_Agnes_ (tulee kiireisesti oikealta, lähestyy Ismaelia). Ismael.
_Ismael_ väistyy oikealle ja jää tuijottamaan valottomaan
räppänäaukkoon.
_Agnes_ (tullen aivan lähelle Ismaelia, koskien tätä arasti olkaan).
Tulin sinua lohduttamaan — —
_Ismael_ (värähtää, katsomatta Agnekseen). Älä koske minuun! (Menee
kiireesti räppänän alle, kääntyy sieltä kuin tuomiten Agneksen
puoleen.) Jumalan kasvot sinä peitit minulta!
_Agnes_ Meni aurinko pilveen — — siellä on pilvinen ilma.
_Ismael_ (kuin vapautuneena, tullen keskinäyttämölle, yhä katsomatta
Agnekseen). Nyt tiedän — — minulle yksin ne paistavat tänne — — ja
minun äidilleni, ei teistä kenellekään. Se _oli_ armon merkki.
_Agnes_ (parahtaen ). Isma, älä soimaa minua! Vain nöyrä olen hänelle
— — niinkuin sydämeni sanoo. Voi, miksi te ette ole nöyriä hänelle!
Nyt on hän ankara myrsky ja hänen kätensä rankaisee, kun ette itseänne
nöyryyttäneet — — (Odottaa turhaan vastausta Ismaelilta.) Älä vaikene,
Isma! Lupaa, että taivut anomaan armoa äitisi keralla. Sitä tahtoo
hän vain. Ja silloin! Hän huomenna saarnaa anteeksiantoa hyvää. Oi,
lupaa! — — (Tullen aivan lähelle ja lopulta innoissaan koskien Ismaelia
olkaan.) Tiedätkös, hän on minulle päivät päästään kuin lempeä aamu,
kun olen mieleltäni nöyrä — —
_Ismael_ (tuskaisesti, ääntänsä koroittaen). Älä koske minuun! Olet
minulle vaiva.
_Agnes_ (joka on loitonnut taemmaksi, epätoivoissaan). Voi, mikä
surkeuden valju sää!