Ei ne tässä matoisessa maailmassa kaikki sommitellut tuumat kuitenkaan
toteudu, sen saimme mekin kokea, mitä matkamme alkuun tulee.
Vaasassa oli kyllä päätetty yhtyä, mutta — turhaan me toiset siellä
tohtoria etsiskelimme; hänelle oli sattunut "odottamaton este", saimme
jälestäpäin kuulla.
Ja entäs sitten purjehdusretki Vaasasta Ouluun! Niin — sekin "kuivi
siihen kuin lasareetin suurus." Insinööri ei näet ollut ehtinytkään
saada venettään purjehduskuntoiseksi. Noin pitkää matkaa varten oli
hänen ollut pakko ryhtyä perinpohjaisempaan veneen varustamiseen ja
korjaukseen, kuin lyhyessä ajassa oli voinut suorittaa.
Juhlat Vaasassa juhlittuamme insinööri ja minä erosimme, hän mennäkseen
Ouluun matka varustuksia viimeistelemään, minä taas pistäytyäkseni
K-joelle sukulaisiani tervehtimään ja sieltä tohtorinkin matkalle
puuhaamaan "voimalla millä hyvänsä", jos niin tarvittaisiin. Oulun
asemalla sitä kuitenkin vihdoin kaikki kolme taas yhteen tapauttiin.
Tosin kyllä olimme jo matkaa varten varustelleet, mitä kukin luuli
itse tarvitsevansa. Kuitenkin, ennenkuin vene oli kuntoon laitettuna
ja varpehittuna sekä kaikki yhteiset ostokset ostettuna, eväät y.m.
varustettuna, meni Oulussa vielä kolme päivää. Sitten olimme vihdoin
valmiit matkalle. Ja nyt ei enään lähtöämme kukaan voinut estää. Viime
hetkeen asti koetettiin kyllä saada "poikia" luopumaan tuosta vaaroja
varavalti uhkaavasta retkestä. Apua ei varotuksista kuitenkaan ollut,
sillä — vaarat ja seikkailut, nehän ne meitä juuri houkuttelivat
lähtemään.
Heinäkuun 4 päivä armon vuonna 1894 tuli lähtöpäiväksemme.
Kaikki kontit, laatikot, peitteet, sadetakit, kalastus- ja
metsästyskojeet y.m. veneeseemme — joka oli "vesille lykättäessä"
saanut nimekseen "Täräys", vaikka muut, kentiesi piloillaan, olisivat
sen tahtoneet ristiä "Uudeksi Vegaksi" — lastattuamme, karttui meille
painoa noin pari sataa kiloa, venekkin siihen luettuna.
Hyvästit heitettyämme ja viimeiset varotukset vielä eväiksi matkalle
saatuamme lähdimme sitten soutelemaan Salmeen, jossa aluksemme oli
luvattu miehineen kaikkineen ottaa höyrylaiva "Pohjolaan"; edellisenä
päivänä olimme jo siitä sopineet laivan kapteenin kanssa. Pitkä ei
tosin matka ollut soudettavana, mutta kuitenkin tohtorin kämmeniin jo
pahaa ennustavat rakot tuolla välin ehtivät ilmauta. Muitta mutkitta
suoriuttiin sentään laivaan ja niin sitä lähdettiin. Reippaasti
heilautettiin hattuja vielä viimeiseksi hyvästiksi rannalle jääville
tutuille sekä kummastelevalle katselijajoukolle. — Huomiota ja
kummastelua herätti syrjäisissä jo alussa samate kuin pitkin koko
matkaa varsinkin retken mukaisiksi laittamamme pukineet. Kevyet,
väljät puserot, housuja vaan vähän näkymässä vyötäisten ja pitkien
pieksun varsien välillä, jotka pohjalaisen tapaan oli pulskasti
poimulle laskettu, pienet, köykäiset huopalakit, jotka sattumalta
olivat kullakin eri väriset, valkoinen, sininen ja punainen, — siinä
pääasiallinen matkapukineemme. Ja "hauskan näköiseksi" se teki
joukkomme, niin kuulimme vakuutettavan.
Laivamatkasta Oulusta Kemiin ei ole erikoista kerrottavaa. Se oli
tuommoista hauskaa, vaivatonta lekkuilemista melkein tyynellä meren
pinnalla, koneen puhkinan ja laivan siipien räiskeen yksinään
häiritessä tyyntä rauhallisuutta. Puhellen ja laulellen koetimme
aikaamme kuluttaa ja itseämme hauskuttaa. Pilaillen karkoitettiin
mielistä hiipivä levottomuuden tunne, jommoinen väkistenkin tahtoo
tyyntäkin luonnetta levotuuttaa, kun on käsillä hetki, jolloin
johonkin erikoisempaan, vaaroja ja vastuksia uhkaavaan yritykseen on
ryhdyttävä. Tuo tunne ei ollut kuitenkaan pelkoa eikä arkailemista,
vaan jonkunlaista mielen kiihoitusta, tulevaisuuden epätiedon tuottamaa
levottomuuden tunnetta. Se olikin kuin lieveän ärsyttävää tuskaa
tuottavaa nautintoa.
Mainitsemista ansaitsee muuan herrasmies, jonka satuimme laivalla
tapaamaan. Hän lyöttäysi pakinoimaan ja kyselemään matkoistamme.
Kyytihevosella mies lienee joskus ajellut Kemijokivarsia pitkin,
vaikka olikin kovin tietäväinen olevinaan. Siihen päätökseen ainakin
me hänestä tulimme, sillä niin kovin "kevytmielisesti" hän mielestämme
puheli Kemijoen koskien nousemisesta. Muun muassa hän näet arveli,
ettei Taivalkoskenkaan nouseminen kolmelle miehelle olisi kuin
"bagatelli". —
Kemin kaupungin laituriin laskimme samana päivänä jo klo 4:n tienoissa.
Tuttuja kyllä olisi kaupungissa ollut, mutta mieli paloi päästä
koettamaan, miten se koskennousu rupeaisi käymään, miltä tuntumaan.
Emme malttaneetkaan pysähtyä kaupungissa kuin sen verran vaan, että
saimme Oulussa vielä unohtuneita pikkuostoksia viimeistellyksi ja
veneemme matkakuntoon laitetuksi. Sitten matkaa jatkamaan omin keinoin.
Hyvin se näytti alussa vetelevänkin. Ilma oli mitä kaunein ja saimme
vielä myötätuulenkin, niin että kohta sopi koettaa norjalaiseen malliin
tehtyä purjettamme. Niin lähtikin veneemme purjeessa lipumaan sievästi
Kemijoen suuta kohden. Kun vielä airoilla hiukan autoimme, niin
saavutimme piankin pari ukkosta, jotka soutelivat edellämme. Heiltä
tiedustellen saimme kuulla, että suorimmiten pääsisimme Kemijokeen
Karinhaara-nimistä pienempää suuhaaraa myöten. Mutta "vuoroin sitä
vieraissa käydään", arvelivat kait ukot ja rupesivat hekin puolestaan
meitä kysymyksillä ahdistelemaan.
"Taiatta olla jothain kometianttijoukkuetta, koska on niin
suuri lastikin", rupesi toinen tiedustelemaan; samalla hän jo
hyväntahtoisesti neuvoi jonnekkin kokouspaikkaan, jossa arveli meidän
hyvät rahat sieppaavan.
Koetimme selittää, ettemme mitään "maankiertäjiä" olleet, vaan että
tutkimuksia varten matkustimme Kuusamoon ja Venäjän Karjalaan.
Tahdoimme näet käyttää "pieniä tutkimuksiamme" tekosyynä tuommoisiin
tiedusteluihin vastatessa, koska hyvin tiesimme kuinka vaikea rahvaan
on uskoa, että kukaan ainoastaan huvin vuoksi viitsisi tuommoiselle
vaivaloiselle retkelle lähteä.
"Vai niin, vai niin! No –." Ja sitten niitä alkoi tulla kysymyksiä jos
minkälaisia. Pian kuitenkin pääsimme jo siksi paljon heistä edelle,
ettei enään huutamallakaan tehdyt kysymykset voineet meitä saavuttaa.
Ukot kyllä viimeiseen asti koettivat. —
Kemin kirkon alapuolella olevan Vallitunkosken, joka on paremmin
väkevää virtaa kuin koskea, nousimme purjeessa hyvän myötäsen
puhaltaessa. Sivu mennessä emme malttaneet olla poikkeamatta Vihreälän
taloon, tavataksemme siellä kesäilevää oopperalaulaja Valleniusta.
Taloon tultuamme saimme kuitenkin kuulla, että hän oli lähtenyt
tapailemaan erästä toista "virkatoveriaan", näet satakieltä, jonka
laulua muka luuli metsässä kuulleensa. Jonkun aikaa odottelimme, vaan
kun häntä ei kuulunut kotiin palaavaksi, emme mekään malttaneet antaa
hyvän myötäsen puhallella hukkaan, vaan lähdimme taas ylös jokea
viilettelemään. Emme edes Kemin vanhaa kirkkoa raunioineen malttaneet
käydä katsomassa, vaikka aikomus kyllä oli ollut.
Jo samana iltana saimme koettaa, miltä koskennousu maistuu. Ämmäkoski
se ensimäisenä sai hien poikain otsille puserretuksi. Mikään suuren
suuri tuo koski ei kyllä ole, mutta tunnustaa kuitenkin täytyy, että
ennenkuin sen päälle pääsimme, olimme väsyneemmät kuin minkään muun
kosken sauvomisesta koko matkalla. Eikä ihmekkään, sillä olimmehan
sauvomiseen kaikki ihan harjaantumattomia. Koetettiin kyllä työntää
puolelta jos toiseltakin, vaan ei se tahtonut sittenkään luonnistua;
aina vaan ryösti koski veneen keulan milloin millekkin puolelle.
Koetettiin vetääkkin pitkällä köydellä maaltajaloin, yhden sauvomella
venettä hoidellessa, mutta kun ranta oli kauvas matalaa ja vielä kovin
mutkikasta, niin ei sekään keino ottanut oikein vedelläkseen; lyhyiksi
tahtoi käydä pitkätkin pieksunvarret kosken kuohuja kahlatessa.
Jo vain "tervahanhi" olisi makeasti nauranut, jotta "siinäpä herrat
koettavat puohata kosken päälle", jos vaan olisi sattunut näkemään.
Onneksi ei kuitenkaan ollut kukaan meidän puuhaa katsomassa ja — kun
aikansa oli siinä nujuttu, niin kosken päälle sitä päästiin kuin
päästiinkin.
Pian tuli toinen este eteen. Pato oli tuossa poikki joen, ihan rantaan
asti, ei väylää vähäistäkään. Ei muu neuvoksi, kuin vetää koko vene
täysineen poikki niemen, jonka päästä pato alkoi. Ja kun teloja alle
pantiin, niin "niinhän se meni kuin messinkihöylällä" kolmen miehen
terhakasti hankasiin tarttuessa; se oli ensimäinen "taivallus", mutta
ei suinkaan viimeinen.
Jopa kuitenkin alkoi väsymys kovin ahdistelemaan ja yökin jo puoleen
käydä. Mielellä hyvällä laskimmekin lähimmän talon — Kauppilaksi sitä
mainittiin — rantaan. Kohteliaasti toimitti talossa vanha isäntä meille
kaikki, miten parhaiten voi. Ensin kuitenkin ruuat pöydälle ja silloin
"siunaa itsesi jumalan vilja, syntinen on kimpussasi;" päivän työ oli
näet hyvän ruokahalun antanut. Ja sitten syötiin minkä vatsa vaan
suinkin veti.
Tuossa illastellessa ja pakinoidessa saimme muun muassa isännältä
kuulla, kun ihmettelimme, saako padot poikki joen panna ensinkään
kulkuväylää jättämättä, että olimme hiukan erehtyneet. Vasenta rantaa
se näet kuuluikin väylä kulkevan ja me olimme ponnistelleet pitkin
oikeata. "No kulkipa tuo nyt vasenta tai oikeata, samapa se, kunhan
vaan on kerran koski noustuna", tuumimme tuohon vastuksen voittaneen
mielihyvällä.
Kun vielä oli huolta pidetty kastuneiden vaatteiden ja jalkineitten
kuivaamaan laittamisesta, heittäysi jo mielihyvällä levolle. Tällä
kertaa saimmekin ottaa unta oikein kelpo vuoteilla. Tuosta nautinnosta
täytyi meidän matkan pitkään kuitenkin itsemme vieroittaa. —
Virkeät olimme taas aamulla hyvän unen jälkeen. Tuo seikka ei
kuitenkaan estänyt tuntemasta raajojansa ja selkäänsä hiukan kipeiksi,
kämmeniänsä helliksi ja sormiansa kankeiksi sekä pöhöttyneiksi. "Kyllä
katoo, kunhan päästään sauvoin versyttelemään", tuumittiin tuosta
pilaillen kuitenkin toisilleen.
Luulimme saavamme kelpolailla maksaa tuosta kaikesta hyvyydestä,
mitä talossa olimme nauttineet, sillä kovin meitä oli peloiteltu
kemiläisten nylkemishalulla; olimme jossain matkakertomuksessakin
samallaisia valituksia lukeneet. Pahoimpa kuitenkin ällistyimme, kun
sanottiin meidän olevan kaikesta velkaa — 85 penniä. Kohtuudentuntoinen
kassanhoitajamme — olimme päättäneet kukin vuorostamme hoitaa yhteistä
kassaa, johon jokainen pani saman verran, ja josta kaikki yhteiset
menot suoritettiin — arveli kuitenkin, ettei pari markkaakaan, jonka
hän antoi, liijaksi ollut ja samaa mieltä olimme me toisetkin.
Yleensäkkin tulimme pitkin matkaa siihen kokemukseen, että nuo
syytökset nylkemisestä ovat aiheettomia ja liijoiteltuja, ainakin
yöpaikkoihin ja ruokaan nähden; hevostaivalluksista, joista myöhemmin,
näyttiin kyllä sen sijaan osaavan ottaa. —
Kauvas emme talosta ehtineet, kun jo taasen saimme voimiamme koettaa.
Kohta ylipuolella oli nimittäin väkevä niva noustavana. Siinä oli jo
vähällä tuhokin tulla. Kun näet joki tavattoman pitkien poutien takia
oli niin kovin kuiva, ettei miesmuistiin sanottu veden niin vähänä
olleen, oli kulku hyvin hankalaa. Arvelimme, sen sijaan kuin edellisenä
iltana olimme kolunneet kuivia rantoja pitkin, nyt koettaa keskiväylää.
Luulimme, jotta kyllä nousee, kun oikein uskosta työnnetään koko
hartiovoimalla. Siinäpä kuitenkin laskumme pettivät. Alussa kyllä nousi
hyvästi niinkauvan kuin virta ei kovin vuolasta ollut, mutta kun väylä
kävi syvemmäksi ja virran paino aina kovemmaksi, niin — jo herposi
käsivarret. Olimme juuri niskalle pääsemäisillämme, kun tohtori, joka
oli "keulamiehenä", väsyneesti heitti sauvomen virran valtaan ja
puhkuen huudahti: "Nyt en jaksa enään." Eikä siinä sitten auttanut
pidätteleminen, kun keula kerran joutui kosken painettavaksi. Alas
kiiti vene ja hyvää kyytiä se nyt menikin.
Ähmissämme emme kuitenkaan vielä uskoneet, ettei tuosta ylös päästäisi,
kunhan koetettaisiin hiukan matalammasta kohdasta. Yhtä huonosti
päättyi kuitenkin sekin yritys. Oli näet nyt se vastuksena, että vesi
putosi niskalle patouneiden, veden laskeuttua matalalle jääneiden
kivien yli jokseenkin jyrkkänä könkäänä. Sen kyllä näimme, mutta
"valui eli putosi, ylös siitä on sittenkin päästävä", arvelimme.
Niin kuitenkin kävi, että putouksessa sai virta taasen ryöstetyksi
ja paiskasi veneen poikitellen alipuolella olevia kiviä vastaan.
Jokseenkin arveluttavasti puistalteli siinä jo pyörre venettä. Kosken
kovasti painaessa hulmahti jo toisen laidan yli vene vettä tulvilleen.
Köyhästi olisi siinä voinut käydä, jollemme hätäymättä ponnistellen
olisi pian saaneet venettä irti kiviltä ja virran mukaan käännetyksi.
Ja niin saimme laskea toisen kerran kosken alle vasten tahtoamme.
"Kolmas kerta se toden sanoo", arvelimme, sen pahemmin tuosta vielä
säikähtämättä. "Olisippa saattanut tuossa niin hullusti pian käydä,
että olisimme päässeet ainakin osasta tavaroitamme... Hengen hätää tuossa
nyt ei kuitenkaan vielä... Eihän tuossa niin jumalattoman syvääkään
ollut."
Noin tuumimme vieläkin uhkamielisinä. Kuitenkin katsoimme jo
viisaimmaksi noudattaa Väinämöisen varoitusta, olla "veikan vettä
soutamatta", ei tietysti pelosta, vaan — venettämme säälien; olihan
näet vielä monta muuta kovaa sen kestettävä. Pujottausimme siis
lähemmältä rantaa kivien välitse ja helposti sitä sillä keinoin
päästiinkin kosken päälle. — Sen otimme tuosta kuitenkin opiksemme,
ettemme toiste enään pääväylää yrittäneet nousemaan. Niin olikin tuo
ainoa kerta, jolloin tahallisen uhkarohkeuden takia oli vaara tarjona.
Suuremmitta seikkailuitta retkesimme sitten edelleen aina iltamyöhäseen
ja pysähdyimme yöksi Pajari-nimiseen taloon. Tuuli oli meitä päivän
kuluessa hiukan autellut, vaikka ensin aamulla oli vastanen ollut;
ainoastaan kovemmissa virtapaikoissa täytyi sauvomiin turvautua. —
Lastin päällä makaillessa ja laulellessa heitimme huviksemme muutamassa
suvannossa uistimen kalan kiusaksi veteen. Ja äläpäs ollakkaan, niin
jopa erehtyikin taimen tuohon houkuttelevaan täkyyn. Komeasti se
hypätä loiskautti ylös vedestä, tuntiessaan kiinni olevansa. Vaan
kun veneellä oli liian kova vauhti ja lienee koukut liian löyhään
kiinni tarttuneet kalan leukapieliin, niin rivakalla tempauksella se
itsensä riuhtasi irti. Kovasti tuo pisti vihaksi, kun oli jo melkein
veneeseen nousemaisillaan, niin lähellä, että joku joukosta väitti
sen tunteneensa jo — mätikalaksi. Onnekseen se siis vieläkin halkoo
Kemijoen kuohuja, jos nimittäin otti viisastuakseen noista vastoin
tahtoaan tekemistään ilmakuperkeikoista. Me puolestamme saimme pyyhkiä
partaamme — sen verran kuin sitä kullakin oli — vielä pitkäksi aikaa
lohipaistille, vaikka tuossa oli jo ollut niin saatavilla, että vesi
suuhun oli herahtanut. —
Nyt se alkoi jo sauvominen käymään kuin tottuneilta ainakin. Ei sitä
enään söhötty sinne tänne, vaan tanakasti painallettiin yhtaikaa
perästä ja keulasta niin että kohahdellen vene sukkulana syöksyi
sylimääriä eteenpäin joka sysäyksellä.
Hyvää kyytiä sauvoskelimmekin seuraavana päivänä, käyttäen hyväksemme
tuultakin, minkä voimme. Päivä ei ollutkaan vielä pilalle kulunut, kun
jo saavuimme Taivalkosken alle sivuutettuamme useita pienempiä koskia
sitä ennen. Oikein tuntui mielestä hyvältä, kun jo olimme niinkin
pitkälle päässeet. Kukin oli näet hiukan epäilystä tuntenut ensi päivän
ponnistusten jälkeen. Pani ajattelemaan, jotta mitenhän mahdettanee
jaksaa, kun jo alussa noin kovalle ottaa, ja tämä kuitenkin on vaan
leikintekoa sen rinnalla, mitä edessäpäin on odotettavissa. Julki ei
noita mietteitä tietysti kukaan silloin lausunut, vaan jälestä päin ne
toisilleen tunnustettiin, sitten kun pahimmat vaikeudet oli jo voitettu.
Omin neuvoin ei ollut Taivalkosken päälle pääsemistä ajatteleminenkaan;
sen olimme alempana olevissa taloissa jo saaneet kuulla. Hevosella
siinä aina veneet taivalletaan, vaikka on vanhoja tottuneita
koskimiehiäkin matkalla. Kun tuossa rannalla kosken alipuolella muuan
mies puuhaili hevosineen, niin käännyimme hänen puoleen, tiedustellen,
eikö hän lähtisi venettämme kosken sivu vedättämään. Aika hölmöläinen
hän kuitenkin näytti olevan. Olisippa luullut hänen kasvaneen
tynnyrissä, jota kärryilleen haalaili: suu auki hän katsoa töllisteli
meitä mitään vastaan virkkaamatta. Ja kun vihdoin kielensä kantimen
irroitetuksi sai, niin ei tiennyt mitään taivalluksesta, eipä liioin
koko koskestakaan.
"Virstaa mie täsä olen veätellyt", hän vaan tuumi vastaukseksi
kysymyksiimme. Hullua viisaammiksi emme kait hänestä olisikkaan
tulleet, ellei muuan poika olisi siihen sattunut tulemaan ja neuvonut
läheisistä taloista hevosta hakemaan. —
Lopussakin sieltä hevonen lähti. Talosta toiseen näet saimme
juoksennella, ennenkuin ihmisiä löysimme; kaikki, sekä miehet että
naiset, olivat niityillä ja metsissä talvikonnun haalinnassa.
Sattumalta koteutui vihdoin muuan vaari ja hänet saimme hevosineen
avuksemme. Sievään se sitten vene siirtyi tuon kilometrin pituisen
kosken sivu. Sen mukaan oli maksukin. "Ruunuhan se on ollut tavallista
tältä taipaleelta kolmilaijoista", saimme näet vastaukseksi
kysymykseen, mitä kyydistä olimme velkaa; — Ruotsin raha on näet pohjan
puolessa melkein yhtä yleisesti käytännössä kuin Suomenkin, niin että
useinkin hinnat määrätään "ruunuissa ja tolpissa."
Aikomuksemme oli ollut ottaa koskesta valokuva, — insinöörimme oli näet
hankkinut matkalle valokuvauskoneen, voidaksemme ikuistaa sitenkin
matkamuistojamme — vaan jätimme sen kuitenkin tekemättä, kun koski
vähän veden takia ei näyttänyt paljon miltään. Käsitti kuitenkin, kun
tarkasteli noita jyrkkiä kalliorantoja sekä jylhää pohjalouhikkoa,
jonka yli valtava veden paljous hillittömällä vimmalla hyökkää, pudoten
jokseenkin jyrkkänä koskena, — barometri-laskujemme mukaan noin 8—10
metriä niskasta lyhkäsen kosken alle — että mahtava on luonnon siinä
tarjooma hurja näytelmä varsinkin tulvan aikana.
Kun olimme saaneet veneemme vesille ja kaikki kuntoon, niin vedettiin
taasen purjetta puuhun ja "annettiin luonnon lykätä." Pitkälti siinä
olikin suoraa suvantoa, kokonaista kuusi kilometriä. Kauvan ei
kuitenkaan tuulta kestänyt ja niin saimme turvautua taas airoihin ja
sauvomiin. —
Puolissa alkoi päivä olla, kun saavuimme Tervolan kirkolle. Aijoimme
sivumennessä pistäytyä pappilassa vieraisilla; levähtääkkin jo hiukan
tarvitsi, kun oli ollut tavattoman helteinen päivä ja ahkerasti olimme
olleet työssä. Saaren rannalla siinä hiukan siistimme pukujamme, miten
parhaiten voimme; tiesimme näet talossa nuoria neitosia olevan. Sitten
sauvoskeltiin pappilan rantaan ja marssittiin kainostelematta sisälle.
Sukkelaan se käy maalla tutuksi tuleminen. Pian olimmekin kuin vanhoja
tuttuja talon väen kanssa ja hauskassa keskustelussa kului tunti
toisensa perään melkein huomaamattamme. Emme vierasvaraisesta talosta
päässeetkään lähtemään ennenkuin oli kahvit juotu ja puolisteltu;
käytimme hyväksemme myös tilaisuutta laittaa kotona huolissaan oleville
omaisillemme ensimäiset tiedot matkaltamme.
Eipä juuri haluttanutkaan lähteä ponnistelemaan tuonne tukahduttavan
kuumaan helteeseen; oli lähemmä 30 astetta varjossakin. Tuommoista
kuivaa paahdetta oli kestänyt jo useampia viikkokausia. Viljavainiot
kärsivät jo tuntuvasti veden puutteesta ja huolestuneena maanmies
tuumaili, jotta "jokohan tuhosi nyt kuivuus viljan niinkuin edellisinä
vuosina halla." Ikävällä tähystelee hän taivaan rannalle eikö
pientäkään pilvenhattaraa näkyisi nousevaksi. Ja jo nouseekin, ensin
pienenä, harmaana, mutta kohta kammottavan laajana ja synkkänä. Tuo
pilvi ei kuitenkaan iloa tuota, vaan huolta huolen päälle. Ei sieltä
siunausta tuottava sade lähene, vaan tuhoa, häviötä tuo pilvi ilmaisee
ja uhkaa: tuli siellä tekee rajua hävitystyötään salon synkissä
metsissä. Tuota oli peljättykin, kun metsä oli pitkällisestä poudasta
kuiva kuin taula. Tiesi jo edeltäpäin, että vähään ei tulen tuhotyöt
supistuisi, kun se kerran irti pääsisi jonkun huolimattomuudesta.
Kammottavan vauhdin saivatkin metsäpalot tällä kertaa. Eikä niitä ollut
ainoastaan yhdessä eli kahdessa paikassa, vaan kun kerran rupesi, niin
syttyi kuin kilvan siellä täällä. — Suurimmat palot meidän matkamme
varrella olivat tietääkseni Tervolan ja Rovaniemen takalistoilla.
Tuhansittain ja kymmentuhansittain siellä turmeltui puita sekä kruunun
että yksityisten metsissä. Palojen suuruuden voi jo arvata siitäkin,
kun tuulen alla, ylempänä jokivarsilla yli puolenkymmenen penikulman
päässä kerrottiin niin sakealti savua olleen, että auringon oli
kerrassaan pimittänyt, ilman niin katkeraksi tehnyt, ettei hengittää
ollut tahtonut saattaa. Mies talosta, jopa kaksikin, oli kyllä
viikkokaudet viranomaisten kanssa sammutustyössä, mutta turhaa oli
taistelu tuota tuhoisaa vihollista vastaan. Se teki tehtävänsä ja
pysähtyi vasta kun luonto itse pani sen raivolle rajat. Ja kun poutaa
yhä vaan kesti, sai tuli kyteä viikkokausia maassa polttaen varsinkin
kuivaneet suomaat syvälti pehmeiksi tuhka-aavikoiksi. "Ei kait niihin
paikkoihin vuosikymmeniin ota ruohonkorsikaan kasvaakseen sen vähemmin
puu", arvelivat ukot.
Meidän pappilaan saapuessamme se alkoi tuolta koillisen puolelta tuo
savupilvi kokoomaan, pian maatuen uhkaavan synkäksi ja muuttaen ilman
harmaan savun sekaiseksi, omituisen tuoksuvaksi. —
"Lähteä sitä täytyy talosta hyvästäkin;" niinpä meidänkin. Kokonaista
viisi tuntia olimmekin jo tulleet viipyneiksi, vaikka aikomus oli ollut
ainoastaan pistäytyä. Kiire tulikin nyt käsiin ja, hyvästit otettuamme
ystävälliseltä, vierasvaraiselta talonväeltä, lähdimme taipaleelle.
Kuiva ja hankala koski oli siinä taas noustavana, vaan "emme olleet
enään ensi kertaa pappia kyydissä." Hyvän palan taivalta vielä sinä
iltana katkasimmekin, sauvoen suvannolta jos koskiakin. Suuremmille
koskille emme kuitenkaan vielä ehtineet. "Siellä se vasta kova eteen
koituu", niin meitä peloteltiin. Tuosta kuitenkin viisi! "Kun on
kerran tähän asti päästy, niin suorintaan kait sitä edelleenkin", me
puolestamme arvelimme. Olimme jo alkaneet tottua tuohon: "Ei se mitään
tähän asti, edessäpäin se vasta kovalle ottaa", jota saimme kuulla
alituiseen aina Paanajärvelle saakka; sitten vasta "alko ääni kellossa
muuttumaan."
Jo alkoi ilta kulua yöpuoleen, niin että täytyi ruveta katselemaan,
missä yösijaa taasen saada. Ei näet kaikki talot näyttäneet yhtä
houkuttelevilta ja minkä muutoin päältäpäin katsoen olisi luullut
laatuun käyvän, sinne ei aina ollut niinkään helppo päästä, kun rannat
olivat kauvas matalat ja kivikot. Niin sattui nytkin. Talo kyllä oli
tuossa vankan näköinen, — Mattiseksi kuulimme sitä sitten mainittavan
— vaan veneellä sen rantaan ei voinut mitenkään päästä. Emme tahtoneet
tavaroitammekaan jättää ihan oman onnensa nojaan. Neuvoteltuamme
päätimmekin viettää sen yön luonnon suuressa tuvassa, s.o. asettaa
telttimme jonnekkin sopivaan paikkaan rannalle; olimme näet varustaneet
suuren purjeen itsellemme telttivaatteeksi siltä varalta, että voisimme
ulkonakin öitä viettää. Ensin kävimme kuitenkin talosta aterian
jatkoksi maitoa hakemassa, ei vähempää kuin kaksi kannua. Akat kyllä
talossa epäilivät, tokko niin paljoa kolmeen mieheen tarvitsee, vaan
olisi heidän pitänyt olla katsomassa, paljonko jälelle jäi.
Kun oli aterioittu, sauvoimme vielä talon kohdalla olevan kosken
päälle. Muutamalle niemekkeelle, jossa oli hiukan epätasaista
nurmikkoa, sitten kyhäsimme pikimmiten telttimme. Rapia yöpaikka siitä
ei kyllä tullut, vaan arvelimme kuitenkin toimeen tultavan. Miten
kuten koetimme siinä kukin kylelle sijaa saada. Makailimme jo tohtorin
kanssa teltissä, tuprutellen hänen matkaan varaamia papyrosseja,
— emme yksikään olleet tupakkamiehiä, mutta tohtori oli kuitenkin
"sääskien varalta" pari laatikkoa mukaan ottanut — kun "kaakamolaisia"
kovin viljalti tunkeusi sisälle tuskastuttavaa univirttänsä korviemme
juurissa virittämään; kolmas kumppanimme oli vielä pistäynyt veneelle
katsomaan oliko kaikki siellä kunnossa. Silloin kuulemme toisenkin
veneen laskevan rantaan. Arvasimme kohta vierasten asian. Kohta
kuulimmekin, miten veneellä tulleet miehet rupesivat latelemaan
kysymyksiään insinöörille.
"Ketä? Mistä? Minne? Mitä varten, mikä asiana?" kaikki nuot tavalliset
kysymykset tulivat melkein yhdessä hengenvedossa.
Vakavasti kertoo insinööri tuon jo satoja kertoja toistetun vastauksen:
"Oulusta omalla veneellä matkalla Paanajärvelle pieniä tutkimuksia
tekemään." Silloin miehistä toinen voittoisalla äänellä virkahtaa
toiselle: "No, enkös mie sitä jo arvannut." — Tuon kaiken kuultuamme
täytyi meidän väkisinkin tohtorin kanssa remahtaa nauramaan.
Teltillämme miehet sitten pakinoivat kappaleen aikaa. Sanoivat toiselta
rannalta nähneensä meidät puuhailemassa. Uteliaisuuttaan tyydyttääkseen
olivat ottaneet uistelun asiaksi, pistäytyäkseen katsomassa, mitä
kummia kulkijoita me olimme. — Sukkelasanaisia miehiä ne olivat.
Erittäinkin meitä huvitti toisen miehen vastaus kysymykseemme, mitä he
papistaan pitävät. "Eikhään sillä pärjää", hän näet virkahti lakoonisen
lyhyesti.
Saatuaan uteliaisuutensa tyydytetyksi, lähtivät miehet tiehensä. Me
taas vedimme sääskiharsot kasvojemme yli ja painauduimme levolle
tuossa ahtaassa asunnossamme, hiukankaan edes, jos mahdollista, unta
saadaksemme.