Kenen päähän se tuo matkatuumamme oli oikeastaan ensin pälkähtänyt,
sitä en nyt enään varmaan voi sanoa. Sen vaan muistan, että kun muuanna
talvi-iltana pistäysin "Kasarmikadun puulaakiin" parin toverini luo,
(— voimmehan kutsua toista "tohtoriksi", koska hän sen arvonimen
piakkoin sai, toista taas "insinööriksi" koska hänellä oli toivo
tulla kohta siksi leivotuksi —) niin siellä asia oli parhaillaan
pohdittavana. Tuuma esitettiin minullekkin ja pyydettiin kolmanneksi
toveriksi retkelle. Ja koska minulla on aina ollut hiukan taipumusta
retkeilemiseen, niin mitäs siinä muuta kuin "kättä päälle" ja asia oli
päätetty. Ryhdyttiin vaan nyt seikkaperäisemmästi matkasuunnitelmaa
pohtimaan. Kysymys minne lähtisimme ei paljon pään vaivaa antanut.
Olimme näet kaikki pohjalaisia ja niinpä tahdoimmekin tyytyä omaan
Pohjan perukkaamme, tutustuaksemme sen ihanuuksiin. Tosi kyllä, että
melkein meidän päiviimme saakka on maassamme ollut se luulo yleinen,
ettei muka Pohjanmaalla, verraten muuhun Suomeen, ole mitään erikoista
tarjottavana luonnonihailijalle. Tuo luulo on kuitenkin suuri erehdys,
sen tiesimme, ja niin olivat nekin matkailijat vakuuttaneet, jotka
olivat uskaltaneet tuonne "karhujen asuinsijoille" pistäytyä. "On
sielläkin luonnon kauneutta, on seutuja, jotka viehättävyydessään
ja vaihtelevaisuudessaan voivat vertoja vetää mille osalle tahansa
maastamme", niin he ihastuneina olivat jutelleet. Jopa jotkut
olivat menneet niinkin pitkälle, että väittivät juuri tuolla Pohjan
tuntemattomilla perukoilla Suomen Sweitsin löytyvän. Siellä, laajan
Kuusamon takamailla, Paanajärven tienoilla, siellä ne piilevät meidän
luonnonkauniin Suomemme viehättävistä viehättävimmät seudut, sanoivat
he. — Sinne tahdoimme mekin nyt rientää omin silmin näkemään noita
ylistettyjä paikkoja, nauttimaan niiden valtavasta kauneudesta.
Mutta miten? Kävelymatkanko tehden? Ei! Tuommoinen kuivanhauska
jalkapatikkaretki pitkin pölyisiä maanteitä ja ikäviä metsäpolkuja
ei meistä näyttänyt houkuttelevalta, niin muotiin kuin kävelymatkat
ovatkin tulleet. Retkestämme piti tulla jotain erikoisempaa, kerrassaan
monipuolinen urheiluretki; siitä olimme kaikki yksimielisiä. Ja
pakkokos pölyä niellen teitä tallustella silloin kun on maa semmoinen
kuljettavana kuin meidän "tuhat järvien ja — suotakoon lisätä — tuhat
jokien maa"!
"Silmätäänpäs karttaa, eiköhän sinne Paanajärvelle voisi päästä
vesiteitä", ehdotti tohtori, joka ei ole mikään jalkamatkojen ihailija.
Ihan oikein! Vesistöt ovat kuin ovatkin niin sijoittautuneet, ettei
mahdottomalta näytä päästä toisesta toiseen, vaikkapa joitakuita pieniä
kannaksia näkyykin kartalle merkityn.
"Siis teemme tietysti matkamme veneellä!" esitti tohtori päättävästi
"Niinpä niinkin, omalla veneellä ja omin voimini", säesti tuohon jo
toinen innostuneena. "Sillä eihän se ole sporttimies eikä mikään,
joka laiskana makaillen muilla itseään soudattaa, korkeintaan jonkun
taipaleen kävelemisellä itseään rasittaen."
Melulla hyväksyttiin tietysti tuo esitys. Ja innostuneita kun kerran
oltiin, niin lisättiin suunnitelmaan vielä, että koko matka olisi
tehtävä samalla veneellä, jos suinkin mahdollista.
Näin se tuli kesäretkemme päätetyksi.
Ja sitten pitkin kevättä, kun vaan toisiaan tavattiin, aina oli aijottu
retki kohta keskustelun aineena. Hankittiin tarkemmat kartatkin ja
niiden mukaan sitten sommiteltiin lopullinen matkasuunnitelma.
Yhtymispaikaksi määrättiin Vaasa, koska meillä kaikilla oli aikomus
mennä siellä pidettävään laulujuhlaan.
"Mutta eiköhän jo laulujuhla-retkeäkin voitaisi saada samalla
urheiluretkeksi. Olisihan tuo komea alku kesäretkellemme. Mitäs, jos
tehtäisiin sekin veneellä, purjeveneellä nimittäin", esitteli taasen
joku tuumiaan.
Ja sehän sopikin mainiosti. Oulusta insinöörimme purjehtisi veneellään
Vaasaan, matkan varrelta mukaansa ottaen tohtorinkin. Sieltä sitten
kolmissa miehin purjehdittaisiin takasin Ouluun, josta varsinaisen
retkemme alkaisimme. Laivalla ensin Oulusta laskettelisimme Kemiin,
mukanamme vieden sieltä myös veneen kaikkine matkakaluineen. Kemistä
alkaisimme retketä omin neuvoin. Nousisimme sauvomalla ylös Kemijokea
aina kuutisen penikulmaa itäpuolelle Rovaniemen kirkkoa, missä
Auttijoki laskee Kemijoen jyrkästi länttä kohden tekemään mutkaan.
Auttijokea pääsisimme sitten samannimiseen järveen, josta taas
pyrkisimme pitkin Korojokea ja sen lisäpuroa Kurttajokea Aartojärveen.
Sieltä toivoimme, ainakin kartasta päättäen, pääsevämme pienellä
taivalluksella Posiolammen ja Posiojoen kautta Posiojärveen, josta
olisi selvät selät laskettavina halki Yli- ja Alikitkan suurten järvien.
Kun niin pitkälle kerta pääsisimme, olisimme jo pelastetut, sillä
sittenhän ei enään olisi mikään vaikeus luikua Kitka- ja Oulankajoen
myötävesiä Paanajärveen; niin arvelimme. Pistäytyisimme sitten
Paanajärveltä rajan yli Venäjän Karjalaankin, käydäksemme katsomassa
kuulua Kivakkakoskea. Se olisi matkamme keskipisteenä. Sieltä näet
kääntyisimme takasin Paanajärvelle, jonka taas vuorostaan jättäisimme
selkämme taakse, noustaksemme Oulankajoen suuhun laskevaa Kuusinkijokea
Kuusamon vesistöihin. Siellä olisi selvät järvien selät edessämme,
välillä vaan lyhempiä jokia ja salmia.
Näin pitkälle oli matkasuunnitelmamme jokseenkin varma. Mitään
mahdottomuuksia ei näyttänyt olevan, jotka estäisivät sen
toteuttamista. Minkä kautta Kuusamon kirkolta jatkaisimme matkaamme,
sen jätimme riippuvaksi erityisistä asianhaaroista, näet siitä, miten
kauvan matkallamme Kuusamon kirkolle menisi ja mitä siellä saisimme
kuulla meille tarjona olevista eri kulkureiteistä. Aikomuksemme oli
kuitenkin jos mahdollista pyrkiä Oulujoen latvavesille joko Muojärvestä
lähtevää Pistojokea Vuokkiniemen kautta tai, ensin Kuusamon vesistöstä
siirryttyämme Iijoen latvavesille, Irnijärven perukasta muuatta puroa
nousten ja loput kannasta taivaltaen Kiantajärveen laskeville vesille.
Kumpaakin tietä tulisimme Suomussalmen kirkolle, josta sitten valtava
Emäjoki saisi meidät siirtää Oulujärveen. Sieltä Oulujoki meidät kyllä
pian kyyditsisi takasin meren rannikolle. — Ainoastaan hätätilassa oli
aikomuksemme laskea Iijokea suulle asti, josta sitten laivalla voisimme
katkaista loppu taipaleen. Ja niin päättyisi retkemme Ouluun.
Osapuille kyllä arvasimme jo matkasuunnitelmaa laatiessamme, että
monellaiset vaikeudet ja vastukset ne olivat voitettavat, ennenkuin
retki olisi suoritettuna. Etenkin arvelutti, miten mahtaisi käydä
noilla monilla pienillä joilla ja puroilla, joita myöten oli
vesistöistä vesistöihin pyrittävä, vieläpä, tokko kaikki isommatkaan
joet olisivat kuljettavia. Olimme sen verran kukin jo ennenkin
sydänmailla retkeilleet, että osasimme arvostella matkan vaikeuksia ja
arvata, ettei kulku niin helposti sujuisi kuin kartasta päättäen olisi
voinut luulla. Koettaa kuitenkin sopii, arvelimme.
Niin pitkäksi ja vaivaloiseksi kuin matkamme näimme tulevankin,
luulimme kuitenkin voivamme suorittaa sen suunnilleen viidessä
viikossa, jollei laskumme kokonaan pettäisi. —
Näitä tuumiessa pian kevät muuttui kesäksi. Ei siis enään ollut
kaukana se aika, jolloin tuumasta oli tosi tehtävä. Tuo seikka ei
kuitenkaan huoleksi meille paneunut; se päinvastoin yhä enemmän elvytti
ja kiihdytti matkaintoamme. Tyhjät tuumailut heitettiin sikseen ja
ruvettiin vähitellen varustautumaan retkelle, yhtä ja toista, varsinkin
kalastusneuvoja ostelemaan; jo edeltäpäin nautimme ajatellessamme että
saisimme koskien kovissa kuohuissa kisailla harrien, taimenten ja
lohien kanssa.
Tietysti ei mikään kainous estänyt meitä juttelemasta aijotusta
retkestämme muillekkin, jopa oikein uhmaillen; tulisihan näet
retkestämme ensimäinen laatuaan, ainakin meidän maassamme. Leikiksi
kuitenkin tuumiamme tahdottiin katsoa. Ei edes sekään paljon auttanut,
että koetimme lisäsyyksi retkelle lähtöön selittää tieteelliset
harrastukset, jonkunlaiset korkeusmittaukset, jäärajahavainnot, kieli- ja
kansatieteelliset tutkimukset y.m. — Hiukan totta tuossa syyssä kyllä
oli, mutta urheiluhalu se kuitenkin oli pätevinnä aiheena meille.
"Perästä kuuluu, sanoi torven tekijä", arvelimme epäilijöille
vastaukseksi ja jätimme heidät vakaumukseensa retken mahdottomuudesta
siksi, kunnes voisimme jutella heille semmoisten vaikeuksien
voittamisesta, joista he eivät olleet uneksineetkaan.
"Ja Vaasassa sitä sitten tavataan", oli viimeiset sanat, kun kättä
lyöden pääkaupungissa erosimme ja kukin lähti kotiseudullensa
viettämään nuo jälellä olevat muutamat keväiset viikot.