Kovin reippaalla tuulella emme olleet seuraavana aamuna herätessämme
tai oikeammin sanoen teltistä ulos kömpiessämme. Koko yö oli nukkumisen
sijaan ollut alituista heräämistä. Kova ja kuhmurainen oli vuode ollut,
eikä hetken rauhaa ollut saanut noilta kirotuilta sääskiltä: sama ja
aina vaan sama surkea vikinä korvan juuressa, kääntyipä kylelleen tai
selälleen. Ja kuumakin oli ollut kuin pätsissä. Seuraus tuosta kaikesta
olikin, että olimme noustessa melkein väsyneemmät kuin illalla maata
pannessamme. Ei kuitenkaan auttanut muu kuin "tartu sapeleihin vaan
taasen", jos mieli eteenpäin päästä.
Happamilla mielin ja nyrpeillä nenin lähdettiin sauvoskelemaan.
Vähitellen tuo huonotuuli kuitenkin katosi. Pistipä jo joku
lauluksikin, jotta:
Mitä minä itseäni surulliseks’ (-seks’) heitän,
Pienet surut minä ilollani peitän j.n.e.
Ja kohta sujui matka taas jutellen ja laulellen kuin rasituksista ei
mitään olisi tiedetty. —
Yli puolen oli päivä, kun saavuimme Narkauskosken alapuolella olevalle
"lossipaikalle". Kun meille alempana oli kerrottu tuon kosken
olevan kovin pahan noustavaksi, varsinkin näin kuivalla, ja että se
muulloinkin tavallisesti taivalletaan hevosella, niin oli aikomuksemme
vedättää vene kosken ohi. Jopa tuumittiin sitäkin, että annettaisiin
samaa kyytiä mennä kohta ylipuolella olevan Petäjäkoskenkin sivu, kun
oli sanottu sen kerrassaan kahta neljännestä pitkän ja peräti vuolaan
olevan; arvelimme näet parhaaksi mikäli mahdollista säästää voimiamme
vastaisen varalta.
Tunnin toisensa perään sain siinä makailla veneessä päivän paahteessa.
Toiset olivat näet lähteneet hevosen perille, minä jäänyt veneen
vahdiksi. Aikani kuluksi katselin tukkilaisten touhua tuossa
ylempänä ja kuun telin heidän yksitoikkoista tahtilauluaan, jota
he loilottelivat, keksineen tukkeja hinaillessa ja "vastineeksi"
laatiessaan; saimme täällä kuulla sen "ilosanoman", että Rovaniemen
kirkon ylipuolella kaiken muun hyvän lisäksi saisimme tekemistä
tukeista, joita kokonaista 600,000 kappaletta oli alas tulossa.
Jo vihdoinkin palasivat toverini hevosen kanssa. "Kyllä otti kovalle",
kertoivat he harmistuneina. "Kokonaista kahdeksan markkaa vaadittiin
ylpeillen tuosta parin penikulman vedätyksestä, josta me luulimme
kolmella neljällä markalla suoriavamme."
"Kuuteen markkaan saimme kuitenkin lopussa tingityksi... Ei auttanut
muu keino, täytyi hätävaleeksi sen takia pistää", selitti vielä
tohtori. "Tiellä olimme jo pois menossa, sanoen toisesta talosta sillä
saavamme kun vähän aikaa odottaisimme, vaikkeihän meillä mitään hevosta
tiedossa ollut... Mieluummin sanoimme sauvovamme kosket, kuin nylkyhintaa
maksavamme... Silloin mies jälkeen huusi kuudella lähtevänsä."
Lopussakin siis taas pääsimme taipaleelle. — Hevosmies teki vielä
tarjouksen, että markan lisämaksusta yksi aina vuorotellen saisi istua
veneen peräteljolla jalkojaan lepuuttamassa. Kiusallakaan emme tuohon
suostuneet, niin kiukuissamme olimme tuosta nylkemisestä. Kävelimme
siis tuon kahden penikulman taipaleen. Väsymykseksi kyllä tahtoi
pakkautua päivän paahteessa astuminen, helläksi käydä jalkapohjat,
mutta emme sittenkään myöten antaneet. Topuliksi kuluivat insinöörin
sukan pohjatkin, hän kun näet oli saanut jalkansa hankauneiksi eikä
voinut kenkiä kävellessä käyttää. Vinhaan kuitenkin astuttiin. Saimme
hiukan hauskuuttakin tuolla kuivalla kävelytaipaleella muutamasta
iloisesta maalaistytöstä, jolla samat matkat sattui olemaan.
Kainostella hän kyllä ensin tahtoi, vaan ennenkuin matka oli lopussa,
oli insinöörimme tytön jo niin "kesyttänyt", että hän erotessaan
pilaillen pyysi muistamaan häntäkin. Ja vastaukseksi hän saikin
insinööriltä:
Älä sure sä.
Että jätän mä.
Kyllä kirjeen sulle lähetän j.n.e.
Sivu puolen oli yö jo kulunut, kun saavuimme Petäjäkosken
ylipuolelle. Kuitenkin, kun olimme saaneet taasen veneemme vesille
ja kaikki kuntoon, päätimme vielä jatkaa matkaa. Vaan "pää se tulee
vetävällekkin." Niin tuntui käyvän meidänkin voimiemme. Laskimmekin
sentähden, kappaleen matkaa suvantoa soudettuamme, lähimmän talon
rantaan. Talonväen ylös ajettuamme saimme makuusijoja sen, minkä talo
voi tarjota. Emme syömään edes enään joutaneet, niin oli väsymys miehet
vallannut. Hetken päästä kuorsailimmekin jo sikeässä unessa. —
Seuraava päivä oli sunnuntai, heinäkuun 8 päivä. Emme kuitenkaan
joutaneet sitä lepopäivänä viettämään, vaan niinpian kuin ylös
jaksoimme, lähdimme taipaleelle. Sitä ennen kuitenkin virkistelimme
itseämme uimisella. Tuossa puuhaillessamme sattui muuan mieskin
siihen rannalle tulemaan ja rupesi uimaan hänkin. Miten siinä sitten
pakinoittiin, niin satuin kysymään, tokko niillä seuduin mahtaisi
runojen ja loitsujen taitajia olla. Tuostakos mies, joka muutoin näytti
olevan hieman "pyhätuulella", intoihinsa.
"No että vain tarvitte semmosta tämän kauvempaa hakea... Jopa vain!
Mie ne lorut kyllä kaikki osaan rikusta pistheeseen... Kymmeniä vuosia
mie olen Lapinmaassa kullanhuuhonnassa ollut ja kun sinne kerranki
kolmekymmentä kannua priitä vein mukana, niin jo vain sillä noitain
kielenkannat sain kirvotetuksi, sanasalvat aukastuksi. Iltakauvet mie
sitten niitten kansa istuin ja pakinoin: ne saarnasit tietojaan ja mie
panin paperille minkä ennätin. Jo vain mie..."
Ja kun hän sitä menoaan ylisteli osaamistaan, niin minä, arvellen että
kenties! jotain mieheltä saisin, pyysin häntä lähtemään meidän mukaamme
jonkun matkaa, vaikka kyllä epäilinkin hänen tietovarojaan; emme näet
malttaneet enään taloon pysähtyä, vaikka mies kyllä lupasi siellä koko
päiväksi meille kirjoitustyötä antavansa. Mielellään hän lähtikin.
Ennenkuin kuitenkaan matkalle pääsimme, täytyi meidän tuon saman miehen
kiusaamina käydä katsomassa muuatta "muinaisrauniota" samalla Raappanan
saarella, jolla yötalomme oli. Soraläjiä ja kuoppia, joista mies
vakuutti kiviaseita löytäneensä ja Helsinkiinkin niitä lähettäneensä,
saarella todella löytyikin, vaan kun emme joutaneet raunioita sen
tarkemmin kaivelemaan, niin en voi sanoa, tokko niillä olisi arvoa
muinaistutkimukselle.
Miehen puheisiin ei näyttänyt olevan paljon luottamista, sen saimme
kohta kokea. Kun näet monen houkuttelun perästä olin vihdoinkin saanut
hänet näyttämään taikataitoaan, niin huomasin hänen loitsunsa, niin
mahtipontisesti kuin hän niitä lausuilikin, ihan arvottomiksi hänen
itsensä sepustamiksi jaarituksiksi, jälkiä loitsuista noissa loruissa
huomasi kuitenkin sen verran, että voi päättää miehen joitakin
loitsuja kuulleen. — Lupasipa hän varmaan lähettää muka tekemänsä
muistiinpanotkin minulle, koska sanoi kyllä ymmärtävänsä, että herrat
ne niille panevat arvoa, vaan itse puolestaan ei niitä uskovansa eikä
niistä välittävänsä. Perille tulematta ne kuitenkin vielä ovat. —
Hyvä myötänen meille taaskin sattui. Kuitenkaan emme malttaneet olla
sivumennessämme pistäymättä valtiopäivämies Hoikkaa tervehtimässä.
Siihen oli hiukan erityistäkin syytä. Pääkaupungista matkustaessaan
oli näet insinööri sattunut hänen kanssaan yksiin matkoihin ja
silloin muun muassa jutellut aikomastamme retkestä. Mahdottomaksi
hän oli tuumamme toteuttamista arvellut, virkahtaen: "Tottuneille
koskenkulkijoille tuo matka tosin päinsä kävisi, vaan herrasmiehiltä
se kyllä jää suorittamatta." Tekipä siis nyt mieli käydä näyttämässä,
että näin pitkälle sitä on jo päästy. Uskoa hänen se täytyikin, vaikka
ihmettelynsä kyllä lausui. Epäili hän kuitenkin vielä, miten matkan
jatkamisen kävisi, sillä edessäpäin ne vasta vaikeudet alkavat, arveli
hän vieläkin.
Tunnin pari juttelimme kaikenlaista Pohjanmaan oloista. Etenkin
tuli kulkuneuvojen huonous puheen aineeksi. Pontta vailla eivät
ainakaan meistä tuntuneet olevan ne perusteet, joilla hän meille
todisteli Pohjanmaan radan jatkamisen välttämättömyyttä lähimmässä
tulevaisuudessa Tornioon saakka sekä sivuradan rakentamisen
tarpeellisuutta tältä radalta Rovaniemen kirkonkylälle eli
"kaupunkiin", kuten tavallisesti seudulla sanotaan. Suuret,
luonnontuotteista rikkaat alat ovat näet siellä melkein muusta
maailmasta erotettuina ja maakuntaliike, huolimatta kulkuneuvojen
hankaluudesta, on tavattoman vilkas. — Kuinka kurja tuolla takamailla
asuvain kohtalo kulkuneuvoihin nähden todellakin on, kuinka
alkuperäisiin keinoihin he ovat pakotetut useinkin turvautumaan,
hankkiakseen monesti aina rannikkokaupungeista asti välttämättömimmät
elintarpeensa, siitä saimme me matkallamme nähdä säälittäviä
todistuksia. —
Jo olimme taasen rientämässä eteenpäin. Suvanto ja koski toinen
toisensa perästä jäi taaksemme. Ei se kulku kuitenkaan niin luistanut
kuin rasvattu Eipä niinkään! Kerran jos toisenkin sitä sai vaihtaa
purjetta, airoa ja sauvonta, koettaen mikä parhaiten milloinkin
veteleisi. Työtä kyllin antoi Elikon- ja Valajankoskien sauvominen.
Tuosta emme kuitenkaan milläänkään olleet, sillä huvikseen niitä
sauvoskeli, kun ne, varsinkin Valajankoski, olivat luonnonkauniimpia,
mitä koko Kemijokimatkallamme näimme. — Tästä puolin alkoivatkin
jokivarret muuttua hiukan vaihtelevammiksi ja kauniimmiksi kuin
mitä ne siihen asti olivat olleet. Nuo alituiset tasamaat taloineen
ja viljavainioineen pitkin jokivartta olivat näet jo ruvenneet
tuntumaan yksitoikkoisilta ja sentakia tuo vähäinenkin vaihtelevaisuus
hyväntunnelmalla hiveli näköhermoja.
Vielä oli väkevin nikama Valajaa noustavana. Hiukan levähtääksemme,
ennenkuin lähtisimme sen päälle ponnistelemaan, pistäysimme kosken
partaalla olevaan taloon aterioimaan. Siellä meitä varoitettiin
oikeanpuoleista rantaa nousemasta, väkevä ja kiero kun näet oli
siinä kuohu ja kova kallio pohjana, jottei sauvon ota pohjatakseen;
kerrottiin monelta veneenkin siinä täyttäneen. Vasenta rantaa
neuvoivat kosken päälle pyrkimään, vaikka kyllä sielläkin muutaman
kallioniemekkeen kohdalla sanottiin pahan pyörteen olevan. Päätimmekin
valita vähemmän kahdesta pahasta. Ja helpommin me pääsimme kuin
luulimmekaan, vaikka kyllä saatiin kaikki voimat liikkeelle panna
tuossa mainitussa pahassa paikassa, jottei väkevä hyökky saanut
mukaansa ryöstetyksi. —
Ilta oli erinomaisen kaunis. Päätimmekin senvuoksi jatkaa vielä
matkaa ja koettaa ehtiä aina Rovaniemen kirkolle, jonne oli parisen
penikulmaa. Aijoimme panna vaikka yötäkin jatkoksi. Ilveillen ja
laulellen soutelimme sitten tyyniä suvannoita hyvät matkat, mutta jopa
ajan kuluun alkoi väsymyksen mukana kärtyisyys ja kärsimättömyyskin
kumppaniksi tunkeutua. Kun kirkkoa ei alkanut näkymään, vaikka yö oli
jo yli puolen, emmekä "huonolla tuulella" tahtoneet enään kulkemista
jatkaa, niin pysähdyimme aamupuolella yötä muutamaan taloon pari
kilometriä kirkolta. Hyvä siinä olikin talo. Ja uni kyllä taasen
maistui, kun vaan seinäin sisälle päästiin. —
Näin olimme siis vähän rapiammassa kuin puolessa viikossa nousseet
Kemijoen suusta aina Rovaniemen kirkolle eli noin yksitoista
penikulmaa, mikä, retkemme alkupuoli ollakseen, ei ollut suinkaan huono
"rekordi". Tulee nimittäin huomioon ottaa, että olimme alkumatkasta
ihan tottumattomat sauvomiseen, vieläpä sekin, että jo kulkemamme
osa on Kemijoesta valtavin; Rovaniemen kirkon ylipuolella näet yhtyy
Kemijokeen toinen sen päähaaroista, Ounasjoki, joten veden paljous ja
myöskin koskien vuolaus siitä alaspäin on sen mukaan.