

täytyi taasen kierrättää järvien ympäri.

Kun kaikki olivat perille saapuneet, köytettiin vene rekien päälle ja

niin lähdettiin koluuttelemaan kautta tiettömän kankaan.

"Tämmöistä se on kulku täällä meijän perukalla", jutteli isäntämme.

"Et pääse veneellä, et hevosellakaan, tietä kun ei ole kunnekkaan. Ei

muuta kuin ajele reellä vaan kesäsi talvesi. Maksa kuitenkin verosi ja

tee tieosasi kirkonkylän tiessä niinkuin muutkin, jopa runsaammallakin

mitalla, mutta älä vaan, että tietä tänne meille annettaisiin. Johan

se muutaman aikuinen jumala salli kyllä tieyrityksen tännekkin päin,

vaan niin se meni sekin homma kuin Mähösen viina kaivoon. Linja kyllä

hakattiin jo osaksi, jopa siltojakin vähän soijen yli tehtiin, vaan

mikä lienee vastukseksi tullut — puita se nyt jo linja kasvaa ja

lahonneet ne ovat sillatkin... Kyllä sen todellakin tietää syövänsä

leivän, kun sen tänne Oulustakin asti tämmöisillä keinoilla puuhaa... Ei

suinkaan ihminen enään paljon pahemmassa syänmaan korvessa asune... Ei

rastituksiakaan ees poluilla kahen puolen puuta raskita panna, vaan kun

menet, niin menet kuin helvettiin: et sieltä enään pois osaa."

Kun kysyimme, miks'ei hän sitten rahoja metsistä saatuaan muuttanut

parempiin paikkoihin, kun niin hankalaa on sydänmaassa olo, arveli

isäntä leikillisesti: "Puutteensa ne on sentään muualla jos on

täälläkin. Yritettiinhän sitä näet jo poiskin muuttamaan. Kävin Vihin

pitäjässä siellä etelässä taloa jo ostelemassa, vaan kun siellä satuin

kaheksankymmenvuotisia ukkoja tapaamaan, jotka eläissään olivat tuskin

leiviskää lihaa syöneet, niin arvelin parasta olevan pysyä paikoillaan...

Lihaa ja kalaa sitä näet toki aina täällä saa, kun siihen vaan leipää

lisäksi jaksaa puuhata... Eikähän se ihminen elä paljaasta leivästä..."

Säälittävä noiden ihmisten kohtalo onkin tuolla sydänmaan synkässä

kolkassa, melkein kerrassaan erotettuina muiden ihmisten ja sivistyneen

maailman yhteydestä. Liikoja ei isäntämme vaatinutkaan, kun arveli:

"Kun tukatkaan valtion puolesta uhrattaisiin meijänkin tien hyväksi

niistä suurista summista, joita maan muitten osien kulkuneuvojen

parantamiseen jaellaan, joilla lyhempiä rautateitä kiireellisten

herrojen hyväksi rakennellaan, niin jo toki me tyytyväisiä siihenkin

olisimme. Eikä tuon luulisi niin liian suuren vaatimuksen olevan,

kun meitä kuitenkin viiteen-, kuuteenkymmeneen henkeen asuu tälläkin

perukalla ja — ihmisentapaisiahan sitä muka mekin ollaan olevinaan."

Niin pitkälle on kyllä jo päästy, että maantie ulottuu Kuusamon

kirkolta Vasaraperään Kitkajärven rannalle. Siitä tiestä ei noille

Posion perukkalaisille kuitenkaan paljon hyötyä lähde niinkauvan kuin

tuo penikulman taival on kulkemattomassa kunnossa. Tien laittamisen

tuolle välille ei todellakaan tuhansia luulisi tulevan maksamaan. —

Siellä sitä muhjattiin yö puoleen, kilvan miehet jos hevosetkin,

ennenkuin taival oli katkaistuna. Työtä ja tuskaa oli monestikkin

päästessä kuorminemme läpi murrokkojen ja kannokkojen, yli sillattomain

soiden ja purojen. Ja muun hyvän lisäksi vielä sataa tihuutteli melkein

koko matkan, niin että läpimärkinä olimme kaikki, ennenkuin Koivulahden

perukkaan saavuimme. Siitä huolimatta kuitenkin, hevoset rannalle

syömään jätettyämme, vielä soutelimme rankkasateessa puolen penikulman

päässä olevaan Saraniemen taloon, jonne isännällämmekin sattui hiukan

asiaa olemaan.

Siisti oli siinä talo, niinkuin isäntämme oli vakuuttanut. Oikeinpa

nautinnolta tuntui saadessa heittää märät vaatteet yltään ja päästessä

lepäyttämään rentoutunutta ruumistaan mukavalla vuoteella. Sitä ennen

otimme kuitenkin hyvästit hyväntuuliselta saattajaltamme. — Kymmenen

markkaa me maksoimme mielellämme hänelle kyydistä, vaikka sateen

olimme saaneetkin, sillä emme katsoneet sitä paljoksi kaikista matkan

vaivoista ja — hauskasta seurasta. Iloluontoinen itse ollen näet

isäntä oli pitänyt meitäkin koko matkan hyvällä tuulella, jokaisessa

vastuksessa aina jonkun uuden kompapuheen keksien ja naurettavia

juttuja haastellen. Matka kaikkine vastuksineen olikin meistä ollut

hauskimpia koko retkellämme.

"En totta vie minäkään muita kyytiin olisi lähtenyt, vaan tuommoinen

hauska joukkue kun on kulussa, niin mielelläänhän sitä silloin auttaa

sen minkä voipi", vakuutteli puolestaan isäntäkin. "Ja pian te tuon

kymmenisen kyllä takasin tienaatte. Venekyyvit näet täällä eivät ole

kovinkaan huokeita. Otetaan väliin parikymmentä markkaakin venekyyvistä

tästä Saraniemestä Vasaraperään, vaikka matkaa ei ole kuin viijettä

penikulmaa... Laukkuryssät ne tämän kautta kulkevat usein sekä Venäjän

puolelle täältä että myöskin kotoaan Suomen puolelle, matkoillaan

lyöttäytyen yhteen isommaksi joukoksi, niin että kymmeniä niitä väliin

on yhessä matkueessa." —

Seuraavan päivän matkasta ei ole mitään sen merkillisempää kerrottavaa,

kuin että puolenpäivän rinnassa Saraniemestä lähdettyämme soutelimme

viitisen neljännestä kovanlaisessa vastatuulessa ja sadekuurojen

tuon tuostakin vettä romautellessa. Posiojärven rannalla olevaan

Aholan taloon sitten yövyimme. — Hieman vaihtelua, vaikkei niin

viehättävääkään, oli kuitenkin se, että muutamassa kohden soudimme

hyvän matkaa harhaan ja tulimme lopuksi umpiperään lahteen; kartta

näytti niiltä seuduiltakin "kyselyn mukaan" tehdyltä: olevia saaria oli

pois jätetty ja olemattomia sijaan pantu. —

Aholasta seuraavana aamuna lähdettyämme, soutelimme kovassa sateessa

Ahven- ja Varrassalmien kautta Ylikitkalle. Parissa paikassa täytyi

meidän tuntikausia olla suojassa pahimman vedenvalon aikana. Matkamme

ei juuri sukkelaan siis edistynyt. Kitkalle päästyämme kuitenkin meno

muuttui. Saimme näet oikein hurjan myötäsen ja niin ne laskettiin

Ylikitkan suuret selät, Turjan-, Vasikka- ja Tolvanselät, muutamissa

tunneissa, vaikka matkaa karttuukin nelisen penikulmaa. Kitkajärviä

varten me pääasiallisesti olimme varppeet veneeseemme laittaneet ja

kyllä ne nyt tarpeen olivatkin; hyödyksi ne olivat olleet kyllä jo

monessa muussakin paikassa ja olivat edelleenkin.

Vaikka veneemme tuommoista hurjaa vauhtia kiiti, heitimme kuitenkin

uistimia perään, kun näet oli kerrottu Kitkassa lohia olevan. Turhaa

tuo puhe ei ollutkaan, sen huomasimme, sillä kokonaista seitsemän lohta

tuolla matkalla puuttui uistimiimme. Niistä kuitenkaan emme veneeseen

saaneet kuin kaksi, vaan hyvä niinkin; lujat siinä näet sai leukapielet

lohella olla, kiinni pysyäkseen semmoisessa kyydissä. Tavallisen

kokoisia ja aika komeita järvilohia saamamme olivat. Isompiakin tuntui

järvessä kyllä olevan, paha vaan, että sivu suusta menivät meiltä,

kun näet pääsivät. — Hyvänniemen kohdilla näytti lohilla varsinainen

"asuntopaikka" olevan, sillä sen ohi kiitäessämme oli meillä kokonaista

neljä kiinni ihan vähällä ajalla ja siinä me nuot kaksi saimmekin. —

Mitä muutoin Kitkajärviin tulee, olivat ne mielestämme kauniimpia

koko matkallamme. Nuo suuret selät, paikotellen kolmea neljännestäkin

leveät, korkeine, metsäisine rantoineen ja pitkine järveen pistävine

niemineen tekevät kulkijaan varsin miellyttävän vaikutuksen. Komea oli

varsinkin muuan näköala. Siinä myrskyn käsissä kuohuva järvi lahtineen,

saarineen ja salmineen, kaikki mitä viehättävimmässä sopusoinnussa. Ja

tuossa oikealla rannikkomaisema semmoinen, jonka veroista saa hakea!

Sievästi siinä kaareilee järven ranta, metsäisten maiden taustalla

aaltomaisesti milloin yletessä, milloin aletessa. Metsän vihreän

keskellä sitten helottaa tuossa kappale kullankeltaista hiekkätörmää,

joka etäältä katsoen muodostaa metsää vasten mitä omituisimpia muotoja,

näyttäen kuin tarumaailman mahtavalta linnalta torneineen, valleineen

ja uhkeine portteineen. Ja kaiken tuon äärimmäisenä taustana ovat

mahtavat Valtavaaran ja Rukatunturin harjanteet, jotka kohoovat

majesteetillisen komeina yli muun ympäristön; pienemmät kukkulat ja

niiden väliset vaarat ovat ikäänkuin jättiläisperheenä noiden kahden

valtavanhuksen ympärillä. —

Aukeaa Tolvanselkää viilettelimme me illan suussa. Tuuli kuitenkin

alkoi jo tyyntyä ja loppui vähitellen kokonaan. Näimme siis parhaaksi

asettua taasen taloksi ja niin laskimme muutaman niemen nenässä olevan

talon rantaan.

Kesäläksi taloa sanottiin. Muhkeimpia se ei juuri ollut muodoltaan,

vaan toimeenhan siinä silti tultiin. Kun saatiin olkia lattian

pehmikkeeksi kylen alle, niin maistuihan se uni lohipaistin päälle

olillakin. —

Pääsy Ylikitkasta Alakitkaan Kilkilönsalmen kautta ei ole oudolle

niinkään helppo asia. Siinä on näet niin mutkaiset salmet monilukuisten

saarien välitse kuljettavana, että satunna vain siitä kuului tietä

tuntematon osaavan neuvomallakaan; karttaan niilläkään seuduin ei ollut

paljon luottamista.

Parastaan olivat talossa koettaneet neuvoakseen meille tietä, puhuen

kilvan toistensa kerralla, vanhat ja nuoret. Hyöty tuosta olikin

meille niin suuri, ettemme tarvinneet useammasti kuin kerran vaan

palata takasin muutaman pitkän lahden perukasta, jonne hyvää myötästä

olimme laskea hurotelleet. Yltyvää vastasta saimme sieltä sitten

soutaa kiskottaa takasin. Julman synkät pilvet näet olivat kaakosta

kohonneet ja pian saimme sateen semmoisen niskaamme, että muutamassa

minuutissa olimme läpimärkinä. Kovan soudun perästä pääsimme vihdoin

Kokon rantaan. Noloina kuin uitetut koirat astuskelimme sitten taloon,

itseämme siellä hiukan kuivailemaan. — Tullessamme oli muutamassa

salmessa oikea emä-ahven takertunut uistimeemme. Oli se aimo

kyrmyniska, painoikin yli kolmen kilon. Ei kukaan sanonut moista ennen

nähneensä. Sen annoimme nyt talossa paistaa ja, pilaa puhumatta, syödä

asti siinä oli kolmelle miehelle.

Kokosta olimme toivoneet saavamme hevosen, käydäksemme Rukatunturilla,

joka on Kokosta Kuusamon kirkolle menevän maantien varrella. Pahaksi

onneksi ei kuitenkaan semmoista saatavissa ollut. Mieli olisi kyllä

tehnyt pistäytä tuolla valtavalla vaaralla, kun olimme näköalaa sieltä

kuulleet suurenmoiseksi mainittavan. Kun matkaa sinne tulee talosta

kaksi penikulmaa, niin ei kuitenkaan haluttanut lähteä tuota taivalta

jalkapatikassa astumaan, varsinkin kun sää oli niin epävakainen.

Päätimme siis jättää tällä kertaa vaaralla käynnin ja paluumatkallamme

Kuusamon kirkolta kyydillä sinne ajella.

Kauvan emme Kokossakaan malttaneet viivytellä. Aterioittuamme ja hiukan

kuivaa päällemme muutettua lähdimme soutelemaan tyyntä Alakitkan

selkää poikki, kohden Kitkajoen suuta. Tuuli oli tyyntynyt kokonaan

talossa ollessamme, joten järvi nyt peilikirkkaana päilyi, auringon

pilven raosta pilkistäessä. Kaiholla vielä viime katseen heitimme

tuonne Ruka- ja Valtavaarain houkutteleville harjuille, jotka meidän

nyt käymättä täytyi jättää. Sitten ne katosivat nähtävistämme, meidän

suunnatessa kulkumme Virranniemen päitse Kitkajoen suulle. —

Kiveskoskena alkaa Kitkajoki matkansa pitkän lahden pohjukasta. Ei

tuo koski juuri kuohuisa ollut, mutta kuitenkin aika sievää virtaa.

Tuntui todella hauskalta nyt vihdoin saada laskea myötävirtaa, niin

monet monituiset vastavirrat ja kosket vaivalla noustuamme. Pitkälti ei

tuota lystiä kuitenkaan piisannut, sillä alkujuoksustaan on Kitkajoki

enimmäkseen pikku järviä, jotka salmien kautta ovat toisiinsa yhtyneet.

Yli puolen penikulmaa jokea kulettuamme, saavuimme Käyläkoskelle, jota

oikeastaan voi sanoa ensimäiseksi Kitkajoen monista koskista. Siinä

aijoimme ensi kerran koettaa onkineuvojamme; kun näet Kemijoen kosket

niin tukkien vallassa olivat, ei niillä onkimisesta voinut tulla

kysymystäkään. Syönti ei niin huono ollutkaan. Kerrassaan parikymmentä

lohenpoikaa saimme me vähässä ajassa. Ison isoja ne kaikki eivät

juuri olleet, mutta kaksipa tästä; saalishan se miestä yllyttää eikä

saaliin suuruus. — Muutoin koskionkiminen, kun se hyvin onnistaa,

on "sporttia", jonka veroista ei liioin ole. Jo tuossa kuohuisan

kosken kohinassa, aaltojen alituisessa pauhussa ja veden huimaavassa

vauhdissakin, mikä kaikki korvia huumaa, silmiä häikäisee, on jotain

jännittävää, kiihoittavaa. Kun tuossa kosken kosteilla kivillä

pysytellen odottavana onkisiimaansa milloin virran mukaan laskeskelee,

milloin sitä vastavirtaan kelailee, niin eipä todella muista muuta

maailmaa ympärillään. Ja kun sitten yhtäkkiä vapa sujahtaa kovasta

nykäyksestä, lohi loiskahtaen hypähtää kosken kuohussa ja tuntiessaan

kiinni olevansa puhaltaa tulista vauhtia alas koskea niin että siima

sinkuen sirisee rullalta, niin oikeimpa sydän kiihtyy sykkimään

mielenjännityksestä. Saa sitten ruveta kalaa kesyttelemään, väsyttämään

sitä, väliin siimaa rullalle kelaamalla, väliin taas sitä päästämällä,

aina sen mukaan, miten koukussa olija antaa itseään ohjailla. Tuota

menoa voi kestää väliin tuntikaudenkin, kun isompi lohi onkeen sattuu

ja — siinä kiinni pysyy. Onhan tuo kaikki todellakin pikku nautintoa. —

Lohenonginnan jännittävyyden voi arvata jo siitä, että niinkin kokeneen

urheilijan kuin kapteeni Höökin, tuon mainion karhunampujan, mainitaan

verratessaan metsästystä ja lohenongintaa sanoneen, että hänestä on

paljon suurempi nautinto yhden leiviskäisen lohen väsyttämisestä

kuin karhun ampumisesta. "Karhun kun ampuu ja se paikalle kaatuu,

niin silloin hetkellinen jännitys on ohi. Lohen kanssa taistellessa

mielen jännitys taas kiihtyy kiihtymistään siksi kunnes saaliin

vihdoinkin käsiinsä saapi." — Meillä tosin ei ollut onnea saada yhtään

suurempaa lohta tällä matkalla, — tuskin niitä lieneekään noin ylimaan

koskissa — mutta hauskaa tuo oli "trissata" pienempienkin kanssa. —

Sivumennen mainiten on omituista, miten monta eri nimeä tuommoisille

koskilohille on keksitty. Rantamailla kutsutaan niitä muukalaisella

nimellä "forelleiksi", Oulunjokivarsilla niitä sanotaan "tongoiksi" ja

"kiltuiksi", Kuusamossa taas niillä on nimenä "kulmakka", "tammakko"

tai yksinkertaisesti "lohenpoika"; hiukan eri lajia ovat ylimaan

järvistä saatavat saman muotoiset kalat, joiden nimenä on "nieriäinen".

Aikamme koskella ongittuamme saimme oikein aimo sateen niskaamme. Muu

ei auttanut kuin juosta veneelle ja purjeista tekaista pikkuisen edes

suojaa pahinta veden tulvaa vastaan. Sade olikin niin rankkaa, salamat

niin taajoja ja jyrinä niin tavatonta, että moista harvoin näkee tai

kuulee. Yökin, vaikka tähän aikaan muutoin Pohjolassa valoisa, muuttui

äkkiä syksyn mustaksi; salamat vaan loivat siihen räikeän valonsa.

Yö oli kulunut jo yli puolivälin. Oli siis parasta hankkiutua vähän

levolle huomisen varalta. Kolkolta kuitenkin tuntui jäädä taivasalle

yöksi, märkinä kuin olimme eikä nuotiotakaan aivan vähällä olisi

saanut, kun metsä kosken kohdalla oli huonoa ja puut märkiä. Päätimme

jo lähteä jatkamaan matkaa niine nukkumisine. Soudimme kosken päähaaran

niskaan; koski näet laskee kahtena haarana, joista pienempi on padottu

siinä olevaa myllyä varten. Kovin näytti kuitenkin arveluttavalta

lähteä koskelle: usvaa oli niin ettei liioin syltää eteensä nähnyt,

koski kova ja niin paha, ettei sitä tavallisesti lasketa, vaan

taivalletaan myllyn kautta, kuten meille oli kerrottu. Ei siis auttanut

muu kuin pyörtää takasin ja laskea rantaan entiseen paikkaan, siinä

aamua odotellaksemme.

Veneeseen arvelimme jo paneutua kylki kylkeen, jotta hiukan ruumiin

lämpö säilyisi. Kuitenkin päätimme ensin pistäytä katsomassa

paria mökkiä, jotka olimme lähellä nähneet, josko voisimme niissä

jonkullaistakaan suojaa saada. Ja onneksemme olikin toisessa mökissä

pari pienen pientä, mutta aika siistiä kamaria. Hyväntahtoinen emäntä

laitteli vuoteetkin miten parhaiten vaan voi, oikein poron taljat alle

asetteli. Kelpasihan sitten poikain nukkua lekotella. —

Aamulla pistettiin ennen lähtöä oikein maukkaaksi lohipaistiksi.

Varustelimme vähän eväitämmekin, sillä aijoimme koskilla ongiskella ja

ensimäiseen taloon sanottiin parin penikulman taival edessä olevan.

"Niin se on kovin koskista matkaa, että kumma sinne on veneellä lähteä,

kun kaikki kosket ovat ihan perkkaamattomia ja vielä tavallistaan

pahempia näin kuivana aikana", tuumivat meille talossa. Tiesivätpä

vielä kertoa, ettei sitä jokea monesti ole laskettu eikä konsanaan sivu

Juuman talojen. Siellä näet tulee koski semmoinen eteen, ettei siitä

alas ole laskenut kukaan kuuna päivänä. Jyräväksi ne sitä sanoivat...

Ja joki sen kosken alapuolella se vasta kuului kummaa olevan: pelkkää

kuohua penikulmittain ja sekin syvässä vuoren halkeamassa. "Niin ovat

kertoneet siellä käyneet", toimitti emäntä.

Ei auttanut kuitenkaan muu kuin lähtö työksi, sillä "hätä se käskee

härjän juosta, pakko paimenen paeta". Myllyn ohi veneen vedimme

— emme näet suotta tahtoneet sitä kivikossa koskessa ruhjoa, kun

muutkin varoittivat sinne uskaltautumasta — ja niin lähdimme purjeessa

laskettelemaan ylipuolella olevaa suvantoa pitkin.

Alkujaan oli aikomuksemme ollut koettaa päästä Kallunkijärven

ja Aventojoen kautta Oulankajokeen, joka on ihan kosketon aina

keskijuoksustaan saakka. Olimmepa jo monet naurut nauraneet ja lystit

pitäneet niillä tanssiaisillakin, joissa olimme aikoneet pyöriä

Kallungin komeain tyttöjen kanssa; insinööri oli näet kerran ennen

sitä tietä Paanajärvelle kulkenut ja tiesi kertoa talossa oikein

"suomalaisia kaunottaria" olevan. Nyt kuitenkin kävi niin nolosti,

että meidän täytyi luopua koko tuosta matkan suunnasta. Olisi näet

ollut ensin pitkä taivallus kankaan poikki Kallunkijärveen ja sieltä

pääsön silloisella vedellä Oulankajokeen arvelivat talossa jokseenkin

epävarmaksi. Ei ollut siis muuta keinoa jälellä kuin laskea Kitkaa alas

niin mahdottomaksi kuin se kuvattiinkin. —

Hankalaa oli taasen taipaleen alku. Siellä näet aina väliin tuli

eteen kummallisia lampia, niin monimutkaisia ja pitkäperukkaisia,

ettei niistä joen suuta tahtonut mitenkään löytää; kartalle ei niitä

ensinkään oltu merkitty. Monesti siellä saatiin käydä umpiperässä,

soudella kahden puolen niemiä, ennenkuin lopussakin oikeaan osauttiin.

Pitkälti ei tuota kuitenkaan piisannut ennenkuin jo saavuimme koskille.

Ja sitten niitä riittikin: kokonaista kuusi kovaa koskea, — Pikkukäylä,

Vääräkoski, Peurakoski, Saarikoski, Harjakoski ja Kelhänkoski — kaikki

penikulman taipaleella.

Pikkukäylässä koetimme taasen onkionneamme ja kelpo kasan Harreja ja

kulmakoita siitä vetelimmekin. — Omituista muutoin oli, että toisista

koskista täällä sai ainoastaan harreja, toisista taas kulmakoita;

harvassa niitä kumpiakin tapasi.

Kun koski oli sievää ja väylä näytti jokseenkin selvältä, laskea

hurautimme sen melassa alas. Sitä ennen tohtori kuitenkin, joka ei

ollut ennen koskaan koskea laskenut, keksi sukkelan keinon saadakseen

jäädä pois veneestä, esitti näet, että ottaisimme valokuvan veneen

juuri kiitäessä kovimmassa kuohussa. Tietysti siihen suostuimme ja

sanomatta on selvää, kuka kuvan otti.

Sievästi suljahti vene kosken alle, kiveen edes kolahtamattakaan.

Tuosta innostui tohtorikin niin että Vääräkoskelle hän ja insinööri

kahden kiiruhtivat, joutamatta odottaa minua, kun näet alemmas koskelle

olin onkimaan mennyt. Huonosti siinä kuitenkin oli käydä. Väylä ei

niin selvä ollutkaan kuin näytti. Kun vene oli hyvää vauhtia kiitänyt

vähän matkaa niskan alle, silloin se yhtäkkiä karikolle karahti. Kun

virta oli kova, painoi se kohta veneen poikittain kivikkoa vasten.

Pitkiin miettimisiin ei siinä aikaa ollut, jos mieli pelastua ja

pelastaa vene. Empimättä hyppäsikin insinööri koskeen ja sai kuin

saikin kovasti ponnistellen pidätetyksi veneen kaatumasta. — Niin

vaarallinen kuin asema olikin, en kuitenkaan voinut olla nauramatta,

niin hullunkuriselta tuo näytti, kun insinööri sukkasillaan koskeen

hyppäsi ja pojat sitten siinä ponnistelivat, toinen keulasta sauvomella

minkä kerkesi, toinen perästä, seisoen yli vyötäisten koskessa.

"Otappas nyt valokuva sinä sieltä rannalta", huusivat hekin,

seikkailusta huvitettuina. Pahaksi onneksi oli kone veneessä, niin että

ottamatta se kuva jäi, vaikka kyllä olisi ottovaivan maksanut.

Aikansa siinä puohailtuaan pääsivät miehet kuin pääsivätkin irti ja

laskivat sitten onnellisesti kosken alle. Siellä tarkastelimme venettä,

olisiko sille mitään pahempata vauriota tuosta kolttosesta tullut,

mutta onneksi ei siinä kuitenkaan näkynyt muuta jälkeä kuin — pari

kolme komeaa rosoa pohjassa; vuotamaan se ei sittenkään ruvennut,

vaikka kyllä jo vähän pelkäsimme.

Peurakosken niskalle päästyämme tapasi meidät taasen sade, jota

paossa meidän täytyi olla teltassa tunti parisen. Sitten lähdimme

tarkastelemaan koskea. Jo ensi silmäyksellä huomasi, ettei laskemisesta

siinä voinut tulla kysymystäkään. Näyttipä vähän arveluttavalta

pääsisikö siitä alas ensinkään. Koski näet oli kovin pahaa louhikkoa,

väylää siinä ei vähääkään, rannat äkkijyrkkiä kalliotöyräitä pahoine

kielekkeineen, jotka muodostivat koskeen molemmin puolin vaarallisia

kurimuksia. Vasenta rantaa oli ihan mahdoton päästä, paljon parempi

ei oikeaakaan. Kaksi kallion kärkeä näet sillä puolenkin muodostivat

pahat pyörteet. Huimasti vesi hyökkäsi noita vastustelevia

paasipatoja vastaan, valtavana kuohu virtana sitten sysäytyen niistä

keskelle koskea, jonne venettään ei ollut uskaltaminen. Ei siinä

muu keino auttanut, jos mieli kosken alle päästä, kuin kaksi miestä

nuoralla pitelemään venettä rannan lähellä, kolmas sauvomen kanssa

sitä hoitamaan, jottei se, hento kun oli, kallioita vasten rikki

ruhjoutuisi. — Kun muilla ei tuntunut halua olevan lähteä veneeseen

sauvonmieheksi, otin minä tuon hiukan vaarallisen tehtävän osakseni. Ja

niin koettamaan!

Kaikki menikin hyvin pyörteille asti, mutta jo ensimäisellä niistä kävi

niinkuin olimme pelänneet: virta pääsi painamaan venettä ulospäin,

aikoen sen siten pyöräyttää ympäri, kääntää keulan myötä virtaan;

köydellä laskettaessa näet sidotaan köysi keulaan ja annetaan veneen

mennä perä edellä kosken alle. Jos se tuon tempun olisi saanut tehdä,

olisi vene miehineen ollut hukassa, siinä kun hirmuinen louhikko oli

kohta alempana, keskellä kovinta koskea. Kaiken mokomin täytyi siis

pidättää vene kääntymästä, sillä sitten ei sitä enään olisi voinut

ohjata. Mutta kun virta painoi kovasti koskelle päin, pojat taas

nuorasta ponnistivat kaiken voimansa väellä, saadakseen veneen taas

lähemmäksi rantaa pyörteestä, jonne se oli joutumaisillaan, niin painoi

väkevä aallokko veneen keulan alas ja kuohuna hulmahti vesi veneeseen,

täyttäen sen jo puolilleen. Luulin kaatumisen välttämättömäksi.

Kyykistyin sentähden alas, ollakseni varuillani, etten veneen alle

joutuisi. Huudahdus pääsi jo tovereilta rannalla ja omituisesti

tuntui minunkin sydämmeni kokoon kutistuvan. Onneksi he kuitenkaan

eivät hellittäneet vetämästä. Se oli pelastuksemme. Samassa silmän

räpäyksessä näet kuohu antoi hiukan jälkeen, toinen ristiaalto sysäsi

venettä peräpuolelta kielekkeen taakse, keula kohosi ja — yhdellä

tempauksella kiidähti vene alipuoliseen tyyneen kallion kainaloon.

Siinä tyhjentelimme sitten veneen ja itsekkin ihmettelimme, että ehein

nahoin olimme tuosta paikasta päässeet. — Kovalle sanoivat toverit

ottaneen; kaikin voimin oli siinä saanut vastaan ponnistaa, niin että

vielä jälestäkin jäsenet vapisivat. Pelastuksemme se oli, että kaksi

jäi nuorasta vetämään, eikä yksi niinkuin ensin olimme tuumineet "Yhden

käsistä se kyllä olisi ryöstäynyt", arveli näet tohtorikin, vaikka

"härkä"-nimen oli saanut voimistaan.

Toinen samanlainen korvake oli vielä sivuutettavanamme ja se edellistä

kiverämpi. Veden käynti ei siinä ollut kuitenkaan varsin niin väkevä

kuin äskeisessä. Hiukan arvelutti siihen lähtiessä, vaan mikäs muu

auttoi kuin meno työksi. Saman tempun siinä tekikin, hulmautti

veneen taas vettä puolilleen, varovaisuudestamme huolimatta. Onnella

kuitenkin ohi pääsimme, vaikka yhtä suuri vaara siinä oli tarjona kuin

edellisessäkin. —

Saarikoskelle saavuimme myöhään illalla.

Ylhäältä katsoen näytti koski niin sievältä, että mielimme jo summissa

laskea sen alle, vaan: "parempi katsoa kuin katua" arvelimme toisekseen

ja laskimme yläpuolella rantaan, käydäksemme ensin katsastamassa.

Huomasimmekin kohta että olimme viisaasti menetelleet, ollessamme

varovaiset. Koski näet teki äkkiä mutkan oikealle niin ettei sitä

niskalle laskiessa nähnyt kuin osan vaan. Alku siitä oli kyllä sievää

aallokkoa, mutta alempana oli koski varsin rajua: myrskynä siinä

vesi vaan kohisi louhuista uomaansa pitkin, pudoten yhdessä kohden

parin metrin korkuisena putouksenakin. Hukka meidät olisi perinyt,

jos olisimme laskeneet katsomatta. — Ei sitä koskea koskaan ole

laskettukaan, kertoivat meille alempana talossa. Telotettu polku siinä

olikin kosken parrasta pitkin ja sitä myöten vedimme mekin veneemme.

Kun ilta oli jo pitkälle kulunut, päätimme asettua kosken luo yöksi.

Sopiva siinä olikin paikka. Ennen muinoin näytti näet olleen mylly

kosken kupeessa ja sen takia oli siihen hiukan katosta kyhätty

myllymiesten suojaksi. Maja oli kyllä jo kokoon luhistunut, vaan se

hyöty siitä kuitenkin oli, että puuläjän pois purettuamme saimme kuivan

sijan teltille.

Nyt päätimme kerran tehdä oikein tukkilaisten nuotion n.s. "rakotulen".

Sitä varten lähdimme tohtori ja minä metsästä honkaa hakemaan

sill'aikaa kun insinööri illallista valmisteli. Hongan kaadoimmekin,

oikean emähongan. Parahtaen se poikki paukahti, kumeasti ryskien

kumoon keikahti ja murti kaatuessaan melkoiset puut alleen. Hakkasimme

siitä sitten puolitoista sylisen pölkyn. Kun sen katkaistuksi saimme,

havaitsimme todeksi, mitä jo olimme epäilleet: se olikin niin tukeva,

ettemme kahden miehen sitä kantaa jaksaneet. Ei siis muu auttanut kuin

hakata uudet ohkasemmat pölkyt. Hiki kyllä otsasta virtasi ja pitkin

selkäpiitäkin valui, rakot kämmeniin monen entisen lisäksi hierausi,

ennenkuin tuo työ oli tehty, mutta — suomalainen ei heitä kesken kerran

alkamaansa.

Miehissä pölkyt teltille kannettuamme, teimme niistä aimo nuotion.

— Näin se käy rakotulen laittaminen: Katkaistaan kaksi puolentoista

sylen pituista honkapölkkyä ja veistetään kumpikin hiukan yhdeltä

kupeelta, parempi vielä jos lastuille hakataan. Kun se on tehty,

nostetaan pölkyt päällekkäin, veistetyt puolet vastakkain, ja

asetetaan pienet, tuoreesta puusta katkaistut kalikat päiden väliin.

Ylimmäiseen pölkkyyn lyödään keskikohdalle vaaja, jonka ylempi,

litteäksi veistetty pää sovitetaan maahan vinoon lyödyn vivun

halkaistuun rakoon; tämä sitä varten, että pölkyt päällekkäin pysyvät

tulen niitä kulutettuakin. Tukitaan sitten tervaisia honkalastuja

pölkkyjen välille jääneeseen rakoon ja — pistetään tuli niihin, niin jo

tarkenee kylmälläkin ilmalla. — Jos pölkyt ovat kuivat ja tervaiset,

niin palaa nuotio hoitamatta koko yön ja on paljon lämpimämpi kuin

tavallinen "ropsunuotio". Vaaraton se on myöskin, sillä rakotuli ei

pala roihuamalla kuten tavallinen nuotio. Ja sitäpaitse kaivetaan

tavallisesti vielä oja molemmin puolin puita, jottei tuli maata

myöten leviämään pääsisi. Asetetaanpa vielä sille puolelle nuotiota,

jolla maataan, "ponninpuukin" — tavallisesti karsittu koivuranka —

turvallisuuden varalta, ettei joku unissaan koipiaan nuotioon työntäisi.

Sopipa siinä sitten tulen ääressä lekotella, itseään kuivailla,

kaloja paistella ja mukavasti laitetussa teltissä oikein metsäläisen

illalliset syödä. Olimmekin oloomme niin tyytyväiset, että oikein

sydämmen pohjasta pistimme lauluksi: "Här är ljuft och godt att vara".

Kaikuen salon metsä vastasi laulun säveleihin ja poro puiden välistä

pistäysi katselemaan, kuka siellä noin riemusta remajaa. —

Yön nukuimme teltissä oivallisesti. Seuraavana päivänä laskettelimme

sitten jälellä olevat kosket pahemmitta seikkailuitta. Harjakoski tosin

mieli vielä vastukseksi paneutua, kun näet oli niin paha, ettemme

uskaltaneet sitä melassa laskea. Kantaa meidän täytyi tavarat maata

myöten kosken ohi ja sitten vedellä vene miten kuten pitkin rantakiviä.

Ja niin siitäkin päästiin pahemmitta vaurioitta.

Puolenpenikulman pituisen Juumajärven soudettuamme pistäysimme Juuman

taloon eväitä uudistelemaan ja samalla myös jälellä olevasta matkasta

tiedustelemaan. Siellä taasen kummia saimme kuulla.

"Kyllä taisi nyt tulla loppu matkan jatkamisesta", päättelivät talossa.

"Vastaan siellä näet tulee koski semmoinen, jota ei koskaan ole

laskettu eikä lasketa... Ei siinä kenenkään vene kestä."

Sama Jyrävä se oli, josta jo Käyläkoskella olimme kuulleet.

"Eikä sitä ole laskettu tätä Kitkajokeakaan tämän alemmaksi mies

muistiin kuin yhen kerran... Kurttin ukko vainaja se laski muutaman

toisen miehen kanssa tästä Paanajärvelle, kun täytyi nälkävuonna

kuusikymmentä seitsemän lähteä Venäjän puolelta jauhon nountiin. Hän

olikin silloin mies parhaillaan ja oikein hurjapäinen... Jyrävä ja

Kumankoski kuului sentään heidänkin täytyneen taivaltaa. Ja sitäpaitse,

silloin oli ison veen aika, vaan mitäs nyt!" tuumiskeli talon vanha

vaari.

Arveluttamaan jo meitäkin rupesi, miten tuosta pälkähästä pääsisimme,

kuinka jokea kulkisimme, kun sanottiin rannatkin monin paikoin niin

jyrkät olevan, ettei muu auta kuin laskeminen työksi, meni miten

tahansa, rannalta käsin ei yrittämistäkään ohjaamaan. — Kummalta meistä

muutoin tuntui, ettei liioin kukaan talon miehistäkään noilla alemmilla

koskilla ollut käynyt. Vanha isäntä-ukkokin arveli vaan: "Kunhan se

Mikkopoika koteutuisi niityltä, niin hän se vieraita opastaa osaisi,

kun on koskilla ongella kulkenut kymmenet vuojet."

Aikamme siinä odoteltuamme sattuikin Mikko tulemaan kotiin kuin

kutsuttu. Hänelle selvitimme kohta asiamme ja pyysimme oppaaksi Jyrävän

ohi, sillä eteenpäin meidän täytyi päästä mistä hinnasta hyvänsä.

Tyynesti hän kuulikin asiamme. Arveli kuitenkin: "Taitaa siinä kyllä

kovalle ottaa ennenkuin kosken alapuolella ollaan, sillä polkua

siellä ei ole pahaistakaan, vaan täytyy korven läpi, mäkiä ja soita

vetää venettä virsta toista. Vaan — eihän sitä niin pahaa paikkaa

tule, josta ei pääse, kun vaan on tahtoa ja voimia", lisäsi hän

hyväntahtoiseen hymyyn suupielensä vetäen.

Saimme erään toisenkin nuoren miehen avuksemme ja niin sitä lähdettiin

taasen koettamaan.

Kohta talon alapuolella oli kahden pienen järven välissä semmoinen

koski, että ainoastaan jotkut hurjapäät sen kuuluivat laskeneen.

Niskakoskeksi sitä sanottiin. Ja kyllä näyttääkin siltä kuin koski

taittaisi siinä niskat vaaralta. Kovan kallion läpi on näet vesi syvään

uurtanut tiensä ja putoaa kuohuen jokseenkin jyrkkänä koskena vaaran

alla olevaan pieneen lampeen.

Kertoi Mikkokin kerran mukana olleensa sitä laskemassa, mutta

soutumiehenä vaan. Laskemaan ei hän sanonut uskaltavansa nytkään

ruveta, mutta mukaan kyllä tulevansa, jos joku meistä viilettäisi.

Tottumattomia kun me kuitenkin vielä olimme koskenlaskuun, niin ei

oikein rohjettu, vaikka mieli kyllä teki. Ei siinä siis muu auttanut,

kuin laskea vene köydessä, rannalta "rompsimalla"; rompsimiseksi

sanotaan sitä, kun rannalta käsin venettä ohjataan keulaan

kiinnitetyllä pitkällä riuvulla. Kaduttaa kuitenkin tahtoi, ettei

ainakin tullut lasketuksi, sillä sievästi solahti vene kosken alle ja

aika kyydin siinä olisi saanut laskiessa. —

Lammen takaa alkoi kova taivallusmatka. — Olisi kyllä vielä seuraavan

Mylykosken alle saattanut veneen köydessä laskea, vaan siellä sanoi

Mikko olevan niin jyrkät rannat, että töin tuskin törmän päälle venettä

saisi. Sen vuoksi päätimme vetää veneen Mylykoskenkin sekä sen ja

Jyrävän välillä olevan Aallokon ohitse.

Koetimme ensin kiskoa viisissä miehin venettä lastineen, vaan kovin se

kävi työlääksi: vene tarttui maahan kuin takiainen, pehmeään suohon

olletikkin. Katsoimme viisaimmaksi taivaltaa ensin tavarat ja sitten

vetää veneen tyhjänä. Sälytettiin siis selkään niin paljon kuin kukin

vaan kantaa jaksoi ja niin menikin enin osa lastista kerralla.

Työtä ja tuskaa oli jo tuon tarakan perille kantamisessa läpi tiettömän

korven, mäkiä, soita ja notkoja ylös alas kiivetessä ja kierrellessä

myrskyn kaatamia puunrunkoja sekä muita murrokoita. Levähtämättä

kuormat kuitenkin Jyrävän alle kannettiin. — Puhaltaessamme menimme

sitten koskea katsomaan.

Kumeana kuului jymy kuin kaukaisen ukkosen tuolta alhaalta kallion

onkalosta. Heti huomasi, ettei tuo ollut tavallisen kosken kohinaa.

Maaemäkin tuntui tärähtelevän jalkojen alla, vaikka vankan siinä

perustuksen olisi pitänyt olla, kun näet oli kovaa kalliovuorta.

Vaivalla laskeuttuamme jyrkän törmän alle läpi tiheän metsikön, avautui

eteemme putous, jota ei äsken unhota.

Uhkean kaunis on putouksen ulkomuoto: tavattoman korkeat ja jyrkät

kallioseinät sen kahden puolen, kallioiden päällä rehevä havumetsä.

Putouksen ylipuolella ovat äyräät taaempana toisistaan, jättäen siten

vedelle välkeämmän kulkutien. Niskalla ne kuitenkin jo lähenevät

toisiaan ja ensimäisessä putouksessa käy veden väylä melko kapeaksi.

Sen alla töyräät taas hiukan loittonevat, supistaakseen aukon muutamia

metriä alempana vielä suppeammaksi, niin että ainoastaan neljän viiden

metrin levyinen solukka jääpi vuoriseinien väliin. Sen kautta nyt koko

tuon valtavan veden paljouden täytyy pusertautua jyrkkänä putouksena.

Siinä ikäänkuin vuoren selkäsuoni on poikki katkaistu, sillä kohta tuon

kuohun alla törmät taasen taantuvat samalla loivetenkin. Kappaleen

alempana kallion kalju kylki jo peittyy maan kamaran alle ja törmä

kasvaa tiuhaa metsää miltei veden rajaan saakka.

Ja itse putous?! Niin — voisinko kuvata sen osaksikaan sellaiseksi kuin

se oli!

Putous on kaikkiaan kolmessa osassa: pienempi köngäs, lyhkänen suvanto

ja pääköngäs. Seison alemman könkään kohdalla kallion komerossa, jonne

vaivalla olimme kavunneet. Näen miten koski valtavana aallokkona

vengotellen puhaltaa tuolta ylempää kuin metsän sisästä saaliinsa

kimppuun hyökkäävä jättiläiskäärme; joki näet mutkistuu ylempänä

ja metsäinen ranta rajoittaa näköalan. Huimaa vauhtia, vaahtoisena

kuohuna kursuten tuo vellovan veden paljous syöksähtää alas ensimäisen

putouksen. Siinä vesi ikäänkuin sukeltautuu pohjaan, sieltä valtavina

pyörteinä muutamia metriä alempana ylös muljahtaakseen. Kallioiden

aukeamassa on tuossa kuin pieni suvanto, metri kuutisen pitkä. Vesi ei

kuitenkaan ole siinä hetkeäkään tyynenä, vaan putouksessa saamastaan

vauhdista alituisessa kiertokulussa pohjasta pintaan. Tiesipä

saattajamme kertoa, ettei niin kovaa talvea ole, jolloin usvaa uhkuva

avanto tuon "suvannon" keskellä umpeen jäätyisi, vaikkakin kuohut kyllä

umpeen ryytää.

Tuuttina supistuu tuo lyhyt suvanto sitten niin jyrkästi, että

pääputouksen kohdalta hyvä hyppääjä yhdellä potkauksella tuon kapean

kuilun yli lennättäisi, jos nimittäin kellään olisi rohkeutta tehdä

tuota hurjaa hyppäystä; niljakat kallion kolot vuoren vastaisessa

kupeessa eivät näet kovinkaan varmaa jalan sijaa hyppääjälle tarjoaisi.

Tuimasti sysäypi vesi tuohon tuuttiin. Raivona ryöppynä paiskautuu se

sitten, hurjan hypyn tehtyään, putouksen alla kierosti vasten vasenta

kallioseinää, johon se aikojen kuluessa on kovertanut syvän luolan.

Valkoisena vaahtona kuhisee vesi pitkät matkat vielä putouksen allakin,

aina väliin paiskautuen pohjasta ylös pulleana pyörteenä. Alempana joki

kuitenkin taas tyyntyy, sukevana suvantona matkaansa jatkaakseen.

Veden pinnalla kulisevat kuplat vaan enään osottavat sitä valtavan väen

vääntelemistä, kieputtamista ja puistamista, jonka kynsistä vetonen

ihan äsken vasta vapaaksi pääsi. — Putouksen alla kallioluolassa

höyryävä vesi se etenkin vaikuttaa tuon maaperän tutinan ja kumean

jyminän, jotka korkealla törmällä olijalle jo ilmaisevat tuolla

alhaalla otteloon ryhtyneiden voimain väkevyyden.

Kun vesi Jyrävässä putoaa noin 25 metrin matkalla kokonaista 10 metriä

kahtena könkäänä, niin voi kyllä arvata, minkä vauhdin se siinä saapi,

millä voimalla se syöksyy pohjan ja seinämien kallioita vastaan.

Kauneudessa ja valtavuudessa arveli insinöörimme Jyrävän voittavan

Imatrankin, vaikkei kyllä veden paljoudessa; me toiset emme olleet

Imatralla käyneet emmekä siis voineet vertausta tehdä. Melkoinen on

kuitenkin se vesimääräkin, joka Jyrävästä alas syöksyy. Ja tulvan

aikana siinä vasta jyrinä kuuluu käyvän, vettä kun on silloin monin

verroin enemmän kuin meidän käydessämme. "Silloin suuri honkakin

murtuu siinä kuin korsi ja pieninä pirstoina se pitkäin aikain perästä

kohoo ylös putouksen alla", kertoi Mikko-oppaamme, joka näytti hänkin

olevan koskeen kovin ihastunut. "Ei siitä harri eikä lohikaan ylös

mitenkään pääse. Turhaan koettavat ne hypätä korkealle ilmaan kuohun

alta, päästäkseen siten putouksen päälle: väkevä veden paino paiskaa

aina vaan takasin, jotta kuolleinakin niitä kosken alta väliin löytää",

tiesi hän vielä kertoa, sanoen usein keväillä tuota menoa katselleensa.

Toinenkin saattajistamme tuosta utasi, jotta: "Tokkohan se Imatrakaan

tuon kummempi lienee? Tahtoivat minuakin Lappeessa oltaessa sinne

muijen mukana lähtemään, vaan arvelin tuohon, jotta on niitä nähty

koskia Pohjanmaallakin. Parempi oli mielestäni markka taskussa

kuin yhen kosken näkemisen takia uhrattuna", lisäsi hän tuohon vielä

pohjalaisen pöyhkeällä itsetietoisuudella. — Hän oli ollut Oulussa

"sotakoulussa" ja muiden mukana leirillä Lappeenrannassa.

Aikamme putousta ihailtuamme ja katseltuamme sitä puolelta jos

toiseltakin, lähdimme takasin veneellemme.

"Ka ei tuo häjy ole syltääkään eistynyt, vaikka niin kauvan viivyimme,

siinä vaan jöröttää samassa paikassaan", arveli Mikko leikillisesti,

kun veneelle pääsimme.

Eikä tuntunut vene itsekseen vieläkään kulkevan, vaikka koko joukon

keveämmäksi se tuli, kun lasti oli poissa. Kova olikin työ ennenkuin

olimme senkin saaneet Jyrävän alle haalatuksi, kovempi kuin koskaan

ennen. Korven läpi ei ollut polkua pahastakaan. Ei muuta kuin vedä

vaan, tulipa eteen suota tai mäkeä, kiviä tai kantoja. Pujottaudu

parhaasi mukaan, mistä milloinkin luulet murrokkojen läpi pääseväsi.

Ja tuommoista taivalta oli toista kilometriä. Kyllä väsyikin selkä,

uupuivat jalat ja turraksi kävivät käsivarret, mutta perille se tuli

vene kuin tulikin. — Taival se oli sekin, joka kyllä muistossa pysyy.

Vähäinen ei ollut hankaluus venettä vielä törmältä jokeen puuhatessa.

Metsä oli näet niin tiheää, että kirveen kanssa täytyi tietä raivata.

Ja siinä vielä puita ristiin rastiin kaatuneina, oikeita ikähonkiakin,

jotka eivät vanhuuttaan enään olleet jaksaneet myrskyjen tuimia

puuskia kestää. Törmän rinnekkin oli sitäpaitse niin jyrkkää, että

katsella siinä sai, miten sen alle vene saada. Neuvottelemalla kaikesta

kuitenkin selvittiin ja niinpä lopussakin "maan-merenkulkija laivamme"

taas keinuin varsinaisessa elementissään.

Kappaleen aikaa pakinoimme vielä rannalla miesten kanssa. He

juttelivat meille kaikenlaisia seikkailujaan Ruijaretkiltä. Ruijaan

näet melkein jokainen pohjanpuolen mies on tehnyt ainakin jonkun

retken, koettaakseen kalastusonneaan tuolla Jäämeren myrskyisillä

rannikoilla. Vaan — jo täytyi taasen pian erotaksemme muista ihmisistä,

sillä hyvästit sanottuaan ja onnea matkalle toivotettuaan lähtivät

saattajamme kotiaan palailemaan.

Nyt olimme siis jälleen oman onnemme nojassa, keskellä jylhää

vuorimaata, tie tietymätön edessä, kosket kovat kuljettavina eikä muuta

kuin tuo pieni vene ainoana turvanamme. Tuo yksinäisyys sekä tieto

edessä olevasta vaarallisesta matkasta, vieläpä koko ympärillä olevan

luonnon jylhyys tahtoi väkisinkin tunkea omituisen turvattomuuden

tunteen poviimme, hiukan masentaa jo miesten mieliä. Vaan "heitä

huolesi hevolle, anna surra suuripäijen", arvelimme ja koetimme

pakinoiden ja leikkiä laskien karkottaa tuon häijyn painajaisen. Nuot

keinot eivät tietysti jääneetkään vaikutustaan vaille. —

Juumajärvelle saakka eivät Kitkajoen seudut olleet mitään eri kauniita,

vaikka sieviä kyllä paikotellen. Samoin eivät kosketkaan. Mutta

Jyrävältä alaspäin — niitä seutuja ei unhota, kun ne kerran on nähnyt.

Jyrävän luona kohosivat jo joen äyräät tavattoman korkeiksi ja

jyrkiksi, mutta vielä korkeammiksi ne näyttivät alempana käyvän,

mikäli jokea pitkin sopi näkemään, se kun alituisesti teki mitä

omituisimpia mutkia ja siten esti kovin pitkälle näkemästä. Kyllä sen

arvaa, että komean kuperkeikan siinä poro-riepu saapi, nurin niskoin

suistuessaan tuolta törmän jyrkänteeltä alas kosken kohvaiselle

jäätikölle. Miehet näet kertoivat, että poro kovina hankitalvina, kun

sen täytyy kaikkialta koettaa kuopia saadakseen niukan jäkälän kovan

lumikuoren alta syötäväkseen, uskaltautuu nälissään väliin liian

lähelle jyrkänteen reunaa. Intouneena kun on ruokansa etsintään, ei

eläin raukka arvaakkaan olla kyllin varovainen ja — tuossa tuokiossa

se pettävän hangen lohetessa tuiskahtaa sorkkineen sarvineen pyrynä

pölisevän lumen mukana alas kallion äyräältä syvyyteen. Mäsäys vaan,

kun se putoaa huimaa vauhtia kivikolle tai alla olevalle jäätikölle,

ja — karvanjuuri ei sen siitään enään värähdä. Pitkälti ei siinä

kuolonvirsiä veisata. Kettu ja korpit pitävät kyllä sitten huolen

hautajaisista. Parhaassa tapauksessa sattuu tuohon joku sydänmaalla

hiihdellen metsästelevä torpan mieskin saaliin jaolle, tekee lopun

toisten toraisista syömingeistä korjaten loput omaan konttiinsa, jos

nimittäin on enään mitään korjattavissa noiden ahnasten raastajain

jäliltä. Kuuluipa niinkin väliin sattuvan, että poro löydettäessä on

vielä ihan lämpöinen, siis juuri äsken pudonnut. —

Näki jo ensi silmäyksellä ettei ollut leikintekoa lähteä koskille

pienen veneen varassa. Etenkin muutaman kosken korvakkeen oli oppaamme

arvellut hankalaksi, siinä kun näet koski kuului tekevän kiukan mutkan

ja rannat molemmin puolin olevan niin korkeat ja jyrkät, ettei veneen

nuoralla laskeminen saattanut käydä päinsä. Olipa hän jo esittänyt,

että taivaltaisimme samalla kertaa senkin ohi. Vetämiseen kyllästyneinä

olimme kuitenkin päättäneet ennen viedä veneen laskemalla, vaikka

paikka kuinkakin paha olisi, kuin ruveta kuoliaaksi itseämme tuolla

korvessa rääkkäämään. Kolkolta näytti kuitenkin nyt tuonne eteenpäin

katsellessa. Mutta nuo huolet heitimme huomiseksi. Ja väsyneitä kun

olimme, teimme kiireimmittäin törmälle rakotulen, jonka ääressä

nukuimme yön makeasti teltissämme. —

Seuraava päivä oli taasen sunnuntai, heinäkuun 22 päivä. Lepopäivänä

emme kuitenkaan joutaneet viettämään sitäkään, vaan oli se päinvastoin

päivistä kovimpia meille koko matkalla.

Suvantoa Jyrävän alla ei ollut kuin pikkuisen matkaa. Kohta saimmekin

siis lähteä laskettelemaan alas koskea. Ei tuossa käynyt kuitenkaan

muutoin laskeminen kuin sauvomissa, s.o. sauvomilla veneen vauhtia

pidätellen. Kuitenkin kun virta oli vuolas, ei kulkua ollut niinkään

hyvä saada tasaiseksi: koski ryösti väkisinkin mukaansa, kiidättäen

venettä kuin lastua, kolistellen sitä kiviin ja kallioihin. Pitkin

matkaa olikin koski tavattoman kivikkoa ja vielä lisäksi oikein

pahanlaatuista. Kivet näet eivät olleet tavallisia mukulakiviä, jotka

eivät niinkään vaarallisia ole, vaan pohjasta esiin pistäviä teräviä,

särmikkäitä liuskakiviä, jotka pahanpäiväisesti repivät veneen pohjaa.

Korkeat rantakalliotkin olivat enimmäkseen tuommoista liuska- ja

rapakiven tapaista vuorta, jota vesi helposti voi murennella ja

kuluttaa. Niinpä näkikin siellä täällä pitkin rantoja mitä omituisimpia

onkaloita ja luolia, joita vesi oli vuoreen koverrellut, "linnoja",

kuten Mikko oli niitä nimittänyt.

Koko tuolla toista penikulmaa pitkällä matkalla, Jyrävän alta

Oulankajokeen, oli luonto mitä omituisinta koskaan voi nähdä. Siellä

Suomen luonnotar oikein tarjosi nähtäväksemme, mitä jylhintä, vaan

samalla myös mitä kauneinta sillä on. En yritäkkään tarkoin piirtein

kuvaamaan niitä aina jotain uutta, jotain erilaista esiin loihtivia

maisemia, joita joka mutkan takaa eteemme avautui, sillä niiden

kelvollisesti kuvaamiseen ei kynäni kykene. Täytyy itse nähdä ne,

voidakseen edes mielessään kuvailla jotain niin totista, vakavaa,

melkeinpä peloittavan jylhää luonnossa, johon kuitenkin niin äärettömän

paljon ja niin monipuolista kauneutta on kätkeyneenä, siihen niin

viehättävän lumoavan leimansa painaen, ettei tuota kaikkea voi kyllin

ihaella. Tuossa tavattoman korkeat ja jyrkät ranta-äyräät, milloin

vesirajaan saakka sankkaa havumetsää kasvaen, milloin kohoten koleina

kallioseininä huimaavan korkeiksi, ollen mitä omituisimpiin muotoihin,

huippuihin, kielekkeisiin, kärkiin lohenneina, välillä rotkoja ja

laaksoja mitä kummallisimpia. Toisin paikoin ne taas yhtenä suorana

kallioseinänä pitkät matkat ulottuvat, nyt jyrkänteen reunalla

kasvaessa mitä rehevintä koivumetsää. Siinä kohiseva koski äyräiden

välissä syvällä uomassansa kiemurtelee, tehden mutkan mutkan perästä,

milloin sinne, milloin tänne, melkein kuin ilman mitään järjestystä

tai varmaa suuntaa. Ja pieniä omituisia saarekkeita on siellä täällä

keskellä kosken kuohuja. Sanalla sanoen: aina vain jotain uutta,

vaihtelevaa, ei hetkeäkään yksitoikkoisen samanlaista! — Tuota

kaikkea ei voi kyllin sanoilla kuvailla. Ja sitten joka puolella nuot

mitä omituisimmat, lumoavimmat näköalat, niitä rajoittavine, veneen

kiitäessä joka hetki muuttuvine piirteineen, katsoitpa ylös eli alas

koskea tai mille sivulle tahansa! On kuin koko luonto olisi ruvennut

elämään ympärillämme. Jokaisen mutkan, jokaisen uuden, eteen aukeavan

näköalan olisi tahtonut iäksi mieleensä painaa. Mutta koski rientää

eteenpäin hetkeäkään pysähtymättä ja vene kiitää sen mukana. Ja

niin kaikki on kerrallaan vaan silmänräpäyksen katseltavanasi, kuva

toisensa jälkeen vilahtaa ohitsesi, jättääkseen tilaa aina uusille ja

erilaisille. Mutta ei! En tahdo niitä kuvauksellani turmella. Nähdä ne

pitää, nähdä, ihailla, hurmaantua... Todellakin, totta puhut runoilija

sanoessasi:

"Jos nähdä tahdot ihmemaan.

Niin käyös Pohjolaan!"

Jospa tuosta kaikesta saisi nauttia vapaasti, minkään muun

häiritsemättä! Sitten vasta siitä silmä oikein osansa saisi. Nyt

meidän täytyi kuitenkin olla alituisessa jännityksessä, väliin kosken

kuohuista kivikkoa alas kiitää, väliin köyden ja sauvonten kanssa

venettä rantaa myöten pahimpien paikkojen ohitse ohjailla, missä se

vaan päinsä kävi, lyhyesti, tehdä työtä henkensä uhalla. Niinpä jäi

tietystikkin meiltä moni hieno piirre, moni kaunis kohta huomaamatta.

Ja sittenkin, vaikka matkamme oli niin vaikea ja vaarallinen kuin sen

vaan kukin mielessään kuvailla osaa, sittenkin unhotimme me kaikki

vaikeudet, kaikki vaivat ja vastukset, niin hurmaantuneita olimme

tuohon harvinaisen omituiseen seutuun. —

Kaikkia tuon matkan seikkailuja kävisi pitkäksi kertoa. Muutaman

kuitenkin juttelen huvin vuoksi. — Saavumme tuon opas-Mikkomme

varoittaman korvakkeen luo; arvasimme muodostaan sen siksi jo ylempää

sen nähdessämme, kun näet Mikko oli paikan meille kuvannut parhaansa

mukaan. Todellakin hankala paikka tuossa! Ei uskalla siitä summissa

alas laskea, tuima kun on koski siinä ja kovin oudon muotoinen hiukan

vaan nähtäväksi aukeneva taka-alakin. Koetamme siis päästä maihin

korvaketta ylempänä olevaan kallion kainaloon. Kova koski tahtoo

kuitenkin väen väkisinkin ryöstää mukaansa, kun ei ajoissa tullut

varojaan pidetyksi ja kivikko esti sitten niin äkkiä kosken poikki

pääsemästä; olimme näet laskeneet pitkin vastaista rantaa nähdäksemme

eteenpäin mutkaan niin pitkälle kuin mahdollista. Ei siinä virtaa

vastustellessa airot eikä sauvomet tepsi, poikki vaan murtuivat,

kivien väliin kiinni tarttuen. Lähellä olimme kyllä jo rantaa, mutta

kaukana ei ollut kosken korvakaan, jonne väkisinkin tahtoi niellä ja

jossa maihin pyrkiminen olisi enään ollut turhaa, kun vuori jyrkkänä

kallioseinänä kohosi vesirajasta. Ei auta muu kuin: yli laidan

koskeen. Tuo temppu onkin äkkiä tehty, siksi lähellä rantaa kun jo

kuitenkin olimme, ettei tuossa pahaa vaaraa ollut pelättävänä; muuta

pelastuskeinoa ei ollut, jos ei mielinyt antaa virran viedä mukanaan.

Ja niin pääsemme kuin pääsemmekin rantaan, vaikka vaivalla.

Paljon ei tuosta kuitenkaan apua lähtenyt. Rannalta käsin köydellä näet

ei saattanut korvakkeen ohi venettä laskea, törmänä kun oli 75—100

metriä korkea, äkkijyrkkä kallioseinä. Rinteen päällekkään ei juuri

mielellään lähtenyt kiipeilemään, nähdäkseen mitä mutkan takana eteen

tulisi. Ja mitäpä tuo muutoin olisi hyödyttänytkään: sivuhan siitä oli

kaikissa tapauksissa päästävä miten hyvänsä. Mikä siis neuvoksi?!

Sidomme kaikki köytemme yhteen ja saamme siten sitä noin 60 metriä.

Kiinnitämme sen sitten lujasti veneen keulaan ja sovimme, että

insinööri ja minä menisimme veneeseen, hoidellaksemme sitä sauvomilla

minkä voisimme, tohtori taas jäisi rannalle ja laskisi köydellä venettä

pitkin kallioseinän sivua niin pitkälle kuin köyttä piisaisi. Jos se

kesken loppuisi, antaisi hän merkin ja silloin oli minun määrä puukolla

katkasta köysi keulasta ja — antaa sitten veneen mennä oman onnensa

nojassa siksi, kunnes saisimme alempana sen vauhdin pysäytetyksi ja

rannalle pääsisimme, jos nimittäin emme ennen haaksirikkoa tekisi.

Toivoimme kuitenkin, ettei niin hullusti kävisi. — Tohtorin taas piti

köyden ylös lapettuaan kiivetä vuoren päälle katselemaan, mistä meidät

löytäisi.

Hiukan hurjalta tuo tuuma kyllä tuntui, mutta eipä muutakaan ollut

valin varaksi. Ja jos olisi ollutkin, niin, kun jo niinkin paljon

olimme koskilla kolunneet minkään vahingon meitä vielä kohtaamatta,

aloimmepa kenties! liiaksi luottaa onneemme, rohkeuteemme ja —

taitoommekin.

Tuumasta toimeen! Tehdään niinkuin oli sovittu. Mutta kuten jo

arvelimme, nuora ei yllä hetikään korvakkeen mutkaan asti. Näen että se

loppuu: viittaus vaan, silloin se on jo poikki ja vene kiitää huimaa

vauhtia alas kosken kuohuissa.

Hiukan omituiselta tuntui sydänalassa muutaman sekunnin, siksi kunnes

pääsimme niin kauvas, että voimme nähdä mitä edestä tuli. Sitten

kuitenkin rauhoituimme taas, kun näimme, että koski sievänä kuohuna

jatkui kappaleen matkaa, sitten muuttuen hiukan tasaisemmaksi virraksi.

"Halloo!" huutaa luikkasimme huimasti, jotta tohtorikin kuulisi, ettei

meillä mitään hätää ollut. Tuota hän ei kuitenkaan ollut kuullut ja

sykkivin sydämmin sanoi kiireimmän kautta kavunneensa rinnettä ylös

vaaran päälle päästäkseen ja nähdäkseen, vieläkö vene eheänä allamme

olisi, vai joko murskaksi murenneena ja miehet veden vellovan varassa.

"Helpotuksen huokaus pääsi, kun näin teidät rannalla veneen kanssa

odottamassa", kertoi tohtori luoksemme päästyään. Sanoi hänkin

koettaneensa meille tuolta ylhäältä huutaa iloansa ilmaistakseen, mutta

kosken kohina ja rinteen korkeus hävittivät hänen mahtavan äänensä

kuulumattomiin. — Työtä oli tohtorilla vielä alas laskeutuessaankin.

Törmä näet, ollen hiukan loivempi sillä puolen, oli ihan puuton, pieniä

mukulakiviä vaan kantenaan ja nepä alati tahtoivat jalkojen alta

livistää niin että koskeen kivien kanssa vierimisen vaara siinä oli

alati tarjolla. Onnellisesti olimme kuitenkin kohta taasen kaikki kolme

matkaa jatkamassa. —

Alempana alkoivat joen törmät paikotellen loiveta ja rannatkin käydä

alavammiksi. Samalla koskikin leveni ja mataleni, niin että venettä

täytyi pahojen kivikkojen takia kuletella enimmäkseen koskessa

kahlailemalla, aina väliin nuorassa tai sauvomissa laskien, miten

milloinkin sopivimmaksi näkyi.

Vielä kerran kohosivat rannat uhkean korkeiksi, ikäänkuin arvokkaasti

päättääkseen tuon sarjan mitä kauniimpia, mahtavimpia maisemakuvia.

Joki solahti tuossa sievänä virtana, jyrkän mutkan tehden, viimeisten

kallioseinien välitse pieneen, tyyneen lammikkoon. Mutka petti niin,

ettei lampeen tultuansa hevillä huomannut, minkä kautta oli sinne

päässyt. Siinäpä taasen todella viehättävä Suomen "Alppijärvi".

Mahtavina kohoilevat vaarat oikealla ja vasemmalla, niistä oikean

puolimainen varsinkin uhkean komea: rinteillä kasvaa vihreänä kaapuna

vankka tukkimetsä, jossa kirves ei ole vielä tuhojaan tehnyt, mutta

lakensa kohottaa vaara jylhänä louhikkona yli seudun. Kummankin

vaaran alla on syvät alangot, joissa kuusi petäjän kanssa kilpailee

alasta, ylpeänä kohotellen tuuheaoksaisen vartensa ja sulavasti

suippenevan latvansa korkealle yli korkeimmankin petäjän; se ikäänkuin

ylenkatseella tahtoo tuolta yläilmoista katsella alastonta kumppaniaan

tuossa taarottavine tasalatvoineen. Laakson laidassa vasemmalla

pilkottaa pieni niittykin vielä pienempine latoineen. Taustana on

tuo kallioseinä, jonka läpi virta kuin varkain pistäytyy lampeen ja

etualana viestävä, lehtoinen rinne, jota järvestä lähtevä joki virkkuna

virtana edelleen vilistäen kaarevasti halkoo. — Semmoinen on lampi

ympäristöineen. Ja kaunis on se todellakin katseltavaksi, lumoava

silmän nähtäväksi; kyllikseen sitä ei voi ihailla.

Kaunista, harvinaisen kaunista oli tuo viiden neljänneksen taival

Jyrävältä lampeen asti ollut. Harvoin jos koskaan voi toivoa

muualla näkevänsä tuommoisia seutuja. Yhtä hyvin tuntui kuitenkin

helpottavalta, kun matka oli nyt kuljettuna, sillä tavattoman työläs

ja vaivaloinen se oli ollut: tuo alituinen jännitys alkoi käydä jo

väsyttäväksi. Hauskaltapa siis tuntuikin, kun lammesta lähtien saimme

lasketella vihaista myötävirtaa melkein Kitkajoen suulle asti. —

Ei ole kosket haittana Oulankajoella. Tyynenä ja leveänä, mutta samalla

väliin liiankin matalana se virtailee pitkin tasankomaata. Keltaiset

hiekkarannat välistä pistäytyvät pitkinä särkkinä melkein poikki

joen, siten usein ollen esteenä kulkijalle. Ei liioin jälkeäkään näy

enään Kitkan jylhänkomeasta luonnosta; joku vaara vaan siellä täällä

etäämpänä vielä osottaa, ettei millekkään laajalle alankomaalle silti

ole tultu.

Toista penikulmaa Oulankaa soudeltuamme, saavuimme vihdoinkin puoliyön

aikaan Paanajärvelle.

Vaikka tosin kohta Paanajärveen laskiessa huomaa noista jo etäällekkin

uhkeille näyttävistä, järveä rajoittavista vaaroista, että jotain

erikoisempaa nyt taasen on edessä, ei kuitenkaan ensi vaikutus, minkä

Paanajärvi meihin teki, ollut niin suotuisa kuin olimme odottaneet.

Lienee tuohon vaikuttanut sekin seikka, että juuri äsken olimme

jättäneet taaksemme maisemat semmoiset, kuin Kitkajokivarret olivat

meille tarjonneet. Syynä oli osaksi kuitenkin sekin, ettei järven

yläpää juuri mitään erinomaista olekkaan, onpahan vaan kuin monen

muunkin tavallisen järven; rannat näet eivät siinä päässä järveä ole

erikoisen kauniit ja Oulankajoki on vielä lisäksi lykännyt siihen

suuret hietamatalikot, jotka eivät juuri kaunistukseksi ole. Taisipa

sitä paitse aistimemme olla kovin väsyneet päivän ponnistuksista ja

kaikesta siitä, mikä niitä niin monella tavalla oli kiihottanut.

Soutaa kitkuttelimme vielä viimeisillä voimilla puolisen penikulmaa

järveä Rajalan taloon päästäksemme, se kun kuului tavallinen käyntitalo

olevan.

Pitkiin puheisiin ei taloon päästyä tehnyt mieli ruveta uteliaan

isännän kanssa. Kun syöneiksi vaan olimme saaneet, niin sitten kiireen

kautta levolle. Ja tosi hyvältä tuo tuntuikin taasen monen yön perästä

saada nukkua ihmisten tavalla. —

Näin olimme puolessakolmatta viikossa suorittaneet tuon

viitisenkymmentä penikulmaa pitkän vaivaloisen matkan Kemijoen suulta

Paanajärvelle.