Pitkälle oli päivä jo kulunut, kun vihdoinkin heräsimme. Hyvän unen
päälle tahdoimme kuitenkin vielä hyvän aterian. Sitä odotellessa
pistettiin kirjeiksi, jotka sivumennessä aijottiin kirkolla
postikonttoriin viedä.
Kun kaikki oli taasen reilassa, niin miehet kuin venekkin, lähdimme
laskettamaan vinhaa myötästä kirkolle. Siellä ei kauvan joudettu
vitkastelemaan. Pistäyttiin vaan pikimmältään postissa kirjeet sinne
jättämässä ja tietämässä, josko kentiesi kirjeitä meille olisi tullut,
vaan eihän niitä vielä ollut ehtinyt. Matkaa varten teimme myös pieniä
ostoksia, kun "kaupungista" arvelimme parhaiten saavamme, mitä matkalla
tarvitseisimme. Sitten vedettiin purje taas ylös. Ja niin hyvää kyytiä
sitä mentiinkin, että kirkonkylän kohdalla oleva melkoinen koski
noustiin melkein sauvomen koskematta, purjeella vaan.
Vaikka matkamme kääntyikin enempi itää kohden, jätettyämme vasemmalle
Ounasjoen suun, saimme kuitenkin vielä lasketella myötätuuleen, sillä
tuuli käännälti suotuisasti kulkunsa meidän matkamme mukaan. Kuohuna
se vaan vesi kuhisi veneen keulassa, ottaen kovan kohinan, missä virta
kovemmaksi kävi. Noin penikulman matkan kirkolta olevaa Olkkakoskea
emme kuitenkaan uskaltaneet purjeessa laskea, aika kivakka kun se näet
oli, vaan tyydyimme tyynempään sauvomalla kulkuun.
Iltapuolella ei meno enään liian rajua ollut. Tuuli oli näet tyyntynyt
ja nyt saimme soudella pitkää suvantoa.
Parin penikulman päässä kirkolta yövyimme Oikaraisen taloon. Täällä
saimme hiukan tietoja kauvempana edessämme olevista kulkuväylistä.
Olimme näet, kuten jo edellä on mainittu, matkasuunnitelmamme tehneet
summassa, kartan mukaan. Emme tienneet edes, oliko Korojokikaan
veneellä kuljettava, saati sitten muut purot. Talossa kuitenkin
iloksemme kuulimme, että vuosikymmeniä sitten oli Kuusamosta sen kautta
voilasteja kuletettu Ouluun, kun näet ei vielä silloin ollut maantietä
Kuusamoon asti. Hyvillä mielin siis arvelimmekin talon miesten lausuman
epäilyksen johdosta, tokko tuo joki kuitenkaan niin kuivalla olisi
kulottavassa kunnossa, jotta kun lienee muut kulkeneet, niin totta kai
mekin sitten pääsemme. Lohdutukseksi oli näet jo sekin, kun kuuli sitä
väylää edes joskuskaan kuletun, vaikka kyllähän peloitti ajatellessa,
miten mahtaisi tuossa purossa vettä olla, kun ei tahtonut kaikistellen
olla Kemijoessakaan. —
Seuraavana päivänä alkoi taistelu tukkien kanssa.
Kohta yötalomme ylipuolella oli vankka, tukkipuista vitsaksilla
ja rautakettingeillä kokoon pantu viisikertainen "vastine". Aina
kahdeksan penikulman matkan ylöspäin oli joki tukkien vallassa, niin
kerrottiin meille jo talossa. Lohdutettiin kuitenkin sillä, että on
niitä aina suma- ja koskipaikoissa tukkilaisia, joiden on pakko auttaa
matkustavaisia.
Olikin siinä ensimäisen vastineen luona miehiä, jotka auttoivat
veneemme yli. Kovin pitkä vetomatka ei tuossa ollutkaan, sillä paljon
ei pölkkyjä vielä ollut näin alas ehtinyt kokoontua. Oli näet vasta
joku päivä sitten ruvettu ylempää päästelemään. Tulossa kuitenkin oli
tukkeja kosolta, koko 600,000 puuta, kerrottiin meille täälläkin, kuten
olimme jo alempana kuulleet. — Mikä sanomaton haitta tuommoisesta
tukkipaljoudesta on venematkustajalle, sen tietää vain se, joka itse
on kokenut. Koetitpa keskijokea tai rantaa, mistä hyvänsä, aina vaan
tukkeja ja tukkeja joka paikassa. Rantoja et voi kulkea, sillä pitkin
suvantoja ja koskia on puita matalaan ja kivikoille tarttunut, maaten
siinä kulkijan tiellä pitkin jos poikkikin. Ei siis muu neuvoksi, kuin
ponnista keskijokea, sielläkin miten kuten pujotellen uiskentelevain
tukkien välitse. Kysytään siinä kärsimystä.
Suuri on tukeista vastus suvannoissa, vaan vielä suurempi koskissa, sen
saimme kokea. Ei kyllin siinä, että ne tekevät kosken päälle sauvomisen
kaksin, kolmin verroin hankalammaksi, missä nimittäin ensinkään
voi sauvoa, vaan vieläpä niiden takia alituinen hengenvaarakin on
tarjona. Ei näet tiedä millä hetkellä saa veneensä murtuneeksi tukkien
keskellä, kosken mukana kun niitä ehtimiseen syöksyy. Samalla kertaa
siis, kun kaikella väellään saa ponnistella hiukankaan eteenpäin
päästäkseen kosken kovissa kuohuissa, täytyy vielä ehtimiseen varoa
venettä pölkkyjen sysäyksiltä, jollei mieli kalojen ruuaksi joutua.
Saattaapa vielä rannoiltakin yhtäkkiä irtautua koko suuri kasa sinne
ruuhkautuneita puita ja silloin: katso eteesi, jos mielit ehein nahoin
leikistä suoriuta. —
Kovin oli meitä peloteltu ylempänä olevilla pahoilla koskilla, joiden
sanottiin olevan tosipahoja jo muutoinkin, saati sitten näin kuivan
aikana ja tukkien täyttäminä. Olivatpa jotkut väittäneet, että kolmen
miehen oli kerrassaan mahdoton niistä päästä, varsinkin kun vielä oli
vene niin lastissa kuin meidän.
"Kun olisi parikymmentäkään miestä, niin sitten tuota –, vaan kolme...
Kyllä siellä vielä monasti kovalle ottaa ja tyssäkin eteen tulee,
sen saatte nähdä." Noin vakuutettiin. Vaan "sittenhän tuon näkee kun
sinnekkin tulee", arvelimme me. "Eipähän tässä auttane takasinkaan
palaaminen."
Hitaasti, hitaasti se kuitenkin matka kului, vaikka olikin suvanto
kulettavanamme ja työtä kyllä teimme kuin jätkät. Moni hikihelmi oli
otsalta jo tähän asti vyörähtänyt, vaan nyt se vasta hikoilemisen aika
alkoi. Takit, housut ja saappaat ne oli jo monesti ennenkin saatu
riisua päältä, vaan ei nyt enään sekään keino tahtonut auttaa.
Itsepäisinä kuin ainakin suomalaiset olimme yli puolen päivää
puohanneet ja kolmatta penikulmaa olimme, kuin olimmekin eteenpäin
päässeet. Tuossa se jo kosken korvalla vasemalla rannalla vastaamme
helotti tuo pitkin matkaa mainittu "porokuninkaan" Tenniläisen talo.
Upealta se näyttikin näin sydänmaassa, seisoen tuossa kunnaallaan,
heleän punaiseksi maalattuna, vihreine ikkuna- ja nurkkalautoineen sekä
saman värisine eteisineen, — ei muutoin juuri kovinkaan sopusointuisat
värit — niin että kysymättäkin arvasi, mikä se oli talojaan. Rikas se
kuului olevan, upporikas, niin oli kerrottu. Porojakin pitäisi olla yli
tuhannenviidensadan.
Talossa oli meitä matkalla kehoitettu kaiken mokomin käymään.
Teimmekin työtä neuvottua. Miten kuten pujottauduttuamme veneinemme
tukkien välitse niin pitkälle että maalle pääsimme, astuimme taloon,
pyytääksemme ruokaa rahan edestä. Vesi oikein kielelle herahti
ajatellessamme nyt kerrankin taasen saavamme pureksittavaksi hiukan
muutakin kuin leipää, kalaa ja piimää.
Tapasimme vanhan isännän kotosalla. Hän oli sisälle astuessamme
kammarissaan tekemässä poikansa kanssa joitakin laskuja. Lienemmekö
tulleet sopimattomaan aikaan vai miten, se vaan, että oudon
kylmäkiskoisesti vieraat vastaan otettiin; yleensä näet pitkin
matkaamme olivat ihmiset olleet hyvin ystävällisiä ja kohteliaita,
minne vaan olimme tulleet, tarjoten mitä talossa vaan parasta löytyi.
Hiukan oudolta tuntui meistä siis tuo ynseä vastaanotto. Tuskin
tervehdittiin ja istumaan käskettiin, puhelemisesta ei puhettakaan:
jätettiin vieraat vaan siihen niine hyvineen. Ei tehty edes noita
tavallisia kysymyksiäkään. — Vasta jonkun ajan päästä talon nuorimies
pistäysi muutaman sanan haastamassa.
"Täällä sitä oisi", kävi joku nainen kappaleen ajan kuluttua ovelta
sanomassa.
Kun arvasimme sillä ruokaa tarkoitettavan, niin menimme uteliaina
katsomaan, mitä hyvyyksiä siellä sitten oli.
"No — istu ja pala! Silakkaa, leipää, piimää! Ja porokuninkaan
talossa!" — Siinä koko kestitykset!
Täytyihän sitä näön vuoksi hiukan maistella kuitenkin, vaikka veneessä
olisi itsellämme parempaakin ollut. Ja sitten maksettiin ja lähdettiin.
"Semmoista se on, kun pohattain tykö menee. On totta vie
'aristokraattinsa' sydänmaassakin." Niin päättelimme kun pettynein
toivein ja äkäisin mielin astelimme jälleen veneellemme.
Saimmepa kuitenkin taasen tekemistä, joka hiukan karkotti äreää
tuultamme, joskin se toiselta puolen antoi uutta syytä suuttumukseen.
Talon kohdalla olevan koskenkorvan näet olivat tukit kerrassaan
sulkeneet. Tuo muutoin vähäpätöinen korvake oli tuosta muuttunut oikein
mahtavaksi kuohuksi. Keskiväylää siitä kaikki vesi hyömälsi tulista
vauhtia, painautuen kautta kapean uran, jonka tukit olivat sille
jättäneet, niin valtavana aallokkona ettei siihen pienellä veneellä
ollut yrittämistäkään. Kahden puolen väylää olivat tukit pitkin jos
poikkikin patouneet pohjakallioita vastaan aika ruuhkiksi. Ja yhä uusia
pölkkyjä niitä tuli, mitkä tulista vauhtia kiitäen alas väylää, mitkä
jyrinällä syösten patoutuneita vasten, kiilautuen niiden alle ja väliin
ruuhkaa yhä suurentamaan.
Kova oli paikka tuossa eikä yhtään miestä apuna. Sanottiin tukkijätkäin
menneen ylemmäksi joelle, jossa oli vielä pahemmin padonnut Eihän siinä
siis muu neuvoksi kuin käy käsiksi vaan ja oikein olan takaa.
Panttiin kova kovaa vastaan ja toisenhan siinä tietysti täytyi myöten
antaa. Ryskien se pakeni vene eteenpäin yli ruuhkan, kolmen pojan
jäntevästi ponnistaessa. Eikä siinä tuntikausia siekailtu ennenkun
"Täräys" taas keinui selvillä vesillä, s.o. oli yli tuon parikymmentä
metriä pitkän ruuhkan vedettynä. — Niin oli siis taasen vaikeudesta
suoriuduttu.
Puolipenikulmaa me vielä sinä iltana keinottelimme eteenpäin, yöpyen
Viirin taloon. Siellä panetimme yönseutuna varalistat veneen pohjan
jo pahasti hampulle käyneiden "koreiden" eli saumakohtain suojaksi. —
Päivämatkamme oli mielestämme sangen lyhyt käytettyyn aikaan ja kovaan
työhön nähden; emme aavistaneet tulevan aikoja semmoisiakin vielä,
että parin penikulman taipaleella saisimme hikipäin puskea kolmatta
vuorokautta. —
Nyt alkoivat jokivarret saada enempi sydänmaisen luonteen. Jo kappaleen
Viirin alipuolella olivat rannat kohonneet ja jyrkenneet aina enemmän,
ja enemmän, ollen paikotellen kymmeniä metriä korkeat ja niin jyrkät
että vyöryvä hiekka tuskin rinteellä pysyi. Rantatörmät olivat näet
enimmäkseen paljasta hiekkaa, mutta ylhäällä niiden päällä metsä lauloi
ikusäveltään. —
Hyvän matkaa olimme seuraavana päivänä kulkeneet yötalostamme,
ehtimiseen taistellen vastaan tulevien tukkien kansa, aina kuitenkin
hiljalleen eteenpäin päästen. Mutta jopa tuli tuossa tyssä eteen.
Kerrassaan olivat tukit salvanneet joen muutaman talon kohdalta. Ei
siitä päässyt yli ei ympäri. Kova tuossa koski ei näyttänyt kyllä
olevan, olipahan vaan karikoksi sanottava, mutta apukos siitä, kun se
kerran oli tukkeissa. Eikä apumiehiä näkynyt siinäkään.
Äreällä tuulella lähdimme taloon tiedustelemaan, näinkö sitä huoli
pidetään matkustavaisten auttamisesta. Löytyikin sieltä muuan mies
tuvassa nukkumassa ja sanoi hän toisiakin pitävän jossain olla. Enimmän
osan hän ilmoitti kuitenkin lähteneen ylemmäksi, jossa vielä pahemmin
oli kosket tukkinut.
"No eikös ne tukkilaiset sitten tiedä, että laki käskee auttamaan
matkamiestä, missä tukit vaan vastuksena ovat?" kysäsi insinööri jo
"lakiäänellä".
"Tietäänhän tuo kyllä, vaan minkäpäs tässä tekee", tuumiskeli mies,
uhkamielisenä hänkin.
"Vai niin! Mikäs tämän paikan nimi onkaan?" jatkoi tuohon edellinen,
vetäen povestaan taskukirjansa esille.
"Tuota, — Puurosen karikoksihan ne tätä sanovat", ehätti vastaukseksi
saapuville tullut vanha isäntä. "Vaan elkäähän nyt vieraat hätäillä!
Kyllähän tässä miehissä... Ja kyllä kait niitä tukkilaisiakin... Ovat vähän
väsyneet, kovasti kun näet ovat saaneet työtä tehä tässä. Kerran jo
aukasivat väylän, vaan taasenhan tuo tukki. — Menehän siitä hakemaan
toisia", lisäsi hän vielä vitkastelevalle tukkijunkkarille.
Tämä alkoikin jo saada jalkoja alleen, sillä nuo mahtisanat:
"Pannaampas muistiin", jotka insinööri lausui, jotain kirjaansa ollen
kirjoittavinaan, tekivät tehtävänsä häneenkin.
Pian niitä miehiä löytyikin; naapuritaloon olivat näet nukkumaan
menneet.
Helposti se sitten saariin vene ruuhkan yli miehissä vedetyksi.
Kauvas emme tuosta pälkähästä päässeet, ennenkuin oli koski taasen
vastuksena. Vanttaukseksi sitä sanottiin ja kerrottiin sen synnystä
omituinen tapaus. Ennen maailman aikaan, niin sanottiin, ei sitä ollut
ensinkään olemassa. Joen uoma kulki enempi etelän puolta ja hiukan
alempana oli siinä koski pauhaillut. Mutta kerran, kymmeniä vuosia
sitten, oli muuanna kevännä tulvan aikaan vesi repässyt itselleen
uuden tien, katkasten vasemmalla olevan alangon ja joen välissä
olevan kaltaisen harjun ja hyökäten nyt pitkin alankoa, uurtaen
siihen pian uuden uomansa. Ja silloin se oli alkanut kova kohina
kuulua ylipuolelta: sinne oli syntynyt uusi koski ja oikeimpa uhkia.
— Semmoinen se oli tarina Vanttauksen synnystä. Ja ettei tuo kertomus
ole pelkän mielikuvituksen luoma, sen todistaa vieläkin joen asema
sillä kohdalla ja entinen, kuiville jäänyt syvä uoma eteläpuolella;
siinä kuitenkin nyt jo kasvaa humisevaa metsää ennen kohisseen kosken
asemesta.
Puurosessa oli jo tiedetty meille kertoa, että tukit olivat ruuhkauneet
Vanttaukseenkin, tukkien väylän kerrassaan umpeen. Sanottiin siellä
kuitenkin ruuhkaa purkamassa olevan miehiä, jotka kyllä avustaisivat.
Vinhaa virtaa kappaleen sauvottuamme pääsimme kosken alle. Siinä
avautui valtava näky eteemme. Puita, puita ja aina vaan puita siinä
oli pitkin, poikki, pystössä ja vinossa, kaikissa mahdollisissa
asemissa. Koko koski oli täyteen sulloutuneena pohjaa myöten aina
puolen kilometrin matkan, niin että vesi pärskyen vaan turisi pölkkyjen
välitse; joen täytyi melkein pysäyttää valtava vauhtinsa. — Vallan
mahdottomalta näytti ihmisvoimin tuommoisen suunnattoman puuröykkiön
purkaminen semmoisen tavattoman voiman sitä kokoon pusertaessa, kuin
patounut valtava joki on.
"Lakatkaa hurjasta yrityksestänne!" olisi tehnyt mieli huutaa noille
uhkarohkeille miehille, jotka tuolla ruuhkan alapäässä nujertivat
hajoituspuuhissa kuin muurahaiset keollaan. Kymmenkunta keksiä siinä
kohoo yhtaikaa ilmaan, vauhdilla sitten iskeytyäkseen kiinni pölkyn
nilaiseen kylkeen. Sitten kuuluu tuo tavallinen yksitoikkoinen
tahtihuuto ja — niin oli kuin olikin taasen yksi pölkky vähempänä
ruuhkasta. Ja sitten taas uuden kimppuun...
Vaaralliselta tuo leikki näytti, vaan tuolla kosken kuohujen
ja pölkkyjen keskellä ne tukkipojat tuntuivat olevan oikeassa
elementissään. Pölkyt ja joki, kas siinä tukkipojan "virkahuone"! Eikä
siinä joukossa näytä surut painavan. Laulellen ja leikkiä laskien
he vaan puohailevat, vaikka kuolema on alituisesti tarjona. Ja mikä
vielä merkillisempää, vaikka tukkipoika ja vesi ovatkin jokapäiväiset
kisakumppanukset, toistensa pelottomat toverit, niin harvapa noista
junkkareista kuitenkaan uida osaa. Tuo onkin monelle turmion tuottanut,
kun on suin päin sukeunut tuonne vellovan veden valtaan, kolmannen
toverin, pölkyn, kosken pyörteessä pettäessä.
Katselimme hetkisen tuota leikkiä. Sitten lähdimme tukkilaisten luo
asiaamme heille selvittämään. Yli ja pitkin pölkkyjä siinä täytyi
juoksennella, miten ne milloinkin eteen sattuivat.
"Vene meillä olisi tuolla kosken alla ja eteenpäin pyrittäisiin, vaan
mitenkäs tässä käy pääsyn kanssa, kun noin olette väylät tukenneet?"
"Ka autetaanhan sitä matkamiestä, autetaanpa hyvinkin", vastasi muuan
joukosta, jonka päältä päin ja äänestäkin kohta huomasimme olevan
"kukkona linnan päällä", s.o. johtajana joukossa. Hän olikin reippaine
ulkomuotoineen, ahavoittuneine kasvoineen ja ripeyttä sekä rohkeutta
osottavine ryhtineen oikea tukkipojan tyyppi. Niiloksi ne kaikki
tuntuivat vaan häntä kutsuvan, mutta tuo nimi jo yksistään kajahti kuin
kunnianimenä toisten huulilta.
"Pois keksit ja kanget! Joka mies matkustavaisia auttamaan!" komenteli
hän. Eikä siinä kukaan lähtiessä paljon vitkastellutkaan.
Kepeänä se kulki vene tuomoisen miesjoukon käsissä pahankin ruuhkan
ylitse. Tavarat kuitenkin otimme pois veneestä ja kantelimme itse
kosken niskaan. Pelkäsimme näet veneen kovin ruhjoutuvan tukkeja myöten
vedettäessä, jos siinä vielä lasti olisi painona. Ettei tuo pelkomme
ihan turha ollut, sen huomasimme. Sillä sittenkin rupesi vene hiukan
vuotamaan tuon kyydin jälkeen, vaikka kyllä koetimme katsoa, ettei
tukkilaiset sitä kovin saaneet ruhjoa.
Oli siinä hirmuinen ruuhka. Kuuteenkymmeneentuhanteen arvelivat miehet
siinä puita jo olevan ja yhä uusia niitä tuli minkä kerkesi. Kolme
kertaa oli koskeen jo ruuhkan tehnyt ja kolme kertaa oli se hajonnut.
Kun näet joki on noin tukkeuksissa, nousee vesi ylipuolella niin
tavattomasti ettei tuommoinenkaan ruuhka enään voi sen painoa kestää.
Ja silloin ruuhka "laukeaa" semmoisella ryskeellä ja paukkeella että
penikulmien päähän sanottiin kuuluvan. Vahvat tukit menevät poikki kuin
korret, jos semmoiseen paikkaan ovat sattuneet tarttumaan, etteivät
muutoin irti pääse. Niin tekee siis vesi sen, mikä ihmisvoimille
näyttää mahdottomalta. Ruuhkan lauetessa kuului saavan olla varoillaan
ne miehet, jotka ovat kosken alla purkamassa, pelastaa nahkansa miten
parhaiten herkeävät. Niilo kertoi meille, miten kerrankin kun he olivat
purkamassa suurta ruuhkaa Taivalkoskessa, ruuhka yhtäkkiä laukesi niin
etteivät miehet ajoissa ehtineet paeta. Ei siinä ollut muu auttanut
kuin mennä muassa vaan. Toiset olivat hyökänneet veneisiin ja niillä
miten kuten pelastuneet tukkien joukosta kosken alla rannalle, mutta
hän erään toisen miehen kanssa oli hiljastunut ja joutunut vesivaraan.
Pölkyn päälle he kuitenkin olivat päässeet ja niin yhdellä tukilla
laskea hurauttaneet kosken alle, vaikka kuohut olivat yli hartioiden
lyöneet.
"Se oli kyytiä se", arveli Niilokin. "Ei siinä joutanut nenäänsä
niistämään edes, kun muutamassa sekunnissa oli jo kosken alla. Sieltä
meidät sitten toiset korjasivat veneellä rannalle."
Noita jutteli hän saatellessaan meitä ruuhkalta ylemmäs koskelle. Vesi
kun näet oli noussut niin tavattomasti ja tukkeja tuli alas sakealti
ehtimiseen, oli täysi työ neljälle miehellekkin koskea noustessa:
kaksi sauvoi veneessä minkä jaksoivat ja kaksi kiskoi henkensä uhalla
pitkällä nuoralla venettä rantaa pitkin kulkien. Sittenkin oli paikoin
niin ja näin, menikö eteen- vai taaksepäin.
Tuossa juuri ponnistellessamme lähti pienempi, ylipuolella olevan
niemen nenään patounut ruuhka liikkeelle suurempaa kohden.
"Ka nyt se lähtee", arveli Niilokin jo, kun tuo röykkiö mahtavan
juhlallisesti jyskien lähti hiljoilleen jutamaan virran mukana
kivikolta, pannen liikkelle edessään olevatkin tukkipadot.
Jännityksellä odotimme jo saavamme nähdä oikein uhkean laukeamisen.
Vaan mitäs vielä! Jonkun matkaa tuo mahtava tukkilautta solui kyllä
alaspäin, vaan sitten pysähtyi, kai tarttuen kiinni peräänantamattomia
pohjalouhikoita vastaan. Parin kolmen tunnin perästä Niilo kyllä arveli
veden niin paljon nousevan, että koko ruuhkalle lähtö tulisi, vaan emme
malttaneet enään ruveta odottelemaan, hitaasti kun matka muutoinkin
kului ja olimme jo pari kolme tuntia siinä värkkäillessä menettäneet.
Niilolta saimme me muutoin tietoja Autti- ja Korojoistakin, hän kun näet
oli niillä useat kerrat ollut tukinlaskussa.
"Kyllähän niitä veneellä juuri muutoin voisi nousta, vaan miten lienee
veen laita siellä nyt, kun on näin kovin kuiva kesä... Ja sitten ne
köngäs-pahukset! Auttijoessa ensinnäkin on Autinköngäs, jossa vesi
putoaa viisikolmatta syltää, suihkuna ilmassa suhauttaen jyrkältä
kalliolta alas syvään rotkoon kuin ilves saaliinsa niskaan, niin että
tulvan aikana ihan aukea luola jää kallion ja suihkun väliin... Kurtti
siitä koetti kerran tukkeja ruveta alas laskemaan, vaan kun sinne
kerran päästettiin, niin ei niitä sen koommin näkynyt", lisäsi hän
silmäten meihin, jotta minkä vaikutuksen nuo sanat tekivät. "Ei siinä
muu auttanut kuin rakentaa hirsistä ränni, jota myöten tukki kerrallaan
solautettiin putouksen alle."
Ylempänä tiesi Niilo olevan vielä korkeamman Koivukönkään Korojoen
latvoilla, vaan siellä ei hänkään sanonut käyneensä.
"Niin — kyllähän siellä taitaa monasti kovalle ottaa ennenkuin selville
vesille taasen pääsettä. Vaan mitäpä niistä: kyllähän mies kaikesta
muusta pääsee, vaan ei pahasta akasta", arveli Niilo lopuksi. "Hyvästi
nyt vaan ja onnea matkoillenne", toivotti hän jättäessään meidät erään
toisen junkkarin saatettaviksi kosken niskalle. Keksin hän vielä
komensi tuon uuden saattajamme meille antamaan, sillä: "Ajatteles miltä
itsestäsi tuntuisi, jos olisit matkalla eikä kukaan kättään ojentaisi
pulaan puuttuessasi", tuumi hän toiselle, kun tämä ei mielellään olisi
tahtonut ainoaa keksiään antaa.
"Minä tuossa pistäyn talossa emäntiä puhuttelemassa", sanoi hän sysäten
lakin upeasti korvalliselle ja lähti huolettomasti astumaan taloa
kohti, mennessään laulellen:
Vielä niitä honkia humiseepi Suomen salomailla.
Eikä ne reippaat Pohjolan poijat ole Helsingin tyttöjä vailla.
Huhtikuussa ne parhaat poijat jokirantoja astuu.
Siellä ne saappaat likoaa ja housun "pultit" kastuu.
Tukkipoika se lautallansa on kuin iso herra,
"Patenttiliiveri" taskussa ja vitjat viisin kerroin.
Toisen junkkarin saattelemina nousimme sitten "rosvon väylää", s. o.
matalaa rantaväylää kuta kuinkin helposti kosken niskalle. Keksin hän
meille erotessaan antoi kuin antoikin, vaan kun rahaa siitä hänelle
tarjosimme, niin arveli: "Puulaakin se on keksi eikä siitä siis minun
ole maksua perittävä." Ja sen pitemmittä puheitta hän lähti takasin
astuskelemaan.
"Suomalainen tuokin", virkahti joku meistä tuon johdosta.
Ei ne nuo Niilon kertomat uutiset juuri kovin ilahuttavia meistä
olleet, vaan "ei tässä silti auta suremaan ruveta", tuumiskelimme
tuohon. Vaivoja ja vastuksia kyllä olimme odottaneet, vaan jo alkoi
siltä näyttää, että liian vähäisiksi olimme ne sittenkin arvanneet. —
Kappaleen matkaa Vanttauskosken ylipuolella laskee Kemijokeen
Vanttausjärvestä saman niminen pienenen joki. Sen olivat tukkilaiset
koko kahdeksan kilometrin pituudelta perkanneet ja tukeilla kahden
puolen padonneet parin kyynärän levyiseksi ränniksi. Ja sitä myöten he
sitten paraikaa laskivat Kemijokeen ylempänä Vanttausjärvessä olevia
tukkeja, joita niitäkin piti olla kahdeksisenkymmentätuhatta. Aika
hurjaa vauhtia siinä tukit kilvan toinen toisensa jälkeen kiitivät,
veden iloisesti kohistessa tuossa ahtaassa salvoksessa. Mutkapaikoissa
kivet, pohjasta irti kiskoutuen, jyrinällään säestivät tukkien
kumeita jysäyksiä horjumatonta hirsiseinää vastaan. — Kappaleen aikaa
katselimme tuota hauskaa näytelmää.
Rännille oli miehiä keräytynyt aika lauma. Luulimme ensin, että ne
kaikki olivat siinä työpuuhissa. Tuosta erehdyksestä kuitenkin pian
pääsimme, kun muuan miehistä tuli meiltä tiedustelemaan jotta: "Mitä
niitä valokuvia tulisi puolitusinaa maksamaan, jos niinkuin otattaisi
itsestään?" — Muuan edelliseltä koskelta jo ennen meitä tänne ehtinyt
mies oli näet kertonut meillä valokuvauskoneen muassa olevan ja nyt
tukkipojat aikoivat käyttää sopivaa tilaisuutta hyväkseen ja "panettaa
naamansa paperille", niinkuin mies selitti. "Olisi näet niin sopivaa
aina taloissa saada tyttölöille jättää naamataulunsa muistoksi."
Hukkaan meni heidän hyvät toiveensa kuitenkin tällä kertaa. Selitimme
näet heille, että koneemme oli ainoastaan omia tarpeitamme varten ja
ettemme siis maksunkaan edestä muille valokuvia ota. Noloina pojat
siis saivat lähteä tiehensä, vaikka jo niin valmiina valokuvattaviksi
olivat jotkut tulleet, että oikein villahuivikin oli solmulle kaulaan
kääräistynä.
Matkoistamme saimme kuitenkin tehdä heille selkoa. Kuultuaan että
aijoimme samalla veneellä takasin Ouluun pyrkiä toista tietä, neuvoivat
he meitä menemään Kitkajärvestä Livojärven ja samannimisen joen kautta
Iin vesiin. Kun näet siellä vedenjakajan yli kone on laitettu tukkeja
järvestä toiseen hinaamaan, niin voisimme antaa sen vetää veneemmekin
vesistöstä toiseen. Etenkin muuan pienenläntä, tummaverinen mies koki
sitä selittää minkä jaksoi ja kerkesi, vielä jälkeemmekin huutaen.
Paljon hänellä olisi tuntunut olevan sanottavaa, vaan eivät näyttäneet
sanat kerkiävän kyllin sukkelaan suusta pursuta, niin ettemme paljon
hänen puheestaan selvää saaneetkaan. Ainoa, minkä kuulimme, oli hänen
sukkeluutensa mainitusta koneesta, kun hän huusi, jotta:
"Menkäähän vaan sen kautta ja antakaa koneen kulettaa! Se vetää kyllä
vaikka mustilaisia." — Sukkeluudelleen hän sitten pahasti rähähti
nauramaan. —
Luulimme nyt jo sille päivälle päässeemme suuremmista vastuksista,
kun näet sanottiin ensimäiselle koskelle olevan melkein penikulma
matkaa. Niin vähällä emme kuitenkaan vielä siitä päivästä suoriuneet.
Tuskin näet olimme ehtineet sauvoskella puolta penikulmaa, ennenkuin
taasen tuli tukeista vastus ja vielä pahempi. Kaihuan talon kohdalla
oli nimittäin kerrassaan toista kilometriä pitkä "suma", s.o. ylempää
tulevat tukit koottu suvantoon. Suunnaton määrä siinä oli pölkkyjä
moninkertaisten vastinten varassa. Tuommoisesta sumasta niitä sitten
päästellään vähitellen alemmaksi; sillä kertaa oli suma "lukossa"
alempana olevien suurten ruuhkain takia.
Arvelimme jo, ettei siinäkään olisi vahteja, vaan älähän mitä —
ilmausihan sieltä kuin ilmausikin yksi mies pensaiden takaa, meidän
rantaan laskiessamme.
"Eihän tässä vielä ole ollunna kuin myö kaksi miestä vähissä", arveli
hän tyynesti, saveksi murtaen, tiedustellessamme eikö siinä auttajia
olekkaan matkustajain varalta. "Olisihan niitä kyllä talossa toisella
puolen jokkee miehii, kun ne voan sieltä liikkeelle saisi."
"Menkäähän nyt kohta taloon ja sanokaa, että kymmenen miestä vähintään
pitää heti tulla venettämme sivu suman kantamaan", kehoitimme häntä;
olimme näet päättäneet, ettemme antaisi enään vetää jyryyttää
venettämme tukkien yli, kun se vuotamaan oli ruvennut jo entisistäkin
koluutuksista.
Vastaan sanomatta mies lähtikin tukkeja myöten poikki joen juoksemaan.
Talosta olivat kait kuitenkin jo huomanneet. Kun miehiä sieltä juoksi
rantaan, niin huusi hän heille: "Täällä on herroja, jotka tahtovat
vähintään kymmenen miestä venettään yli suman kantamaan."
Ihmeesti niitä alkoikin miehiä talosta lappautua rantaan, kun yksi
palasi sanaa sinne viemään. Pian karttui jo toistakymmentäkin. —
Kuulimme jälestäpäin, että joku päällikkö oli juuri äsken kulkenut sen
kautta ja antanut kovat määräykset matkustajain auttamisesta. Siitä
tuo sukkeluus. Osaksi antoi kait vauhtia sekin, kun kuultiin "herroja"
olevan matkalla. Kun näet jälestäpäin kerroimme muutamalle isännälle,
että olimme kannattaneet veneemme koko pitkän suman sivu, arveli hän:
"Annappas että olisi ollut talonpoikaisia matkustajia, niin kyllähän
olisivat kantaneet."
Ei auttanut miesten muu kuin kantaminen työksi, vaikka kyllä he
vetämistä esittelivät. Kyllästyä aloimme jo tuohon tukkien tuottamaan
alituiseen vastukseen ja arvelimme, että "antaapa jätkänkin hiukan
ponnistella." Kädet taskuissa tällä kertaa kulimmekin, antaen
miesten kantaa veneen kuluineen kampsuineen. Ja kulkivathan ne kyllä
tuommoisella miesjoukolla, vaikka raskaatkin olivat; vene etenkin alkoi
vettyneenä painaa toista vertaa enemmän kuin alkujaan. — Vaivaa ei
siis tuosta taivalluksesta meille itsillemme isosti ollut, vaan kulkua
se kuitenkin paljon hidasti. Parisen tuntia meni näet puuhaillessa,
ennenkuin taasen pääsimme matkaa jatkamaan. Pari kilometriä me
sinä iltana enään eteenpäin pääsimme. Väsyneinä yövyimme Pekkalan
"lautamiehen" taloon. — Noitten kaikkien vastusten takia olimme sinä
päivänä edenneet vaan puolitoista penikulmaa. Kuitenkaan se ei ole
niinkään vähän, kun huomioon ottaa kaikki vaikeudet, mitkä olivat
olleet voitettavinamme. —
Jotakuinkin virkistyneinä lähdimme tavallisissa ajoin seuraavana
aamuna taasen taipaleelle. Samanlaista taistelemista koskien ja
tukkien kanssa se oli yhä vaan senkin päivää. Väliin soudettiin,
väliin sauvottiin, väliin koetettiin molempiakin keinoja, mutta ei se
tahtonut vedellä sittenkään aina. Kun näet virta- ja karikkopaikoissa
tukkeja oli pitkin rantoja patounut, virta väkevä ja syvä, niin ei
siinä airoilla ja sauvomilla mihinkään päässyt. Ei auttanut muu kuin
juoksennella tukkien päällä, köydellä venettä vetäen, yhden keksillä
työnnellessä sitä tukeista ulohtaammalle. Vaarallista tuo leikki kyllä
oli, kun näet tukit väliin saattoivat lähteä liikkeelle meidän niiden
päällä juoksennellessa, mutta minkäpä siinä muunkaan neuvoksi keksi.
Monestikin siellä kyllä "housun pultit kastui", vaan eteenpäin sitä
myöskin aina hiljoilleen päästiin.
Emme kuitenkaan kovin kauvas talosta ehtineet, ennenkuin koski taasen
voittamattomaksi esteeksi eteen kyhäysi. Juotaskoskelle näet oli
ruuhkan semmoisen tekassut, ettei läpi keinoilla millään; kova siinä
oli jo sauvominen edes ruuhkan allekkaan päästäksemme, virta kun näet
oli tavattoman vihaista. Tukkilaisia keräytyi kuitenkin avuksemme,
kappaleen aikaa odoteltuamme. Pitkä ei siinä matka ollutkaan, kun
kannettiin vene kuiville jääneen kannaksen poikki kosken ylipuolella,
oikealla sivulla olevaan mutkaan.
Tukit olivat pudonneet kosken ylempää niin tykkänään, että osa kosken
pohjaa oli jäänyt kuiville. Se tarjosi nyt meille mukavan tilaisuuden
hiukan tarkastella kosken pohjamuodostumia. Huvittavaa olikin katsella,
miten vesi vuosisatojen, kentiesi -tuhansienkin kuluessa on tehnyt
työtään. Kovat paadet on se näet sileiksi hivonut, kuluttaen kallion
missä sievän kaareville mutkille, missä pehmeän pyöreille paateroille,
kaiverrellen kiveen mitä sievimpiä ja monimutkaisimpia muodostumia,
kuin mikäkin kuvanveistäjä. Erittäinkin oli muuan pienoinen
luolantapainen syvennys muutaman pohjapaaden kylessä omituinen. Kivi
oli siinä erittäin kaunista, punertavan juovikasta ja luolan seinämät
kovettuneet mitä mukavimmille kouruille ja syvennyksille, välillä
olevine kosken sorvaamine kohopaikkoineen. Paikoin oli kallioon
kaivautunut monen muotoisia, soikeita, ihampa pyöreitäkin purnuja, n.s.
hiidenkirnuja, joista muutamat oli metrin syvyisiä, jopa syvempiäkin.
Pohjalla niissä oli aina joko yksi iso tai useampia pienempiä pyöreäksi
hivouneita kiviä, joita pyörittämällä ja kalliota vastaan hankaamalla
koski oli nähtävästi emäkallioon syövyttänyt nuo syvänteet. Jotkut
noista kirnuista olivat sisältä paljon laajemmat kuin suusta; kun näet
vesi kirnuun hyökätessään panee siellä sisällä olevat kivet kieppumaan
edestakasin, niin kuluttavat ne vähitellen seinämän koveroksi. Pohja
kaikissa kirnuissa oli hyvin sileä ja säännöllisen kovero, sekin
kierivien kivien hivonnasta. —
Pitkälti ei ollut Juotakselta toiselle koskelle, parisen kilometriä
vaan. Säpsäksi kuulimme sitä sanottavan ja kyllä se nimensä kaltainen
onkin. Sähisten siinä näet vesi muutamassakin kohden putoaa pari kolme
metriä korkeana, jyrkkänä könkäänä.
Tukit olivat pudonneet Säpsänkin pahanpäiväisesti. Hiukan pääväylää
olivat tukkilaiset kuitenkin siinä aukoneet ja silloin älä otakkaan
heitä enään avuksi.
"Väylähän on auki", saat vastaukseksi, jos menet apua pyytämään, viisi
siitä, mimmoiseksi tukit ovat tuon "väylän" tehneet.
Omin voimin kosken päälle saimmekin ponnistella. Pääväylää olisi meidän
kuitenkin ollut miltei mahdoton päästä mutta kun vesi tukkipadon
takia oli nousut ylipuolella ja osa siitä työntyi toista, kesällä
tavallisesti kuivillaan olevaa haaraa myöten, niin käytimme me sitä
hyväksemme. Vuolas oli virta kyllä siinäkin, vaan ei kovin syvä.
Kun tohtori kahlasi köyden kanssa ylemmäksi ja pani "härkävoimansa"
liikkeelle, me toiset taas koskessa tarpoen hankasista kiskoimme, niin
nousta sen veneen täytyi, ei siinä vastusteleminen hyövännyt. Ja niin
siitä pälkähästä taas päästiin, vaikka kyllä lujalle otti; kastui siinä
muustakin kuin hiestä. — Jätkät ne eivät olleet niinä miehinäänkään,
että auttamaan olisivat tulleet; seisoskelivat vaan toisella rannalla,
suu auki katsella ällistellen.
Puhaltaa meidän täytyi hiukan, kosken niskalle päästyämme. Ja aika
tyytyväisiä taasen oltiin. Siinä nuotion ääressä levähdellessä ja
vaatteita kuivaillessa pistettiin kahviksikin, ensi kerran koko
matkalla; "värkkiä" kyllä oli muassa, mutta pidimme maukkaampana
aterioidessa käyttää "saijua" tai "kaakaota", joita pian pyöräytimme
nuotiotulella. —
Säpsän jälkeen ei kosket haitanneet ennenkuin saavuimme Autin talojen
kohdalla olevalle Pirttikoskelle; sievää suvantoa vaan, jota soutelimme
vastatuulen aikalailla puhallellessa.
Oli niitä useampiakin Autin taloja siinä luonnonkauniilla paikalla,
korkealla niemekkeellä Pirttikosken ja sen alipuolella olevan pienen
järven välissä. Sivu emme aikoneet niistä mennä sisällä pistäymättä.
Kohta Autin talojen ylipuolella meidän oli näet eroaminen Kemijoesta
Auttijoelle, joka kulkee aivan asumattomien sydänmaitten läpi ja oli
meidän siis sille lähtiessämme eväitä varustaminen useamman päivän
varalta.
Laskimme kosken alla rantaan ja menimme mielestämme muhkeimpaan
taloista; aika vankkoja ne olivat kaikki noin sydänmaan taloiksi ja
rikkaiksi niitä mainituinkin; suurimmat porolaumatkin Tennilän jälkeen.
Talosta saimme ruuan puolta, kaikkia mitä vaan tarvitsimme.
"No eihän se talo aivan anhiton ole siitäkään", oli vanhan isännän
vastaus aina, kun kysyimme saisikko sitä ja sitäkin. —
Muutoin, vaikka tuo talonpoikais-pohatoissa tavallinen pöyhkeys
tahtoikin esiin pistää, puheissa varsinkin, oli kohtelu täällä
kuitenkin toisellainen kuin edellisen porokuninkaan luona.
Syötyämme ja tarpeelliset eväät varustettuamme, lähdimme puuhaamaan
venettämme poikki niemen. Tukit olivat nimittäin padonneet
Pirttikoskenkin pahasti, vaan tukkilaiset näyttivät kuitenkin olevan
kovin vastahakoiset avuksi lähtemään, kun näet olivat siinäkin väylää
hiukan aukoneet. Saimmekin hevosen talosta ja vedätimme veneen niemen
poikki, pahimman kosken ylipuolelle. — Sauvomista sitä oli siitäkin
vielä aikalailla, ennenkuin pääsimme toista kilometriä talojen
ylipuolella Auttijoen suulle.
Hauskalta todella tuntui saada vihdoinkin jättää Kemi-joki kaikkine
vastuksineen selkänsä taakse. Täytyy näet tunnustaa, että vaikka se
nyt olikin noustuna, tavattoman vaivaloista matkaa tuo kuitenkin oli
ollut Eikä retkemme ollut tähän saakka juuri suurta nautintoa meille
vielä tuottanut. Masentua kuitenkaan ei mielten annettu, ei matka-innon
laimeta, sillä tästä lähtien, niin toivoimme, matkan hauskempi puoli
vasta alkaisi, vastukset väheneisivät, kulku helpponeisi, kaikki
kävisi paremmaksi. Talossa oli kyllä meille sanottu, että kyllä siellä
vieläkin kova monet kerrat eteen koituisi, vaan huoli siitä, kunhan
pienemmille vesille vaan päästiin ja erilleen noista kiusankappaleista
tukeista, niin kyllähän kaikki muut vastukset aina voitettaisiin.
Hyvillä toiveilla ja ilomielellä jätimmekin nyt hyvästit Kemijoelle,
jota parikymmentä penikulmaa olimme nousseet kahdeksassa päivässä,
saaden taistella monenlaisten vaivojen ja vastusten kanssa.
Mitä muutoin tukkoihin tulee, joiden kanssa olimme saaneet niin
vastenmielistä tuttavuutta tehdä, ihmetytti meitä varsinkin se, että
pitkin matkaa melkein kaikki puut olivat kuorimattomia. Arvaa kyllä,
mimmoiseksi jo moinen joukko tuoreita, pihkaisia puita muuttaa veden
niinkin valtavassa joessa kuin Kemijoki onkin. Mutta kun vielä sen
lisäksi irtaunut puunkaarna jää mätänemään koskiin ja suvantoihin, niin
ihmekkös, jos kalat joesta vähenevät; mikäpä kala olostuisi asumaan
tuommoisessa pihkavedessä. Kun ihmettelimme tuota seikkaa muutamalle
isännälle, kysyen, eikö kuoripäällisten puiden laskeminen ole laissa
kielletty, arveli hän: "Kyllähän se laissa kielletty on, vaan siitäkös
ne tukkipohatat välittävät... Maksavat vaan sakot ja sillä hyvä.
Ennenhän kannattaakin muutamia satoja sakkoja suorittaa kuin ruveta
kuorituttamaan satojatuhansia tukkeja... Se tulisi tuhansia maksamaan...
Ja tuleehan ne kuitenkin kuorituiksi, ennenkuin jokisuulla ovat; siitä
kosket kyllä huolen pitävät... Mitäpä ne muusta semmoiset välittävätkään
kuin omasta kukkarostaan, tulipa sitten muille ihmisille kuinka suuret
vahingot hyvänsä." —
Ennenkuin eroamme Kemijoesta, tahdon vielä lisätä jonkun sanan yleensä
oloista ja elannosta Kemijokivarsilla, sen verran kuin pikaisella
matkallamme niitä tulimme huomioon ottaneeksi.
Jos tahtoo lausua arvostelunsa ainoastaan sen mukaan, mitä silmä
näkee, niin täytyy myöntää näiden seutujen olevan parhaimmin
asuttuja ja varakkaimman näköisiä koko Pohjanmaalla. Talot ovat näet
muhkeita jo päältä katsoenkin eikä viljavainiotkaan niiden ympärillä
vähäpätöisiltä näyttäneet. Aina ei tuo arvostelu saata viedäkkään
erhetykseen, sillä kyllähän Pohjanmaalla paljon äveriäitäkin taloja
löytyy. Kuitenkin, joka pohjalaisen luonteen tuntee, tietää myöskin,
että yhtenä sen pääomituisuutena on ylpeys, loistelevaisuus. Ja sepä
se vaikuttaa paljon tässäkin suhteessa. Pohjalainen näet tahtoo,
että talon pitää näyttää joltakin jo ulkopuolellekkin, olipa sitten
varallisuuden laita muutoin vaikka niin ja näin. Voipi sanoa, että
kun savolainen tai karjalainen perustaa talon, raivaa hän ensiksi
itselleen peltoja niittymaita, hankkii karjaa ja puuhaa yleensä
taloudellisen toimeentulonsa vakaannuttamiseksi, tyytyen itse sillä
välin asumaan pienessä mökkipahasessa. Sitten vasta, kun hän näkee
tulevaisuutensa turvatuksi, ryhtyy hän rakentelemaan majaansakin hiukan
muhkeammannäköiseksi, kuitenkin pysyen siinä suhteessa aina jokseenkin
vaatimattomana. Niin ei tee pohjalainen. Hän käy päinvastaisessa
järjestyksessä, pitäen ensiksi huolen omasta mukavuudestaan ja siitä,
että talo talolta rupeaa näyttämään, sitten vasta toisessa sijassa
talon tarpeista. Tuo ei tietysti kuitenkaan aina voi hyvin vedellä.
Siitä seurauksena onkin, että monesti nuo uhkean näköiset kartanot ovat
enemmän tai vähemmän rappiolla, jopa usein ainoastaan puolivalmiina,
talon maanviljelys huonossa kunnossa, karjanhoidonkin laita niin
ja näin. Ihmeekseen usein huomaa tarkemmin taloa ja sen oloja
tarkasteltuaan, että kuori petti, ulkonaisen komeuden takana piilikin
raihnaisuus ja — köyhyys.
Tosin kyllä maa ei kaikistellen niin huonoa ole, ettei se voisi
asukastaan elättää, jos sen muokkaamiseen työtä, vaivaa ja
järjellisyyttä käytettäisiin, mutta — missä vika lieneekin — kuitenkin
Kemijokivarsilla yhtä vähän kuin yleensäkkään Pohjanmaalla moni talo
vuoden ympäri omilla eloilla toimeen tulee, vaikka hyväkin vuosi
tulisi. Ja kuitenkaan ei halla noilla kuivaperäisillä, joen suojaamilla
mailla ole läheskään niin tavallinen vieras kuin monilla muilla
Pohjanmaan perukoilla; ihan tuntematon se kuitenkaan ei ole. — Kuivuus,
jonka tekemät tuhot varsinkin kauvempana sisämaassa olivat erittäin
tuntuvat, teki matkakesänämme paljon vahinkoa sekä viljan että heinän
kasvulle Kemijokivarsillakin.
Karjanhoito, järkiperäisellä tavalla järjestettynä, on nähtävästi
tulevaisuudessa näiden seutujen pääelinkeinoksi kehittyvä. Sitä
ennen on kuitenkin välttämätöntä, että perä-Pohjolan liikennesuhteet
tulevat melkoisesti parannetuiksi, maamme rautatieverkko tuollekkin
syrjäiselle kulmakunnalle ulonnetuksi. Sillä vaikka karjanhoidon
suhteen onkin viime aikoina jo edistytty melkoisesti täällä, samoinkuin
muuallakin Suomessa, on kuitenkin selvää, ettei se voi vakavalle
kannalle ja kukoistukseen päästä ennenkuin ollaan tilaisuudessa
suuremmitta vaikeuksitta sen tuotteille ulompana omia nurkkia menekkiä
hankkimaan. — Muun karjanhoidon ohessa lienee mainittava myöskin
poronviljelys, jota vielä melkoisessa määrässä hajotetaan Rovaniemen
takalistoilla ja Kemijärven seutuvilla, vaan joka kuitenkin monellaisen
vastuksellisuutensa takia on vähitellen menettänyt suuren osan
merkitystään.
Joesta on Kemijokivarren asukkailla ollut ainainen tulonlähde. Se
antaa varsinkin tuota Pohjanmaan kuulua lohta ynnä taimenta ja siikaa.
Kemijoki onkin maamme parhaimpia "kalajokia". Valituksia kuitenkin
kuului, ettei se jokikaan enään anna niinkuin ennen muinoin. Näyttää
siis siltä kuin tuo huomauttamani epäkohta tukkien suhteen ei
todellakaan olisi ajan pitkään vaikuttamatta kalain joesta katoamiseen;
eihän näet Kemijoen suuremmoinen tukkiliike vielä niin ikivanha ole.
— Muut sivuelinkeinot ovat vähempiarvoisia. Mainitsemista kuitenkin
ansaitsee se vilkas liike, jonka tukkipuuhat aikaan saavat, ja joka on
monet kauniit markat jokivartelaisten kukkaroihin tuottanut.
Mitä sitten kansaan tulee, niin on se tuota reipasluontoista,
toimeliasta pohjalaista, ylpeätä kyllä, niin sanotaan, mutta
kuitenkin yleensä vierasvaraista ja hyvänsuopaa. Matkailija tuntee
tuon suoraluontoisen rahvaan seurassa hyvin viihtyvänsä, jopa pian
koteutuvansakin heidän oloihin. Mielihyvällä huomaa matkustaja, joka on
liikkunut eri seuduilla maatamme, miten suuri ero on kansan henkisen
kehityksen, sivistymisen ja siitä seuraavien muidenkin tuntomerkkien,
niinkuin asumus- ja viljelystapojen, siisteyden y.m. suhteen yleensä
pohjois-pohjanmaan ja useiden muiden maamme eri osien asukasten
välillä. Tuo on silmään pistävintä etenkin mitä Kemijokivarren
asujamiin tulee. Mainituissa suhteissa näet näiden seutujen asukkaat
kelpaavat esimerkiksi rahvaalle muissa osissa maatamme. Kuitenkin
vertausta tehdessä on tietysti huomioon otettava sekä asukasten
erilainen luonne että myöskin ne historialliset olosuhteet, joissa
kansamme eri osat ovat kehittyneet. — Paljon kansan ja olosuhteiden
kehittymiseen täällä vaikuttaa jo se vilkas liike, joka juuri
Kemijokivarsia pitkin kulkee pohjoisemmaksi. Muuta ei puuttuisi, kuin
parempia kulkuneuvoja vaan sekä enemmän sivistyslaitoksia ja näistä
seuduista voisi pian kehittyä yksi maamme edistyneimpiä osia.